Virpi Suutarin puutarhaelokuva

Kotipuutarha-lehti tarjosi kestotilaajilleen mukavan Ystävänpäivä-yllätyksen. Saimme mahdollisuuden nähdä ennakkonäytöksenä Virpi Suutarin puutarhadokumentin Eedenistä pohjoiseen. Elokuva esitettiin torstaina Helsingissä Lasipalatin Bio Rexissä. Virpi Suutari oli itse esittelemässä elokuvaansa ja kertomassa sen synnystä. Ohessa Finnkinon sivuilta kopsattu elokuvan synopsis:

"Eedenistä pohjoiseen on dokumentaarinen rakkauselokuva suomalaisista pariskunnista, jotka hoitavat yhdessä puutarhojaan. Komediallisesti viritetyssä elokuvassa kurkistetaan pensasaitojen sisäpuolella pariskuntien kertomuksiin pitkien parisuhteiden ristiriidoista ja iloista.

Puutarha on paikka, jossa elämä kulminoituu: päähenkilöt jakavat oman puutarhansa tarinan ja samalla tarinan itsestään. Yhdelle puutarhanhoito on terapiaa rakkaan menetyksestä, toiselle voimanlähde työelämässä kestämiseen. Mies vaipuu puutarhassaan hypnoosiin löytäen ihanan vaimonsa jokaisesta entisestä elämästään; nainen repii rikkaruohoja hyttysverkko päässään läpi yöttömän yön. Puutarhat kuvastavat heidän luonteitaan; yhdelle on tärkeää symmetriset kivipolut, toiselle suojaisat oleskelupaikat ja kolmas haluaa pitää puutarhansa mahdollisimman luonnonvaraisena. Kaikkia heitä kuitenkin yhdistää rakkaus kumppania ja luonnon kauneutta kohtaan. Puutarha kuvastaa elämän monimuotoista kukoistusta, mutta kääntyy myös luopumisen kohtauspaikaksi.

Elokuvan näkökulma aherrukseen ja intohimoiseen puutarhanhoitoon on lempeän humoristinen: lajitoveri rakentaa ja puolustaa reviiriään, mutta kokee kauneutta ja sisäistä rauhaa itselleen ja puolisolleen rakentamassaan paratiisissa.

Elokuvassa päähenkilöparien välille kasvaa näkymätön side; omilla tarinoillaan he kuuntelevat, kommentoivat ja lohduttavat toinen toistaan. Ihmiselämän arkisiin kamppailuihin päästään puutarhan kautta ilolla, vailla moralisointia ja osoittelevuutta.

Elokuvan puutarhakertomukset ovat ylistyslaulu hedelmällisyydelle, leikille ja rakkaudelle.

"Emännälle pitäisi jo jonkinlaisia rajoituksia laittaa, muuten homma karkaa käsistä." – Veikko

"Vaatteitakaan ei tartte niin paljoa, on jotenkin luontevampaa ostaa kukkia, kasveja ja pensaita." - Reijo."

Elokuvan ensi-ilta on 7.3.2014. En kerro leffasta sen enempää, mutta se kyllä kannattaa käydä katsomassa.

Ystävänpäivä oli eilen ja moni oli sen huomioinut blogissaan. Ystävänpäivästä on meillekin tulossa hyvää vauhtia varsinainen krääsämyyntipäivä. Itse pyrin pidättäytymään lähinnä korteissa ja kukissa. Ystävänpäivä sijoittuu oivallisesti parhaimpaan tulppaaniaikaan, joten sen kummempaa syytä ei tarvitse keksiä lähteäkseen kukkaostoksille. 

Pidän kovasti korttien askartelusta ja olenkin tehnyt niitä jo vuosikausia. Omatekoisissa korteissa on toki huonotkin puolensa. Nykyisin nimittäin en enää voi laisinkaan lähettää kaupan kortteja, sillä ystävät ja tutut ovat niin tottuneita saamaan itsetehtyjä, että tuppaavat pettymään kaikkiin muihin. Veljeni tytär kertoi kesällä, että hän aina tunnustelee saamiaan kirjekuoria ja niiden paksuudesta ja muhkuraisuudesta arvaa, milloin kortti on minun lähettämäni. Toisinaan on kyllä tavattoman vaikea keksiä kivoja korttiaiheita. Uusia välineitä ja materiaaleja korttiaskarteluun näyttää tulevan jatkuvasti, mutta en kuitenkaan ole järin innostunut investoimaan hirvittävästi rahaa yksittäiseen harrastukseen, joka ei edes ole suurin vahvuuteni. Parhaat kortit syntyvät kierrätystavarasta ja ylipäätään siitä, mitä omista laatikoista kulloinkin löytyy. 

