Ensimmäiset lumityöt

Eilen satanut lumi on edelleen maassa. Lumilapio ja -kolakin on jo kannettu kellarista varaston nurkalle. Muuten ei olisi vielä tarvinnut lumitöihin ryhtyä, mutta putsattuani autot ja autotallin edustan lumesta, kasaantui tuota valkeaa ja varsin raskasta talvenrakennusainetta sen verran vankaksi valliksi, että katsoin parhaaksi nakata osan siitä pensaiden alle. Vaikea uskoa, että tämä lumi vielä maahan jää, mutta aika näyttää. Virittelin myös jouluvaloja paremmin ja muuten vain tepastelin pihamaalla. Ympärillä oli hiljaista; kylänväki lienee lähtenyt kyläilemään tai jonnekin itsenäisyyspäivän viettoon. Tällaisia rauhallisia pyhäpäiviä on viime aikoina ollut liiankin harvassa. Aina on olevineen kiire jonnekin ja tekemistä yllin kyllin. Hermot lepäävät, kun voi taivastella maailman menoa ilman alituista kelloon vilkuilua.

Juuso ei laisinkaan tykkää lumesta. Se pyytää ulos ja pinkaisee hurjaa vauhtia alapihalle kuoppaa kaivamaan. Lumi kyllä helpottaa sen työtä, sillä kakkakuoppa on helpompi kaivaa ja peittää. Juuso on tarkka vessapaikoistaan. Mikä pläntti tahansa pihamaalla ei kelpaa vaan aina täytyy löytää se oma erityinen paikkansa, jonne asiansa voi tehdä. Nyt näyttää alapihan pensasruusujen katveessa olevan sopiva kissanvessa ja siellä asiansa tehtyään Juuso tuli taas vikkelästi yläpihalla siinä luulossa, että se pääsee samantien sisälle tassujaan lämmittelemään. Minulla oli kuitenkin hommat kesken ja tuumasin, että saapi kissakin nautiskella vähän aikaa raittiista ulkoilmasta. Se nosteli tassujaan vuorotellen ylös ja nuoli lumet anturoistaan samalla kärsivästi naukuen ja flexiään takaovelle kiskoen. Jätin sen seuraamaan maailman menoa ja palasin talon toiselle puolelle omiin hommiini.

Vihdoin riittävästi ulkoilmaa saatuani ja siinä ohessa yhtä sun toista hommattuani, kiersin talon toiselta puolelta kysymään Juusolta, josko se haluaisi lähteä sisälle. Katti heittäytyi leikkisäksi, pörhisti karvansa ja piiloutui kukkapenkin taakse hyökätäkseen sieltä pelottelemaan minua. Harmi, etten ehtinyt napata kuvaa siitä pörheimmillään, se näytti ihan ilvekseltä. Ehkä tässä kuvassa on vielä hiukan jäljellä iveksen ilmeestä. Näyttää vihaiselta, mutta sitähän Juuso ei ole. Kunhan leikkii pelottavaa. Meillä on välillä tapana leikkiä piilosta ja silloin se muka yllättää minut hyökkäämällä sivuttain kaikki karvat pörröllään jonkun nurkan takaa. Aijai, kuinka pelottavaa ja yllättävää. Ja sitten nopeasti johonkin toiseen piiloon odottamaan, että tulen sitä etsimään.

Tein viime jouluksi ulko-oveen ison kranssin. Marjat ovat ihan vain Tiimarin askartelukamaa, mutta siitä huolimatta linnut kävivät niitä popsimassa. Ilmeisesti kirkkaan punainen väri houkuttelee, sillä tuskin värjätyssä styroksissa mitään kummoista tuoksua on. Ystäväni tekemät tontut katselevat alta kulmainsa ikkunalaudalta ohi kulkevia ihmisiä. Odottelin terassilleni kaiteita 25 vuotta ja kun nyt olen ne saanut, tuntuu kuin minulla olisi yksi huone lisää kodissani. Saapa nähdä, miten lumi pääsee tuiskuamaan terassille tänä talvena.

 Opiskeluaikainen ystäväni väkersi meille kestojoulukalenterin muuttaessamme tähän nykyiseen kotiin. Ikkunoista kurkistelee lapset ja kissakin, vaikka vielä silloin meillä ei ollut kissasta tietoakaan. Noihin alareunassa roikkuviin pusseihin tapaan laittaa irtokarkkeja. Jokaisessa pussissa on kunkin perheenjäsenen etunimen kirjain. Kun sitten koittaa oikein suuri makeanhimo eikä kaapeista löydy yhtään mitään naposteltavaa, tuppaa kalenteripussit tyhjenemään ennen aikojaan. Joinain vuosina olen täyttänyt pusseja uudelleen ja uudelleen. Ja joinain toisina jouluina olen taas antanut niiden riippua tyhjillään. Eipähän ole turhia houkuttimia. Tällainen kalenteri on aika hauska ja kohtalaisen helposti toteutettava idea. Kas kun en ole kertaakaan tullut tehneeksi kellekään vastaavaa lahjaksi. Moni hyväkin idea jää usein tekemättä. Sääli.

Tämän viherkasvin nimeä en tiedä, mutta minusta se on aika viehättävä. Jokunen viikko sitten ilmestyivät nämä ensimmäiset kukat ja uutta kasvuakin se työntää ahkerasti. Kukat ovat melko vaatimattomat ja ikäänkuin karvaiset eikä niissä tunnu mitään tuokua. Pitkään olen ollut aikeissa etsiä kukalle nimen, mutta aina on ollut jotain tärkeämpää ja niin on nimi unohtunut.
Enpä löytänyt omasta kasvikirjastani sopivaa nimeä kukalleni. Se voisi olla jonkinlainen Soihtuköynnös.

Tämän joulualusen toiset joulutortut. Tällä kertaa testasin menetelmää, jossa luumusose laitetaankin ristikon päälle. Tässä on se hyvä puoli, että tortut pysyvät paremmin kasassa. (Juuri nyt työpöytäni päässä olevalla tuolilla kuorsaa nukkuva kissa.) 
Monikohan vielä muistaa, millainen homma joulutorttujen tekeminen oli ennen näitä valmistaikinoita. Kaulittiin voita ja jauhoja, uudelleen ja uudelleen. Luumusosekin keitettiin kuivatuista luumuista. Vielä 70-luvun puolivälin jälkeen leivoin joulutortut ihan alusta lähtien. Sitä en muista, milloin valmistaikinat tulivat kauppaan, mutta kyllä ne helpottivat ja nopeuttivat leipomishommaa. Pullataikinaa en sentään kaupasta osta, enkä yleensä kyllä piparitaikinaakaan. Paitsi nyt, kun unohdin pipareita leipoessani jättää osan taikinasta tähtipullia varten. Nyt sitten pakastimessa on valmistaikina sitä varten. Kunhan ehtisin leipoa.

Vuosi sitten askartelin kuvan mukaisen paperinarupallon, jonka sisälle pujotettiin valosarja. Pallo on helppo tehdä, mutta hiukan vaikea säilyttää, sillä sitä ei voi mitenkään painaa kasaan. Muovipussissa se roikkui kesän kellarissa ja pääsi kuin pääsikin jälleen valaisemaan makkarin ikkunalle.

Lumiukot, lumiukot

ketjussa kulkee,

nysäpiipun, nysäpiipun

suuhunsa sulkee.

Olalle he taputtavat

ystävää ja veikkaa,

hangelle heittävät

kupperiskeikkaa!

