Rikkaruohot kyllä jaksavat odottaa

Lilja Spring Pink?

Tänään on taas tullut tehtyä niitä "vahingosta viisastuu" -päätöksiä. Olen tähän saakka luottanut siihen, että keväällä ja kesällä muistaisin, mitä edellisenä syksynä olen maahan istuttanut. Näinhän ei tietenkään ole ja sen pystyn vilpittämästi myöntämään. Laho pääni ei todellakaan kykene suodattamaan ulos kaikkea sinne talteen laittamaani. Tulevana syksynä lupaan ja vannon laittavani istuttamieni sipulien läheisyyteen jonkinlaisen merkinnän, tai paremminkin pelkkää lilja-sanaa tarkemman merkinnän. Olen nimittäin useamman päivän pähkäillyt, mihin on joutunut tiikerililja Sweet Surrender. Ja onko tuo ylhäällä olevassa kuvassa lilja "Spring Pink, joksi sitä arvelen. Erilaisia istutuskarttoja olen kyllä joskus väsäillyt, mutta mikä estää minua laittamasta nimitikkua maahan. Niin, mikä???

Useilla kukilla on kauniit nuput ja liljat kuuluvat minusta niihin. Etenkin tässä vaiheessa, kun nuppu on avautumaisillaan, se näyttää niin mukavan täyteläiseltä ja siitä alkaa aistia tulevan kukan värin. Tämä nuppuvaihe on melkeinpä mielenkiintoisempi kuin itse kukka, sillä se on vielä täynnä lupauksia. Vielä on aikaa, vielä on kesää jäljellä. Niin kauan kun on nuppuja, on myös odotettavaa. Siltä näitä nuppuja katsellessa tuntuu.

Aika hauskan värinen kehäkukka

Vielä ei kesä ole lopussa, heinäkuun puolta väliä eletään. Pari päivää on ollut vilpoisempaa ja etenkin tänään on säännöllisen epäsäännöllisesti satanut aivan kaatamalla. Taivas on kerta kaikkiaan räjähtänyt maata kohti. Vaikka aina välillä on vähän satanutkin, maata kaivellessa on saattanut huomata, että kuivaa on. Kevätkaihonkukka on yksi hyvä kuivuuden mittari. Nimittäin se kyllä kuivahtaa helposti ja paikoitellen on vihreää vain siellä täällä. Kokonaan se ei kuitenkaan onneksi kuole, vaan saatuaan riittävästi sadetta, se elpyy entiselleen. Viime kesänä kevätkaihonkukka oli ainakin meillä koko kesän vihreänä ja viime kesähän oli varsin märkä. Nyt on toisin, kevätkaihonkukka-alueilla on paljon kuivuneita laikkuja. Eli ihan hyvä, että välillä sataa - kunhan sade ei jatku viikkotolkulla.

Töyhtöangervo lamoaa Pikkupuutarhan polun päälle

Puutarhassa en ole ehtinyt juurikaan mitään konkreettista puuhastaa. Lähinnä työt ovat rajoittuneet kesäkukkien ja tuoreiden istutusten sekä kasvimaan kastelemiseen iltaisin. Vapaahetkiä ei taida olla liiemmin tulevaisuudessakaan, sillä äidin sädehoidot alkavat 30.7. ja niitä on viiden ja puolen viikon ajan joka ikinen arkipäivä. Siis viisi ja puoli viikkoa joka arkipäivä!!! Se on noin 30 sädehoitokertaa. Yksi hoitokerta kestää vain muutaman minuutin, mutta kaikkine matkoineen ja mahdollisine odotusaikoineen hommaan menee puoli päivää. Äiti sanoi ehkä selviävänsä osasta reissuista omin avuin tai isän avulla, mutta ainakin alkuun hän tarvitsee minut mukaansa. Isän apuun ei uskalla paljon panostaa, sillä hänenkin kuntonsa huolestuttaa ja luultavasti täytyy yrittää saada hänet lähiaikoina lääkäriin. Sitten pitäisi vielä ratkaista, miten hoidetaan vanhempien kotiaskareet: siivoukset, ruoan valmistus, pyykit ym. Hissukseen alkaa tuntua siltä, että olisi yksinkertaisempaa, jos vanhemmat asuisivat samassa pihapiirissä, pihan toisella laidalla. Kuin entisaikaan konsanaan. Ihan kaunis ajatus, että vanhusten tulisi asua omassa kodissaan mahdollisimman pitkään. En minä laitosasumisen lisäämistä peräänkuuluta, mutta miksi on niin vaikea saada vanhoille ihmisille erilaisia tukipalveluja ja apua kotona pärjäämiseen? 

