Ukkoskuuroja ja rentoilua

Jotkut asettavat rentoilun elämässään etusijalle ja tekevät vain pakolliset työt. Minut on vissiin rokotettu työnarkomaaniksi, sillä aina pitää tehdä ensin kaikki mahdolliset hommat ja vasta sitten on lupa asettua sohvanpainoksi. Kukin tekee tavallaan ja se on ihan oikein niin pitkään, kun tilanne ei häiritse ainakaan itseä. Minäkin olen tässä vuosien varrella oppinut hiukan armahtamaan itseäni ja osaan jo jakaa tekemisiäni useille päiville. Ei siis enää tarvitse urakoida viimeisillä voimillaan.

Tälle päivälle en ollut asettanut mitään tavoitteita, mutta toki jossain takaraivossa nakutti pitkäksi venähtänyt nurmikko. Netin säätiedotus lupaili sateita iltapäiväksi, joten tomerasti lykkäsin ruohonleikkurin autotallista alapihalle ja huristin nurmikon lyhyeksi. Kyllä se kasvaakin näillä helteillä hurjaa vauhtia, kun aina välillä tulee napakasti vettä. Runsaassa tunnissa leikkaan nurmikon ja sehän on pelkkää kuntoilua. Kun tässä lämpimässä kesäsäässä ei ole tullut pahemmin lenkkeiltyä, on tuo tunnin nurmikon-leikkuu-juoksu tervetullutta sykkeen kohotusta.

Nyt sitten sataa taas taivaan täydeltä - toista kertaa tänään. Ukkonen ei kuitenkaan kuulu jyrisevän, joten saatan siis turvallisesti jatkaa tätä kirjoittelua. Ukkosella olemme tavanneet ottaa netin pois päältä, sillä muutaman kerran on modeemi hajonnut.

...ja jatkan tänään lauantaina 30.7.

Tuo edellinen juttu on eiliseltä. Jälleen alkoi jyristä ja netti otettiin pois päältä. Ukkonen ei kuitenkaan tullut päälle, mutta eipä tullut enää palattua koneellekaan. Tänään onkin ollut upean aurinkoinen ja lämmin päivä. Ei edes niin nihkeä, kuin aiemmin. Sellainen kaunis kesäpäivä, jollaista lomalleen aina toivoo. Tuullutkin on, vaan ei ollut pyykkiä ripustettavaksi kuivumaan.

Tyttären kissaveljekset ovat edelleen mummin hoidossa. Päätin mennä niitä tuonne alapihan nurmikolle kuvaamaan. Ensitöikseni jouduin selvittelemään kissojen sekaisin menneet flexit. Loki palasi tyytyväisen näköisenä heinikon reunaan syömään päivän ruohoannostaan. Nemo sen sijaan pyöri jalkojeni ympärillä tapansa mukaan muksahdellen välillä maahan. Yhtäkkiä se oli kietonut flexinsä jalkoihini ja vapaaksi päästäkseni yritin loikata flexinarun yli. Kompastuin kuitenkin kissaan ja mätkähdin maahan kameran lentäessä kaulastani nurmikolle. Nemo kiisi pelästyneenä velipoikansa viereen heinikon ääreen. Kömmin ylös kissoja manaillen ja roskia vaatteistani ja polvistani puistellen. Ei verisiä naarmuja eikä ruhjeita. Mustelmia kenties päivän parin päästä. Sen sijaan kameralle kävi huonommin. Se oli ollut kuvausvalmiudessa ja ilmeisesti iskeytyi maahan objektiivi edellä. Ja hajosi. Harmittaa. Harmittaa vietävästi. Kameran putoaminen ja rikkoutuminen oli vahinko, jota ei olisi voinut ennalta aavistaa. En voi syyttää kissoja enkä itseäni. Tekevälle sattuu jne. Mutta kamera on minulle tärkeä väline. Ja nyt on yksi vuodein parhainta kuvausaikaa. Miten pärjään ilman kameraa - tai huonolla kamerallakaan. Kaivoin esiin vanhan Ixukseni. Se tuntuu kerrassaan onnettomalta, mutta muutama päivä sillä täytyy pärjätä. Aion hankkia itselleni uuden kameran, entisen kaltaisen. Sama malli ei ole enää myytävänä, parannettu versio kylläkin. Rahaa ei olisi uuteen kameraan, mutta tingin jostain muusta.

