Joulujuttuja hommaillessa

Helsingin Esplanadin jouluvalaistusta Svenska Teaternin edustalla

Meille on tullut talvi - ainakin vähäksi aikaa. Huomiseksi nimittäin on luvattu jälleen plusasteita ja mahdollisesti silkkaa vesisadetta. Viikonvaihteen ajan on kuitenkin ollut oikein kaunista, koska maata peittää kevyt lumikerros ja lämpömittari on pysynyt kiltisti pakkasen puolella. Tänään ihan kunnolla, sillä joku aika sitten mittaria vilkaistessani se näytti -9 astetta. Toissa yönä sataneen lumen ehdin vasta tänään kolaamaan pihassa siistiin malliin. Pääsihän sitä ihan hyvin pihalla kävelemään, mutta kolattuna on siistimmän näköistä.

Minna Parikan kenkämyymälän joulusomistus

Elämä näyttää nyt olevan niin joulua, niin joulua. Lauantaina kävin ystäväni kanssa Helsingin Kansallisteatterissa katsomassa Neljäs tie -esitystä, joka oli aika puhutteleva ja ajatuksia herättävä kertomus suomalaisesta päätöksenteosta ja siitä, mihin se on johtanut ja saattaa johtaa tulevaisuudessa. Teatterikäyntiin toi erityisyyttä meille tarjoutunut mahdollisuus opastettuun kierrokseen teatterin taustatiloissa. Aikamoinen koneisto tarvitaan jopa yksittäisen esityksen aikaansaamiseksi ja yleisölle esitettäväksi.

Sirkka Kannusmäen Huovutettu kukkakauppa

Ennen teatterikokemusta kävimme kuitenkin Senaatintorilla katsastamassa Tuomaanmarkkinat. Mitään en sieltä ostanut, koska mikään ei herättänyt kovin suurta kiinnostusta. Huovutetut hatut, tukuttain villasukkia, lasikoruja, taontatöitä, silakkaa jos jonkinlaisessa liemessä, leivonnaisia ja ihan kaikkea, mitä yleensäkin joulumyyjäisissä on tarjolla. Yhdessä kojussa sentään oli jotain hiukan erilaista, siihen nähden, mitä yleensä on ollut tarjolla. Sirkka Kannusmäen huovutetut kukat olivat minusta aivan ihania. Hyvällä maulla suunniteltuja ja taidolla tehtyjä. Mielessäni jo pohdin, milloin ja kenelle kävisin huovutetun kukka-asetelman hankkimassa.

Ehkä Sirkan tuotteet miellyttivät minua siitäkin syystä, että väreinä oli lähinnä vihreää ja valkoista, mutta varmasti myös siksi, että tuotteet saivat ajatukset siintämään kesään ja puutarhaan. Kojussa esillä olevat huovutetut liljat ja pionit lämmittivät mieltä ja ihastuttivat silmää. Huolimatta mereltä puhaltavasta kylmästä tuulesta ja kaikkialla ympärillä olevasta punasävyisestä tavaramäärästä tupsahdin hetkeksi kokonaan pois lähestyvästä joulusta. Sirkalla on hyvät kotisivut, joihin laitoin linkin tuonne ylemmäksi. Sirkan tuotteita on parhaillaan myös Tampereen joulutorilla.

Sen sijaan, että olisin juossut kaupoissa pää kolmantena etsimässä sopivia joululahjoja, olen touhunnut lähinnä hellan ääressä. Tai paremminkin uunin. Pipareita ja kakkuja on tullut leivottua. Aion tänä vuonna antaa joillekin ihmisille omin käsin tehtyjä leivonnaisia. Tein myös muutaman purkin sinappia sekä omien pensaiden mehusta punaherukkahyytelöä, joka on herkullista esimerkiksi puuron lisukkeena. En tiedä, mitä leivonnaispaketin saajat siitä tuumaavat, mutta ainakin itse olisin iloinen saadessani sellaisen lahjan. Yhden paketin sain hetki sitten postitusta vaille valmiiksi. Paketteihin on tietenkin pitänyt tehdä kortteja, joista yksi ylemmässä kuvassa.

Sukulais- ja tuttavapiirissä ei tällä hetkellä ole pieniä lapsia. En siis voi ostaa ainuttakaan nukkea tai nallea tahi legopakettia. 10- ja 11-vuotiaat tytöt sentään lähipiiristä löytyvät ja heille kirjoitin joulukirjeet. Tämän enempää ei sitten pidäkään paljastaa, koska ainakin toinen heistä käy joskus lukemassa blogiani. Kirjeiden kuoret ovat kuvassa hiukan vielä puolivalmiina.

