Tää kädetöntä on kertomaa...

Nyt on sitten rannekanavan oireyhtymä leikattu ja oikea käsi on vahvassa paketissa. Viikonvaihteeseen saakka täytyy pitää tätä pallomaisella rannetuella varustettua sidosta ja sen jälkeen siirryn keveämpään vaihtoehtoon. Tikit poistetaan ensi viikon lopulla. Eilen kädellä saattoi syödä ja pukeminenkin onnistui joten kuten. Sormia pisteli, mutta muuten ei mitään kipua ollut. Tänään on puudutukset poissa ja huomaan, kuinka onneton ihminen on ilman toimivaa kättä. Vasemalla tulee lähinnä suttua ja yksikätisenä tekemisen skaala supistuu olemattomiin. Sormia pitää jumpata ja sehän kyllä käy, kunhan ei pyri sormien väliseen yhteistyöhön tai kämmenen mukaan ottamista puuhaan.

Osastolle minun piti mennä aamuseitsemäksi, mikä sinänsä tuntui hölmöltä. Edelläni oli vain yksi leikkaus, mutta se oli isompi selkäleikkaus ja siihen meni odotettua enemmän aikaa. Sain ihkaoman sänkypaikan ja vaihdoin ylleni leikkauspaidan, yökkärihousut ja sukat. Sormenpäästäni mitattiin sokeri ja vaikka se oli minusta ihan normaali, minulle laitettiin sokeriliuostippa. Määräykset vaativat. Sain liikkua osastolla tippatelineen kanssa, joten saatoin käydä vessassa ja päiväsalissa lukemassa Hesarin, jota en kotona aamulla ehtinyt edes selata. Syöminen ennen leikkausta oli kielletty.

Vähän ennen leikkaussaliin kärräämistä lääkäri tuli piirtelemään käteeni mustalla tussilla viivoja ja merkkejä. Onneksi olin ottanut kirjan mukaani, joten aika meni sopivan ripeästi.
Itse leikkaukseen ei paljon aikaa mennyt. Minut kärrättiin leikkaussaliin puoli yhden maissa ja tunnin kuluttua olin jo takaisin osastolla. Ei tarvinnut mennä heräämöönkään, koska leikkaus tehtiin paikallispuudutuksella ja olin koko ajan hereillä. Vihreän kankaan takana lääkäri touhusi käteni parissa sairaanhoitajan kanssa ja minä tunsin vain hänen kumihanskoihin pujotettujen sormiensa kosketuksen. En oikeastaan mitään muuta. Leikkaussalissa soi radio ja yksi sairaanhoitaja jutteli toimenpiteen ajan kanssani mukavia.

Osastolla sain ruokaa ja syöminen sujui aivan hyvin johtuen ilmeisesti puudutuksesta. Sängystä en päässyt liikkumaan, sillä leikkaussalissa ripustetut tippaletkut olivat edelleen kiinni sängyn päädyssä. Tuumailin siinä, että pitäisi päästä hakemaan kännykkä lukitusta kaapista, mutta Ukkokulta olikin päättänyt tulla omatoimisesti osastolle minua hakemaan. Sairaanhoitaja vapautti minut sängyn ikeestä ja pääsin pukemaan vaatteitani. Sain myös haavan hoito-ohjeet ja särkylääkereseptin. Kaikki toimi sujuvasti ja palvelu oli ystävällistä. Ei mitään moitittavaa.

Yksikätisenä tämä päivä on mennyt pitkälti lorvimisen piikkiin. Tietokoneella voi näpytellä ja kirjaa lukea, jos sivujen kääntämiseen ei käytä yhtä sormea enempää. Mitään suurempaa särkyä ei toistaiseksi kädessä ole ollut, vaikkakin leikkauskohta kyllä koko ajan muistuttaa itsestään. Sain vahvan särkylääkereseptin, mutta ainuttakaan pilleriä en ole ottanut. Minulla on kohtalaisen korkea kipukynnys. Nyt täytyy toivoa, että käsi toipuu nopeasti, sillä paljon olisi tekemistä. Jos on mennyt itselleen lupaamaan rästitöiden purkamisen sairasloman aikana, saa kyllä ensimetreillä pettää lupauksensa. En osaa kirjoittaa vasemmalla kädellä, en käyttää saksia, eikä valitettavasti vasemmassa kädessä näytä olevan edes yhtä paljon voimaa kuin oikeassani. 

Työpöydän olen siivonnut ja siirrellyt tavaroita sinne tänne. Pihalle ei parane mennä, sillä harmittaa nähdä siellä leikkaamaton nurmikko ja kotikoivusta pudonneet oksat ja alas leijuneet lehdet. Kesäkukkia on yhä odottamassa kompostiin kantamista ja yksi purkillinen ruohosipulia pitäisi kaivaa maan multiin. No, nyt taas sataa kaatamalla ja kohta alkaa iltakin jo hämärtymään. Voi siis rauhassa jatkaa lorvimista.

Joskus voisin kyllä harkita tekemisiäni hieman hartaammin. Kolmisen viikkoa sitten hurahdin tilaamaan nettikaupasta syyssipuleita. Eivät ole tulleet vielä. Ja kun tulevat, saanko ne kaivettua maahan ennen pakkasia? Entä, jos käteni ei sallikaan kaivuhommia? Siinä minulla miettimistä.

Hyvä vai huono asia, mutta alapihalta löytämääni kotiloetanan tietoja luonto-oppaasta tutkiessani tajusin, ettei meidän pihalla olekaan Lehtokotiloita (Arianta arbustorum). Ei, vaan harvinaisempia Valkohuulitarhakotiloita. Toki tämä Valkohuulitarhakotilo käyttää myös syödäkseen kasvien vihreitä osia, mutta kooltaan se on pienempi ja tosiaan harvinaisempi. Sitä esiintyy Suomessa vain maan etelä- ja lounaisosien rehevissä lehdoissa ja puutarhoissa. Ilmeisesti olosuhteet eivät ole sille niin edulliset, että se lisääntyisi lehtokotilon tavoin. 
 Kyllä näitä puutarhastamme joka kesä löytyy, muttei tolkuttomia määriä. Tänä kesänä alle 20 yksilöä.

Flunssan kaatama

Kunnon syysflunssa tuli ja vei työkyvyn. Viikkoon en ole saanut juuri mitään aikaan. Tosin pihamaalla on etupäässä satanut vettä tai ollut muuten vain todella märkää. Kun yöt käyttää yskimiseen, niistämiseen ja töhnäisen pään tyynyn puolelta toiselle siirtämiseen, ei päivällä pahemmin enää jaksa eväänsä liikauttaa. Eilinen auringonpaiste kuitenkin houkutteli sen verran ulos, että lakaisin terassin ja irroitin pihakatoksen kankaan kuivumaan ja kellariin vietäväksi. Pari kesäkukkaakin siinä sivussa joutui kompostiin. Ukkokulta ahkerana tyhjensi molemmat biokompostorit ja kärräsi multa-aineksen marjapensaille. Karkeammaksi jäänyt aines pääsi lehtikompostoriin jatkamaan mullaksimuuttumista.

Eilen oli tutun pikkutytön 8-vuotisjuhlat ja hänelle piti väsätä synttärikortti. Se olikin ihan mukavaa puuhaa ja saatoin olla itseeni tyytyväinen saatuani kortin valmiiksi askartelusession päätteeksi. Tarkoitus oli tosin tehdä vähän useampikin kortti saman tien valmiiksi, mutta voimat hupenivat ylenmääräiseen niistämiseen ja köhimiseen leikkaamisen ja liimaamisen lomassa.

