Herukoiden kärsimys ja omenoiden onni

Puutarhassamme on jäljellä kolme isoa punaherukkapensasta, kaksi mustaherukkaa, yksi valkoherukka ja yksi viherherukka sekä kaksi karviaismarjapensasta. Kaksi isoa punaherukkaa kaivoin muutama vuosi sitten ylös, sillä halusin niiden tilalle, alapihan aurinkoisimmalle paikalle ruusupensaita. Kolme isoa, jäljelle jäänyttä herukkapensasta on tuottanut riittävästi, ellei vähän liikaakin marjaa.

Vanhat mustaherukat kärsivät äkämäpunkista ja ne on hävitetty jo aikaa sitten. Niiden tilalle istutin kaksi Pohjanjättiä, joiden tuotto pensaiden nuoren iän vuoksi on vielä pientä. Marjana Pohjanjätti on nimensä mukainen, pyöreä jättiläinen.

Mustaherukka Pohjanjätti (kuva kesältä 2017)

Valkoherukka on muutaman vuoden ikäinen ja nopeasti kookkaaksi kasvanut pensas. Marjat eivät ole kovin isokokoisia, mutta terttuja on aina paljon ja kukin terttu muodostuu isosta määrästä marjoja. Olen kuullut sanottavan, että valkoherukka olisi erityisen hienostuneen makuinen. Aika mieto minusta.

Tahvosen kasvattaman Viherherukan sain vuosi sitten Marketanpuiston bloggaajatapahtuman yhteydessä. Pensaana se on tietenkin vielä pieni, mutta kivasti siinä on jo marjoja.

Karviaispensaasta toisella on jo ikää, toinen on vuosia nuorempi. Kumpikin tuottaa mukavasti tummanpunaista marjaa, joista suurin osa napostellaan sellaisenaan parempiin suihin. Joskus olen tehnyt karviaishilloa ja -hyytelöä. Meillä ei kuitenkaan hilloille ole kovin paljon käyttöä, eikä kunnon hillokellaria joten koko marjamäärää on turha hilloksi laittaa. 

Punaherukat keitän yleensä mehuksi ja pakastan pienen määrän marjoja kokonaisena. Niin kiva kun pakastimesta on oman puutarhan tuotteita ottaakin, ei kahden ihmisen taloudessa ylenmäärin pakastemarjoja ja -mehuja tarvita. Osan punaherukkasadosta olen lahjoittanut sukulaisille ja tutuille, mutta kovin paljon sille ei ottajia ole. Kaikki haluaisivat mieluummin mustaherukkaa, jota taasen ei jaettavaksi ole.

Punaherukat raakileina toukokuussa

Keväällä marjapensaat kukkivat runsaasti ja olivat pian täynnä raakileita. Helteiden aikaan pensaiden vanhimmat ja marjaisimmat oksat alkoivat kellastuttaa lehtiä ja lopulta oksat kuivuivat pystyyn. Moista en ole aiemmin nähnyt, joten epäilin pensaisiin tulleen jonkun taudin tai tuhohyönteisen. 

Ötököitä ei löytynyt, mikä siis vaivana? Netti auttoi ongelman ratkaisussa. Syynä oli kuivuus. Nuoremmat oksat ovat edelleen hengissä, hyväkuntoisiakin ja osassa niistä on edelleen marjatkin tallessa. Uusia terveitä oksia on kasvussa eli kuivuus ei koko pensaita tappanut. Vanhimmat ja isokokoisimmat oksat olivat suurimman kurituksen kohteina.

Yleensä leikkaan syksyllä, marjojen keräämisen jälkeen marjapensaista joitakin vanhimpia oksia pois ja lyhennän liian pitkiä, maahan lamoavia oksia. Nyt tein poikkeuksen ja leikkasin kaikki pystyyn kuolleet oksat samantien. Ensin ajattelin, että jos vaikka marjat kypsyisivät kuihtuvissa oksissa keruukuntoon. Eivät kypsyneet, vaan kuivuivat ja kutistuvat ryppyisiksi. Ensi vuonna marjasato tuskin on kummoinen, sillä nuoret oksat eivät ole kovin tuottoisia. Jos tekevät marjoja laisinkaan. Hällä väliä. Pääasia, etteivät pensaat kokonaan kuivuneet pystyyn.