Muuten, nyt jo huomaa, kuinka suuren ongelman askartelutarvikkeiden hankinnassa Tiimarin poistuminen on tuonut. Mistä liimapuikkoja, värillistä kartonkia, 3D tarroja? Sinellin liikkeitä on harvassa ja markettien askartelutarvikevalikoimat ovat kyllä aika onnettomia.

Samettikukkien siemenet ovat itäneet ja mullan pinnalla on pieniä sieviä taimia. Aika monessa muussakin potissa on jo elämisen merkkejä. Kiirettä ei vielä ole, mutta monet ennustavat varhaista kevättä ja silloinhan saattaa olla mahdollisuus siirtää taimet päivähoitoon uuteen kasvihuoneeseen jo varhemmin. Ehkä kuitenkin odotan vielä pari viikkoa ja kylven seuraavat siemenet vasta maaliskuun alulla. Potteja sentään pyörittelin valmiiksi.

Taimipotit odottavat sisältöä

Tätä lauantai-iltapäivää ajattelin seuraavaksi jatkaa miettimällä, millaisia ruusupensaita tänä kesänä puutarhaani hankkisin. Toivon hartaasti kaikkien jo aiemmin hankittujen ja myös viime kesänä istutettujen selvinneen tästä omituisesta talvesta. Tässä luettelo puutarhani pensasruusuista:

• Juhannusruusu Rosa Pimpinellifolia Plena
• Suviruusu Rosa Pimpinellifolia
• Hansaruusu Rosa Rugosa 'Hansa'
• Neilikkaruusu Rosa Rugosa F.J. Grootendorst
• Ritausma Rosa Rugosa 'Ritausma'
• Valamonruusu Rosa Francofurtana 'Splenderns'
• Kirjoapteekkarinruusu Rosa Gallica 'Rosa Mundi'
• Sammalruusu Rosa Centifolia Muscosa
• Tornionlaaksonruusu Rosa 'Tornedal'
• Punalehtiruusu Rosa Glauca
• Metsäruusu Rosa Majalis
• Pohjantähti Rosa 'Pohjantähti' (köynnösruusu) 

Ruusupensasvinkit ovat aina tervetulleita. 

Mukavaa viikonvaihdetta ja kevään odottelua!

 

Leffaturnaus ja valoa elämään

Harva se päivä marisen, ettei telkkarista tule enää hyviä leffoja, pelkkiä uusintoja uusintojen jälkeen. No, eilen saimmekin sitten oikein mahtavan leffaillan. Ihme, ettei takamus puutunut moisesta sohvalla istumisesta. Leffasikermän aloitti italialaisen Roberto Rosselinin "Rooma, avoin kaupunki" vuodelta 1945. Niin ikään mustavalkoisena leffana miltei heti perään jatkoi ranskalaisen Georges Franjun "Silmät ilman kasvoja" vuodelta 1960. Tämä elokuva koettiin aikanaan liian kauheaksi esitettäväksi televisiossa ja niinpä eilen saimmekin Suomen televisioensi-illan. Teeman klassikkoleffaillan päätti espanjalaisen Pedro Almodóvarin "Iho, jossa elän" (2011), johon ohjaaja on selkeästi saanut vaikutteita Franjun elokuvasta. Leffarupeama yhdelle illalla oli aikamoinen, mutta elokuvat sen verran kiinnostavia, että hyvin jaksoin puoli yhteen yöllä sohvannurkassa telkkua tapittaa. Eikä sittenkään vielä ihan hirveästi nukuttanut, joten hetken piti sängyssä lukea Donna Leonin dekkaria "Sokea rakkaus", jossa mukavanoloinen venetsialaiskomisario Guido Brunetti tutkii opiskelijatytön kuolemaa.