Jänöjussi on käynyt loikkimassa pihamaan lumessa. Ilmankos Juuso niin innokkaasti istuu ikkunalaudalla pimeään tuijottamassa. Loikkiva jänö kun saa liiketunnistimella varustetun pihavalon syttymään sopivalla etäisyydellä kulkiessaan. 

Mukavaa joulunalusaikaa kaikille!

Itsenäisyyspäivän aattona

Joulukortit on kyhätty kokoon, kuoret nuoltu kiinni ja tarramerkit taputeltu paikalleen. Enää puuttuu korttipinon kiikutus postilaatikkoon. Tältä päivältä se jää, sillä ehtiipä ne lähteä ensi viikollakin. Ristipistojen käyttäminen joulukorteissa on mukavaa, mutta kun lähetän aika paljon kortteja, en oikein ehdi tehdä niin paljon yksilöllisiä kuvia. Niinpä sitten päädyin tälläkin kertaa pistelemään runsaan määrän noita sydämiä. Käsitöitä liukuhihnamentaliteetilla.

Ulkona on pari astetta pakkasta ja hento valkeus maan pinnalla. Huomiseksihan on lupailtu jopa 15 sentin lumikerrosta. Saas nähdä. Oikeastaan lumipeite saisi jo vähitellen tullakin, koska valkeus on huomattavasti parempi kuin tiellä roiskuva rapa. Iltapäivällä oli hieman omituinen ilma, sillä ajoittain taivas oli harmaan pilvimassan peitossa ja pyrytti hetkittäin miltei vaakatasossa. Eipä aikaakaan, kun aurinko taas paistoi, eikä pyrystä tietoakaan. Tosin tuuli oli aika navakkaa ja suunta jostain pohjoisen puolesta. Kylmää oli.

Juusoa harmitti, kun mamma vain kulki kameran kanssa pihamaalla, eikä suostunut viemään palelevaa kissaansa sisälle lämmittelemään. Ai, että noita polkuanturoita pistelee, eikä auta, vaikka kuinka niitä nuolisi.

Eilispäiväksi luvattiin useita lämpöasteita ja vesisadetta, mutta sellaista ei kyllä täällä nähty. Taisi pysytellä nippa nappa pakkasella koko päivän ja välillä aurinkokin pilkisteli pilvien takaa. Kura lensi maantiellä, lienevät ajaneet sinne suolaa. 

Olen aina haaveillut jouluisesta ovikranssista, jossa olisi valot. Sähköjohdon sijoitusongelmien vuoksi se ei ole meillä ollut mahdollista, mutta parin vuoden aikana kauppoihin ilmestyneet paristokäyttöiset jouluvalot mahdollistavat valaistun ovikranssin. Pohjana käytin keväällä kaadetun koivun oksia, joista muotoilin kranssin. Sen ympäri kiersin helmikoristeisen valosarjan, joka toimii kolmella sormiparistolla. Kiersin tuo punaisen silkkinauhan osittain siksi, että saisin kranssiin väriä, osittain myös siksi, että valosarja pysyisi paremmin paikallaan ja peittyisi roikkuvien nauhojen taakse. Kotelo on sen verran painava, etten saanut sitä oikein mitenkään pysymään kranssin takana piilossa. Tuossa valosarjassa on lisäksi ajastustoiminto eli ajastuksella se palaa kuusi tuntia ja sammuu sitten 18 tunniksi. Kätevää ja pimeässä kivan näköinen.

Halusin itsenäisyyspäivän viikonlopuksi jonkun joulukukkasen. Laitoin isoon astiaan kaksi pientä, kaksilatvaista joulutähteä ja niiden taakse pienen sypressin. Sypressiin lisäsin paristoilla toimivan valosarjan. Vieressä seisoviin kynttilänjalkoihin vaihdoin punasävyiset kynttilät. Nuo kynttilät ovat muuten ihan suorat, sen sijaan kynttilänjalat eivät. Huomasin asian vasta kuvaustilanteessa.

Joulukukka-asetelman myötä toivotan kaikille mukavaa viikonloppua 

ja itsenäisyyspäivää!

 

Hvitträskin joulumyyjäiset ja sieltä juontuvaa pohdiskelua

Tämän vuoden joulumyyjäiskausi on nyt sitten avattu ja sen tein käymällä lauantaina Kirkkonummella sijaitsevassa Hvitträskin museossa, joka toimi aikoinaan arkkitehtien Saarinen-Geselius-Lindgren kotina ja suunnittelutoimistona. Niinhän tässä elämässä tuppaa tapahtumaan, että kalaan lähdetään maata pidemmälle - meikäläinenkin reissaa milloin Tallinnassa, milloin Tukholmassa, vaikka omassa kunnassa on Hvitträskin kaltainen tutustumiskohde. Edellisestä Hvitträsk-käynnistäni lienee vierähtänyt yli kymmenen vuotta ja ihan uudelleennäkemisen arvoiselta paikalta se taas tuntui. Muistin toki, ettei museon parkkipaikalla paljon tilaa ole, joten en yllättynyt siitä, että sain hetken miettiä, mihin koloon autoni tyrkkäisin. Hvitträsk sijaitsee sen verran sivussa, ettei sinne ihan helposti julkisilla matkusteta ja toisaalta paikalle oli saapunut varsin paljon kiinnostuneita kävijöitä.