Synttäreille kutsutut lapset olivat naamiaisasuissa; juhlaan saapui niin seriffi kuin vankikarkurikin. Samoin paikalle tuli useampi pitkähäntäinen kissa ja yksi soma flamencotanssijatar. Päivänsankari oli sonnustautunut pirun mustapunaiseen pukuun, mutta harmaanmustat hiuksensa hän luovutti äidilleen ja pirunsarvensa taisivat jäädä jo alkumetreillä pöydän reunalle. Tarjolla oli herkullista suklaakakkua, monenlaisia piiraita ja tietenkin karkkia ja erilaista naposteltavaa.

Kekkereitä vietettiin tallin yläkertaan remontoidussa suuressa tilassa, jossa juhlasomisteena oli mm. lukuisia ilmapalloja. Enpä huomannut kysyä, oliko kenties lapsivieraille suunniteltu leikkejä; pullon pyöritystä tai aasinhäntää. Joku lapsista nappasi kuitenkin ilmapallon ja ryhtyi se kädessään jahtaamaan toisia lapsia sillä seurauksella, että koko lapsilauma juoksi hikipäässä hippasilla ilmapallojen kanssa. Tämä ilmapalloleikki osoittautui niin innostavaksi, ettei siitä meinannut tulla loppua laisinkaan. Itse asiassa minun poistuessani kekkereistä lapsilauma jatkoi ilmapalloleikkiään.

Tuttavani on muutaman vuoden kasvattanut tavallisesta suomalaisesta männyntaimesta bonsaimäntyä. Talveksi hän upottaa kasvin ruukkuineen hiekkaan. Tällainen pieni puu siitä on tullut; valitettavasti en vain muista ikää. Aikomukseni oli matkia tuttavaani ja niinpä viime kesänä istutin myös pienen männyntaimen purkkiin. Hyvin se pärjäsi kasvimaalla talven yli ja juhannuksen maissa pääsin sen vuosiversoja vähän leikkaamaankin. Tuossa muutama viikko sitten päätin kuitenkin siirtää männyn maan multiin ja istutin sen naapurin aidan viereen kunnon maahan vartta kasvamaan. Josko siitä aikanaan tulisi yhtä hieno puu kuin tontin toisessa kulmassa oleva, rajamännyksikin kutsuttu puu nykyisin on. Samaisen bonsaimännyn omistajan pihalla oli tällaista erikoisen näköistä apilaa. Vielä en ole ehtinyt kasvikirjoista nimeä etsiä. Tämän väristä apilaa voisin mielelläni laittaa vaikka insipiraatiota odottavaan rinteeseeni. Netistä löysin nimenkin eli kyseessä on todennäköisesti Trifolium incarnatum eli Veriapila. Euroopassa hyvin yleinen, mutta Suomessa käytetty yleensä puutarhojen koristekasvina. Yksivuotinen.

Kenties olen aiemminkin kertonut, että pihallamme ei ole juurikaan kiviä. Tämä tien puolen pikkupuutarhassa könöttävä pikkujärkäle on naapurin kunnallistekniikkakaivannosta. Kaivurikuski olisi kuskannut kiven ties minne hävitettäväksi, mutta onneksi satuin juuri silloin paikalle. Kysyin, voisiko kiven nakata jotenkin meidän puolellemme ja onnistuihan se. Kaivurikuski vaihtoi toisenlaisen kauhan ajokkiinsa, nosti sen kivineen korkealle ja pudotti lastin kauniisti juuri siihen paikkaan meidän pihamaalle, johon sen olin toivonutkin. Hienoa!

Kivessä on muutama matala kolo, joihin olen laittanut mehitähteä ja mm. sammalleimua. Muut sammaleet kiven pintaan ovat tulleet ihan omia reittejään. Juuso-kissalla on tapana käydä istumassa kiven laella ja tiirailemassa maisemia. Yleensä se pyrkii myös vierittämään pienet kivet tieltään pois. Minä käyn ne sitten kasvien joukosta etsimässä ja nostan takaisin paikalleen. Onpahan kummallakin sitten tekemistä, kun kiusaa toinen toistaan.

Tänään kävin tapani mukaan mittailemassa pihamaalla kamerani kanssa. Nämä "ajatusreissut" tuottavat yleensä uusia ideoita ja jalostavat jo aiemmin syntyneitä projektisuunnitelmia. Sateiden ja flunssan vuoksi tekemätöntä työtä pihalla on yllin kyllin, mutta tältä päivältä saa jäädä. Pikkupuutarhassa ihailin kiven päälle kasvaneita sammalia oikein lähemmin. Tuo oranssinruskea taitaa kyllä olla jonkinlaista sientä. Hauskannäköistä kuitenkin.

Harmi, etten nykyisin saa lähikuvia kunnolla onnistumaan, sillä tällä pienellä pläntillä oli monenlaista sammalta; pitkää ja pätkää. Mutta niin sileää kuin paraskin sametti.

 Talon toisen pään seinustalla on kasvanut tämä villiviini vuosikausia. Minusta se ei ole sen enempää imukärhivilliviini kuin tavallinen villiviinikään. Tai sitten se on kumpaisenkin sekoitus. Juuri paria metriä korkeammaksi se ei ole koskaan kasvanut, mutta tekee loppukesästä näitä marjoja, jotka vielä muuttuvat luumunvärisiksi. Linnut niitä käyvät napsimassa, mutta eivät yhtä ahkerasti kuin esimerkiksi aronioita tai pihlajanmarjoja. Tänään mietin, pitäisikö köynnös ensi kesänä siirtää johonkin toiseen paikkaan ja mikä voisi olla sille suotuisa sijoituspaikka?
  

Olen ihastunut erilaisiin pergolarakennelmiin. En välttämättä kaipaa paikkaa, johon voisin itse mennä istumaan vaan lähinnä pergolatyyliin rakennettua puista tukea, johon voisi kerätä joitakin kauniita tai muuten mielenkiintoisia köynnöksiä. 

Haa, nyt juuri välähti mieleeni, millaista pergolasysteemiä voisin ajatella. Se kävisi erinomaisesti alapihallemme. Hyöty olisi moninainen, sillä siten voisin taas pienentää nurmikon määrää eli vähentää sammalta. Ja toisaalta voisin taas istuttaa hiukan erilaisia kasveja. Mieleeni tullut ajatus täytyy kyllä heti kirjata johonkin, jotta sen voisi ensi kesänä toteuttaa. Jollen kirjaa, se kyllä katoaa sinne omituiseen paikkaan, johon tuppaavat menemään kaikki yllättäen unohtuvat ideat.

 

Hopeatäpläpeippiä ( Lamium maculatum) ostin vuosi sitten syksyllä Honkkarin alennusmyynnistä. Se oli aika surkean näköinen, mutta tuumasin sen kenties virkistyvän maahan päästyään. Ja niin myös totisesti kävi. Yhdestä ainoasta pienestä taimesta olen jo tämän kesän aikana ehtinyt monistaa useaan paikkaan näitä mättäitä, jotka tuntuvat leviävän varsin tehokkaasti. Ennen en oikein välittänyt tällaisista kasveista, joiden lehdissä on näin paljon vaaleaa. Minusta tuntui, että sellaiset näyttävät jotenkin valjuilta. Onneksi aatokseni ovat muuttuneet, sillä tämä hopeatäpläpeippi tuntuu olevan varsin mainio kasvi ja olen siihen kovasti tykästynyt. Se kukki hienosti kesällä, mutta näyttää kukkivan uudelleen näin syksylläkin. Tai sitten se kukkii kaiken aikaa, mutta ei ole saanut pihallani rauhaa, kun olen sitä kaiken aikaa siirtämässä ja jakamassa uusiin paikkoihin.