Kotilo kotiutuneena laukan siemenikköön

Tänään ehdin pihamaalle kolmen maissa ja syöksyin heti Pikkupuutarhan kimppuun. Siellä kun on rikkaruohot päässeet villiintymään heti, kun silmäni on välttänyt. Vähän tyhmäähän se on lähteä sadesäätä haastamaan. Talon toisella puolella kyllä paistoi aurinko, mutta siellä toisella puolella olikin sitten niin musta sadepilvien rintama, ettei ollut epäilystäkään, mitä siitä seuraa. Silti otin tutun rikkaruohoämpärin ja lempisekatöörit ja tepastelin Pikkupuutarhan polulle. Ehdin nyhtää tuskin viittä joukkoon kuulumatonta kasvajaa, kun luumun kokoiset pisarat alkoivat takoa selkää. Ihmisellä on kumma tapa ajatella, että se mitä ei näe, ei ole olemassakaan. En siis noussut kumarasta kyykkyasennostani vaan jatkoin rikkojen tavoittelemista. Kuvittelin kaiketi jossain hölmöydessäni, että sadepisarat kaikkoavat, kun en niistä välitä. Pakko oli kuitenkin alkaa välittää, sillä pian oli selkä märkä ja sadekuuro sen kun sankkeni. Lopulta ymmärsin, ettei tässä nyt ole auringonpaisteen ja rikkaruoholeikkien aika ja kiirehdin sisälle kuivaamaan itseäni.

Valkoinen syysleimu nupulla

Monet ihmiset lamaantuvat stressitilanteessa, eivätkä pysty tekemään sitäkään vähää, kun hommat painavat päälle. Hetkittäin niin käy minullekin, mutta usein huomaan saavani jopa enemmän aikaiseksi, kun kiire nuolee selkää. Huomenna tuumasin suorittaa neljännesmaratonin imurin kanssa, kun en ole kahteen viikkoon ehtinyt edes kotia siivoamaan. Toisaalta, eipä täällä sisällä niin sekaista ole, kun kaikki mahdolliset vapaapäivät tulee vietettyä pihamaalla. Josko tuota ehtisi leipoa pari raparperipiirakkaakin, kun satoa edelleen on alapihalta noudettavissa. Niin ja jossain välissä pitäisi ehtiä silittääkin. Levätään sitten talvella ihanaa kesää muistellessa, kun pakkanen paukkuu nurkissa ja lumikinokset kimaltavat jäälyhtyjen loisteessa.

 

Viherpeukalon salaisuudet (Kukkamessujen helmikuun haaste)

Eilen bongasin Uudenkaupungin kukkamessujen helmikuun haasteen, mutta en ehtinyt omaa viherpeukalon salaisuuttani kertoa, joten tässä nyt tuo oma kikkakakkoseni, jota olen kyllä ihan avoimesti muillekin jakanut. Enkä minä sitä itse ole keksinyt, mutta niin tai näin, erittäin hyväksi keinoksi kuitenkin olen havainnut.

Meidän puutarhassa tulee uskomattoman paljon risuja, oksia ja muuta haketettavaksi joutavaa jätettä. Meillä on aika paljon angervopensaita ja pitkä rivi aronioita, jotka leikkaan muutaman vuoden välein alas. Pyrin vuorottelemaan leikkaamista siten, etten kaikkia leikkaa samana vuonna, jolloin esimerkiksi angervojen kukintaa riittää kyllä joka keväälle. Meillä on myös tuoksuvatukkaa ja pajuangervoa, joista niistäkin tulee runsaasti haketettavaksi kelpaavaa materiaalia. Jotkut naapurit näyttävät kärräävän omat oksansa kunnan metsikköön, joka ei tietenkään ole sallittua, eikä minusta oikein mukavaakaan, koska pieni metsikkö on tullut vuosi vuodelta epäsiistimmäksi. Niiden oksien mukana kun rahdataan paljon muutakin roskaa, eikä kaikki suinkaan maadu.

Aika pian omakotitaloon muutettuamme hankimme oksahakettimen ja sillä haketetaan muutaman kerran kesässä kaikki mahdollinen puumateriaali. Paksummat oksat tietenkin pilkotaan ja poltetaan saunassa tai takassa. Tuon hakkeen käytän puutarhassa kattamiseen. Erinomainen keino on kastella ensin sanomalehtiä ja levittää niitä sitten katettavalle alueelle, sen jälkeen päälle haketta paksuhkosti. Hake on ilmavaa ja kosteaan sanomalehteen yhdistettynä se estää rikkaruohojen kasvun ja samalla lannoittaa maata. Laitan myös haketta komposteihin ja karkeutanpa sillä toisinaan multaankin. 