Hyytävän kylmä viima ja muutaman asteen pakkanen takasi sen, ettei ulkona ollut erityisen hauska käyskennellä. Muutama myyntikoju oli asettunut sisääntulopihalle ja muut sitten museon tiloihin ja sitä vastapäätä sijaitsevaan ravintolarakennukseen. Joulumyyjäisten lisäksi varsinainen museo oli avoinna, samoin ravintola, mutta ne jätin suosiolla toisen retken teemaksi.

Joulumyyjäisissä myydään tietenkin lukuisten ahkerien ja idearikkaiden käsityöläisten omien käsien tuotoksia. Useimmat Hvitträskissäkin tuntuivat olevan omaksi ilokseen kaikkea kivaa tekeviä luovia persoonia, jotka koko vuoden puurtavat tavaraa varastoon tuodakseen ne sitten lähinnä näin joulun alla myytäväksi. Eräs rouva sanoikin osuvasti, että käsillä tekeminen on vain niin mukavaa ajanvietettä ja siinä vaiheessa, kun tavaraa alkaa olla yli omien tarpeiden, se on jollain tavoin saatava katoamaan. Mikäs sen parempi, kuin myydä se vaikka joulumyyjäisissä. Kovin moni näissäkään myyjäisissä paikalla oleva tuskin ajattelee elättävänsä itsensä käsitöillään, mutta toki olisi mukavaa saada osan materiaalin hankintakustannuksista takaisin.

Heli Kivistö Luomasta on tehnyt upeita koruja, keramiikkaa ja huovutusta. Juttelin hänen kanssaan jonkun aikaa siitä, kuinka vaikeaa on hinnoittella omia käsitöitään. Ostajat kyllä ihastelevat käsintehtyä, mutta hinnan kuullessaan jättävät ostamatta. Liian usein odotetaan saatavan itse tehtyjä samaan hintaan, kuin tavarataloissa ja marketeissa myytäviä, Aasiassa teollisesti liukuhihnalla valmistettuja tusinatuotteita. Pohdin tätä hinnoitteluasiaa vielä kotimatkallakin, sillä oikeastaan nämä joulumyyjäistuotteet ovat design-tuotteita ja uniikkeja sanan varsinaisessa merkityksessä. Yleensä näitä käsitöitä tehdään kotinurkissa ja pihavajoissa tuote kerrallaan alusta loppuun itse suunnitellen ja valmistaen. Tuotteet houkuttelevat ostajia omalla ulkonäöllään ja keskeliäisyydellään ilman suurten suunnittelijoiden logoja ja tunnettuja merkkejä. Materiaalit saatetaan hankkia luonnosta tai käyttämällä kierrettäviä tavaroita. Ne ovat siis usein myös ekologisia vaihtoehtoja.

Alla olevan kuvan linnut Heli on valmistanut sukulaiselta saamistaan nahkapaloista käyttäen apunaan mm. virkkausta ja huovutusta. Heli totesi, ettei hän juurikaan muualla myy tuotteitaan, mutta jäädessään lähiaikoina eläkkeelle olisi ehkä syytä etsiä myyntiväyliä. Kun kädentaitojen harrastamiselle jää enemmän aikaa, täyttyvät varastotkin nopeammin. Kaikki eivät halua eivätkä ole muutenkaan valmiita perustamaan toiminimiä tai ylipäätään tekemään tuotteidensa myynnistä uutta ammattia itselleen. Monelle myös erilaiset netin tarjoamat myyntimahdollisuudet ovat edelleen kynnyskysymyksiä. Onneksi sentään joulumarkkinoista ja -myyjäisistä on tullut suosittuja ja erinomainen väylä myydä käsitöitä.

Kotinurkilla kun liikutaan, törmää yleensä myös tuttuihin. Useimmat olivat katselemassa ja tekemässä hankintoja niin itselleen kuin pukinkonttiin. Puutarhablogimaailmassa monille tuttu Saila Routio oli museon puolella myymässä omia ja nettiputiikkinsa Elsan lempituolin tuotteita. Tapasin Sailan myös keväällä Helsingin puutarhamessuilla ja menin tietenkin juttelemaan, joskin myös hänen myymistään tuotteista kiinnostuneena niitä hypistelemään. 