70-luvulla ainakin Helsingissä oli aktiivista elokuvakerhotoimintaa. Kerhossa esitettiin joka lauantai syyskuusta jouluun jokin ennalta valittu elokuva, joka usein myös esiteltiin ennen leffan alkua. Ensimmäisessä kerhokortissani syksyltä 1975 hintana on 25 mk eli ei ole ollut tyyristä huvia. Tosin en enää laisinkaan muista, mitä normaali leffakäynti silloin maksoi. Ei se niin kovin kallista ollut sekään. Onneksi olen säilyttänyt suurimman osan noista kerhokorteista. Kaivettuani ne esille oli mukava muistella hienoja elokuvahetkiä.

Aamupäivän vietin tänään ulkona. Ensin pesin auton, sillä rapa on roiskunut sen kylkiä pitkin jo turhankin pitkään. Nyt on luvattu kylmenevää ja sen kyllä huomasi noissa pesupuuhissa. Näpit oli niin jäässä ja huuhteluvesikin alkoi jäätyä tuulilasin pintaan. Olen todella laiska pesemään autoa, mutta laitatin siihen loppukesästä ns. kovavahauksen saadakseni auringon haalistaman maalipinnan edes vähän paremman näköiseksi. Ja tokihan tuolla kovavahauksella on myös pintaa suojaava vaikutus. Kovavahauksen jälkeen auton pesu suositellaan tehtäväksi käsin, sillä pesuhallien pyörivät harjakset tuhoavat aika pian kovavahatun pinnan. 

Auton pesun jälkeen päätin laittaa osan jouluvaloista paikoilleen. Ukkokullan mielestä olen ihan liian aikaisessa, mutta kun on niin pimeää ja vieläpä kovin aikaisin. En itse asiassa ajatellut laisinkaan joulua vaan nimenomaan valojen tuomaa piristystä pimeyteen. Tiedän, etten jaksa koristevaloja kovin pitkään joulun jälkeen katsella, mutta tähän aikaan vuodesta valoa saa olla enemmänkin. Olohuoneen seinäpeilin päällä on jo parin viikon ajan palanut perhosvalot. Ne toimivat paristoilla ja sarjassa on nyt myös ajastin, joten sytyttämisestä ja sammuttamisesta ei tarvitse huolehtia.

Hyisestä ulkoilmasta sisälle palattuani päätin pureutua ompelukoneen päällä olevaan korjausta odottavien tekstiilien pinoon. Pari astiapyyhettä odotti uusia ripustuslenkkejä ja muutama ratkennut sauma kohennusta. Vaikka ompelukoneeni on aina likimain lähtövalmiudessa työhuoneen pöydällä, on senkin suhteen aloittamisessa aina omat käynnistysvaikeutensa. Kun nyt olin ottanut hupun sen päältä pois ja virittänyt langatkin valmiiksi, päätin samalla ommella pikkuvessaan uuden vessapaperitelineen. Ihan jouluiseen asuun sopivan. Kangasvarastostani löytyi sopiva viininpunainen suikale ja ripustamista varten puinen pätkä. Nyt vuosikausia vessan seinällä roikkunut sinisävyinen paperiteline pääsee pesuun ja ansaitulle lepuutuslomalle.

Juuso tuli samalla ovenavauksella sisään kanssani ja ruokakupin tyhjäksi lipaistuaan se hyppäsi oitis ikkunalaudalle itseään pesemään. Taisi varpaat olla sen verran jäässä, että siinä patterin päällä oli mukava niitä lämmitellä. Kissan kanssa samaan kuvaan tuli ikuistetuksi kovin alhaalla paistava aurinko. Kello on kaksi iltapäivällä ja aurinko on miltei taivaanrannassa. Huomatkaa myös ikkunaruudussa olevat läiskät. On tainnut Juuso katsella ahkerasti maisemia nenä vasten lasia.
 