Kirjasta: "Joulu on jo ovella"

Pimeydestä näkyy valkoista lunta

No niin, tänään se sitten viimein tuli. Iltapäivällä maahan satoi lunta. Olin aamupäivällä autolla liikenteessä ja keli oli varsin viheliäinen. Lämpötila vaihteli nollan molemmin puolin eli välillä mittari oli miinuksella välillä plussalla. Tien pinta lienee ollut lähempänä sitä miinusta. Kotoa lähtiessäni aurinko pääsi hivenen kurkistamaan pilvenlonkareiden takaa, mutta jo ennen Espoon rajaa taivaalta tuli vuoroin vettä, rakeita ja räntää. Autoletka älysi sentään hiljentää, sillä asfaltti kiilsi siihen jäätyneestä vedestä. Paluumatkalla sama sääilmiö toistui, joskin vielä rankempana. Pissapojasta loppui vesi ja lisäksi ajoin kuorma-auton takana. Tuulilasiini roiskui rapaista vettä edellä ajavasta autosta ja taivaalta sitä jäätyneen veden ja rakeiden sotkua. Puoli kolmen aikaan taivaan täytti taas tummanpuhuvat pilvivuoret, jotka sitten satoivat maahan alkuun räntänä ja myöhemmin ihan oikeana lumena. Käydessäni tuossa kuuden aikaan sytyttelemässä pihalla lyhtyihin kynttilöitä, oli maassa viitisen senttiä märkää lunta. Siis ihan oikeaa lunta. Täytyy pian hakea lumilapio ja kola kellarista varaston oven kupeeseen. Sillä toimenpiteellä on joskus lunta poistava vaikutus. Vähän samaan tapaan kuin sateenvarjolla. Jos raahaat mukanasi sateenvarjoa, harvemmin sataa ja päin vastoin. 

Tämä syksy on mennyt jotenkin ihan liian nopeasti. Joulu on aivan ovella, enkä ole siihen vielä kunnolla kerinnyt isompia ajatuksia uhraamaan. Joulukortit on tehty ja kohta postiin vietykin, mutta kaikki muu. Mikä muu. Piparitkin on tietysti leivottu, vaan silti on sellainen tunne, ettei mitään valmisteluja ole tehtynä. Ei edes aloitettuna. Toki jo sovimme, ettei mitään isoja lahjoja perheen kesken osteta. Pari pienempää lasta on tuttavapiirissä ja heidän pukinuskoaan ei sentään tohdi musertaa. Onkohan tämä tunne jouluun valmistautumattomuudesta esimakua aikuisten joulusta, joka ei oikeastaan ole joulu laisinkaan. Ehkä joulu mielessäni on enemmän lasten juhlaa. Odotusta ja jännitystä. Lasten pitkää piinaa aikuisten hössöttäessä ruokiensa ja järjestelyjensä kanssa. Lehdet ovat viikkokaupalla suitsuttaneet joulun rauhaa, köllöttämistä lahjakirjan kanssa lämpimään torkkupeittoon kietoutuneena sohvan nurkassa kynttilöiden loistaessa ja kuusen tuoksuessa. Lomaa ja sukulaisten tapaamista. Tänä vuonna jouluaatto on lauantaina. Töissä käyvillä ihmisillä on siis joulunjälkeinen maanantai vapaata, elleivät ole jättäneet muita lomapäiviä joulunaikaan käytettäviksi. Likimain tavallinen viikonloppu, mutta ylenmäärin enemmän tekemistä ja touhuamista. Näin aikuisen näkökulmasta en kyllä ymmärrä, miten jouluna päivät olisivat sen pidempiä, että silloin voisi viettää pitkiä rauhallisia hetkiä lukuisten sukulaisten kanssa. Puhumattakaan niistä ihanista torkkupeitto-lahjakirja-sohvannurkka -hetkistä. Kyllä se joulun pitkä ja lokoisa rauha tulee jostain lapsuudesta. Silloin joulussa oli lukuisia todella pitkiä hetkiä, jolloin tuntui, ettei aika kulu mitenkään. Ettei kellon viisarit liiku senttiäkään. Ehkä se sama ajattomuuden illuusio on painunut meihin syvälle ja aikuisena yritämme tavoittaa jotain samaa vaikkapa sitten lehtien sivuilta.

Tässä päivänä eräänä pullotin vihdoin valmiin aronialiköörini. Etsin kaupoista ja kirppareilta sopivia pieniä pulloja, jotta voisin antaa likööriä läheisilleni lahjaksi, mutta huonolla menestyksellä. Lopulta sain eräältä ystävältäni muutaman minikokoisen viinipullon ja sitten sorruin ostamaan lahjatavaraliikkeestä karahvipullon, joka on kyllä aikamoisen kaunis. Etiketitkin olen jo kirjoittanut, mutten tulostanut. Piti etsiä jostain vähän erilaisempaa tarramateriaalia, mutta enpä ole muistanut. Tässä jonain päivänä ryhdyn taas vekslaamaan tämän tietokoneen kanssa saadakseni aikaan tavallista nätimmät tarrat - tai sitten en.

Pullottaessani likööriäni tietenkin suoritin esimaistelun ja hyvää on. Ensi vuonna täytyy tuplata satsi ja tehdä kenties osan juomasta vaikka mustaherukasta.
Mahdollisesti olen jo tuon aronialiköörireseptin kaikille antanut, mutta mainitaan se nyt vielä uudelleen:

1 kilo hienoa sokeria

1 litra kirkasta viinaa

1 kilo marjoja (aronia, herukka tms.)

Aineet laitetaan sopivan kokoiseen purkkiin, 

jossa niitä sekoitellaan silloin tällöin. 

Likööri saa tekeentyä kaksi kuukautta, 

jonka jälkeen se siivilöidään ja pullotetaan. 

Herkullista!

Huomenna on itsenäisyyspäivä ja taidan viettää sen täydellisesti laiskotellen. Tänään piti mennä pihalle keräämään viikolla myrskytuulien alas tuomia koivunoksia, mutta mitäpä kiirettä niillä on tuolla lumen alla. En kyllä usko, että tämä lumi vielä maahan pysyvästi jää, joten sieltähän nuo risut myöhemmin löytää. Ehkä olisin taivutellut niistä jonkinsortin koristeita. Tiedä häntä.

Askartelua ja leivontaa

  

Joulukortit on sitten väsätty. Itse asiassa kolmeen kertaan, koska ensin tein paikallisen mielenterveysyhdistyksen kortit. Perinteisesti olen vetänyt joulukorttien askartelusession jo useana vuotena. Mikään mestariaskartelija en ole, mutta korttien tekeminen on kivaa puuhaa. Yritän olla uskollinen ja avoin kierrätysideoille eli kaikkea materiaalia ei kaupasta osteta vaan jotain vanhaa pitäisi voida hyödyntää. Askartelukaupoista saisi lähes mitä tahansa, hinnat ovat kuitenkin melko korkeat ja kaiken uutena ostamalla katoaa tuunaamisen taito. Valitettavasti tämän vuoden ensimmäiseen askarteluryhmään tuli vain yksi henkilö ja hänkin lähinnä turisemaan muita juttuja. Ehkä olin hiukan aikaisessa ja tällä viikollahan on toinen ryhmä. Sain kuitenkin tehtyä yhteistyökumppaneille lähetettävät kortit yksikseni valmiiksi, joten perjantaina kukin saa askarrella ihan omaan käyttöönsä ja itselleen iloksi.

Ehdin jo tehdä omatkin joulukorttini likimain valmiiksi, mutta ne eivät tuntuneet minusta onnistuneilta. Pakkasin ensi vuoteen odottamaan mahdollisia idealisäyksiä ja aloitin uuden korttipinon tekemisen toisella konseptilla. Nyt sitten kolmaskin satsi kortteja on odottamassa vain kuoren liimausta ja postimerkkejä. 

Eilisen päivän ja yölläkin tuuli ja satoi kovasti. Tänään ei ole enää satanut, mutta tuuli on tuivertanut myrskyisästi. Uutisten mukaan sähköt ovat monessa paikassa poikki. Kylmääkin on mittarin näyttäessä vaivaista yhtä lämpöastetta. No, ei huolta. Huomiseksi on taas luvassa lämpimämpää ja ulos katsoessa voisi kuvitella elävänsä enintään lokakuuta. Sammaleet, mustikanvarvut sekä osittain myös nurmikko vihertää oikein upeasti. Jossakin on kuulemma jopa mansikat kukkineet. Lämpimin marraskuu 50 vuoteen. Vaikka kuinka kaktuksiani kesällä kuritin, eivät ne ole lehahtaneet kukkimaan. Yksi ainoa nuppu eikä sekään suostu aukeamaan. Ei taida olla minulla viherpeukaloa.