Omenapuut kukkivat runsaasti ja kauniisti. Se oli yllätys sikäli, että niin ne tekivät viime vuonnakin. Eivät siis omput pitäneet lepovuotta. Osa kukinnasta meni minulta ohi, koska olin silloin sairaalassa. Ukkokulta kuvasi kiltisti pyynnöstäni omenapuiden kukintaa.

Julkisuudessa esitettiin epäilys, olisiko riittävästi pörriäisiä liikenteessä ja ehtisivätkö ne pölyttää omenat. Meillä oli hurja pörinä heti aurinkoisten päivien koittaessa jokaisessa varhaisessa kukkijassakin. Enpä tiennyt, olivatko oikean sorttisia pölyttäjäpörriäisiä, mutta niin toivoin. 

Kun nyt katsoo omenapuiden lehtien lomassa kehittyviä raakileita, voi vain todeta pölyttäjien olleen ajoissa hereillä ja liikkeellä. Sadosta on tulossa erinomainen. Omenapuut tapaavat harjoittaa omatoimista harvennusta pudottamalla pikkuruisia raakileita maahan. Lähipäivinä pitäisi kuitenkin ehtiä auttamaan omppupuita harvennuksessa, sillä joissakin tertuissa on jopa yli viisi omenaa. Muistan kuulleeni sellaisen ohjeen, että hedelmien koon ja laadun vuoksi kolme omenaa terttua kohden olisi maksimi. 

Omenapuiden kevätleikkaukset ovat meillä nykyisin aika vähäisiä. Alkuvuosina en huomannut ja osannut puita riittävästi leikata. Kun vihdoin heräsin siinä asiassa, puilla oli jo kokoa. Kokonaan en niiden muotoa enää pystynyt korjaamaan eli saamaan puita matalammiksi ja sateenvarjomaisemmiksi. Tein kuitenkin parhaani jaksottamalla tarvittavia leikkauksia useille vuosille.

Nyttemmin isommat leikkaukset ovat lähinnä oksa silloin, toinen tällöin. Sen sijaan vesiversoja kasvaa joka kesä. Osan niistä taittelen pois tuoreeltaan puiden lomassa liikkuessani. Enimmän osan leikkaan elokuussa. Loppukesän vesiversojen leikkaamisesta liikkuu erilaisia mielipiteitä. Moni asiantuntija suosii loppukesän leikkaamista. Olen kuullut väitteen, että loppukesän vesiversojen leikkaaminen vähentäisi tulevien vesiversojen kasvua. En ole tehnyt aiheen tiimoilta tutkimusta tai vertailua, mutta olen todennut menetelmän hyväksi. Isojen oksien leikkausta ei suositella tehtävän kesäaikaan.

Marja- ja omenapostauksen lopuksi pieni, mutta sitäkin painavampi kevennys. Meidän tontilla ei omasta takaa kiviä kovin montaa ole. Tieremppa on myllännyt ympäristöä ja ajoittain mylläys on tuonut esiin houkuttelevia kivenmurikoita. Joitakin niistä on ihan huomaamatta kulkeutunut meidän pihalle.

Yhtenä iltana seisoimme Ukkokullan kanssa tontin rajalla ja taisin siinä ääneen ihailla työmaan hiekkakasalla (yhdellä lukuisista) näkyvää pyöreää kivenmurikkaa. Pari päivää tämän jälkeen huomasin samaisen kiven ilmestyneen alapihalle. Tällaista on arjen rakkaus pitkässä parisuhteessa parhaimmillaan. Toivekivet pyörivät pihaan ajatuksen ja Ukkokullan voimalla.

Paeonia Jan van Leeuwen