No, kasvioppaan mukaan hopeatäpläpeippi kukkii kesä-elokuussa ja on nopeasti leviävä maanpeitekasvi. Lisätään jakamalla. Eli arvioni osui oikeaan kukkimisen suhteen ja sen muun suhteen olen vain toiminut vaistonvaraisesti nappiin.

Syksyn lapiohommat taitaa olla vähäksi aikaa osaltani tauolla, sillä sain kutsun pieneen käsioperaatioon. Oikeaa kättäni vaivanneelle rannepinteelle näytetään tiistaina puukkoa eli hermo vapautetaan pinteestä. Sitten pitäisi loppua särky, pistely ja puutuminen. Leikkaus ei ole suuri, mutta arvatenkin käsi on jonkun aikaa kipeä. Tuskin sillä nyt ainakaan lapiota saa ruveta heiluttamaan. Toivottavasti käsi toipuu nopeasti ja pääsen sentään haravoimaan syyslehtiä, joita onkin leijaillut maahan jo runsain mitoin. Ja olisihan sitä ollut monta muutakin urakkaa ennen talvea, mutta ainakin vähän aikaa saa hyvällä omalla tunnolla syventyä lukemisen maailmaan.

Eilen paistoi, tänään sataa

Ajoin nurmikonleikkuu-urakan päätteeksi koivun pudottamat syyslehdet silpuksi.

Tänään ei sitten mennä puutarhaan, sillä vettä tulee kovaa, kovempaa ja kaatamalla. Onneksi eilen oli upea, aurinkoinen syyspäivä. Ukkokulta sai vihdoin ruohonleikkurin kuntoon. Syynä lakkoiluun oli etanolia sisältävä bensa. Nyt vehkeeseen on vaihdettu tulppa, teroitettu terä ja se käy pienkonebensalla, joka on hurjan kallista. Mutta kone leikkaa nurmea kuin unelma. Tosin nurmikko oli kasvanut parissa viikossa järkyttävän pitkäksi. Käytännössä jouduin leikkaamaan jokaisen kohdan kahdesti saadakseni jäljestä siistiä. Lisäksi alapihan koivu on pudottanut lehtiään niin paljon, että oli oma projektinsa ajella leikkurilla ne silpuksi. Vielä en aio ryhtyä haravoimaan.

Kivien takana kesän ruukussa asustanut Timanttituija, joka on saanut tehtäväkseen kasvaa joulukuuseksi. Kiviröykkiö ei suinkaan ole niin mahtava kuin kuvassa näyttää. Kuvakulma valehtelee.

Leikkasin myös talon seinustalla kasvavaa villiviiniä, sillä se pimentää sisätiloja ikkunan eteen ryöpytessään. Olen kyllä sitonut versoja, mutta hetken päästä uusia on taas kasvanut ikkunoiden eteen. Lisäksi ukkokulta asensi uuden liiketunnistimella varustetun lampun keväällä rikkoutuneen tilalle. Lampun edestä oli villiviini karsittava, jotta lamppu syttyisi. On tietenkin tyhmää pitää isoksi kasvavaa kasvia, jota joutuu jatkuvasti leikkaamaan. Aikanaan meillä ei ollut terassia ja silloin villiviini istutettiin niihin olosuhteisiin sopivaksi. Terassin rakentamisen myötä kasvi jäi omaan soppeensa, enkä sitä ole ajatellut poiskaan kaivaa. Riivin pitkistä oksista lehdet pois ja nyt nuo rangat odottavat pihamaalla, josko askartelisin niistä jotain. Vaikkapa kranssin oveen.

Näistä villiviinin varsista ajattelin väsätä vaikkapa kranssin.

Yllättäen kurkkupehkosta löytyi ämpärillinen kurkkuja; osa minikokoisia ja yksi jo liiankin suureksi kasvanut. Sato olisi varmaan ollut parempi, jos siemenet olisi esikasvatettu. Nyt ne laitettiin maahan kesäkuun alussa. Vaan mukava on saada satoa. Etenkin, kun sitä ei laisinkaan odotettu. Vielä maassa ovat sipulit ja punajuuret. Ukkokulta on odottanut, että kasvimaa hiukan kuivuisi näiden kaatosateiden jälkeen. Myös kurpitsa kasvattaa edelleen liaanejaan, mutta se tuskin ehtii saada vauvakokoisia hedelmiään yhtään isommiksi. Edelleen kasvimaalla on kypsymässä lyhtykoisot, joista osassa on jo muutama oranssi lyhty, osa vielä ihan vihreänä. Mahtaisivatko ne värittyä sisälle poimittuina?

Sateet ovat kurittaneet kesäkukkia kovasti ja aioinkin heittää pois työhuoneen ikkunalla olleet petuniat. Niissä oli kuitenkin vielä melkoisesti hyviäkin kukkia, joten jätin laatikon terassille toistaiseksi ilahduttamaan mieltä. Laitoin alkukesästä keittiön ikkunalle murattia ja guinean liisaa. Liisat ovat kukkineet hyvin niukasti, mutta niissä on kerrassaan upea lehdistö. Tanakat ja tuuheat. Yhden yksilön laitoin talon aurinkoisemmalle puolelle, eikä sekään ole mitenkään ahkera ollut tuon kukinnans suhteen. Lannoitusta ovat saaneet siinä, kuin muutkin kesäkukkani. Ehkä en enää ensi vuonna niitä osta, oli lehdet sitten miten hienoja tahansa. Muistaisinkohan ensi keväänä jokavuotisen aikomukseni kokeilla uusia kesäkukkia. Aina päädyn samoihin petunioihin, ahkeraliisoihin ja pelargonioihin.

Guinean liisa puski pari kukkaa syyssateiden kunniaksi.

Tälle viikolle on luvattu huonoja säitä, joten varmaankin puutarhahommat jäävät vähemmälle. Enhän minä tietysti sokerista ole, joten sateisellakin ilmalla toki ulkona voin olla. Mukavampi kuitenkin hyvällä säällä. Silloin puuhastelee mielellään raittiissa ilmassa. Työstä tulee hyötyliikuntaa ja mielikin siinä sivussa virkistyy.

Äkkiä pihalle

Syyshortensia on saanut kauniin värin kukinnoilleen. Niitä kelpaa aina ohikulkiessaan ihastella.

Sadetta on piisannut tällekin päivälle. Tuossa iltapäivällä kolmen aikaan tuli selkeästi kuivempi jakso ja minä laitoin äkkiä saappaat jalkaan ja kiiruhdin pihalle. Istutin kesän ruukuissa olleet timanttituijat maahan kasvamaan. Josko niistä kasvaisi sellaiset joulukuuset, joihin voisi ajatella laittavansa valot - sitten hamassa tulevaisuudessa. Kaivoin entisen vesialtaan paikalta isot kivet pois ja samalla myös jonkin verran tarha-alpia. Paikalla on jo ennestään hiukan pitkäraajaiseksi venähtänyt vuorimänty ja lukuisia erilaisia perennoja. Penkkiä hallitsee iso kotikoivu. Lisäksi maa on lähinnä täytteeksi rakennusaikana tuotua hiekkaa. Istutuskuoppia kaivaessani löytyi yllättävän pitkälle myös multaa, jota olen paikalle tuonut niin multana kuin kompostinakin. Timanttituijat siis  löysivät uuden kotinsa. Tarkoitus oli jatkaa puutarhassa puuhaamista, mutta taivas tummeni uhkaavasti ja niinhän se taas repesi. Ehdin siirtää työvälineet suojaan, kun vettä tuli jälleen kaatamalla. Ehkä taas jonain päivänä saan työnnettyä lapion maahan...