Viikonvaihde tuli vietettyä leipomusten parissa. Joulupiparit on leivottu ja piiloon laitettu. Muuten joutuisin uudelleen leipomishommiin. Pari ensimmäistä pellillistä meinasi mennä pilalle liian matalan paistolämmön vuoksi. Miten nyt tulinkin säätäneeksi uunin 200 asteeseen ja ihmettelin, kun pipareihin ei tule millään väriä. Vihdoin huomasin erheeni ja korotin lämpöä, mutta niihin ensimmäisiin pipareihin jäi laikkuisuutta. Viime vuona tein elämäni ensimmäisen piparkakkutalon. Tai sanottaisiinko onnistuneen sellaisen. Siitä innostuneena ryhdyin tekemään kolmea taloa samalla kertaa. NiksiPirkassa kehotettiin käyttämään liimaamiseen mikrossa kuumennettuja vaahtokarkkeja. Siis sunnuntaina Lidliin ostamaan karkkeja ja löytyihän niitä. Mutta vaahtokarkkiliimaus oli kyllä aika tahmaista söhläämistä ja lopulta palasin vanhaan keinoon eli sulatin sokeria. 

Kolme taloa yhdellä kerralla oli kuitenkin ylilyönti. Intoni ehti lopahtaa moneen kertaan ja jälki oli sen mukaista. Lopputulokseen voi kyllä olla tyytyväinen, mutta jälleen kerran saatoin todeta, ettei yksityiskohtainen nyhrääminen tässäkään lajissa ole minun heiniäni.

Viimeistelin mökit asettelemalla niiden pihoille piparieläimiä ja kuusia; tyttölapselleni hevosen, kaksi kissaa, kuusi ja pensas (joka todellisuudessa lienee jokin jouluinen kuvio, mutta me olemme tottuneet nimittämään sitä aina pensaaksi). Vielä en ole päättänyt, pidänkö yhden talon itse vai annanko senkin eteenpäin. Yhden talon vien huomenna vanhemmilleni. Lapsuudenkodissani en muista koskaan nähneeni piparitaloa. Voisinkin jossain välissä ehtiessäni tutkia piparitalojen historiaa. 

Ehkä minuun on iskenyt jouluhössötys, vaikka en sitä kyllä itse itsessäni tunnista. On mukava puuhata ja järjestellä. Ja nyt teeman nimi on joulu. Kodin koristeleminen on aina hauskaa ja leipomisestakin tykkään. Lahjatouhu ei minua kovasti viehätä. Johtuisiko siitä, ettei koskaan ole riittävästi rahaa kunnolla toteuttaa läheisten ja ystävien toiveita. Tai onko ihmisillä ylipäätään liian suuret toiveet ja odotukset. Jospa lahjaksi riittäisikin piparitalo tai maustekakku. Silloin saattaisi jaksaa paneutua oudompaankin tehtävään intensiivisesti ja uusia kikkoja kokeillen. Mitä uutta on juosta kaupoissa ja taivastella hyllyjen välissä tavaroiden kovia hintoja omaa tyhjää kukkaroaan surullisin mielin miettien. Kun meillä useimmilla on jo kaikki se, mitä tarvitsemme. Ja jollei ole, sen pystyy kohtuullisella aikavälillä hankkimaan.

Jouluvalojen määrä suomalaisessa maisemassa lisääntyy vuosi vuodelta. Muutama vuosi sitten telkkarista tuli dokumentti amerikkalaisesta omakotiyhteisöstä. Pari naapurusta kilpaili siitä, kummalla on komeampi jouluvalaistus. Talot oli yltympäriinsä valaistu pihaa myöten ja aina vain valojen määrä lisääntyi. Enää en muista valojen tai valaisuun käytetyn sähkön määrää, mutta paljon se oli. Jonkin asteista kilpavarustelua meilläkin jo alkaa olla, mutta kyllä tähän pimeimpään vuodenaikaan valoa saa laittaa elämää helpottamaan. Etenkin nyt, kun maa on musta eikä lumesta ole tietoakaan. Itse tykkään valosta ja valoisuudesta. 

En siis ole mikään syksyn ja talven lapsi vaan kevät ja kesä ovat nimenomaan valoisuuden vuoksi parasta aikaa. Kotonakin haluan sytyttää lamppuja ja valaista pimeitä nurkkia. Tämän vuoksi joudun jatkuvasti käymään itseni kanssa arvokeskustelua, koska sähköä ja energiaa pitäisi säästää. Käytän energialamppuja ja jouluvalot olen vaihtanut ledeihin. Ihan tyhjissä huoneissa en välttämättä valaistusta pidä, mutta itseni lähellä täytyy olla valoa. Kynttilöitä on mukava polttaa näin pimeällä, mutta tällä hetkellä se ei sisällä oikein käy, kun lapsen kissat ovat hoidossa. Niitä ei jaksa ja ehdi niin paljon vahtimaan, että kynttilöiden polttaminen olisi turvallista.

 Mahdottomuuksien kauppa

Kauppa on täynnä mahdottomuutta,

siinä on kaikkea vanhaa ja uutta:

peninkulmasaappaat

viisasten kivi,

Aladdinin lamppuja pitkä rivi,

kissan siivet ja linnun maito,

siellä on purkeissa tieto ja taito.

Mutta mistään ei saa semmoista taikaa,

joka takaisin toisi mennyttä aikaa.

Aale Tynni

Joulu tulee taas...

Ulkona on lokakuisen lämmintä, sateista ja kosteaa. Niin ja pimeää. Sisällä on pidettävä valoja aamusta iltaan, jos aikoo jotain tehdä ja nähdä. Menneellä viikolla virittelin ensimmäiset jouluvalot ulos ja kynttilöitä on toki tullut poltettua jo pidempään. Tässä kosteassa pimeydessä ylimääräiset valot piristävät kenties normaaliakin enemmän. Sinänsä en pakkasia kaipaa enkä suuressa määrässä luntakaan. Kunhan olisi viiden asteen pakkanen ja sen verran lunta, että maisema olisi valoisa. Vain pari kertaa mittari on painunut sen verran pakkasen puolelle, että kasvien lehdet ovat huurtuneet.

Pakkanen on huurtanut kauniisti tuiviot ja monet muut kasvit. Viime vuonna tähän oli jo satanut ihan kunnolla lunta. Naapurin puolella on autiota, sillä he ovat kaataneet puut etupihalta ja pensaat aidan vierestä. Pensaat toki kasvavat uudelleen ja osa niistä on jo tuonut alkunsa meidän puolelle. Se ei haittaa, luultavasti jokin angervo-sukuinen pensas viherryttää aidan vierustaa mukavasti. Keväällä se kukkiikin valkoisena pilvenä. Tämä kohta pihassamme on vähän keskeneräinen. Aikanaan siinä kasvoi mäntyjä ja pihlajia. Niitä kaadettiin rakentamisen tieltä ja maassa on edelleen kantoja ja juurakoita. Multaakaan ei tässä kohtaa ole paljoa, joten esimerkiksi tuijia siihen jokunen vuosi sitten istuttaessani, jouduin etsimään sopivaa paikkaa saadakseni lapion iskettyä kunnolla maahan. Voisihan ne kannot sieltä jyrsityttää, mutta toistaiseksi ne eivät ole minua kovasti haitanneet. Lisäksi jyrsimen tuominen rakennettuun pihaan ja puutarhaan ei ihan ongelmatonta ole. Jos siinä pääsee eroon kannoista, mahdollisesti samalla joutuu myös korjaamaan koneen jälkiä.