Eniten haketta on mennyt marjapensaiden ja omenapuiden alle sekä myös koristepensaiden juurelle. Kun rakennan uutta kukkapenkkiä, laitan aina istutettujen kasvien ympärille haketta, yleensä myös tuota märkää sanomalehteä. Näin istutetut kasvit saavat rauhassa juurtua ja lähteä kasvuun tarvitsematta kilpailla rikkaruohojen kanssa. Ja mikä parasta, eipä tarvitse kovin paljon rikkaruohoja kitkeä. 

Alkuun pieni pensas tai uusi kukkapenkki saattaa näyttää vähän hassulta kaiken hakkeen keskellä. Meidän hakkeemme on sen verran karkeaa, että helposti sitä tulee laitettua turhankin laajalti. Toisaalta ruohonleikkurilla tulee pyyhkäistyä hakkeella päällystettyjen reunojen yli ja näin muodostuu aika pian tasapaino nurmikon ja hakealueen välille. Ja uskokaa pois, kummasti tuo hake sinne maahan katoaa, muuttuu siis mullaksi. 

Viime kesänä rakensimme kasvimaalle viljelylaatikot. Mietimme pitkään, miten päällystäisimme kulkuväylät ja päädyimme jälleen hakkeeseen. Alle tietenkin paksu kerros märkää sanomalehteä. Kesän aikana haketta piti välillä lisätä, koska se vajosi ja katosikin askellusten myötä. Eipä ole pahemmin tullut rikkaruohoja, ei myöskään mutaisia jalkineita. Aika siistiä.

Meidän puutarhaamme on toistaiseksi uponnut ihan kaikki hake, mitä vain kasvit tuottavat. Välillä suorastaan pitää odottaa esimerkiksi loppukesää tai syksyä, että olisi taas oksia haketettavana. Ehkä meidän hakkeemme ei ole niin kaunista kuin kaupasta ostettu. Ei ole punaista eikä mustaa vaan lähinnä beigenruskeaa, mutta eipä sillä värillä väliä. Luonnon tuotetta ja ihan ilmaiseksi.

Bonuksena tuohon mainioon materiaaliin tulee lisäksi kissan mieltymys tähän mainioon materiaaliin. Lieneekö hake jotenkin lämmintä ja mukavan tuntuista kissan turkille, mutta hakekasassa karvakasamme tuppaa mieluusti kesäisin nukkumaan. Hakekasan lisäksi Juuson flexi ulottuu myös vauvaikäisen Valkeakuulaamme juurelle. Sielläkin kun on sitä haketta ja usein hiukan varjoisaa. Mikäs on kissan hakkeella kelliessä.

Voin siis lämpimästi suositella kaikille pienenkin pihan omistajille oksahakettimen hankkimista. Eipä tarvitse rahdata oksia kaatopaikoille, ei tarvitse ostaa koristehakkeita kaupasta eikä puutarhassa ole laisinkaan niin paljon rikkaruohojen kitkemistä kuin ilman tätä mainiota materiaalia, jolle on monenlaisia käyttömahdollisuuksia, enkä minä varmaan ole edes kaikkia vielä keksinyt. 

Tässä vielä tuo helmikuun haasteen ohje: 

* * *

Helmikuun blogihaaste: Viherpeukalon salaisuudet

Paljasta yksi tai useampi kukka/puutarhavinkkisi blogissasi ja linkitä tämän viestin kommentteihin tammikuun blogihaasteen tapaan. Kerro kuvin ja sanoin.

Pääpalkintona VIP-lippupaketti Kukkamessuille kahdelle; sisältäen pääsyliput, ruokailun, tuotekassin ja muuta mukavaa. Lohdutuspalkintona tällä kertaa kirjaviisautta kolmelle.

http://www.kukkamessut.blogspot.fi/ 

 

* * *

 

Rikkaruohoinen juttu

Vikkeläjalkainen otus nurmikolla - ja kookas.

Voisihan sitä vaihteeksi ryhtyä tyytyväiseksi ihmiseksi, voisihan! Nyt on niin lämmintä, ettei kunnolla henki kulje. Ilman kosteus lienee 90 %:n paremmalla puolella, päätellen siitä, että pientä suurempi liikahdus aiheuttaa hikinoron otsan lisäksi ihan kaikkialle kroppaan. Aurinkokin porottaa täydeltä taivaalta viime yön mahtavan ukkosmyrskyn jälkeen. Narulle ripustettu pyykki tuskin kuivuu tämän vuorokauden puolella vaikka tuuli hiljaa ulkona henkäileekin. Kissakin on niin naatti, että makaa täydessä unessa sohvalla tassut kohti kattoa. Kurnauttaa vaan hengissä olemisen merkiksi ohi kulkiessani. Kun satoi, satoi liikaa. Kun oli koleaa, oli liian koleaa. Nyt on helteistä ja niin saa ollakin. Kyllä sitä taas hetken päästä joudutaan kylmässä värjöttelemään.