Hiljaiseloa

Sateet ja moninaiset kiireet ovat pitäneet minut poissa pihamaalta ja puutarhahommista. Se vähä, mitä olen saanut aikaan, on jäänyt kuvaamatta ja kommentoimatta. Ruohonleikkuri sanoi irti sopimuksensa viime viikolla aikoessani leikata pitkäksi venähtäneen nurmikon. Ukkokulta on purkanut vehkeen osiin kerran jos toisenkin löytämättä vikaa. Näyttää vahvasti siltä, että uusi etanolibensa saa pienkoneet yskimään ja köhimään. Koneen bensasäiliö on tyhjennetty ja sinne on lisätty pienkonebensaa, joka on varsin tyyristä. Netistä löytyneen ohjeen mukaisesti kone saa seistä vuorokauden ja sitten koitetaan taas starttaamista. Jos sekään ei auta, alkaa keinot olla vähissä. Harmittaa tämä tällainen hajoavien laitteiden ruuhka. Kaikki vehkeet tuntuvat kertakäyttöisiltä, eikä niitä oikein millään tahdo saada korjattua. Lyhyen ajan sisällä korjattavaksi ovat joutuneet auton lisäksi veneen moottori, pölynimuri, ruohonleikkuri ja kahvinkeittimen ostin kokonaan uuden. Lopulta myös sisäkäyttöön tarkoitettu pölynimuri sai lähtötuomion ja hankin senkin tilalle uuden. Ukkokullan kaikki aika menee erilaisten sähkövempaiden vikojen tunnistamiseen ja korjaamiseen. Aivan kuin mitään muuta tekemistä ei ihmisellä olisi. Raivostuttavaa!

Parin päivän tauko pihalla kulkemisessa aiheutti sen, että liso osa vielä keräämättä olevista kriikunoista on pudonnut puista ja joutunut mm. muurahaisten aamiaispöydälle. Vaikka kurpitsasato jää tänä vuonna unelmaksi, ilahduttaa sen kukat ja koko kurpitsan rehevä kasvu. Pienet on ilot meikäläisellä, mutta kurpitsan hauskat kiehkurat ja yritys valloittaa nurmikko, on niin voimallista, ettei sitä voi olla ihailematta. Mieleen nousee satu Jaakosta ja pavunvarresta. Kenties meidän kurpitsamme valtaa koko pihamme ja työntyy naapureidenkin puolelle...

Tunnen hyvin huonosti sienä. Vuosia, vuosia sitten tunsin sentään joitakin hyviä ruokasieniä, kun niitä tuli metsästä syksyisin poimittua. Nykyihminen saa kaiken tarvitsemansa kaupan hyllystä tietämättä laisinkaan, miten ja missä se on kasvanut. Luin kerran lehdestä jutun, ettei tämän päivän ihminen kykenisi tulemaan toimeen ns. villissä luonnossa, sillä hän ei osaisi suunnistaa, ei tuntisi syötäväksi kelpaavia kasveja eikä pärjäisi muutenkaan kesyssäkään ympäristössä. Näin varmaan on. Koen itsekin olevani melko vieraantunut luonnosta, vaikka sentään asustan maan päällä ja touhuan aktiivisesti oman puutarhani puitteissa. Harvoin tulee kuitenkaan mentyä mihinkään isompaan metsään, retkeiltyä tuntemattomilla seuduilla tai edes haettua kesän ja syksyn satoa tutuistakaan metsistä. Valitettavasti kuulun joukkoon, joka olisi aika avuton ilman mukavuuksia ja nykyajan vempaimia.

Pihapiirin vieressä olevasta kunnan puistoalueeksi lukeutuvasta pienenpienestä metsäkaistaleesta sentään löytyi joitakin sieniä kuvattavaksi. Ensimmäinen lienee jonkinlainen kantosieni, toinen kärpässieni ja kolmaskin vielä selviää. 
Useimmiten puistometsässä/metsäpuistossa tulee käveltyä kissan kanssa. Se kun tykkää tutkia ja haistella jokaisen ruohon ja kivenmurikan. Kaiketi metsässä kulkee myös naapuriston kissoja, joiden reittejä Juuso tutkailee. 

Kun Juuso käyttää aikaa ruohonjuuritasolla nuohotessa, ehtii itse tarkkailla ympäristöä vähän ylempää. Puut ovat tuolla alueella kasvaneet korkeiksi ja liian tiheään. Tämä on johtanut siihen, että monet haavat ja lepät kuolevat pystyyn. Niitä on alkanut talven myrskyissä romahdella kumolleen. Jotkut saattavat katketa osina ja niistä tulee alas isojakin oksia tuulisina päivinä. Metsän pohja on kulunut runsaasta käytöstä. Ja alue risteilee polkuja sinne tänne. Tuon metsän kautta oikaistaan parin tien välillä, ulkoilutetaan koiria ja lapsia. 

Isommat lapset rakentavat majojaan ja syyspimeiden tultua leikkivät taskulamppujen kanssa piilosta. Tuossa metsässä ovat leikkineet niin meidän kuin monien naapureidenkin lapset. Valitettavasti joka kerran metsässä käydessäni tuon sieltä tullessani luontoon heitettyjä roskia: muovikasseja, karkkipapereita, tyhjiä oluttölkkejä ja rikottua lasia. Sääli, etteivät ihmiset osaa laisinkaan kunnioittaa yhteistä ympäristöä. Suojeltuna siitä olisi iloa monille ja pitkään.

Näin syksyllä monenmoiset hämähäkit hakeutuvat sisätiloihin. Imuroidessa niitä löytyy kiipeilemästä seinillä ja nurkissa. Ja erityisesti syksy tuo pitkäjalkaiset lukit talon ulkoseinille kuin myös sisätiloihin. Kaiketi ne tulevat avoimista ikkunoista ja ovista.

Juusoa tylsistyttää kovasti sateet ja märkyys. Se nautti kesän lämmöstä ja köllötti pitkiä aikoja heinikossa myyriä ja hiiriä metsästellen. Kissa taitaa olla niin mukavuudenhaluinen, että tahtoisi vain kipaista pikaisesti ulkovessassaan ja tassutella sitten välittömästi takaisin sisälle. Jotta se ei kuitenkaan nukkuisi koko päivää sisälle ja vaatisi sitten iltapimeällä ulkoilemaan, pyrimme pitämään sitä ulkona, halusi tai ei. Tässä päivänä eräänä se ilmiselvästi oli totaalisen kyllästynyt ulkoilemiseen ja yritti pilkkiä istualleen.

Kuvittelisin, että juuri tällainen on sitä paljon puhuttua koiran unta. Ollaan puoliunessa, mutta välittömästi virkeitä ja valmiina toimintaan. Mikä lie Juusoa kiinnostanut, kun se valpastui ainakin hetkeksi ja ryhtyi tuijottamaan minun tekemisiäni. Egyptiläiset ovat faaraoiden aikaan tarkkailleet kissojaan intensiivisesti. Sen huomaa verratessa oikean kissan asentoja ja pyramideista löydettyjä piirroksia ja kissapatsaita. Etutassut siististi vierekkäin ja häntä nätisti vierelle kierrettynä.