Jotenkin sitä kai kuvittelee tulleensa tutuksi lukiessaan ja kommentoidessaan toisten blogeja ja sitten jossain yhteydessä ihan naamatusten tavatessaan menee hetkeksi hämilleen, kun toinen ei tunnekaan. Miksi edes pitäisi? Mietin myös, että ehkä olisi syytä tehdä itselleen jonkinlainen linjanveto siitä, miten paljon omassa blogissaan ja sen tuomien yhteyksien kautta tuo julkisuuteen asioita, jotka sitten henkilöytyvät nimenomaan todelliseen minääni. Siis paljonko olen valmis julkaisemaan elämääni leijumaan bittiavaruuteen määräämättömiksi ajoiksi. Sosiaalista mediaa blogien kirjoittaminenkin on, siinä kuin facebook ja twitteritkin.

Toinen asia, joka mietitty niin näissä joulumyyjäisissä, kuin aina ollessani kameran kanssa liikkeellä julkisissa tilaisuuksissa, on se, missä kulkee kuvaamisen rajat? Tunnen itseni aina vähän hölmöksi ottaessani kuvia kirppareilla, myyjäisissä, messuilla ym. vastaavissa tilanteissa. Milloin on syytä pyytää lupa kuvaamiseen, milloin taas kuvaaminen on sallittua ilman eri pyyntöjä? Yleensä tapaan sanoa kuvaavani omaa blogiani varten, mutta esimerkiksi myyjäisissä on vaikea välttää ajatusta, että minua pidetään ideavarkaana. Joskus annan blogiosoitteeni ja saatan myös laittaa linkin, kun olen postaukseni tehnyt. Toisaalta tarkoitukseni ei ole mainostaa omaa blogiani, koska en kirjoita tätä sillä ajatuksella, että minun pitäisi kahmia mahdollisimman paljon lukijoita. Toki blogin kirjoittamisen yksi pointti on saada lukijoita, mutta minulle se ei ole pääasia. En ole myymässä mitään, en edes omia ajatuksiani. Sitä en voi kieltää, ettenkö haluaisi jakaa hyviä ideoita ja itse esimerkiksi kauniiksi havaitsemiani asioita. Ai, että, menee liian monimutkaiseksi. Täytynee vielä jalostaa näitä mietelmiä.

Enpä lähtenyt näistäkään myyjäisistä tyhjin käsin. Sailalta ostin tuon jouluisen, Ann-Louise Bäckströmin tarjottimen. Siinä on vanhan ajan tunnelmaa ja kissakin nokosilla melkeinpä samanlaisessa keinutuolissa kuin meillä. Nyt olen kahden vaiheilla, mitä teen tarjottimella. Pidänkö sen itse vai laitanko joulupakettiin? Vahvasti alkaa näyttää siltä, että tarjotin jää minun keittiöni jouluvarustukseen, sillä niin paljon olen sitä lauantain jälkeen käsissäni pyöritellyt ja kuvaa katsellut. Ostin myös Railin runokortteja, joiden kuvat ja runot ihastuttavat. Ja uskokaa tai älkää, tykästyin myös korttien pyöristettyihin kulmiin.

Pitkään olen etsinyt korua, jossa yhdistyisivät punainen ja musta. Irene Jaakkola Kauniaisista myi itse tekemiään koruja ja hänen valikoimastaan se etsitty sitten osui silmään. Kuvassa värit eivät ehkä ole aivan todellisia, mutta suuntaa antavia kuitenkin. Tuo punainen lasihelmi on mattapintainen ja ehkä karpalon punainen. Koruissa minua usein puhuttelee myös se, miltä ne käsissä ja iholla tuntuu. Nämä Irenen korut eivät ole liian painavia, mutta kuitenkin tunnen kaulakorun sen levätessä kaulallani. Voin tunnustella sitä, mutta vaikka en niin tekisikään, tiedän sen olevan paikallaan. Korvakoruissakin haluan, että ne heilahdellessaan osuvat ihoani vasten. Halpoja rihkamakoruja en enää juurikaan osta, sillä etenkin korvakorut saavat ihoni kutisemaan.

Hyytävästä kylmyydestä ja iltapäivän hämäryydestä huolimatta oli ihan pakko hetken kuljeskella kuvaamassa Hvitträskiä ja sen puutarhaa. Kotoa lähtiessäni aurinko vielä paistoi, mutta myyjäisissä kierrellessäni pilvet olivat täyttäneet taivaan ja kävivät yhä synkemmiksi.