Pojan kanssa käyskenneltiin eilen alapihalla ja hän totesi puolijoukkueteltan yhä olevan pystyssä. Ehdotti savupiipun pystyttämistä teltan katolle. No, teltastahan ei ole kysymys vaan syntymää odottavasta uudesta kukkapenkistäni. Se on ympyrän muotoinen keko, jonka olen toistaiseksi peittänyt parilla vihreällä muovipressulla. Hiljalleen ideat kukkapenkin olomuodosta ja asuttamisesta ovat kypsyneet mielessäni, mutta kuka idiootti tällaisella helteellä lähtee lapiota heiluttamaan tai kottikärryjä ajamaan. Ei, odottakoon päiviä parempia ihan rauhassa. Ehtivät rikkaruohotkin kuolla valon puutteeseen siellä pressun alla.

Saimme hienot viljelylaatikot sopivasti valmiiksi alkukesäksi ja pääsimme kylvämään niihin sitä sun tätä. Pettymys on ollut melkoinen, kun itäminen on ollut niin onnetonta. Minun laatikossani rehottaa kaksi riviä Kehäkukkaa, yksi rivi Persiljaa ja muutama vaivainen Tillinvarsi. Ukkokullalla parhaan menestyksen ovat tuottaneet tavallinen sipuli ja Punajuuri. Salaatista ei ole näkynyt yhtikäs mitään. Olemme harrastaneet kasvimaallaamme vuoroviljelyä ja kärränneet kompostia kasvimaalle, mutta olisiko multa sittenkin liian köyhää? Yhteen viljelylaatikkoon tuli huononlaista multaa, se myönnettäköön. Mutta ainakin kahdessa olisi pitänyt olla edes vähän ytyä. No, jatkossa täytyy parantaa multaa - ja ehkä vähän voi laittaa myös kostean kolean kesän syyksi. Rikkaruohoja ei ole ollut kovin paljon, olemmehan vuosikausia niitä kitkeneet ja lisäksi laatikoiden päällä oli pitkään harsot.

Peruna näyttää viihtyvän kasvimaallamme. Varsinkin, kun emme ole ainuttakaan perunaa kahteen-kolmeen vuoteen sinne kylväneet. Aiempina vuosina perunaa kylvettyämme, Juuso kaiveli kasvimaalla kuoppiaan ja lennätteli perunoita sinne tänne. Niin ne ovat nähtävästi jääneet elämään omaa elämäänsä ja putkahtelevat milloin mistäkin. Nyhdin jo kesäkuussa jokusen yksilön pois viljelylaatikostani, mutta laatikoiden ulkopuolella on useampi varsi parhaillaan kukkimassa. 

Kylvin keväällä kirsikkatomaatin siemeniä. Mielessäni ajattelin, että niin pienet tomaatit kasvavat pienessä pensaassa. Kohta nuo tomaatinvarret ovat pidempiä kuin minä itse, mutta alkoivat sentään kukkia. Tiedä häntä, ehtivätkö hedelmiksi saakka kehittyä? Taitaa tämän kesän kasvun ihme kohdata vähän yhden sun toisen kasvin kohdalla. Kultapallonkin varsi huitelee reippaasti Ukkokullan päätä korkeammalla ja hänen mittansa on suomalaista keskivertoa eli 175 cm. 

Karhunköynnös yrittää tehdä uutta valloitusta.

Eräs bloggari kirjoitti rikkaruohoista mainiten esimerkkeinä mm. Vuohenputken, Rönsyleinikin ja Niittyhumalan. Niistä kaikista minulla on omakohtaisia kokemuksia. Omakotiasumisen alkuvuosina olin aikamoisen vihreä näissä puutarhahommissa - ja osittain olen totisesti vieläkin. Meidän ongelmalliseen rinteeseemme ilmestyi mukavan näköistä keltaisena kukkivaa ja pitkin vanoin sinne tänne lisääntyvää kukkasta, jonka kasvikirjojen avulla tunnistin Rönsyleinikiksi. Ei ollut silloin netin keskustelupalstoja, joista tarkistaa ihmisten kuvauksia ja mielipiteitä, joten päätin luottaa omaan arviointiini ja totesin kukan nätiksi sekä hyvin leviäväksi. Sitten istutin sitä oikein urakalla rinneluiskaan ajatuksena, että leinikki ajan mittaan leviäisi koko rinteeseen ja sitoisi maan paikoilleen. Levisihän se, myös rinteeseen, mutta sen ohella kaikkialle muuallekin. Ja erityisesti sieltä muualta sitä olin äärimmäisen vaikea saada pois. Eikä se nyt niin kaunis ollut, että sitä olisi ehdoin tahdoin pitänyt istuttamaan ruveta. No, työllä sain sen vihdoin pois kukkapenkeistä, mutta nurmelle se kotiutui ja yrittää sieltä käsin aika ajoin valloittaa muita osia puutarhasta.