Lobelia vetelee viimeisiään tältä kesältä. Otin siitä muutaman lähikuvan ja huomasin kukan mielenkiintoisen muodon. Muistuttaa orkidean kukintoa. Lobeliassa kukat ovat kovin pieniä, mutta sentään niitä on lukuisia vieri vieressä, jolloin se muodostaa pitsi-mäisen pilven. Päivänä eräänä kasasin kuivumassa olleita varjoliljan siemenkotia. Nyt minulla on sadoittain siemeniä, joista tuskin kaikkia kannattaa laittaa keväällä purkki-multaan. Tuskin kaikki edes itäisivät, joten käyn osan ripottelemassa vaikka alapihan tuuleen.

Päiväreissu Tallinnaan on mukava mahdollisuus, jota olen käyttänyt useasti. Parissa tunnissa pääsee keskiaikaiseen eurooppalaiseen kaupunkiin. Ei yöpymistä ahtaassa hytissä ja pörräämistä meluisissa tanssiravintoloissa. Eikä välttämättä edes suuria rahallisia investointeja, sillä Tallinnaan pääsee kukkaroystävällisesti pienituloinenkin. Eilen tuli taas tehtyä tällainen virkistysreissu hyvässä seurassa. Oli hauskaa ja rentouttavaa. Ostin hupparin ja söin taivaallisen ihanan kakkupalan kahvin kera. Tuo kakkupala maksoi kahvilassa peräti 80 centtiä. Sillä hinnalla ei Suomen kamaralla voi edes unelmoida kahvilan kakkupalasta. Vaikka Tallinnan hinnat ovatkin euron ja turistien myötä kovasti kohonneet, on siellä edelleen edullista käyttää palveluja; syödä, juoda, käydä parturissa tai kampaajalla. Onneksi myös viihtyisiä kahviloita edullisine hintoineen on yhä olemassa. Monet pikaruokaketjut ovat kyllä Viroonkin rantautuneet, mutta eivät ole tappaneet paikallisia yrittäjiä. Toivotaan, ettei niin tapahdu vastaisuudessakaan. Tallinna tarjoaa monia mahdollisuuksia; kulttuuria, historiaa, mielenkiintoista nähtävää, kylpylöitä ja päiväreissulaisille vaikkapa edullista kakkukahvittelua vanhojen holvien katveessa. Rehellisyyden nimissä täytyy myös mainita se tavallisin matkasyy eli viinan hamstraus. Surkeimmat tapaukset tankkaavat viinaa niin sisäisesti kuin ulkoisestikin ja pilaavat monien asiallisten matkailijoiden maineen. En kiellä laisinkaan, ettenkö itsekin toisi matkoiltani tuliaispulloja. Onhan se Virossa melkoisesti halvempaa ja hyvä viini oikeassa tilanteessa maistuu minullekin. Ehkä minua itseäni viehättää kuitenkin tuo mahdollisuus matkustaa nopeasti ja edullisesti ulkomaille, toiseen kulttuuriin. Vähäisenkin vapaa-ajan puitteissa. Päiväksi kakkukahville Eurooppaan ja illaksi takaisin kotiin.

Intiaanikesästä ukkosmyrskyn kautta syyskauteen

Kirjoitin lauantaina 27.8.2011:

Yllättäen tuli miltei helteisen lämmintä. Mittari näyttää edelleen 22 lämpöastetta ja päivä on sentään jo kallistumassa iltaan. Sinänsä ihan mukavaa, mutta päivällä ei pahemmin jaksanut rankempiin hommiin ryhtyä. Taisi ilman kosteusprosentti olla melko korkealla, koska ponnisteleminen aiheutti hikivirran otsalle. 

Kaivoin kellarista öljylyhdyt esille ja täytin ne lamppuöljyllä. Tarkoitus on ripustaa lyhdyt iltasella omenapuihin. Rannikkoseudulla,  Pohjanmaalla, Uudessakaupungissa ja enenevässä määrin myös muualla Suomessa vietetään tulevana viikonloppuna Venetsialaisia: veneily- ja mökkeilykauden päättäjäisiä, veden, tulen ja valon juhlaa. Auringon laskiessa tulee tosiaan syksyisen pimeää. Miten se tuntuukin niin läpitunkemattomalta. Eilen illalla laitoin pihaoven kiinni yhdentoista maissa, enkä hetkeen nähnyt missään valon pilkahdusta. Hetken päästä kuitenkin silmäni tottuivat ja siellä täällä näkyi naapuriston valoja. Vaatii taas aikamoista sopeutumista päivien lyhentymiseen ja ilmojen kylmenemiseen.

Kaktukseni ovat viettäneet kesän pihamaalla kuritettavana ja se on tehnyt niille silmin nähden hyvää. Uusia lehtiä tunkee sieltä täältä ja toiveessa on myös kukinta sisätiloihin siirtymisen jälkeen. Tavanomaiset marraskuun ja joulukuun kaktukset ovat aina vähän kukkineet, vaikka olisivat viettäneet kesän sisälläkin, mutta tänä vuonna odotan edes pientä yllätystä parilta suurelta lehtikaktukselta.  

Kivituhka on tästäkin siirtynyt ties minne.

Tänä aamuna herätys tapahtui klo 4.30 hirvittävällä rysähdyksellä. Salamoi ja rytisi ja vettä tuli aivan valtavasti. Nousin sulkemaan ikkunat ja totesin kissan tärisevän sängyn alla. Se ei erityisemmin tykkää ukkosesta. Katselin jonkin aikaa keittiön ikkunasta, miten koko piha lainehti vedestä. Tiilikatolta harvoin kuuluu vesisateen ääniä, mutta nyt sade rummutti sellaisella voimalla, että melu oli melkoinen. Palasin takaisin peiton alle ja jossain vaiheessa olin nukahtanut uudelleen. Ukkokulta lappoi kellarista vettä viiden ämpärillisen verran ja minä mittailin käytäviltä kadonneen kivituhkan määrää. Etenkin kesäkukat ovat liiskaantuneet terassin lattiaan ja alapihan nurmikko tirisee märkyydestä. Huomasin myös, että kaikenlaista risua, roskaa ja kivituhkaa oli tullut myös talon toisessa päässä naapurin aidan vierustaa nurmikolle. Hommaa on siis tiedossa heti, kun sopiva ajankohta pihatöille taas tulee.

Aika voimalla vesi on tuonut nurmelle risuja ja muuta roskaa.

Kriikunat alkavat kypsyä. Hyvä sato tulossa. Lähellä kotiamme on autioitunut tontti, josta meidänkin kriikunapuut on aikanaan haettu. Sieltä napsimme kirjastoreissulla taskut täyteen matkaevästä. Ehkä täytyy lähipäivinä käydä ämpärin kanssa keräämässä sato hylätyistä puista. Sinnehän ne kriikunat putoavat heinikkoon mätänemään. Meidän kriikunat eivät ole yhtä kypsiä kuin autiotontilla, mutta eipä mene pitkään niidenkään valmistumisessa.

Tuoksuvatukka kasvaa nopeasti ja toimii kesäaikana hyvänä näköesteenä. Meillä osa vatukoista sijaitsee paikassa, jossa rankkasade tuppaa kaatamaan niitä kulkuväylille. Aiempina kesinä olen napsinut kokonaisen oksan maata myöten pois. Sen jälkeen kasvi muuttuu vähän ryvettyneen näköiseksi. Tänä kesänä leikkasin vain häiritsevän osan oksasta. Hämmästyneenä huomasin, että vatukka kasvattaa leikattuun kohtaan uusia versoja. Tämä onkin parempi tapa, sillä näin vatukka näyttää hyvältä ja tuoreelta.