Tänä syksynä koitin jättää kuolevia perennoja pystyyn talventörröttäjiksi. Sateet ovat osan niistä mädännyttäneet ja lakoonnuttaneet. Niitä olen sitten käynyt leikkaamassa pois. Samoin koitin välttää pensaiden alustojen haravointia ja metsän reunan ylen määräistä siistimistä. Ajattelin sitten keväällä ripotella multaa maatuvien lehtien päälle ja siten kasvattaa humuskerrosta ja parantaa aluskasvillisuuden säilymistä. Yritän jatkossa lisätä havukasvien määrää saadakseni ympärivuotista viherrystä ja rehevyyttä puutarhaani. Monet havut kasvavat aika hitaasti, mutta kunnolla juurruttuaan esimerkiksi tuijat ja tuiviot venähtävät yllättävänkin nopeasti.

Kaiketi olen ennenkin todennut olevani enemmän kevät- kuin syysihminen. Voisiko se vaikuttaa jopa värimieltymyksiin, sillä vihreästä pidän ja sen valitsen niin sisälle sisustusväriksi kuin ulos moniin paikkoihin. Tuo syksyn ruskea kasveissa saa minut surulliseksi.

 Lapsi lähti matkoille ja kissat pääsivät "mummolaan". Muuten ei olisi mitään hätää, mutta Juuso puolustaa reviiriään voimakkaasti. Tai oikeastaan ei puolusta vaan murisee niin ankarasti, että taitaa kohta käheytyä. Nemo ja Loki tykkäisivät kovasti leikkiä Juuson kanssa, mutta joutuvat nyt tyytymään toinen toisiinsa. Kun ulkona on kovin sateista ja kuraista, ei Juuso viihdy sielläkään ja näin ollen se nukkuu enimmäkseen lukkojen takana sisällä. Vintiöt ovat kyllä hauskoja kissoja. Leikkisiä ja aktiivisia. Nemo ei pidä suljetuista ovista ja kulkee availemassa niitä. Se on varsinainen houdini-kissa, menisi pihaovesta uloskin - ja on mennytkin. Nyt verho on oven edessä, ikkunalaudalla esteitä ja lipasto työnnetty kauemmaksi, joten Nemo ei pääse räpeltämään oven lukkoa.

Ihan yllättäen joulu on taas lähellä. Viime lauantaina kaupassa käydessäni ihastuin Marimekon "Ensilumi" -kankaaseen. Tai oikeastaan olin käynyt ihailemassa niitä jo pari kertaa, mutta metrihinta on huikea 29 euroa. Ehkei se kankaan hintana kova ole, mutta yhdellä metrillä ei pitkälle pötkitä. Juuri kirpparille tavaraa vieneenä totesin kuitenkin, että parempi sijoittaa rahaa sellaiseen, mistä todella pitää. Minulla ei kodin kaikissa ikkunoissa ole verhoja laisinkaan, mutta keittiöön tykkään luoda tunnelmaa verhoja vaihtamalla. Ja tämä Ensilumi toisi joulun meidän keittiöön. Nyt on sitten kangas ostettu, verhoiksi ommeltu ja silittämisen jälkeen eilen paikalleen ripustettu. Enkä kadu. Kauniit ovat.

Kun olet onneton ja voimat poissa on

niin kuusen alle käy.

Istu rungon viereen ja katso ylöspäin.

Oksain välistä vilkkuvan näet sinitaivahan

kuulet linnun laulavan, 

näet oksalla oravan.

Hengität pihkan tuoksua, siihen nukahdat.

Kun siitä havahdut, niin olet muuttunut,

on voimas palannut.

Et ole onneton, vaan kaikki hyvin on.

                        Aila Onkamo

Korkeakulttuuria

Niin ne vain päivät vierähtävät, mutta olen minä toki jotain aikaankin saanut. Jälleen iski hurja järjestysvimma ja ryhdyin siivoamaan huushollin kaappeja ja laatikoita. Suhtaudun tavaroihini tunteella ja mielelläni tallettaisin kaiken mahdollisen muistoksi milloin mistäkin. Kun en kuitenkaan kaikkea sitä kamaa tarvitse, jolla säilytystilat täytän, heittäydyin rohkeaksi ja täytin tällä kertaa roskista. Oikeastaan on hyvä käydä säännöllisesti läpi kaappeja. Ensimmäisellä kerralla joku esine pyörii käsissä, mutta päätyy takaisin kaapin perukoille. Toisella kerralla sillä on jo suuremmat mahdollisuudet joutua kierrätykseen ja kolmannella kerralla se ei enää herätä tunteita ja saa mennä. Niin vai löytyi kirpparille myytävää, mutta myös runsaasti ihan silkkaa roskiskamaa. Valitettavasti paperisilppuri jumittui ja kävin polttamassa puutarhan peräkolkassa sijaitsevassa kaivonrenkaassa kasapäin paperia, joiden tieto ei mielestäni kuulunut kaikkien silmille. Varmasti kerran jos toisenkin tulen kaipaamaan joitain nyt hävitettyjä tavaroita ja papereita, mutta enköhän selviä siitä hengissä. Kun tänään sitten kävin koko kodin imurilla ja luutulla läpi, tuntuu nyt varsin puhtoiselta. Ei täällä päälle päin näy, kuinka paljon tavaraa karsin, mutta tieto tehokkaasta tyhjennysprojektista saa kodin seinät laajenemaan kummasti. 

Talviaikaan siirtyminen toi hetkessä pimeät illat. On siis aika sytytellä kynttilöitä. Eilen kävin iltasella lenkillä ja samalla hoidin muutamia asioita naapurustossa. Kohoava kuu pilkisteli pilvien lomasta, mutta kyllä oli silti pimeää. Olin varustautunut heijastimilla ja silti koin olevani totaalisessa pimeydessä. Kyllä silmät hetken kuluttua tottuivat pimeyteen, vaan sittenkin tunsin olevani jotenkin oudossa ympäristössä. En nähnyt riittävästi, enkä voinut tilannetta mitenkään muuttaa. Ensi kerralla siis taskulamppu mukaan. jotta näen itsekin enkä ainoastaan tule nähdyksi. 

Luonto alkaa olla valmis vastaanottamaan lumen ja kylmyyden. Ruusuissa on vielä nuppuja ja jopa auenneita kukkia. On ollut sen verran lämmintä, että kukat ovat auenneet mutta myös sen verran viileää, että ne ovat säilyneet pitkään. 


Lehdettömien puiden ja pensaiden lomassa vihertää havut ja ikivihannat perennat kuten Taponlehti ja Pikkutalvio. Pariin kukkalaatikkoon ja porttiruukkuihin laitetut kanervat hehkuvat purppuraisina. Lämmin kosteus on saanut lakastuvan luonnon värit pehmeiksi. Aamuisin on sumuista ja vähitellen aurinko saa sumun väistymään. Kerrassaan hienoja syyspäiviä nämä tällaiset.

Puutarhassa ei nyt ole paljoakaan tehtävää. Aikaa voi käyttää moniin muihin asioihin, kuten lukemiseen, käsitöihin ja vaikka jonkun hyvän elokuvan katsomiseen. Ja ulkoiluun pihamaan ulkopuolella. Onhan minulla toki pieni talvipuutarha täällä sisällä. Sain sen ystävältäni syntymäpäivälahjaksi muutama vuosi sitten. Siinä ei kuitenkaan ole paljon hoitamista. Kunhan välillä vähän pöyhin hiekkaa ja pidän puutarhavälineet ojossa. Pieni sukulaistyttö käy aina meillä ollessaan tekemässä talvipuutarhassani siivoushommia. Miniatyyrimaailma kiinnostaa niin isoja kuin pieniä.

Tulipa viikolla harrastettua korkeakulttuuriakin. Kävimme pojan kanssa 100 vuotista taivaltaan juhlivassa oopperassa katsomassa Modest Musorgskin Boris Godynovia. Kovin montaa kertaa en ole elämässäni oopperassa ollut ja niistäkin kerroista tämä oli kolmas Musorsgi-sessio. Kuusi-seitsemän vuotta sitten niin ikään pojan kanssa kävimme nauttimassa Boris Godynovista ja Hovantsinasta. Musorgskin musiikista tykkään kovasti, mutta lavastukseltaan Boris Godynov on kyllä aika harmaa teos. Tuskin tuo Boriksen aika 1600-luvulla kovin värikäs todellisuudessakaan oli, mutta olisihan sitä voinut yleisön iloksi hiukan enemmän värittää. Matti Salminen lauloi Boriksen roolin ja hänelle taputettiin kovasti. Itse ihastuin ruhtinas Vasili Shuiskin upeaan ääneen; häntä esitti tenori Jorma Silvasti. Parasta oopperassa on kuitenkin joukkokohtaukset ja kuoro-osuudet. Upea äänien sointi. 