Myös Niittyhumalaan ehdin ihastua ja vähän sitä jo siirtää Pikkupuutarhan yhteen loukkoon maata peittämään. Niittyhumala on hauskan näköinen kukkiessaan, eikä sen lehdistökään hassumpi ole. Se tosiaan leviää tehokkaasti. Liian tehokkaasti, sillä nyttemmin se tykkää kasvaa osoitetun paikkansa lisäksi pikkupuutarhan käytävillä. Se juurtuu helposti hiekkaankin ja kattaa nopeasti ja peittävästi isompiakin alueita. Annoin sille lähtökäskyn, mutta sen verran hellämielisen, että se saa jäädä Norjanangervojen alueelle. Keväällä leikkasin angervopensaat muutaman sentin tapille ja nyttemmin ne ovat jo puolimetrisiä pensaita. Tiheitä ja reheviä, kuten oli tarkoituskin. Angervojen alla ei jatkossa mikään kovin hyvin menesty valon ja varmaan myös ravinteiden puutteen vuoksi.

Lyhtykoiso nupulla

Onneksi olen älynnyt välttää Vuohenputkea ihan alusta saakka, enkä ole erehtynyt käyttämään sitä nopeasti leviävänä perennan korvaajana. Sen tuo putki uhkaa tehdä ilman avustustakin. Toistaiseksi olen pärjännyt kohtalaisen hyvin taistelussa Vuohenputken kanssa, mutta kyllä se vaatii säännöllisiä iskuja niihin paikkoihin, joissa putkea esiintyy. 

Rikkaruohot ovat selvästi kehittyneet taistelemaan elintilasta, jonka huomaa mm. siitä, että niitä on lähes mahdoton saada kokonaisina mullasta irti. Aina jää jokin juurenpätkä tai pala, josta seuraavan sateen tullen roihahtaa kymmenen ellei peräti kymmeniä uusia innokkaita alkuja. Vuohenputkiin en ole Fiskarsin rikkaruohonpoistajaa kokeillut, mutta kylläkin Rönsyleinikkiin ja Voikukkaan. Kumpaiseenkin tuo oranssimusta työkalu on ehdoton. Voikukkakin nousee kokonaisen juurensa kanssa, kun muuten se on likimain mahdotonta.

Espoon rautatieasema Espoontorilta katsottuna

Kuukausi sitten liikuin Espoon keskustan rautatieasemalla. Sateinen ja harmaa päivä piristyi kummasti nähdessäni kirkkailla väreillä maalatut betoniset kukka-altaat. Aseman ympäristö ei ole niitä viehättävimpiä paikkoja, eikä myöskään tämä torialue, jossa tuskin koskaan näkee minkäänlaista toritoimintaa punavalkoisine myyntikojuineen. Toki nämä kukka-altaat olisivat vielä vetävämmän näköisiä, jos niihin olisi istutettu kauniita kukkia. Ehkä istuttamista pidetään turhana rahan tuhlauksena, jos vaikka kasvit riivitään heti pois. Sinänsä harmillista.

Vaikka mikään tekniikan mestari en olekaan, tietokoneen kanssa osaan yhtä jos toistakin. Silti tämä aiheuttaa usein minulle harmaita hiuksia. Muutaman päivän ajan olen taistellut bloggerin kanssa. Yhtenä päivänä käyttämäni pohjan taustavärit olivat muuttuneet ja niiden kanssa tässä on tullut tapeltua. Kirveelläkään en saa mieleisiäni, tai oikeastaan enää se kirves onkin kokeilematta...

Pieni polku metsän halki vie...

Metsän sijasta tämä polku kulkee Pikkupuutarhaan. Polkua ei kuitenkaan juurikaan näy, sillä talvio kumppaneineen on ryhtynyt kasvattamaan siltaa yli synkän polun. Syvemmällä Pikkupuutarhassa ahomansikka ja maahumala ovat niinikään käyttäneet sateisia säitä ja muita kiireitäni hyväkseen lähettämällä etäpesäkkeitään pitkin poikin istutuksia. Puoli ämpärillistä punaisia herukoita pois räkättien ruokalistalta kerättyäni ja hiekkakäytävät haravoituani iskin hansikoidut kynteni Pikkupuutarhaan. Kylmästi leikkasin  polun reunoilta ylimääräisiä talvioita ja  kevätkaihonkukkia kiikutettavaksi kompostiin. Ahomansikoita kiskoin juurineen pois. Kivojahan ne olisivat pysyessään omassa paikassaan, mutta kun niiden pitää lähettää pitkiä sateliittejään ympäri Pikkupuutarhaa. Eikä punaisia marjoja viitsi niin läheltä tietä poimia syötäväksikään. 