Menneen talven juttuja

Ohessa olevat metson kuvat ovat ihan aitoja, mutta toki muutaman vuoden vanhoja. Helmikuussa 2007 kyseinen lintu ihastutti kylämme väkeä viipymällä useamman päivän ajan milloin kenenkin omakotiasukin pihassa. Se pääsi jopa paikallisen ilmaisjakelulehden kanteen. Meidän pihassa metso tallusteli parin päivän ajan ja jopa pyrähteli alapihalla muutaman metrin lentoja, mikä kyllä näytti hurjalta, sillä lintu on tosiaan aika kookas. Keväällä lumien sulamisen aikaan alapihan nurmelta löytyi metson jätöksiä, jotka olivat tosi kookkaita. Sitä en tiedä, mihin lintu tuon kylävierailun jälkeen katosi; lähtikö takaisin kotimetsään vai laittoiko joku naapureista sen pataan. Metson ilmestyminen omakotiasukin pihaan ei kuulemma ole mikään harvinainen tapahtuma, onhan läheisyydessämme isoja metsäalueita. Meille tuo kohtaaminen oli kyllä ihan ainutlaatuinen, koskaan aiemmin en ollut metsoa elävänä missään nähnyt.

Kuvien laatu ei ole paras mahdollinen, koska tuolloin käytössäni ollut kamera oli täysin surkea, eikä ihan linnun viereen ollut helppo päästä. Se rääkäisi rumasti ja lähti kohti sen näköisenä, että tällainen naisihminen katsoi parhaaksi perääntyä kunnioittavan matkan päähän.

Tämä päivä ei ole ollut niitä parhaimpia, sillä sinnikkään jonotuksen tuloksena onnistuin saamaan ajan kunnalliseen hammashoitoon. Syksyllä paikattu alatakahammas on vihoitellut koko joulunajan siinä määrin, että katsoin parhaaksi tehdä asialle jotain. Hammaslääkäri totesi hampaan haljenneen, mikä on luultavasti aiheutunut syksyisen paikkausoperaation aikana. Lisäksi hän totesi, ettei hammasta voisi muuten auttaa kuin kiskomalla se kokonaan pois. Hetken lääkäri neuvotteli hammashoitajan kanssa siitä, olisiko heillä jatko-operaatioon aikaa vai annettaisiinko maksusitoumus yksityiselle taholle. Hampaan poistolla olisi kuulemma kiire, syy siihen ei minulle valjennut. Neuvottelun tuloksena suuhuni ryhdyttiin tähtäämään puudutuspiikkejä ja sen jälkeen kuuluikin monenlaista rutinaa ja hampaanpalojen kilinää terästarjottimelle. Lopuksi suuhun tungettiin tuppo, jota kehotettiin painamaan puolesta tunnista tuntiin verentulon tyrehdyttämiseksi ja käteen annettiin kahden antibiootin resepti.

Kirjaimellisesti veren maku suussani ajoin apteekin kautta takaisin kotiin. Nyt illan suussa olen ottanut kaksi särkylääkettä. Alkuun tepsi ihan tavallinen käsikauppa-burana, mutta puudutuksen kadotessa särky on yltynyt ja puoli tuntia sitten nappasin jo tuhdin panacodin. 

Tyhjä kolo hammasrivissä herättää jo nyt ajatuksia siitä, tuleeko se häiritsemään minun esteettistä silmääni. Ulkomaailmalle kolo ei näy, mutta jotenkin tunnen jo nyt itseni vanhaksi ukoksi - hampaattomaksi sellaiseksi. Hammaslääkärin mukaan implantti maksaisi 2-3000 euroa ja siihen ei julkinen hammashoito taivu, enkä taivu minäkään. Toinen mahdollisuus on kuulemma silta, joka saattaisi onnistua myös julkisella sektorilla. Ehkä nyt kuitenkin keskityn parantamaan tuon kipeän kolon ja pohdin jälkitoimenpiteitä myöhemmin.

Aamulla hammaslääkäriaikaa puhelimessa jonottaessani innostuin selaamaan uutta pihakalenteriani. Minulla oli samanmonen jo viime vuonna ja tykästyin siihen kovin. Muistiinpanoille on hyvin tilaa ja kaiken tarpeellisen lisäksi kirjasta löytyy runsaasti puutarhaan liittyvää asiatietoa. Kirja on myös mukavan tuntuinen kädessä, mikä tällaiselle kirjahullulle on merkittävä lisäarvo. Tästä uudesta kalenterista löytyy tietoa erilaisista ruusuista. Ei tietenkään mitään kattavaa aineistoa, mutta juuri sen verran, että meikäläisen ruusuhimo jälleen yltyi. Pidän lähinnä pensasruusuista, sillä ne ovat osoittautuneet varsin helppohoitoisiksi ja kauniiksi. Pensasruusujen avulla olen ajatellut jatkaa nurmikonvähennysprojektiani.