Olisi ollut mielenkiintoista katsella pidempäänkin oopperayleisöä. Pitäisikö mennä joskus runsaasti ennen esityksen alkua pelkästään tutkailemaan pynttäytynyttä porukkaa. Sehän ei maksa mitään, mutta jaksaisiko niinkin turhan asian vuoksi matkustaa Helsinkiin iltasella. Ellen sitten menisi samalla myös katsomaan esitystä. Sopisin ainakin materiaaliin. Valtaosa oopperayleisöstä näyttäisi olevan ikääntyviä naisia, joukossa joitakin saman ikäluokan miehiä. Nuoria melko vähän. Jos tyylistä ja pukeutumisesta voi jotain päätellä, parempituloisia ihmisiä.

Ja aamulehden saa nykyisin aina jakaa kissan kanssa. Juuso haluaa osansa huomiosta levittäytymällä lehden päälle. No, onneksi kissan venytellessä pääkirjoituksen ja ja säätiedotuksen välillä minä ehdin keittää aamupuuron.

Synttärikakkua ja haravointia

Syksy etenee, mutta ilmoja ei voi moittia. Auringon paistaessa lämpöä voi olla kymmenenkin astetta. Ja pilviselläkin ilmalla on mukavan leutoa heiluttaa haravaa ja kärrätä lehtiä kompostiin. Huvitusta lukuunottamatta omenapuut alkavat olla paljaita. Sireenitkin tarvitsevat vain kunnon tuulisen puuskan ja sitten on loputkin lehdet maassa. Kuinkahan monta kertaa olen käynyt pihamaalla haravoimassa lehtiä ja joka kerran niitä vielä riittää. Ei mitään valtavia määriä, mutta sen verran, että saa hyvän syyn ulkoilla omalla pihalla. Tänään leikkasin myös Kuunliljoja, jotka tapaavat kellastuttuaan muuttua limaisiksi kasoiksi. Myös Purppurapunalatvat olivat muuttuneet ikävän ruskeiksi. Ei niitä tehnyt mieli jättää talventörröttäjiksi. Purppurapunalatvaan tarttuessani siitä levisi ihana tuoksu. Vieläkään en saa mieleeni, mitä se tuoksu muistutti. Jotain tuttua hajuvettä kenties. Vielä kompostiin kuivia ja karisevia kukintoja viedessäni sama tuoksu leijui ympärillä. Enpä ole aiempina vuosina huomannutkaan.

Tänään ei aurinko paistanut, mutta ilma oli kostean hapekasta. En tiedä, tykkäävätkö muut ihmiset näistä syyspuuhista, mutta minusta on mukava rapsuttaa haravalla nurmikkoa ja saada aikaan siistiä ympärilleni. Yritin tässä miettiä, ajattelenko haravoidessani jotain erityistä, mutta luultavasti päässäni ei silloin pyöri mitään tärkeää. Paremminkin nollaan ajatuksia ja keskityn tarkkailemaan lähiympäristöä; nurmikolle nousseita kastematoja ja metsässä raakkuvaa varista.

Päivät pimenevät yhä aikaisemmin ja sisällä vietetty aika pitenee. Kummitytön Frans-poika täytti kokonaisen vuoden ja äitinsä leipoi hänelle ihanan leppäkerttukakun. Tai oikeastaan kaksi, yhden ison ja toisen pienen. Herkullista oli. Frans puuhasi vieraiden keskuudessa rauhallisen keskittyneesti omiaan. Käveleminen onnistuu, kunhan poika vain uskaltaisi luottaa taitoonsa. Ehkä polvillaan eteneminen on hauskempaa - tai ainakin turvallisempaa.

Oli hauskaa askarrella Fransille synttärikortti. Ja vaikka vanhemmat ilmoittivat, ettei lahjoja tarvitse tuoda, tottahan menin heti kutsun tultua ison kaupan leluosastolle. Rihkamaa on tarjolla yllin kyllin, eikä edes kovin halpaan hintaan. Muistissa on vielä omien lasten suosikkilelut: Briot, Fisherpricet, Legot ym. Ja yhä noita hyviä leluja löytyy hyllyistä, uusiakin malleja. Valitseminen tuotti hiukan vaikeuksia, kun mahdollisuuksia oli niin paljon. Lopulta päädyin Duplon kotieläinsettiin. Värikkäitä ja sopivan kokoisia, sopivat jatkossa muihin Lego-perheen palikoihin.

Juusokin viettää taas enemmän aikaa sisällä. Jonkin aikaa se jaksaa päiväseltään tepastella alapihalla, mutta melko pian se tulee yläpihalle ja hyppää kellarin kaiteelle odottamaan, josko joku hakisi sen takaisin sisälle. Päästäisiä se on edelleen pyydystänyt, sillä niitä löytyy silloin tällöin alapihan koivun juurelta. Kaiketi se on hiiriäkin saanut, mutta niistä ei juuri mitään jää jäljelle. Menossa on taas kolmen päivän matokuuri. Keittiön ikkunalaudalle ei nykyisin passaa laittaa mitään - ei ainakaan rikki menevää. Siinä on kissan hyvä tarkkailla ympäröivää elämää ulkona ja sisällä. Tilaa sentään jää sen verran, että jonkun viikon päästä voin virittää sähkökynttilät kissan seuraksi ikkunalaudalle.

Auringon paisteessa haravointia

Vihdoin on tullut niitä kauan kaivattuja syksyisiä aurinkopäiviä. Ihan pakko on mennä pihalle haravoimaan raikkaaseen ulkoilmaan. Puiden lehdistä osa on tullut alas, mutta esimerkiksi sireenit ja omenapuut ovat vielä vihreitä. Omenapuut tosin eivät aina kellastukaan vaan tuntuvat putoavan ikään kuin suorilta jaloilta. Ja usein maassa saattaa olla jo lunta, kun sireeneissä vielä on täydet oksalliset vihreitä lehtiä.

Kuinkahan monta kertaa olen jo siivonnut yläpihan hiekkakäytävät. Aina niitä koivun- ja vaahteranlehtiä silti riittää. Vaahteralla on ärsyttävä tapa tiputtaa lehtiä yksitellen. Kun kaikki muut puut ovat typötyhjinä, vaahteran oksankärjissä killuu lehti siellä toinen täällä. Niitä sitten tuuli pyörittää ympäri pihaa. Haravoidessa vaahteranlehdet tarttuvat piikkeihin eivätkä suostu millään irtoamaan. Muut lehdet maatuvat jo yhden talven aikana, vaahteran lehdet sen sijaan voisi keväällä vaikka kerätä kompostista takaisin puiden oksille.

Tien ojien siivoaminen kannattaa ajoittaa arkipäivään, koska liikenne kotitiellä on ajoittain turhankin vilkasta. Naapurien mielenrauhan säilymisen kannaltakin on parempi keräillä tupakantumpit, banaaninkuoret ja karkkipaperit omissa oloissaan. Ei tarvitse muiden katsella meikäläisen kiukkuista naamaa ja kuunnella äänekästä marmatusta välinpitämättömistä, roskia luontoon nakkelevista kansalaisista. Samalla tulee pohdittua, kumpi on mukavampaa: lehtien vai neulasten haravointi. Vastapäisen naapurin pihalla on enimmäkseen havupuita ja toisin kuin yleensä luullaan, myös havut tuottavat ylen määrin haravoitavaa. Ja tuuli lennättää neulaset pitkälle siinä kuin puunlehdetkin.