Ai, että tuntui hyvältä saada polku näkyviin ja aina ohi kävellessä silmänurkkaan pistäneet rikkaruohot kuriin. Pikkupuutarhan kulmassa Pajuangervo, Metsäruusu ja Töyhtöangervo ovat myös muutamassa vuodessa rehevöityneet ja laajentaneet reviiriään. Olisi iso urakka ryhtyä kaivamaan niitä maasta ja rajoittamaan kasvualaa. Niinpä sitten käytin taikasaksiani ja kiikutin oksia kottikärryihin odottamaan siirtoa haketettavien paikalle. Eivät ne hukkaan mene hakkeenakaan, päinvastoin, haketta tarvittaisiin taas yhteen jos toiseenkin paikkaan.

Kylläpä tuntui hyvältä olla vauhdissa jälleen. Ilmeisesti en ole saanut tarpeeksi kiskoa rikkaruohoja ja siistiä vanhempia kasvustoja, kun ihan huomaamatta kului tunti jos toinenkin. Havahduin ajatuksistani ja työn tuoksinasta Pojan saapumiseen. Hän oli tullut viettämään Ukkokullan kanssa saunasessiota. Siinä hän vierelläni kummasteli, miksi olen rakentanut polkuja, jotka eivät johda mihinkään. No, olihan minulla jossain vaiheessa ajatus tehdä Pikkupuutarhan polusta ympäri käveltävä ja parikin uloskäyntiä sisältävä reitti. Koskaan ei kuitenkaan saa aliarvioida luonnon valintaa ja kasvien mittasuhteita. Ennen kuin huomasinkaan, oli yksi reittivaihtoehto umpeenkasvanut ja toisen taas totesin muuten epäkäytännölliseksi. Pikkupuutarhallahan ei ole sinänsä mitään tarkoitusta. Se vain syntyi nurmikon hävityksen tuloksena ja hiukan ehkä myös muualta poistettujen kasvien kaatopaikkana, tai välivarastona, tai tai tai... 

Siinä vaiheessa, kun Pikkupuutarhassa alkoi olla enemmän pensaita ja kukkia, kuin nurmikkoa, huomasin myös rikkaruohojen viihtyvän siellä erinomaisesti. Helpottaakseni liikkumista ja kasvien hoitamista, rakensin polun huoltokäytäväksi mutta myös tieksi kukkien luo. Pitäähän niitä päästä ihan läheltä ihailemaan, haistelemaan, nyppimään. Pikkupuutarha ei ole laisinkaan valmis alue. Ei, kaukana siitä. Sieltä poistuu ja sinne muuttaa varmasti tänä kesänäkin yhtä sun toista. Eikä mikään ihme olisi, jos nuo huoltopolut jossain vaiheessa kohtaisivatkin toisensa ja Pikkupuutarhan poluista muodostuisi ympäri käveltävä reitti. Kissan ja Pojan iloksi.

Ihanan lämmin ja aurinkoinen päivä oli kulkenut iltapäiväkahviaikaan. Kippasin rikkaämpärin kottikärryihin ja suunnistin kohti kompostia. Ajatus oli vielä illan aikana haravoida Pikkupuutarhasta kunnostetut osuudet, kunhan kävisin juomassa kupposen kahvia Ukkokullan ja Pojan kanssa. Eihän sitä heinäkuussa yleensä iltaviideltä tarvitse keittiöön valoja sytytellä, vaan nyt meni niin pimeäksi, että vesisade olisi vain muutamasta minuutista kiinni. Sade tuli ja ukkonenkin alkoi jyrähdellä. Sadetta tuli itse asiassa kaatamalla ja sen verran pitkään, ettei enää tehnyt mieli mennä märkään puutarhaan. Vaan sainpa hyvän mielen ja huomenissa on jälleen luvassa sen verran aurinkoista, että voin siivota Pikkupuutarhasta loputkin polkuosuudet.

Jokunen viikko sitten tein näitä rapskulehti-betoni -linnunjuoma-astioita useamman kappaleen. Tähän yksilöön sain vihdoin liimattua tuon pienen linnun ja kiikutin lehden nimipäivälahjaksi naapurilleni. Vielä on yksi tallella, mutta siihen en ole saanut riittävästi kulhomaista syvyyttä. Se saanee jossain vaiheessa paikan jossain päin omaa puutarhaa.

Älä nuoruuden ruusuja kauniita

sinä maailman turmella anna.

Muuten kadotat helmen kalleimman,

jota muistojen ketjussa kannat.