Viikonvaihteessa juhlittiin synttäreitä ja vieraat toivat kauniita kukkia. Ruusuja ja kesäkukkia. Niiden kanssa olen testannut kamerani asetuksia. Syystä tai toisesta makrokuvaaminen ei nyt onnistu halutulla tavalla. Jokin säätö on hukassa ja sekös harmittaa.

Myös leikkoruusut ovat ihania. Nämä vaaleanpunaiset ovat pitkävartisia, komeita ja tuoksuvia.

Gerpera kestää pitkään maljakossa.

Ihana kesäkukkakimppu ja keskellä koristekurpitsa.

 

Juusolla on välillä merkillisiä nukkuma-asentoja. Ehkä tuon tuolin alle kiertyneen hännän on tarkoitus toimia ankkurina tai tasapainottajana, jotta katti pysyy tuolilla. Hauskasti sillä on tapana laittaa tassut pään alle mahallaan nukkuessaan.
 
Iltaisin Juuso odottaa olohuoneen matolla, että minä lähden nukkumaan. Se saattaa tulla jopa motkottamaan kirjastoon, jollen hampaiden pesun jälkeen menekään suoraan makuuhuoneeseen. Kun sitten suunnistan kohti sänkyä, kissa seuraa perässä. Se pyörii ja hyörii etsien sopivaa asentoa ja samalla selittää minulle jotain. Lopulta se mätkähtää viereeni iltapesulle ja lopulta painaa päänsä lakanalle. Välillä koitan yön pimeydessä, vieläkö se on vieressäni. Käteni osuessa sen turkkiin, se kurnahtaa ja käännähtää selälleen kehräämään. Usein se myös kuorsaa kuin kuka tahansa kumppani.

Kurpitsat ovat kasvaneet ja nyt ne kiemurtelevat jo nurmikon puolelle. Sääli, ettei itse hedelmät ehdi kypsyä. Kurpitsa on meidän pihallamme ollut helppo ja satoisa; nyt se vaan laitettiin liian myöhään kasvamaan. Ukkokulta säilöö sadon etikkaliemeen. Kesäkurpitsaa on myös grillattu ja valmistettu muutenkin tuoreena. Muutama vuosi sitten jaettiin valtavia kurpitsoja sukulaisille ja naapureille. Millään ei niitä kaikkia olisi ehtinyt valmistaa ja syödä.

Koivunlehtien kellastuminen on alkanut ja ne myös varisevat alas. Onneksi ilma ei kuitenkaan kylmennyt ihan niin hurjasti kuin ennakkoon säätiedotuksissa sanottiin. Auringon paistaessa lämmintä oli 16 astetta, jossa tarkenee ilman pitkähihaista - ainakin minä. Vielä en kuitenkaan ala lehtiä haravoimaan. Seuraavan kerran nurmikkoa leikatessani silppuan puista pudonneet lehdet siihen, missä ne nyt ovatkaan. Syksy saapuu vääjäämättömästi ja siitä en tykkää. Lähestyvä syksy vaikuttaa minuun jo nyt siten, etten saa oikein mitään aikaan pihamaalla. Etenkin tällaiset päivät, jolloin välillä sataa ja välillä paistaa ovat hankalia. Haluan tehdä hommat kerralla alusta loppuun. En erityisemmin välitä keskeytyksistä. No, eiköhän tässä vielä hyviä työpäiviäkin tule. Sopivasti aurinkoa ja sen verran kuivaa, että lapioiminen sujuu kastumatta.

Laiskotusta

Tuoksuköynnöskuusaman marja (Lonicera caprifolium)

Mari Mörö kirjoittaa puutarha-aiheisissa kirjoissaan, että viherturaaja - jollaiseksi hän itseään kutsuu - tunnistaa sielunkumppanin vilkaistessaan tämän käsiä ja kynsiä. Kasvien ja mullan kanssa puuhaajalla ei ole pitkiä rakennekynsiä, hyvä jos kynsiä laisinkaan. Tunnistan itseni, tai paremminkin kynteni Mari Mörön kommentista. Kynteni ovat näin kesäisin aivan karmeassa kunnossa; lyhyet ja liuskoittuneet. Aina ei pesemälläkään saa mustaa viirua kynnen alta pois, sillä kuivan koppurainen iho tuntuu pinttyneen tummaksi ja vaalenee vain talven myötä. Käytänhän minä erilaisia työhanskoja, joihin kuitenkin tuolla työn tiimellyksessä tulee kulumia ja reikiä. Ne kastuvat parhaassa tapauksessa läpi ja kädet ovat näin vain aavistuksen siistimmät kuin kokonaan ilman hanskoja. Vasemman käteni etusormen kynsi on joskus ammoisina aikoina vaurioitunut siten, että kasvettuaan tiettyyn pituuteen, se menee keskeltä pituussuunnassa halki. Kipeähän se silloin on ja kynsi täytyy leikata aivan lyhyeksi, ettei se tarttuisi joka paikkaan kiinni. Välillä pohdin, josko laittaisin itselleni rakennekynnet antaakseni omille kynsilleni aikaa kasvaa ja kuntoutua. Vaan, miten voisin tehdä mitään hienoilla ja kalliilla kynsillä? Ei niillä tehdä multahommia. Ei ainakaan vahingoittamatta kynsiä. Ja mitä iloa on laittaa rahaa kynsiin, joilla ei voi mitään tehdä? Tai paremminkin, mitä iloa on olla tekemättä mitään?

Kamera kaulassani kuljeskelin taas eilen pihalla ja puutarhassa. Kovin on kosteaa ja toisaalta myös lämmintä. Aikaa ei ole ollut liiemmälti käytettäväksi suunniteltuihin pihahommiin, joka minua jonkin verran vaivaa. Koen vaikeaksi aloittaa isompia tehtäviä silloin, kun tietää joutuvansa sen kuitenkin hetken päästä keskeyttämään. Mieluummin aloitan tehtävän vasta, kun varmasti voin viedä sen - jos en nyt päätökseen - niin ainakin puoliväliin. Ja aina on kyettävä varautumaan myös yllätyksiin, siihen dominoilmiöön, johon aina kasvien kanssa puuhatessa törmää. Uusi kamerani on edellisen uudempi versio. Jotain siinä on selkeää kohennusta, mutta makrotoiminto on muutettu sellaiseksi, etten tule sen kanssa millään tutuksi. Näyttää olevan äärimmäisen vaikeaa saada selkeitä lähikuvia, yksityiskohtia, joiden kuvaamisesta olen aina erityisesti pitänyt. Harmittaa, kun useimpien kuvien kohdalla on sellainen tunne, ettei sitä saa tarkennetuksi. Ei saa, kun kuva ei kertakaikkiaan ole tarkka. Ärsyttävää, kerrassaan ärsyttävää.

Ojassamme nökötti kaksi tällaista sientä. Naapuri sanoi niiden olevan syötäviä, mutta jätin ne paikalleen. Kenties ovat syötäviä, mutta ohi ajavat autot pössyttelevät myrkkyjään ja seudun koirat iltakävelyllään kohottavat koipeaan näihin sieniin. Haluan maustaa sieneni ihan itse. Aika hienon näköisiä sienet kuitenkin ovat. Lakissa on selvästi pienen pieniä Ruotsin kruunuja. Ja oikein syksyn muotiväreissä, ruskeina. 

Lakki täynnä pienen pieniä Ruotsin kruunuja.