Joka syksyinen ongelma on, mihin kaikki haravoidut lehdet tunkee. Nykyisten ohjeiden mukaan lehtiä ei saa kärrätä julkisiin puistoihin tai metsiin. Sen ymmärtää siltä kantilta, ettei ihan millä tahansa roskilla täytetä yhteisiä alueita. Tai ettei levitetä luontoon sinne kuulumattomia kasveja. Toisaalta näin puiston naapurissa asuessa on ongelmallista määritellä, mitkä lehdet ovat pudonneet puiston puista ja mitkä omalta tontilta. Näin ollen tulkitsen melko vapaasti yleisiä sääntöjä eli osan lehdistä toki haravoin suoraan metsään. Kyllähän puiden lehdet kuuluvat luonnon kiertokulkuun, niistä tulee aikanaan multaa. Meillä on kuitenkin useita lehtikomposteja, joita käännetään ja tyhjennetään säännöllisesti. Osan lehdistä haravoin kasvimaalle ja sinne muokattuna ne maatuvat oivallisesti tuottaen uutta multaa ja typpeä. Ylellisenä poikkeuksena on jo toista syksyä rinnettä tukemaan rakennetut muurit, joiden sisäpuolelle mahtuu täytteeksi kärryllinen jos toinenkin lehtijätettä.

Joinakin öinä on lämpö painunut pakkaset puolelle ja aamuauringon noustessa se lämmittää mm. leikkimökin mustaa tervapahvikattoa saaden sen höyryämään. Kerran olen jo laittanut auton piuhaan, jotta ikkunoista sulaisi jää pois ennen liikkeelle lähtöä. Etupäässä on ollut aika lämmintä. Parhaimmillaan likimain 10 astetta. Keskiviikkoiltana 19.10. ryskyi kunnon ukkonen. Salamat leiskuivat ja jyrisi välillä kaukana ja sitten taas palaten ihan päälle yli kolmen tunnin ajan. Eipä kesälläkään ollut moista salamointia ja jytinää.

Sateella ei ole pahemmin ulos tehnyt mieli, mutta heti auringon tullessa nousee päällimmäiseksi taas into tehdä jotain pihalla. Kiskoin porttiruukuista maahumalan pois ja laitoin tilalle muutaman kanervan sekä viritin taas kynttilälyhdyt pimeiden iltojen valaisemista varten. Myös keittiön ikkunalle laitoin kanervia. Perennoista alkaa jo maanpäälliset osat kuivettua talventörröttäjiksi tai laota maahan mädäntymään. Isomaksaruoho sen sijaan kukkii vielä kauniisti.

Juuso ei erityisemmin viihdy enää syksyn tultua ulkona. Kyllä se sinne aamulla haluaa, mutta heti isäntäväkeä nähdessään kinuaa takaisin sisälle. Se tuntuu pelkäävän maahan pudonneita puiden lehtiä, etenkin, jos ne kiiltävät vedestä tai ne ovat muuttuneet ruskeiksi. Ehkä lehdet näyttävät eläviltä tai vaikkapa rei’iltä maassa - mustilta aukoilta. Juuso hiipii varovasti kohti maassa olevaa puunlehteä ja jo kaukaa ojentaa tassunsa koskettamaan pikaisesti hipaisten lehteä. Sitten se loikkaa nopeasti joko lehden yli tai kiertää sen kaukaa. Kun pihasta on näkyvyyttä estävät ja kellastuneet vatukat leikattu pois, tykkää Juuso istua kellarin kaiteella. Yleensä se tuijottaa suoraan talon ikkunoihin; kaiketi odottaen, että joku tulisi hakemaan sen sisään lämpimään. Niin ja syömään. Monet eläimet syövät loppukesästä ja alkusyksystä usein ja paljon, jotta saavat riittävän rasvakerroksen lämmittämään talven ajaksi. Esimerkiksi karhuhan tekee näin, mutta se sitten nukkuukin pesässään monta kuukautta syömättä silloin mitään. Juuso ei taida muistaa, että ruokaa on sille tarjolla talvellakin. Ehkä sen valtaa jokin ikiaikainen vietti, mutta ihan pakko on ollut säännöstellä sen syömistä, jotta se ei liiaksi lihoisi. Onhan se rakenteeltaan iso kissa, mutta tykkään enemmän sen keväisen solakasta kropasta. Ja onhan se kissan terveydenkin kannalta parempi vaihtoehto.

Syyspäivien huumaa

Onneksi sateisten päivien välissä on myös auringon lämmöllään täyttämiä upeita syyspäiviä, jolloin on ihan pakko mennä ulos edistämään puutarhan valmistamista talveen. Vielä on ruukuissa pelargoneja ja yksi petuniakin amppelissa. Enpä raaski heittää pois kukkivia kasveja. Olisipa nyt viher- tai kasvihuone, jonne voisin siirtää pelakuut jatkamaan kukintaansa ja odottamaan ensi kesää. Pihalla riittää haravoitavaa, mutta keltaisten lehtien kavalkadi saa vielä odottaa. Ensin on leikattava tuoksuvatukat, tatarit ja osa pajuangervoista. Tatarien varsi on ontto ja vetinen, joten ensimmäiset pakkaset saavat korkeat kasvit kumartamaan maata kohden. Tuoksuvatukoita ei tarvitse leikata alas, ainakaan joka vuosi, mutta minusta ne kasvavat kauniimmin joka vuotisella leikkauksella. Myöskään pajuangervojen leikkaus ei ole välttämätöntä. Niitä minulla on kuitenkin aika monessa paikassa ja säännöllisin väliajoin leikkaan vuorollaan kukin kasvuston maan tasalle. Tänä syksynä on alapihan takalaidan aidanteen vuoro. Näin saan siivottua pensaiden alustoja ja samalla hiukan rajattua varsin hanakasti leviävää pajuangervoa. 

Puuhaaminen pihassa ja puutarhassa on oivallista hyötyliikuntaa. Huomaamatta kuluu tunti jos toinenkin ja työn tulokset näkyvät nopeasti ympäristössä. Alapihalla on komea kasa oksia odottamassa hakettamista ja onhan tuossa aina välillä tullut hiukan haravaankin tartuttua. Minun ei kyllä pitäisi mennä pihalle laisinkaan, ainakaan silloin, kun aikaa on vain vähän käytettävissä. Tuntuu harmilliselta keskeyttää haravoiminen ja kottikärryjen kärrääminen. Minusta on mukava saada aina jokin tietty homma hoidettua, lohko haravoitua tai pensaat leikattua. Pihatöiden lopettaminenkin on oma rituaalinsa, jota ei viitsi kovin montaa kertaa saman päivän aikana tehdä. Saappaat on yleensä sen verran kuraiset ja roskaiset, että ne pitää putsaamisenkin jälkeen jättää hetkeksi ulos kuivahtamaan, vaatteet vaativat ravistamisen ja sukat vaihtamisen, on helpointa nakata kaikki pesukoneeseen ja pyöräyttää pihatamineet seuraavaa kertaa varten puhtaiksi.

Talomme puiston puoleisessa päädyssä kasvaa iso Tuomi. Emme ole sitä siihen istuttaneet vaan luonto on hoitanut homman. Tämä tuomi kukkii joka kevät komeasti, eikä siihen vielä kertaakaan ole tullut sellaista harmaata verkkoa, kuten usein tuomissa näkee. Keskityin oikein tutustumaan tuomemme kasvutapaan, joka ei liene mitenkään epätavallinen, mutta erikoinen kylläkin. Hassusti se on kasvattanut tuollaisia tukiulokkeita, joissa on omat juurensa. Myös osa oksista taipuu kauniisti kaarelle ja niistä lähtee uusia oksia suoraan kohti taivasta kuin myös emo-oksan tapaan kaareutuvia. Puisto on tuossa kohtaa aika tiheä, joten varmasti valo-olosuhteet vaikuttavat oksien kasvusuuntaan. Samoin muutamina viime talvina lumi on painanut puun oksia kaarelle, johon asentoon ne ovat sitten jääneet. Joitakin oksia olen puusta katkaissut niiden kasvaessa jo liian lähelle taloa. Myös alaoksia olen toisinaan harventanut, koska niillä on ilkeä tapa tarttua hiuksiini kulkiessani tuomen lähistöllä. Tuntuu ilkeältä, kun on juuri intensiivisesti syventynyt tekemään jotain ja samassa joku tarraa hiuksiin kiinni. Muutaman sentin siinä pelästyneenä loikkaa ilmaan, kunnes tajuaa puun oksan takertuneen hiuksiin.