Hvitträskin rakennukset sijaitsevat varsin korkealla paikalla tontin rajoittuessa Vitträsk-järven rantaan. Tällä kertaa en mennyt rantaan saakka, sillä tähän aikaan vuodesta kuvaaminen näyttää olevan taistelua valon määrän kanssa. Ja lisäksi olin luvannut palata kotiin ruoka-ajaksi, Ukkokulta valmisti lohta kermaperunoiden kera. Maistuvan salaatinkin oli tehnyt.

Nämä kiviset pergolat muistin edellisiltä käynneiltä, mutta en laisinkaan pienoista muotopuutarhaa. Vesialtaan ympärillä oleviin osioihin on istutettu ruusuja, joiden jäätyneistä nupuista päättelin niiden olevan kellertäviä.

Villiviinistä näki, että se on kasvanut samoilla paikoilla ties kuinka kauan. Talon seinustalla linnut olivat tehneet pesiään villiviiniin.

Myös rhodopensaat ovat vuosien aikana vankistuneet ja nuppujen koosta päätellen pensaissa saattaa kevään tullen olla hienot kukinnot. Osa puutarhan kasveista on varmasti hyvin vanhoja. Puutarha restauroitiin vuosina 1997-1998 maisema-arkkitehti Gretel Hemgårdin suunnitelmien mukaan, joten ehkä en olekaan nähnyt istutuksia nykyisessä asussaan. Viimeksi Hvitträskissä käydessäni taisin kiertää lähinnä itse rakennukset. Luulenpa, että ensi kesän yhtenä puutarhakohteenani tuleekin olemaan käynti Hvitträskissä.

Kapea tie Hvitträskin parkkipaikalle kulkee metsän halki. Myös polku Eliel ja Loja Saarisen sekä Herman Geselliuksen haudoille kulkee kuin satumetsässä. Kivet ovat peittyneet sammaleisiin ja mustikanvarpuihin. Voisi kuvitella, että hämärän tullen nuo sammalpeitteiset pikkukumpareet muuttuvat metsänpeikoiksi ja haltijoiksi. Metsikössä on selvästi tehty harvennusta, mutta silti se näyttää olevan melko luonnontilaisena. Katsoessani muotopuutarhan reunalta kohti alhaalla olevaa rantaa, oli koko rinne täynnä sinne tänne kaatuneita puunrankoja. Osa varmasti näissä viime myrskyissä kaatuneita, mutta osa selvästikin jo pidempään kumollaan olleita. Rinnettä ja kaatuneita runkoja katsellessani mietin, olisiko maisemaa jossain vaiheessa yritetty avata ja sen seurauksena pystyyn on jäänyt puita, jotka liian suojattomina ovatkin kaatuneet ankarimmissa tuulissa. En tiedä, en ole metsäasiantuntija.

Sormet alkoivat olla jo aivan kohmeessa ja sovittu kotiinpaluuaika tikitti mielessä, mutta vielä piti kuvata kuusen runkoon avautunut haava, josta tihkui myös pihkaa. Kun sen olin ikuistanut, työnsin kameran kassiin ja lähdin kotia kohti.

Hvitträsk-reissuni jälkeen olenkin viettänyt aikaani enimmäkseen vaakatasossa höntin olon vuoksi, joten siksi tämä myyjäispostauskin tulee näin jälkikäteen. Onneksi nyt alkaa jo tuntua siltä, että tästäkin hiukan oudonoloisesta taudista selvisin hengissä. Eihän sitä mitään sairautta ja vaivaa toivo sen enempää itselleen kuin muillekaan, mutta sen vaan vaiva kuin vaiva joka kerran tekee, että huomaa taas hetken aikaa olevansa kerrassaan iloinen terveistä päivistä. 

Ettekä muuten voi kuvitellakaan, miten liikutuin niistä lukuisista paranemistoivotuksista, jotka olitte kommenteissanne jättäneet. Lämmin kiitos teille rakkaat ihmiset!

Joulukausi 2013 avattu!

Joulukuun ensimmäinen päivä sujuu vähemmän rattoisasti eilisiltana alkaneen höntin olon ja vatsanväänteiden kiusaamana. Yökin meni kaikkea muuta kuin nukkumisen merkeissä. Niinpä joulukauden avauksena toimiva kuvakin on vähän samaa sorttia, kuin olotila tällä hetkellä.

Tästä se kuitenkin alkaa ihan virallisestikin. 

Joulukausi mallia 2013!

