Suomalainen snow-how

Eilen saimme luvatun lumimyräkän. Keli oli karmea, mutta onneksi autoilijat ajoivat maltillisesti ja liikennettä näytti jopa olevan tavanomaista vähemmän. Sen verran monia vuosia olen liikenteessä talvisinkin suhaillut, ettei eilen mitenkään poikkeuksellinen talvikeli ollut. Liukasta ja lumista ilman muuta, mutta sellaistahan se tuppaa talvella näillä leveysasteilla olemaan. 

Olin liikkeellä niin aamulla kuin ruuhka-aikaankin. Koko päivän aikana näin yhden ainokaisen aura-auton ja silläkin aura oli ylhäällä, mutta peräpäästä auto kylvi suolaa koko päivän sataneeseen hankeen. Seurauksena oli hirvittävä möhnä, josta muodostui tien pintaan polanteita. Ajaminen oli, kuin perunapellossa poukkoilua. Eikö olisi ollut järkevämpää aurata ensin tien pinnasta ylimääräinen lumi pois ja sitten suolata? Jos suola vielä olisi ollut tarpeen?

Bussipysäkit oli täysin auraamatta. Samoin isommatkin kadut, joissa on runsaasti liikennettä. Moottoritiellä en käynyt. Kenties kaikki aurat ajoivat siellä peräkanaa.

Radiossa on tänään haastateltu teiden kunnossapidosta vastaavia henkilöitä. Jokainen on väittänyt koko kaluston olleen liikenteessä, mutta ei kuitenkaan ruuhka-aikaan. Silloin on kuulemma vaikea aurata, kun autoja on niin paljon. Lukuisat eilen liikenteessä olleet ihmiset ja ammattiautoilijat soittivat radioon ja sanoivat, etteivät olleet nähneet aura-autoja sen enempää aamuvarhaisella kuin iltamyöhälläkään.

Suomessa on aina ollut talvisia kelejä ja tulee varmasti olemaan jatkossakin. Meillä luulisi olevan lumiosaamista, snow-howta vaikka toisille kaupattavaksi. Kaipa Suomessakin mennään vähitellen siihen, että lumisateen sattuessa ihmiset joutuvat jäämään pois töistä ja kouluista ja koko maa sulkeutuu odottamaan sään paranemista. Toivottavasti näin ei sentään käy.

Pääsin ihan turvallisesti kotiin. Mieli olisi tehnyt ottaa matkan varrella muutama lumikuva, mutta keskelle tietä ei voinut autoa pysäyttää ja penkoille ei auraamattomuuden vuoksi ollut menemistä. Niinpä nappasin oman kylän kaupalle päästyäni yhden kuvan. Yhden vain, sillä lumisade oli muuttumassa märäksi loskaksi ja kotiinkin oli jo kiire.

Turhaan kiirehdin kotiin, sillä pian sisälle päästyäni sähköt alkoivat räpsimään ja lopulta tienoo pimeni kokonaan. Pimeyttä kestikin sitten kolme tuntia. Vähän ennen kahdeksaa kyllästyin kutomaan otsalampun ja kynttilöiden valossa. Lähdin ulos jatkamaan Ukkokullan aloittamia lumitöitä ja ravistelemaan painavaa lunta pihan puista. Kauaa en pihalla lunta ehtinyt kolaamaan, kun valot jo palasivatkin. Sen jälkeen pitikin kiertää talo niin ulkoa kuin sisältäkin, sillä jouluvalojen ajastimet oli säädettävä uudelleen.

Sähköttömyys ei tuntunut niin läpitunkevan pimeältä, kun joulun läheisyyden vuoksi kynttilät olivat valmiina sytytettäviksi ja patterilla toimivia valojakin oli siellä täällä. Monet niistä ajastimilla varustettuina syttyivät sopivasti ihan itsestään valaisemaan pimeyttä.  