Alapihan vaahtera on kasvattanut itselleen hauskan sammalsukan. Alapihalla en ole vielä aloittanut haravointia, sillä lehtiä on tulossa runsaasti lisää. Omenapuut pudottavat lehtensä yleensä aika myöhään, viimeisinä. Noita vaahteranlehtiä riittää vaikka toisille jakaa. Ne ovat isoja ja kovia, maatuvat hitaasti. Yleensä haravoin suurimman osan niistä kasvimaalle ja sitten lehdet käännetään maahan. Siellä sitten lannoittavat vihanneksia ja juureksia seuraavat vuodet. Nyt täytyykin hieman miettiä, mitä alapihan lehdille sitten tehdään, jos toteutamme suunnittelemamme kasvilavat.

Luin Wikipediasta, että vaahtera kasvaa 10-20 m korkeaksi ja on nopeakasvuinen. Vuosikasvu saattaa olla jopa metrin hyvänä vuotena. Myös itävyys on hyvä, minkä kyllä huomaa. Pieniä vauvataimia saa nyhtää kesäisin kukkapenkeistä, ellei halua vaahterametsää omalle pihalleen. Ja sitähän minä en tietenkään halua.

Kissoilla on kummallinen tapa lötkähtää aamulehden päälle ja juuri siihen kohtaan, jota olet parhaillaan lukemassa. Tämä ei ole ominaista vain meidän Juusolle vaan muiden kissanomistajien kanssa juteltuani tuntuu olevan hyvin yleistä kissojen käyttäytymistä. Tässä vuosien varrella on tietenkin kehittynyt erilaisia tapoja olla piittaamatta lehden päällä pitkänään makaavasta kissasta. Luen sen, minkä kykenen ja ryhdyn sitten laittamaan aamupuuroa. Jossain vaiheessa katti kuitenkin kyllästyy aamulehtitaktiikkaansa ja lehti on jälleen luettavissa. Yleensä lehden päälle tuleva kissa kerjää rapsutuksia ja huomiota. Kesällä sillä ei juurikaan ollut aikaa makailla ihmisten ilona vaan ulos piti päästä hetimiten. Mitä kosteampaa ja kylmempää ulkona on, sen enemmän Juusokin viettää aikaa meidän seurassamme. Ja makaa aamulehden päällä.

Tuumasin eilen, josko meidän Juusolla ei ole tarpeeksi virikkeitä. Ostin sille eläinkaupasta aktivointilelun, jonka sisään laitoin kissanminttukarkkeja. Niistä Juuso tykkää kovasti. En ollut näkemässä kissan ensikohtaamista uuden lelunsa kanssa, mutta muiden kertoman mukaan se oli ohikulkiessaan pysähtynyt hiukan nuuhkaisemaan olkkarin matolla olevaa muovilelua ja kävellyt sen jälkeen reippaasti ohi kohti työhuoneen tuolia, jolla se tapaa ottaa nokosiaan. Ei siis erityisemmin aktivoitunut lelusta. No, onneksi lapsen kissaveljekset ovat tulossa hoitoon muutaman viikon kuluttua. Nemolla ja Lokilla yleensä riittää virtaa ja kiinnostusta ihan mille vain. Luultavasti myös tuo aktivointilelua aktivoi vintiöitä. Vaikka ne tuskin enää enempää aktivointia tarvitsevat.

Vuosien takaisia lomamuistoja maistellen

Ensimmäisen brezelini söin muistaakseni kesällä 1996. Olimme silloin Euroopan kiertueella ja pysähdyimme tutustumaan Muncheniin. Tottahan piti käydä myös Hofbräuhausissa maistamassa paikallista olutta ja haistelemassa tunnelmaa. En kyllä saanut sitä litran tuoppia tyhjäksi juotua, en vaikka ostimmekin noita suolakiteillä koristeltuja brezeleitä janoa lisäämään. Kaiketi brezeleitä on aiemminkin jostain päin Suomea voinut ostaa, mutta Lidlin ryhdyttyä paistamaan myymälöissään erilaisia leivonnaisia, on siellä valikoimiin tullut myös nuo brezelit. Ja niin ne ovat silloin tällöin tulleet myös meidän kahvipöytäämme.

Sipulit maassa

Muutaman päivän sisällä on päästy kokemaan varsinainen säähyppy. Perjantaina aurinko paistoi täydeltä taivaalta ja elohopea kipusi meidänkin pihamaalla yli 20 asteen. Siis harvinaisen lämmintä näin myöhäisenä ajankohtana. Aamupäivällä kävin otattamassa tikit pois kädestäni ja muuten tulikin sitten vain nautittua lämmöstä keinussa istumalla ja puunlatvoja tuijottamalla. Tänään vein kissan aamukahdeksalta pihamaalle ja kylmyys suorastaan hohkasi paljaisiin jalkoihin - tai olihan minulla tietenkin lipokkaat, mutta ei sukkia. Sisälle päästyäni tarkistin mittarin ja se näytti vajaata yhtä astetta. Yöllä on taatusti ollut pakkasen puolella. Nyt se siis alkaa, todellinen kylmyys. Jo muutamana päivänä olen laittanut sähköpattereita päälle ja iltaisin villasukat jalkaan. Kun taloa ei ole kuukausiin laisinkaan lämmitetty, alkaa vähitellen kylmenevä sää viilentää lattiat ensimmäisenä. Vaikka siedänkin hyvin kylmää, on nykyisin pakko vetää sukat jalkaan heti aamusta. Tosin yöunet tuntuvat tulleen sitäkin makeammiksi, kun makuuhuone on viileä ja jalassa kevyet pumpulisukat. Jaloistako hyvä uni alkaa? Kenties.

Eilenkin paistoi aurinko, ja lämpöäkin oli mukiinmenevästi. Leikkasin heti aamusta nurmikon, joka oli jo aika pitkää, mutta ei liian pitkää leikattavaksi. Leikkuri kulki joutuisasti ja samalla tuli silputtua melkoinen määrä puista pudonneita lehtiä. Alapihan koivu on pudottanut lähes kaikki lehtensä, kun taas yläpihalla seisova Kotikoivu on toki kellastunut, mutta vielä täynnänsä lehtiä. Vaahteroita on muutamia ihan omalla tontilla ja lukuisa joukko lisää viereisessä puistossa. Niitä valtaisan kämmenen kokoisia lehtiä riittääkin sitten ihan kyllästymiseen saakka. Vaahteranlehdet kun eivät helpolla maadukaan. Niiden tie lehdestä mullaksi kestää huomattavasti pidempään kuin millään muulla puunlehdellä. Muutamaan päivään ei ole satanut, joten käytävillä lojuvat lehdet ovat kuivia ja keveitä. Joskus sateella puunlehdet kiiltävät märkinä ja mustina, jolloin Juuso-kissa lähestyy niitä varovaisesti hiipien, kokeilee pitkän matkan päästä varovaisesti tassullaan, onko lehti kenties elävä ja sen vaarattomaksi todettuaan ohittaa lehden kaukaa kaartaen, kuin vaarallisimman vihollisen.