Päivä Tallinnassa, vol 2

Merimuseosta lähdettyäni lähestyin Vanhaa kaupunkia Kalamajan suunnasta, ohi Paksun Margaretan, pitkin Pikk-katua. Iltapäivä oli jo pitkällä ja aurinkoisesta päivästä huolimatta kapeilla kaduilla korkeiden talojen varjossa oli paikoitellen melko hämärää. Etenkin valokuvausta ajatellen. Yhden asteen pakkanen oli saanut paikalliset pukeutumaan turkiksiin, toppatakkeihin ja muihin talvitamineisiin. Alkumatkalla oli vähemmän liikehuoneistoja ja tavallinen arkipäivä lienee muutenkin vaikuttanut siihen, että kaduilla oli aika hiljaista. Se sopi minulle, sillä oli aivan ihanaa kävellä verkkaisesti, ihailla korjattujen talojen kauneutta ja niiden hienoja yksityiskohtia ja pysähtyä tiirailemaan näkymiä objektiivin läpi. 

Tallinnan vanhakaupunki (Kursivoidun tekstin lähde: http://www.tourism.tallinn.ee)

Tallinnan vanhakaupunki on vuodesta 1997 kuulunut Unescon maailmanperintöluetteloon. Tallinnan vanhankaupunki on arvokas etenkin siksi, että sen keskiaikainen miljöö ja rakenne ovat säilyneet meidän päiviimme saakka, kun ne muista Pohjois-Euroopan pääkaupungeista ovat jo kadonneet.Tallinna on yksi koko Euroopan parhaiten säilyneimmistä keskiaikaisista kaupungeista. 1000 - 1400-luvuilla muotoutuneet tonttien rajat ja katuverkosto ovat edelleen olemassa lähes muuttamattomina. 

Tukevat puolustuslinnoitteet ovat suojanneet vanhaakaupunkia sodan tuhoilta ja vallitseva rakennusmateriaali kivi on pitänyt pintansa tulipaloissa. Kaupungissa ei myöskään ole suuria uudisrakennuksia, jotka jättäisivät vanhan varjoonsa tai rikkoisivat tyylin.
Kaikki merkittävimmät keskiajalta periytyvät edustus- ja sakraalirakennukset sekä monet kaupunkilaisten ja kauppiaiden asunnot aittoineen ja varastoineen ovat säilyneet muuttumattomina. 

Keskiaikaa, tarkemmin ajanjaksoa 1400-luvun alusta 1500-luvun puoliväliin voidaan pitää Tallinnan kehityksen kulta-aikana. Tallinna kuului hansakaupunkien liittoon ja sillä oli vaikutusvaltainen asema Itämeren alueella. Taloudellinen mahti kaipasi puolustusrakennelmia ympärilleen, jolloin avautui mahdollisuus luoda myöhempien aikojen arkkitehtuurin helmiä ja taideaarteita. 

* * *

Pikk-kadun varrella on ainakin Ruotsin suurlähetystö ja muutenkin alue vaikuttaa aika vauraalta. Portaikkojen ovipielissä on koodinappulat ja se, minkä ikkunoista katutasolta tirkisteltynä saattoi todeta, osoitti huoneistojen olevan nykyaikaisessa kunnossa.

Helina Tilk Pikk 41 (Kursivoidun tekstin lähde: http://www.tourism.tallinn.ee)
Helina Tilkin astioita koristavat kissat, possut, karhut ja muut vekkulin näköiset otukset. Taiteilijalla on Vanhassakaupungissa kolmi liikettä, joiden hyllyiltä löytyy runsain mitoin hilpeitä käyttö- ja lahjatavaroita. Hyviä tuomisia ovat myös Tallinna-aiheiset matkamuistot. 

* * *

Rakennusten yksityiskohtien kirjo on valtava, eikä kahta tyystin samanlaista taloa taida ollakaan. Nupukivikatuja kävellessä tulee väkisinkin miettineeksi, millaista olisi asua näissä keskiaikaisissa taloissa? Miten sovittaa nykyajan elämisen vaatimukset vanhoihin seiniin ja ympäristöön tuhoamatta muinaisten rakentajien kädenjälkiä?

Vihreä tori  (Kursivoidun tekstin lähde: http://www.tourism.tallinn.ee)

1800-luvulla tätä Vihreäksi toriksi (viroksi Roheline turg) kutsuttua aluetta käytettiin kala-, vihannes- ja kukkatorina. Vuonna 1893 toritoiminta lakkautettiin ja tilalle tehtiin pieni viheralue. Vuonna 1909 valmistui kappeli Venäjän tsaari Nikolai II:n 15 vallassaolovuoden kunniaksi. Nyt Vihreällä torilla on ulkoilmakahvila.