Kiiltokuvakirjastani 9.10.1965

Selkä vähemmän notkeana

Vasen rinne työn alla

Eräs sukulaiseni tapaa sanoa, ettei lapselle ja hullulle parane näyttää keskeneräistä työtä. Sen verran työläästä projektista on kuitenkin kyse, että otan riskin ja kehun jo tässä vaiheessa vihdoin käynnistynyttä Vasemman rinteen kunnostusta. Kaksi päivää olen nyt seisonut vuoroin mullassa vuoroin murkkupesässä ja kaivanut, kaivanut, kaivanut. Eilisiltana ei meinannut unikaan millään tulla, kun silmissä vilisi juurenpaloja toinen toisensa perään. Aina silmät ummistaessani seisoin rinteessä kiskomassa pitkääkin pidempää juurta, jonka päätä en millään meinannut tavoittaa. 

Putsattuja kukkia matkalla väliaikaiseen varastoon.

Rinteessä kasvoi Vuorenkilpeä, Sammalleimua, Maksaruohoa, Sulkaneilikkaa, Elokuunasteria (jostain rinteeseen levinnyt) ja lukematon määrä pieniä sipulikasveja. Ja kaikkien näiden kasvien joukossa juurensa Kiinaan ulottanutta Puna-apilaa, Ahomansikkaa ja heinää sekä vähemmässä määrin muita rikkaruohoja.

Aloitin kunnostuksen kaivamalla lapiollisen kerrallaan ja tutkien, mitä tuo annos kulloinkin sisälsi. Isommat ryppäät hyödynnettäviä kasveja pyrin putsaamaan rikkaruohoista ja siirsin vateihin, sankoihin ja muihin väliaikaisiin säilytyspaikkoihin. Jossain välissä Ukkokulta käväisi kysymässä, miten erotan rikkaruohot ja hyötykasvit toisistaan, varsinkin kun katselukulma oli lähinnä juurien suunnasta. Harjoitus tekee mestarin tässäkin asiassa, tai ainakin mestarioppilaan. Varmaan alkuun lensi kottikärryihin jotain hyödyllistäkin, mutta olen minä ennenkin meidän pihassa perennoja silmäillyt juuripuolelta. Kaivamisen loppuvaiheessa eilisiltana alkoi tuntua tyystin samalta, lensikö Sammalleimua rikkakasvien joukkoon. Ajatus liikkui lähinnä siinä, saisinko pahimman kaivuhomman valmiiksi ennen vuorokauden vaihtumista. No, sainhan minä.

Onneksi eilen oli kohtalaisen hyvä ilma kaivamiseen ja kärräämiseen. Välillä aurinko paistoi lämpimästi, välillä se viihtyi pitkäänkin pilvien takana. Ei kuitenkaan ollut helteisen kuumaa ja pieni tuulenvire silloin tällöin piristi kummasti. Onneksi ei myöskään satanut ja näin saatoimme syödä ja kahvitella ulkona. Ukkokulta huolehti muonituspuolesta ja saatoin siirtyä ruokintapisteeseen vain kädet pesemällä. Sisällä syöminen olisi vaatinut mittavan pesu-urakan ja vaatteiden vaihdon ja se taas olisi kenties johtanut väsähtämiseen sekä urakan siirtymiseen. Oikein kunnolla multaiset jalat ja käsivarsiin listityt itikat pitävät työmotivaatiota kummasti yllä; urakka kerralla kuntoon ja sitten suihkuun. Ihanaa ja ah, niin hyvä olo!

Joku lukija saattaa jo kärsimättömänä odottaa selitystä tuon ensimmäisessä kuvassa näkyvän maton tarkoituksesta multaisessa rinteessä. Näitä mattoja on aikoinaan ollut kaksi samanlaista, mutta toisen olen kaiketi hävittänyt jo aikoja sitten. Matto ei ole niin hyväkuntoinen, kuin kuvasta saattaisi kuvitella. Loimilangat ovat niin haperoa materiaalia, että katkeilivat jo muutaman viikon käytön jälkeen. Imuroidessa irtonaisia loimilangan pätkiä pölisi ja mattoon ilmestyi sormien mentäviä rakoja. Pesin matot ja pakkasin kellariin, jonne meillä tuppaa hautautumaan ylen määrin kaikenlaista turhaakin turhempaa tavaraa sillä ajatuksella, että sitä saattaa joskus johonkin tarvita. Valitettavasti surkeita mattoja ei tällä kertaa kellarin aarteistosta enempää löytynyt. Niille olisi ollut nyt ihan todellinen tarve.