Eilen kävin kaupassa ja samalla sivuutin rekkitolkulla syksyn syysväreihin soinnutettuja vaatteita; viininpunaista, ruskeaa, harmaata, mustaa. Ei laisinkaan puhtaita, raikkaita värejä. Ei punaista, keltaista, vihreää tai sinistä. Valkoista sentään jonkin verran. Muoti määrittelee, mistä minun tulee tykätä. Poolopuseroita, villaliivejä, paksuja sukkahousuja. Ja ulkona on liki 20 asetetta lämmintä - näin elokuun lopussa. Minulla ei ole vielä syksy, mutta vaihtoehtoja ei juuri anneta. Onneksi ei sentään ole pakko ostaa, jos vain kaapista löytyy puhdasta päällepantavaa.

Syyshortensiat ovat kasvaneet pihallamme liki 20 vuotta ja vasta viime viikolla törmäsin ohjeeseen, jossa kerrottiin noiden pensaiden kukinnan riippuvan pitkälti leikkaamisesta. Tämä Suomessa suosituin syyshortensia tarvitsee kohtalaisen (asteikko oli suurin piirtein voimakas - kohtalainen - kevyt) leikkauksen kukkiakseen kauniisti. Nyt ymmärrän, miksi hortensiani ovat kukkineet, vaikka näinä kovina lumitalvina ovat kokonaan painuneet lumen alle. Ja raskas lumi on katkaissut useita oksia. Ja ymmärrän nyt myös sen, miksi tuo myyrän tyystin jyrsimä yksilö on nyt kasvattanut upeat kukinnot, vaikka jouduin leikkaamaan sen täysin maan tasalle. Sepäs tykkäsi ja ampaisi kasvuun ja kukkaan. Kiitos siis myyrälle, vaikken toivokaan sen jatkossa puutarhaani tulevan ruokailemaan.

Pari päivää olen viikannut ja hinnoittelut tavaraa kirpparille vietäväksi. Juuso tykkäsi, että hänen pitää tutkia ensin kassi ja todeta se kelvolliseksi käyttöön. Juuson korvaan en sentään nitonut hintalappua. Karvakasastani en luopuisi, en sitten millään!

Kirpparikamaako? No, ei suinkaan. Kassin esikokeilija varmaankin.

Vaikka Juuso ei erityisemmin viihdy ihmisten sylissä, haluaa se kuitenkin olla ihmisten parissa. Siellä, missä jotain tapahtuu. Tällä hetkellä se nukkuu mieluiten täällä työhuoneessa, tuossa pöydän vieressä tuolilla. Olen laittanut tuolinpäällisen päälle froteepyyhkeen. Osittain pehmikkeeksi ja osittain myös siksi, että pyyhe on helppo ravistaa ja työntää pesukoneeseen. Näin ei tarvitse imuroida tuoleja ja nyhtää kissankarvoja omista vaatteista. Ehkä tuossa tuolissa on mukava nukkua, kun selkä on turvallisesti pöytää ja seinää vasten. Ja tuolista on hyvä näkyvyys moneen suuntaan. Ei pääse viholliset yllättämään. Niin kai eläimen vaisto laittaa sen toimimaan. Turvaamaan seluksen. Täällä työhuoneessa on muuten ihan rauhallista. Mitä nyt minä naputtelen ja rapistelen, toisinaan puhun itseksenikin. Ja radio on aika usein päällä, jotta tietokoneella työskennellessäni samalla pysyn perillä maailman tapahtumista.

Syksyn merkkejä

Onneksi sääennustukset eivät aina mene ihan putkeen. Tänään piti sataman, mutta ulkona on aurinkoinen ja kohtalaisen lämmin päivä. Tosin tuulee aika navakasti ja kotikoivusta lentää oksa poikineen pihamaalle. Koivunsiemeniä on joutunut lakaisemaan terassilta jo viikkotolkulla, eikä se näytä loppuvan lähiaikoina. Koivut tosiaan varmistavat jatkuvuutensa. 

Tämä on sitä aikaa, jolloin ihmiset kehuvat kovasti tykkäävänsä syksyn viileydestä ja iltojen pimenemisestä. Myönnän auliisti, etten itse kuulu tuohon joukkoon. Haluaisin kesän ja lämmön sekä erityisesti valoisuuden jatkuvan. Edessä on kuukausitolkulla pimeyttä ja kylmyyttä, mahdollisesti rankkoja lumitöitä ja liukkautta. En yhtään tykkää.

Sen sijaan, että olisin tehnyt jotain konkreettista pihamaalla, olen lähinnä löhönnyt terassilla tai sisällä ja selannut lehtiä sekä lukenut kirjaa. Toki nurmikko on pitänyt leikata; se kun kasvaa hurjaa vauhtia. Mielessäni olen kyllä pohtinut pihaa ja kasveja ajoittain hyvinkin tiiviisti. Kenties suunnitelmani jalostuvat, kun niitä pyörittelen ajatuksissani ahkerasti. Tai sitten ei. Käsiä kyllä polttelee mennä lapiohommiin, mutta jokin estää vetämästä hanskoja käteen ja hakemasta lapiota kellarista. Olisiko tuo ajatustyö sittenkin vielä kesken? Näin loppukesästä tulee aina sellainen hätä ajan loppumisesta. Keväällä tuntuu, että kaikki mahdollinen on vielä edessäpäin. Että aikaa on vaikka mihin ja että millään ei oikeastaan ole vielä kiirettä. Onneksi niin, sillä muuten ei kai tulisi lainkaan levättyä ja nautittua kesän lämmöstä ja upeista kukista. No, eihän se lumikaan ihan ensi viikolla sada, joten kyllähän tässä ehtii toteuttaa useitakin projekteja.

Sadonkorjuun aika jatkuu. Marjapensaat on jo tyhjennetty, eikä omenasato ole kummoinenkaan. Aronioita tulee tänä vuonna hurjasti. Mitähän niistä tekisi? Sellaisenaan ne ovat hiukan karvaita, joten johonkin toiseen sekoitettaminen olisi tarpeen. Pakastin alkaa kyllä olla täynnä. Taidan kysyä naapureilta, josko haluavat. Kasvimaalta tulee sipulia ja punajuurta. Sen sijaan kurkut ja kurpitsat eivät taida ehtiä valmiiksi ennen kylmiä. Kurpitsoissa on toistaiseksi aivan pieniä alkuja.


Ruusunkiulukoissa on eroa. Punalehtiruusu tekee hienoja rykelmiä ja ainakin tänä vuonna oksat suorastaan notkuvat kiulukoista. Taidan jättää elukoitten syötäväksi - jos siis joku niistä tykkää. Voisin jonain päivänä tutustua näiden kiulukoiden sisäpuoleen. Muksuna tuli kerättyä kurttulehtiruusun marjoja. Niistä kerättiin sisuksen siemenet pois heitettäväksi - tai joskus jonkun puseron sisään laitettavaksi ikäänkuin kutituspulverin sijaan, ja siten  se päällikuori syötiin. Kypsänpunaisena se oli aika makoisaa.

Aiemmin ei tosiaan meidän ruusupensaisiimme ole näin paljon kiulukoita tullut. Punalehtiruusuun jonkun verran, mutta muihin ei paljon mitään. Eivät ole vuodet veljeksiä keskenään tässäkään suhteessa. Täytynee googlettaa, josko löytäisin jotain hyödyllistä käyttöä ruusunmarjoille. Tuovathan ne sellaisenaankin pensaisiin syysväriä ja kauneutta. Talven aikana täytyy perehtyä syyskukkijoihin, sillä tässä vaiheessa kukassa olevia kasveja puutarhassani on aivan liian vähän. Kohta on vain ruskeita rankoja ja mädäntyvää lehtimössöä.