Mustapäiden talo on Tallinnan harvoja renessanssirakennuksia  
(Kursivoidun tekstin lähde: http://www.tourism.tallinn.ee)

Mustapäiden veljeskunta perustettiin vuonna 1399. Se yhdisti nuoria naimattomia kauppiaita ennen kuin nämä saattoivat liittyä Suurkiltaan. Lisäksi Mustapäihin kuului ulkomaalaisia kauppiaita, jotka oleskelivat pitkiä aikoja Tallinnassa, mutta eivät asuneet siellä vakituisesti. Mustapäiden veljeskunnan nimitys liittyi Pyhään Mauritiukseen, suojelupyhimykseen, joka tiettävästi oli tummaihoinen afrikkalainen. Pyhän Mauritiuksen pää komeilee myös veljeskunnan vaakunassa. Veljeskunta toimi vain Virossa ja Latviassa, muualla Euroopassa sitä ei tunnettu. Mustapäät poistuivat Tallinnasta vuonna 1940. 

Mustapäiden veljeskunnan talon paikalla sijaitsi ilmeisesti asuinrakennus jo 1300-luvulla. Mustapäät ostivat talon 1500-luvun alkupuolella, jolloin siihen rakennettiin myös uusi sali, jossa ei ollut holvattua kattoa. Vuonna 1597 seurasivat mittavat jälleenrakennustyöt, jolloin julkisivu koristeltiin runsain ornamentein ja veistoksin alankomaalaisen renessanssin hengessä. Yksi Tallinnan huomiota herättävimmistä värikkäistä ovista on vuodelta 1640 ja Mustapäiden talossa. Olavin killalta ostettu kaksilaivainen holvattu kiltasali on peräisin 1400-luvulta. Laajamittainen remontti tehtiin talossa myös vuonna 1908, mutta se koski lähinnä sisätiloja, jotka saivat uusklassisen ilmeen.

 

Ravintola Olde Hansassa en tällä kertaa käynyt syömässä, mutta sinne kyllä kannattaa mennä. Tosin se on niin suosittu, että sinne saattaa joutua jonottamaan. Viikonloppuisin on parempi tehdä ennakkovaraus, sen voi tehdä myös netissä. Ruoka on hyvää ja se tarjotaan Hansa-ajan mukaisin tavoin ja astioissa. Ravintolan sisustus ja henkilökunnan puvustus sekä menu ja musikantit saavat kyllä ruokailijan helposti sujahtamaan keskiaikaiseen elämään. Ensimmäinen ruokailukertani Olde Hansassa oli elämys, eivätkä jälkimmäisetkään ole sille juurikaan kalvenneet.

Muumit ovat vallanneet perinnekäsityöt. Luin hiljattain jostain artikkelin, jossa pohdittiin, onko perinnekäsityö enää perinteen mukainen, jos sen toteuttamiseen käytetään esimerkiksi koneellista kudontaa. Asiasta voi olla montaa mieltä, mutta massamyyntiin neuleita tuotettaessa ei taida olla kovin kannattavaa tehdä niitä täysin käsin. Olen vuosien aikana ostanut kaksi kirjoneulevillatakkia Tallinnasta. Toinen oli edullisempi, mutta sen pinta nyppyyntyi lyhyessä ajassa melko rumaksi. Toinen taas maksoi enemmän, ja sitä en pystynyt pitämään lainkaan ilman alla olevaa pitkää hihaa, sillä neule kutitti niin valtavasti. 

Gobeliinikankaiset kassit ja muut tuotteet eivät suinkaan kaikki olleet varsinaista gobeliinikäsityötä vaan painokankaista tehtyjä. Kauniita nuo kassit olivat, mutta melko kalliita.

Raatihuoneen joulukojut ovat toki tunnelmallisen näköisiä, mutta aika pian ne oli katsottu. Hämärä oli jo laskeutumassa ja valokuvaaminen ilman salamaa kävi aina vain haasteellisemmaksi. Mietin, jäisinkö odottamaan jouluvalaistuksen syttymistä, mutta päätin jatkaa kiireetöntä kävelemistä kohti satamaa. Olipa kerrankin aikaa ihailla Viru-kadun kukkakauppiaita ja heidän mahtavia ruusupunttejaan.    

Tämä tummanpuhuva rakennus on lähellä Vanhaa kaupunkia, sen muuria ja Mere pst:tä. Rakennus ei ole kovin vanha, muistan hyvin ihmetelleeni, mitä tontille nousee ja tässä on tulos. Varmasti moni näiden uudisrakennusten tieltä pois purettu vanha rakennus on ollut huonossa kunnossa, mutta kenties olisi ollut mahdollista sopeuttaa uustuotanto paremmin vanhaan ympäristöön istuvaksi. Etenkin näin lähellä historiallista vanhaakaupunkia ja muuria.