Kaikkea kivaa

Kyllä vain pienet asiat saavat ihmisen tuntemaan itsensä iloiseksi. Viime aikoina kohdalleni on osunnut kaksikin tällaista. Yksi niistä on Ukkokullan tuoma kaunis ruusukimppu hääpäivänämme. Viime vuonna hän ei muistanut ollenkaan ja silloin monen sattumuksen summana koin sydänjuuria myöten itseni loukkaantuneeksi. Tänä vuonna en itsekään päivää niin muistellut, joten ruusukimppuyllätys tuntui tosi mukavalta.

Yhteiskuvassa Ukkokullan kanssa

Toinen mukava asia on hieman arkisempi. Ikäni pääkaupunkiseudulla asuneena olen parhaani mukaan vältellyt ajamista Helsingin keskustassa. Joitakin kertoja olen siellä olosuhteiden pakosta suhannut, mutta silloinkin tarkasti reitin etukäteen katsomalla ja mieluummin ajoittamalla ajeluni mahdollisimman hiljaiseen ajankohtaan. Yleensä olen pyrkinyt jättämään auton jonnekin kaupungin reunamille ja jatkanut sitten sieltä julkisilla.

Rozetta-amaryllis availee toista kukkavanaa.

Keskiviikkona olin päiväreissulla Tallinnassa. Edulliseen tarjoukseen kuului autopaikka laivassa. Se oli myös käytännöllinen ratkaisu, sillä julkisilla kulkiessani olisin joutunut illalla odottamaan kotibussia tunnin Kampissa tai vastaavasti Ukkokullan olisi pitänyt tulla minut Katajanokalta hakemaan. Toki olisin voinut jättää auton myös sataman parkkiin, joka olisi maksanut enemmän, kuin koko Tallinnan reissu. Niinpä kaikkia vaihtoehtoja punnittuani päätin tarttua rohkeasti auton rattiin ja ajaa auton läpi ydinkeskustan Katajanokalle ja laivaan. 

Kolmaskin vana on tuloillaan.

Ei Helsingissä ajaminen vaikeaa ole. Päinvastoin. Siellä on hyvät opasteet, ajonopeudet aika alhaiset ja runsaasti liikennevaloja helpottamassa liikennettä risteyksissä. Toisaalta väärän kaistan valitseminen saattaa aiheuttaa isojakin lenkkejä matkaan ja pahimmillaan harhauttaa reittejä tuntemattoman todella pahasti. 

Ajaminen ruuhkassa vaatii myös herpaantumatonta ympäristön tarkkailua, sillä jalankulkijoita puikkelehtii muuallakin, kuin suojateillä, taksit vaihtavat vikkelästi kaistaa ja sitä tehdessään yrittävät selvästikin oikaista autoni sivuovesta kautta. Bussit lähtevät pysäkeiltä tasan juuri silloin, kun itse olet siinä kohdalla ja yleensä vielä pitkänä letkana, joten sinne niiden takalistoon yksi pikkuauto juuttuu melkoiseksi toviksi. Siellä täällä nousee yllättäviä katutöitä ja putkiremontteja, joiden vuoksi kaistoja on suljettu. Kaikkien on ahdettava oma autonsa johonkin pieneen välikköön ja mielellään samanaikaisesti. Silmät pitää olla selässäkin selvitäkseen yllättävistä tilanteista.

Tottumattomuudesta huolimatta selvisin erinomaisesti ottamastani haasteesta ja sain autoni ajallaan ja kokonaisena niin Katajanokalle ja laivaan kuin sieltä poiskin. Tavallaan olen pala palalta ottanut Helsinkiä haltuun ratin takaa käsin, mutta jotenkin tämä Katajanokan reissu oli ikäänkuin piste iin päälle. Ylitin jonkin sellaisen rajan, joka on pitkään hiertänyt minua ja joka olisi taatusti hiertänyt jatkossakin, ellen olisi siihen tarttunut. Olen kovasti ylpeä itsestäni ja ajattelin, että tällä mallilla saatan kukistaa muitakin elämässä ajoittain vastaan tulevia ja sitä rajoittavia kummallisuuksia.