Kriikunasato näyttää siedettävältä, ehkä viime vuonna tuli enemmän. Kriikunat eivät kuitenkaan ole vielä aivan kypsiä ja ne tulee syötyä sellaisenaan. 80-90 -luvun työpaikassani oli pomolla tapana tuoda puutarhastaan kriikunoita minulle ja muille syötäväksi. Kriikuna on kuin luumu, mutta huomattavasti pienempi, ehkä vähän kirsikkaa suurempi. Niitä pitäisi oikeastaan syödä pihamaalla istuen, jolloin voisi toisesta suupielestä sylkeä kiviä pois samalla kun toisesta suupuolesta työntää uutta hedelmää sisään. Kotimme lähistöllä on vanha tontti, jossa kriikunapuita kasvaa villiintyneenä. Ohi kulkiessa tuli aina napsittua puista kypsiä hedelmiä. Kerran sitten päätin, että lähden kaivamaan taimia omalle pihalle. Kysyin vastapäätä asuvalta herralta, kuka villiintyneen tontin omistaa ja olisiko mahdollista ottaa sieltä taimia. Hän kertoi, että osa hedelmäpuista tulee jäämään rakenteilla olevan sähkökaapin jalkoihin. Hyvällä omalla tunnolla sitten kaivoin muutaman taimen ja istutin meidän puutarhaamme. Nyt tuolle tontille on suunnitteilla puisto. Hyödynnetäänköhän puiston rakentamisessa kriikunapuut vai jyrätäänkö ne kokonaan pois?

On Huvituksessa sentään muutama omena.

Meidän puutarhassamme kasvaa viisi omenapuuta, joista toinen Valkea kuulas on vielä aika pieni. Vasta kolmatta kesää pihallamme kasvanut. Huvitus on niistä matalakasvuisin ja sen hedelmät kypsyvät kilpaa Valkea kuulaan kanssa. Huvituksen hedelmistä tulee kauniin punaisia ja niiden malto on makean pehmeää. Valkea kuulaan varmaan useimmat tuntevat. Se pitäisi melkeinpä syödä suoraan puusta, sillä maahan pudotessaan se pehmeydessään pilaantuu nopeasti. Nimensä mukaisesti Valkea kuulaan hedelmä on valkea ja kypsänä tosiaan niin kuulas, että miltei siemenet näkyvät. Meidän Valkea kuulaamme kärsi nuorena pakkasvaurioista ja pupujussin hampaista, joten siitä on jouduttu osa sahaamaan kokonaan pois. Voi olla, ettei jäljelle jäänyt osa vanhaksi elä ja siksi olemme istuttaneet uuden taimen.

Punakaneli on hiukan rotevampi kuin Huvitus. Sen hedelmät ovat ehkä hiukan pienempiä, mutta herkullisia syötäviä. Punakanelilla kesti aika pitkään tulla satoikään (ainakin meidän puutarhassamme), mutta se on ollut todella tuottoisa. Syys-/talviomenamme nimestä en ole aivan varma. Se voi olla Antonovka. Se on voimakaskasvuinen ja pääsikin kasvamaan liian suureksi, kun emme älynneet alkuvuosina sitä ajoissa leikata. Sen hedelmät kypsyvät aika myöhään, mutta ihan kypsinä ovat herkullisia., hiukan happamia. Valitettavasti siihen tuppaa joka vuosi tulemaan monensorttisia pilkkuja ja usein omenat mätänevät suoraan puuhun. Lienee muumiotautia, jonka vuosi joudun joka syksy hautaamaan omppuja maahan.

Talvella innostuin hiukan liikaa leikkaamaan omenapuitamme. Ukkokultani on aivan varma, ettei meille sen vuoksi tule juuri minkäänlaista satoa tänä vuonna. Voi siinä olla perääkin, mutta monet muut ovat kertoneet, ettei heillekään ole kummoista satoa odotettavissa. Kahtena edellisenä kesänä omenapuut ovat notkuneet hedelmistä ja niitä on saanut syödä kyllikseen. Myös hilloksi ja pakastettavaksi omenia on riittänyt. Ehkä puumme pitävät nyt lepovuotta. Ehkä kukinta ei onnistunut.

Vasta vauvakurpitsa

Torstain Hesarin ruokapalstalta löytyi "Kärsimättömän suklaakakku" -ohje. Todella helppo väsätä ja hyvänmakuinenkin. Pakkohan sitä oli kokeilla. Sinänsäkin mukava ohje, että toteutukseen ei tarvittu suklaata, mitä harvoin meidän kaapeista löytyy. Tai löytyy joskus, muttei yleensä pitkään. Se kun tulee syötyä sellaisenaan. Ja tässä tuo kakkuohje kiinnostuneille:

Sulata 200 g voita tai margariinia ja jäähdytä.
Riko kulhossa neljän munan rakenne haarukalla ja sekoita rasvaan.
Sekoita keskenään 3 dl sokeria, 3 dl vehnäjauhoja, 1 dl tummaa kaakaojauhetta, 2 tl leivinjauhetta ja 2-4 tl vaniljasokeria.
Yhdistä ainekset nopeasti lastalla sekoittaen.
Paista 200 asteessa uunin alaosassa noin 45 minuuttia. Kakun sisus saa jäädä keskeltä kosteaksi. Jäähdytä ja siirrä tarjoiluvadille.

Paistoin omaa kakkuani 40 minuuttia ja se tuli sisältäkin ihan kypsäksi eli seuraavan kerran otan muutaman minuutin aiemmin pois uunista. Jokaisen tulee tietenkin huomioida oman uuninsa paistotyyli. Muuten kakku onnistui hyvin ja maistuu suklaiselta. Helpoin suklaakakku, jonka olen koskaan tehnyt.

Meidän Juuso-kissamme on ollut viime aikoina turhautunut ulkoilemiseen, kun on ollut kovin kosteaa. Nyt tuuli on kuivannut pitkän heinikonkin ja karvapoika köllötteli auringonpaisteessa nautiskellen. Oi, huoletonta kissanelämää! Eilen katti yllätti ja toi ensimmäisen kerran saaliinsa oikein sisälle näytille. Kuollut lintu, jota oli pikkuisen höyhennetty, muttei kuitenkaan kelvannut syötäväksi. Koska Juuso on pihalla flexissä, ei sen mahdollisuudet lintujen metsästykseen ole kovin suuret. Epäilen linnun olleen jo entuudestaan loukkaantunut. Otin linnun talouspaperilla käteeni ja kiikutin kompostin päälle. Sieltä ukkokulta kävi sen hautaamassa. Sanoin Juusolle, etten yhtään tykkää antaa pisteitä hänen saaliilleen ja vastedes saisi rajoittaa metsästyksensä hiiriin ja myyriin. Mielestäni ihmiset kuitenkin meluavat turhaan kissojen vaarallisuudesta pikkulinnuille. Enpä usko kissojen pystyvän maailmasta lintuja hävittämään, mutta sen sijaan ihmisellä on siihen kaikki keinot ja valitettavasti myös tahto. Eläimet tappavat syödäkseen, vain ihminen huvikseen ja rahasta tahi muuta hyötyä saadakseen.

Ja sitten päivän arvoitus: Mikä on tämä kihartunut kasvi? No, Rentun ruusu eli Maitohorsma. Enpä ole aiemmin huomannut näin läheltä katsoa, hauskan näköinen.