Rotermannin kortteli (Kursivoidun tekstin lähde: http://www.tourism.tallinn.ee)Vielä kymmenen vuotta sitten paikalla oli rypäs ränsistyneitä vanhoja teollisuusrakennuksia, mutta nyt tilalla on vilkas kaupan ja kulttuurin keskus, jonka avantgarde-arkkitehtuuri kertoo vahvaa kieltään siitä, miten tämän päivän Tallinna rakentaa itseään ja luo uutta. Upeasti entisöidystä, vanhasta tehdaskeskittymästä aivan vanhankaupungin naapurista löytyy monia mukavia kauppoja ja ravintoloita sekä kulttuuritarjontaa. Korttelin keskustorilla järjestetään festivaaleja ja ulkoilmatapahtumia.

Olen kyllä hieman eri mieltä tuosta "upeasti entisöidystä", sillä vanhan rakennuksen korvaaminen joko kokonaan tai osittainkin erilaisilla lasikuutioilla on jotain muuta kuin entisöintiä. Sitä en tiedä, ovatko rakennukset olleet niin huonokuntoisia, ettei niiden entisöinti ole enää ollut mahdollista. Toisinaan tuntuu, että virolaisilla on kova kiire modernisoida kaikki vanha ja siinä ohessa tulee sitten tuhottua myös paljon kenties korjauskelvollistakin rakennuskantaa. Luultavasti myös raha ratkaisee, kuten kaikkialla muuallakin. Arvokkaat tontit täytyy saada rakennettua mahdollisimman tehokkaasti, jolloin vanha saa väistyä.

Nämä rakennuksen portaiden molemmin puolin seisovat riippaoksaiset puut olivat aivan aitoja ja edelleen vihreänä lehdistä. Mikä on siis tämä puu? Onko se ainavihanta vai muuten vain päättänyt olla pudottamatta lehtiään?

Kanutin tarha (Kursivoidun tekstin lähde:http://www.tourism.tallinn.ee)

1800-luvulle saakka Kanutin tarhan paikalla oli vallihauta. Vuonna 1886 Tallinnan kaupunki vuokrasi alueen Kanutin killalle, jotta sinne perustettaisiin kesäpuutarha. 1800-luvun lopulla kiertävät sirkusryhmät, myöhemmin tivolit pysähtyivät Kanutin tarhassa vieraillessaan Tallinnassaan. Sieltä on vuokrattu myös polkupyöriä. Vuonna 2002 tarhaan pystytettiin Fjodor Dostojevskin muistomerkki ja vuonna 2008 rakennettiin suihkulähde, jonka kruununa on Mare Mikofin veistos Pojat ja sateenvarjo.  

En tiennytkään, että Tallinnassa on peräti 50 puistoa, joista Kanutin tarha lienee sieltä pienemmästä päästä.Tämä puisto on sopivasti kävelyreitin varrella matkalla satamasta kohti vanhaakaupunkia, Mere pst:n vieressä, vastapäätä Rotermannin korttelia. Eräällä helteisellä kesäreissulla istahdin puistoon levähtämään ennen paluuta laivaan ja kotimatkalle. Siinä oli mukava istuskella ja katsella ohi kulkevia ihmisiä sekä puiston istutuksia. Nyt oli jo sen verran hämärää ja selkeästi pakastuvaa, joten ajatus istumisesta ei kovasti viehättänyt. Eikä kyllä ollut penkkejäkään, ilmeisesti ne on viety jonnekin talvisäilöön.

Puiston ruusut kukkivat keskellä kylmyyttä. Lunta ei Tallinnassakaan ollut, mutta jokin sade lienee tiivistynyt jääkiteiksi ruusupensaiden juurille osuessaan. Puksipuut ilmeisesti menestyvät Tallinnassa talvenkin yli, sillä näitä ruusuja ympäröi muotoon leikattu puksipuuaita. Muutama oksa näkyykin tuossa oikeassa alakulmassa.

Tämä päiväristeily Tallinnaan oli todella mukava ja oikeastaan täysin erilainen, kuin kaikki aiemmat Tallinnan-matkani, jolloin tarkoituksena on ollut mennä milloin mihinkin kauppaan tai muualle asioimaan. Tällä kertaa ideana oli tosiaankin katsoa Titanic-näyttely ja siinä ohessa merimuseo. Mitään muuta suunnitelmaa ei ollut. Oli todella kivaa kävellä kiireettä pitkin katuja ja keskittyä katselemaan rakennuksia ja niiden hienoja yksityiskohtia. Etsiessäni kuvaamiani paikkoja varten faktatietoa netistä, törmäsin moniin mielenkiintoisiin asioihin, joiden vuoksi kannattaisi reissata pidemmäksikin aikaa tutustumaan Tallinnaan ja myös muuhun Viroon. Onhan Tallinnan historia, arkkitehtuuri ja kulttuuri saavutettavissa melko pienin ponnistuksin ja hyvin kompaktissa mittakaavassa, joten siinä olisi syy uudelle kiireettömälle kävelyretkelle.