Kirjassa oli muutama muukin kuva ja juttu, jotka innostivat ideoimaan. Ehkä niistä osa toteutuu kesän tullen pihassamme.

Sunnuntaista saakka kestänyt vesisade ja plusasteinen sää on humauttanut lumihanget hyvin mataliksi tai peräti olemattomiin. Paikoin metsissä on täysin lumettomia alueita ja hyvin auratut tiet ovat paljaina kuin keväällä konsanaan. Pienemmät tiet sen sijaan ovat aikamoista loskaa ja saappaaet lienevät paras jalkine näihin säihin. Luvattu viileneminen ja pakastuminen tulevat jäätämään tiet, joten käveleminen lähipäivinä saattaa olla varsinaista nuorallatanssia. Päivällä aurinko pilkahti hetkeksi pilvien takaa venyttelemään säteitään maata kohti ja aivan taatusti tuntui parin sekunnin ajan ihan keväältä.

Olemattoman hampaan kolottaminen ei nyt innosta ulkoiluun eikä oikein lukemiseenkaan jaksa keskittyä. Sain juuri luettua "Sanojen alamaisen", jossa Saska Saarikoski pohti isänsä tuotantoa ja osittain myös tämän kyvyttömyyttä isyyteen. Tuskin lapsesta tuntuu kovin mukavalta, jos oma isä julistaa, että "Ainoakaan minun lapseni ei ole 'rakkauden hedelmä': minun turvattomuuden tunteeni ne on siittänyt." Varmasti Pentti Saarikoski on ollut loistava runoilija, mutta ihmisenä ei välttämättä mikään miellyttävä henkilö.

Joulun aikaan tuli luettua Riikka Pulkkisen Vieras ja Reidar Palmgrenin Sudenmarja. Palmgrenin kirjat ovat omaleimaisia ja ainakin minä jään miettimään niiden tapahtumia pitkään kirjan loppuun luettuani. Uskon, että silloin kirjailija on saavuttanut tavoitteensa, hän on herättänyt ajatuksia sanoillaan.

Pitääpä tässä samalla myös antaa muutama kiittävä sana suomalaisille elokuville. Näille uudemmille. Eilen katselin telkusta Aleksi Bardyn "Napapiirin sankarit" ja muutama päivä aiemmin "Helmiä ja sikoja", joka on jo vähän vanhempi leffa. Kumpainenkin elokuva päättyy onnellisesti ja saa hyvälle tuulelle. Kummassakin iloitellaan murteella, ja etenkin Napapiirin sankareissa upeaa suomalaista talvimaisemaa näyttämällä. Niin, ja uudenvuoden aattonahan katsoimme ostamani Mika Kaurismäen "Matkalla pohjoiseen", josta kerroinkin jo edellisessä bloggauksessa.

Olen läpeensä kyllästynyt alati uusintoina esitettäviin amerikkalaisiin tusinaleffoihin, joissa kuvankauniit ja ultrakomeat näyttelijät toistavat samoja vuorosanoja ja juonenkäänteitä, jotka on kerrottu jo tuhannet kerrat aiemmin. Ei naurata, ei itketä, ei herätä muuta kuin kenties vähän turhautuneita tuhahduksia. Viime aikoina ainoat katsomisen kestäneet elokuvat ovat tulleet lähinnä Teemalta tai YLEFem:lta, joka iloksemme tarjoaa aina välillä mielenkiintoisia skandinaavisia yllätyksiä.  

Kohta se tämäkin päivä kääntyy taas iltaan ja lähestymme torstaipäivää ja hissukseen myös uutta viikonloppua. Sen jälkeen lieneekin jo arkeen asettuminen helpompaa. Seuraavaksi aion heittäytyä sohvalle pötkölle ja hampaattoman kolon kolotuksesta huolimatta paneutua Anna Janssonin "Murhan alkemiaan".