 
Tässä rikkoutunut kamerani, johon olen ollut tavattoman tyytyväinen. Sopivan kokoinen kannettavaksi käsilaukussa ja kuitenkin monipuolinen ja tehokas. Erinomainen vekotin myös huonossa valaistuksessa, hämärässäkin onnistuu kuvaamaan käsivaralta. Ostin sen puolitoista vuotta sitten pitkään harkittuani järjestelmäkameran hankkimista. Totesin kuitenkin, etten jaksa ja viitsi raahata järkkäriä mahdollisine lisävarusteineen aina mukanani. Minulla kameran pitää kulkea aina ja joka paikkaan - miltei. Kuvaaminen jää, jos kamera on hankalasti käsiteltävissä tai vaikeassa paikassa. Nämä digikamerat ovat mullistaneet monen kuvausharrastuksen. Kuvaaminen on helppoa ja entisiin filmikustannuksiin verrattuna edullistakin. Tykkään digikuvien monipuolisista käyttömahdollisuuksista. Tosin kameroiden ilmestyminen kännyköihin on varmaan verottanut varsinaisten kameroiden käyttöä. Toisaalta moni on ryhtynyt kuvaamaan, kun kamera kulkee kännykässä aina mukana.

Raparperi on todella tuottoisa hyötykasvi. Koko kesän olen kerännyt siitä satoa ja keittänyt kiisseliä, leiponut piirakkaa sekä paloitellut pakkaseen. Satoa saa yleensä jo varsin aikaisin ja pitkälle syksyyn. Tuossa kesä-heinäkuun vaihteessa varret näyttivät hetken aikaa kohtalaisen laihoilta, kun oli kuivaa. Sateet ovat saaneet sadon paranemaan sekä laadullisesti että määrällisesti. Tänään kävin kiskomassa satoa jokusen varren.

Keitin osan pilkotuista varsista kiisseliksi, joka maistuu aamuisen kaurapuuron lisukkeena. Osan laitoin suoraan pakastimeen ja osasta tein piirakkaa. Piimätölkistä nappasin Piimäpiirakan ohjeen. Se on hyvin helppo ja nopea. Eikä ollenkaan hullumman makuinen. Yleensä kaapista löytyy sokeria, jauhoja, rasvaa ja leivinjauhetta. Piimä taitaa olla se vähemmän todennäköinen ainesosa. Meillä on yleensä piimää vaan ei maitoa, jota monet kaipaisivat esimerkiksi kahviinsa.

Tässä ohjeessa raparperia pehmennettiin hetken aikaa mikrossa laakealla astialla sokerin kera. Se teki piirakkaan mukavan säväyksen verrattuna tavallisesti leipomiini rapskupiirakoihin. Kenties raparperia olisi voinut vaikka maustaa jollakin - kanelilla ehkä. Enpä muistanut nostaa pöytään jääkaapista vaniljakastiketta piirakan seuraksi. Niin oli tarkoitus, mutta minkäs voit kesähelteiden pehmittämälle päälle.

Olen joskus vuosia sitten saanut anopiltani Tiikerililjan siemeniä. Kovin kummoista pehkoa en niistä ole saanut kasvamaan, mikä osittain johtuu huonosta paikasta. Tänä vuonna tiikerini ovat vaihtaneet väriä. Ei sitä tuttua oranssia vaan väljää keltaista. Onneksi sentään pilkut ovat paikallaan.

Juuso-kissamme miltei rusensi tiikerini jahdatessaan jotain itseään pienempää kukkapenkissäni. Kiinni se ei mitään saanut ja kellahti sitten vuorenkilpien lomaan makaamaan. Samalla tallaantui jokunen Tarha-alpi, mikä ei sinänsä suuremmin haittaa. Ne ovat jo kukintansa lopettaneet ja näyttävät hiukan lakastuneilta. Minulla on monenlaisia suunnitelmia tällekin tarha-alpi osuudelle, mutta niistä ei kannata vielä virkkoa julkisesti mitään.

Lumien sulattua (vai sulettua - kumpi muoto on oikea?) paljastui meidän pihamme ensimmäinen suuri myyrätuho. Toinen vuosia vanhoista Syyshortensioista oli kaluttu, koko runko ympäriinsä valkeaksi. Myös runsas lumikuorma oli katkonut useita isoja oksia, joten leikkasin pensaan ihan matalaksi. Joku minua neuvoi leikkaamaan aivan maata myöden, syyshortensia saattaisi kuulemma lähteä uuteen kasvuun. Ja näin tapahtui. Yritin etsiä tiedostoistani keväällä ottamaani kuvaa kalutusta rungosta, mutta enpä löytänyt. Kyllä se tallessa on, vaan kuvia alkaa olla aika runsaasti. Nyt osa uusista versoista huitelee metrin korkeudessa. Lehdet ovat kauniin vihreät ja muutenkin kasvi näyttää hyvinvoivalta. Sieltä se vaan pungersi esiin norjanangervon ja pikkutalvion lomasta. Vierellä näkyy myös juhannusruusun verso. Aikanaan minulla oli tässä lähellä iso Juhannusruusu, jonka siirsin alapihalle omalle paikalleen. Juuria jäi vanhalle paikalle ja ruusun taimia tupsahtelee sinne tänne.