Harmaa päivä 8.12.16

Helsingin omarattisesta valloituksesta huolimatta olen edelleen sitä mieltä, että Helsinkiin kannattaa mieluummin mennä julkisilla, jos se vain on mahdollista. On se vaan niin paljon mukavampaa istua bussissa tai junassa ja antaa jonkun ammattilaisen hoitaa kaistanvaihdot ja jonottamiset. Minä voin istua mukavasti lämpimässä vaikka kirjaa lukien tai kännyn viesteja siivoten. Eikä tarvitse etsiä parkkipaikkaa ja vihdoin sellaisen löydettyään maksaa siitä hunajaisia lukuja.

Nyt ne tontut kurkkivat jo niin kiivaaseen tahtiin, että olkaapa erityisen kilttejä.
 

Ensimmäinen kuura-aamu

Nyt se sitten tuli. Nimittäin tämän syksyn ensimmäinen kuura-aamu. Saattaa olla, että alapihalla on joinakin öinä lämpötila painunut alle nollan, mutta ainakaan aamulla siitä ei ole mitään todisteita ollut nähtävissä. Tänään näkyi ihan paljain silmin, vaikka jotain unitöhnää vielä herätessä silmissä olikin. Mittarikin näytti yläpihalla -2.2 eli ihan kunnolla oli pakkasen puolella vielä jonkin matkaa aamupäiväänkin.

Äkkiä vaatteet päälle ja kameran kanssa ulos. Ihan en ollut aamuhämäryyteen vielä tottunut, sillä monta kuvaa osoittautui tärähtäneeksi, kun en tajunnut riittävästi säätää kameraa. Kunhan vain kiireessä räpsin, että pääsisin pian pukemaan kunnolla päälle. Miten ne hanskat aina unohtuvatkaan jonnekin kaapin hyllylle.

Kesän melkein ainokainen sormustinkukkakin - yksi valkoinen kukki heinä-elokuussa - on pitkään jaksanut kukkia, mutta pakkasen edessä oli senkin painettava päänsä. 

Clematis Ville de Lyon

Eilen katselin Ville de Lyonin nuppuja ja mietin, ehtiikö se kaikki avata. Ehkei yksi pakkanen niitä vielä vienyt, mutta jos tulevinakin öinä on kylmää, lienevät mennyttä. Sääli, sillä nuppuja on vielä runsaasti eri kehitysvaiheissaan.

Rosa Ritausma

Ritausmassakin on vielä nuppuja, joita se on hiljalleen avannut. Enää en ole muistanut käydä kukkineita poistamassa. Kuihtuneessa ruusunkukassakin on oma viehättävyytensä.

Syyshortensia Vim's Red

Jotkut kasvit jaksavat viehättää kerta toisensa jälkeen ja syyshortensiat ovat sellaisia. Kuinkahan monta kertaa olen Vims Redin ympärillä kiertänyt ihailemassa sen syysvärin saaneita lehtiä ja rosan värisiä kukintoja. Kuviakin olen ottanut pilvin pimein, mutta ei niitä kaikkia ole tullut tänne laitettua. Tosin syyshortensia ansaitsisi vaikka ihan oman postauksensa. Mielestäni se on niin ihastuttava kasvi melkeinpä kaikissa olomuodoissaan. Näin pakkasen puremanakin.

Lähtiessäni liikenteeseen pahin kuura oli jo teiltä kuivunut, mutta lienee ajankohtaista ryhtyä talvirenkaiden vaihtoon. Auton ikkunat olivat niin tiukassa jäässä, että ihan kunnolla niitä joutui rapsuttamaan. On tässä taas opettelemista, kun on pukeuduttava lämpimästi ja liikenteessäkin on muistettava jälleen talviajon säännöt.

Varokaa ihmiset liukkauden lisäksi hirviä. Niistä tiellä liikkujat ovat raportoineet päivittäin.