Nurmikon leikkauksen jälkeen olikin sitten aika laittaa runsas 200 kukkasipulia maan multiin. Joka kevät tuumin, että syksyllä olisi pitänyt istuttaa paljon enemmän sipuleita ja joka syksy manaan, kuinka taas on tullut rohmuttua liikaa istutettavaa. Syystä tai toisesta en vain pidä kukkasipulien istuttamisesta. Näin syksyllä useimmat perennat ovat vielä, jos ei nyt voimissaan, niin jotakuinkin näkyvissä omilla paikoillaan. Ja juuri niihin samoihin paikkoihin pitäisi saada kevään sipulikukkien loisto. En millään raaskisi kääntää perennoja nurin saadakseni sipulit niiden alle, lomaan tai mihinkään. Kuitenkin juuri perennojen ytimessä sipulit ovat minusta parhaimmassa paikassa, koska niiden kellastuvat lehdet jäävät vähitellen kasvavien perennojen lehdistön ja kukintojen alle. Ja jos osaisi istuttaa vaikkapa 20 sipulia yhtenä päivänä ja toiset 20 jonain muuna päivänä, ei hommasta tulisi aina niin mahdottoman työlästä. Ei, minun pitää tunkea kaikki samana päivänä multaan ja mielellään vielä kohtalaisen lyhyessä ajassa. Että ehtisi tehdä jotain muutakin pihamaalla.

Nyt sitten nuo runsaat 200 kukkasipulia on maan povessa ja tuon istutusurakan jälkeen ehdin vähän vielä haravoidakin. Sillähän ei sinänsä ole kiire, mutta kun niitä kuivia puunlehtiä tulee jatkuvasti kengissä sisään, vaikka kuinka pyyhkisi jalkojaan. Epäilen kyllä vahvasti, että meillä on joku, joka ei niin huolellisesti kenkiään ulkoportailla putsaa. Muuten en millään voi ymmärtää, miksi esimerkiksi varaston lattialla on niin paljon lehtiä, vaikka edellisenä päivänä on juuri huolellisesti imuroitu. Meillä on ollut parikin erilaista rikkaimuria, mutta kumpikaan ei ole täyttänyt tehtäväänsä. Joko niitä pitäisi koko ajan ladata tai sitten niiden imuteho ei laisinkaan riitä puunlehtien ja kenkien pohjissa tulleiden pikkukivien imuroimiseen. Lopulta vekottimet on hylätty turhakkeina. Tänä syksynä olen kuitenkin alkanut vakavasti miettimään jonkinsortin rikkaimurin hankkimista. Kaupoissa on sellaisia, joiden kanssa ei pahemmin tarvitse edes kumarrella. Varrellisia vekottimia, joita voi pitää koko ajan latausvalmiina. Valmiina hommiin. Meillä olisi varastossa juuri sopiva paikkakin sellaiselle. Ihan siinä työmaansa vieressä, sen maton äärellä, jota joutuu alituiseen rapsuttamaan roskista.

Haravoin talon ympäri kaikki hiekkakäytävät. Sen sijaan, että olisin rahdannut lehdet kottikärryillä kompostiin, haravoin ne pensaiden alle ja korkeampien perennojen joukkoon. Mädätkööt siellä ainakin kevääseen. Selittämätön siisteyshimoni saa aina syksyisin sen aikaan, että lopulta menen haravoimaan kaikki kukkapenkitkin. Se johtaa taasen siihen, että joudun lisäämään kompostia ja multaa ehkä liiankin usein perennoille. Tiedän, että fiksu ihminen antaisi lehtien maatua suoraan perennapenkkeihin, mutta intoni saada siisteyttä ympärilleni ja myös tarve rapsuttaa pihalla ensimmäisiin lumiin saakka, menee tuon fiksuuden ohi ja yli ja ties mitä. Nyt minulla on runsaasti multaa kevään varalle ja aion vihdoin jättää kukkapenkkien haravoinnin. Keväällä sitten lisään vain multaa ja avot, ravinteet ovat tallessa.

Joka kerran pihalle mennessäni, vien jotain kellariin talvisäilytykseen. Hyllyillä on ruukkua ja purkkia, seinällä roikkuu lapiot ja talikot poikineen. Pihalla tulee myös kierreltyä ihan vain katselemassa. Tallennan kuvia mieleeni talven varalle ja samalla pohdin, mitä on kesän aikana tullut toteutettua ja mikä on jäänyt tekemättä. Joskus on hyvä, ettei kaikkea tee ihan heti vaan antaa asian muhia ja mehustua. On käynyt niinkin, että jokin suunnitelma ei joko ole ollut laisinkaan toteutuskelpoinen tai sitten se on muuttunut melkoisestikin ennen valmistumistaan. Tänä kesänä piti kunnostamani toisen puolikkaan rinteestä. Sen verran sain aloitettua, että siirsin portaiden vierestä muutaman Vuorenkilven pois. Muuta ei tapahtunut joko siksi, ettei ollut riittävästi aikaa tai sitten siksi, ettei päässä ollut vielä oikein valmista suunnitelmaa. Ehkä on tarkoituskin, että ajatus saa muhia ja jalostua vielä jonkin aikaa.

En tiedä, onko nyt hyvä vai huono sienivuosi, mutta runsaasti sieniä kyllä meidänkin metsässä tuntuu olevan. Etenkin kärpässieniä olen viime aikoina nähnyt varmaan enemmän kuin vuosiin yhteensä. Pieniä ja palleroisia, suuria ja laakeita. Punainen hattu valkoisine pilkkuineen näkyy pitkälle. Ehkä niin on tarkoituskin, ettei kukaan huvikseen mene popsimaan myrkyllisiä sieniä. Harmi, että olen niin surkea sieni-ihminen, sillä sienet ovat kyllä hyvää ja terveellistä raaka-ainetta. Sekä halpaa eli likimain ilmaisia, jos ne viitsii itse käydä metsästä keräämässä. Ihana naapurini on taannut meille edes pari herkkuhetkeä tuomalla pussillisen juuri poimittuja Suppilovahveroita, joista olen pyöräyttänyt maukkaan piiraan. 

Sienillä on varsin hauskoja olomuotoja. Etenkin isoiksi kasvaessaan ne vinksahtavat milloin mihinkin suuntaan ja saattavat muodostaa suuria mättäitä. Meidän pihalla on jonkun verran ammoisina aikoina kaadettujen puiden kantoja, joissa kasvaa jos jonkinlaista lahottajasientä. Seassa on lilliputtikokoista Sibelius-monumenttia ja suklaanruskeaa sacher-kakkulajitelmaa. Kumma, ettei ole tullut kuvattua noita taiteellisia muodostelmia omassa pihassa, vaikka alituiseen kameran kanssa ulkona kävelenkin.

Ehkä pitäisi myös perehtyä oluen valmistukseen, koska alapihan portin ympärille kietoutunut Humala on tehnyt runsaasti kukintoja, tai pähkylöitä tai mitä ne nyt ovatkin nimeltään. Vaatimattomia, mutta niitä on sitäkin enemmän. Ensi keväänä täytyy sitoa humala huolellisemmin porttiin kiinni, jotta se ei tarttuisi ohikulkijoiden vaatteisiin ja hiuksiin kiinni. Karheilla oksillaan tukkaan tarttuessaan se on kuin jokin tappajaköynnös, joka ei millään sallisi läpikulkua vahtimastaan portista.

Sipulit saapuneet

Syyssipulit odottavat terassilla istutusta. Täytyy sanoa, ettei ajoitus osunut ihan nappiin, sillä oikea käteni ei ole parhaimmassa terässä lapiohommia ajatellen. Huomiseksi luvattiin upeaa säätä, jopa +20 astetta ja aurinkoa. Vaikka ei ihan niin lämmintä tulisikaan, riittää auringonpaiste houkuttelemaan pihalle. Kunhan ensin aamulla käyn otattamassa kädestä tikit pois.

Viime viikonvaihteessa siivosin terassia ja heitin joitakin kesäkukkia pois. Ruusuliisat, pelargonit ja osa petunioista on vielä elinvoimaisia ja kukkivat kauniisti. Sääli, ettei niitä enää tule ulkona ihailluksi. Kun vähemmän istutaan terassilla. Miten saisin pelargonit säilymään ensi kesään? Meidän kellarissa on varmaankin liian lämmintä ja autotallissa liian kylmää (siellä ei ole lämmitystä ja kovilla pakkasilla taatusti jäätyy).