Suurenmoisen puutarhan ihan omin käsin itselleen rakentanut ystäväni on upottanut kaikki käytöstä poistetut mattonsa puutarhan multiin. Eikä sitä kyllä kukaan uskoisi, kun noita hänen upeita perennapenkkejään ja istutusalueitaan pääsee ihailemaan. Räsymatot toimivat maanrakennuskankaana, suodatinkankaana ja maatuvat vähitellen multaan siinä kuin jokin kaupasta varta vasten hankittu materiaali. Koska käytettävissä ei tällä kertaa ole kuin tuo yksi matto, pitänee pysytellä ihan kaupan tavarassa. Yläosaan, aroniapensaiden alle ajattelin kyllä tyhjentää lehtikeräystä odottavat sanomalehdet ja niiden päälle vielä oksahaketta. Aivan varmasti rinteen multaan jäljelle jää lukuisa määrä rikkakasvien juurenpaloja ja toki ahomansikkaa luikertelee pensaiden toiselta puolelta, vaikka miten putsaisin ympäristöäkin. Niitä on kuitenkin helppo napsia yksitellen, kunhan muistaa tehdä sen säännöllisesti ja vieraan kasvin ollessa vielä pieni.

Laitoin portaiden vierestä pois kaivetut Vuorenkilvet männyn vierelle. Leikkasin suodatinkankaaseen pienet viillot ja niiden kautta tungin Vuorenkilvet multaan. Vaikka ne kuvassa näyttävät kärsineiltä, uskon suurimman osan virkoavan ja juurtuvan uuteen paikkaan. Tätä menetelmää olen käyttänyt aiemminkin ja hyväksi havainnut. Tietenkin aion peittää suodatinkankaan mullalla. Kysymys lienee, miten saan mullan pysymään rinteessä, suodatinkankaan päällä? Rinteestä löytyi sinne aikoinaan kätkettyjä kivenmurikoita, jotka saavat palata tukemaan rinteen multaa, kunhan pääsen niin pitkälle.

Tänään rinne saa levätä - ja minä myös. Selkä oli aamulla joltisenkin jäykkä, mutta näyttää päivän mittaan vetristyvän. Jaloissa on mustelmia ja nirhaumia. Yksi iso kivi vieri suoraan nilkkaan ja kuori vähän nahkaa ohikulkiessaan. Kokonainen leegio erilaisia ötököitä kävi minua maistelemassa ja niitä tuli multaisilla hanskoilla läiskittyä iho punaisen läiskikkääksi. Lisäksi ulkona sataa tasaisin väliajoin kaatamalla. Suurin syy tähän lepopäivään on kuitenkin Pojan syntymäpäivä, joka tosin on vasta huomenna, mutta hän tulee Ukkokullan seuraksi saunomaan ja siinä ohessa ajattelimme keittää kakkukahvit. Vasemman rinteen tarina siis jatkuu...

Pullataikinan kohoamista eilen aamulla odotellessani lueskelin kirjastosta lainaamaani kärhökirjaa. Löysin lukuisia uusia mahdollisuuksia istuttaa kärhöjä omaan puutarhaani. Onhan noita kärhöjä tullut vuosien mittaan muutama istutettua, mutta vasta tämän kirjan luettuani tajusin, miksen ollut niiden kanssa onnistunut. Aina olen laittanut hankkimani kärhöt talon seinustalle ja se ei hyvä paikka olekaan. 

Kasvi ei saa riittävästi vettä ja usein myös sen arka tyvi jää paljaaksi. Pari vuotta sitten älysin kokeilla muitakin paikkoja ja istutin Alppikärhön ja Jalokärhö ´Ville de Lyonin´  pikkupuutarhan köynnöskaaren juureen, jossa kasvaa myös Kevätkaihonkukkaa ja Pikkutalviota sekä Vuorimänty. Se on osoittautunut sopivaksi omille kärhöilleni, jotka kumpikin kasvaa, kukkii ja voi hyvin. Kirjan lukeminen keskeytyi pullataikinan vyöryessä kulhon reunojen yli ja kiirehdin leipomaan korvapuusteja tulevien kahvihetkien seuraksi. Niin jäivät kärhöt kuitenkin päähän pyörimään, että toista korvaripötköä täyttäessäni unohdin tyystin kanelin. Kuvassa oikealla olevat ovat siksi vähän vaaleampia ja enemmän eri makuisia.

Sammalruusu on aukaissut nuppunsa nyt kun muut pensasruusuni ovat jo kukkineet tai parhaillaan lopettamassa. Ensin aloitti Juhannusruusu, sitä seurasi Metsäruusu ja pian myös Punalehtiruusu. Hansaruusu on kukkinut pisimpään ja todennäköisesti avaa muutaman kukan vielä Sammalruusun jälkeenkin. Vahvasti näyttää siltä, että tapani on omaksua kaikki yksioikoisimmat ohjeet kirjoista. Tästä esimerkkinä on ajatus, ettei pensasruusuja tarvitse liiemmin leikata. Kun tässä ihmettelin Hansaruusun kaatumista sadekuuroissa juuri parhaan kukinnan aikaan, löysin ruusukirjasta kohdan, jossa mainittiin Hansaruusun tarvitsevan pitkäksi hujopiksi kasvettuaan uudistusta. Niinpä siis kevään korvalla napsin osan noista hujopeista matalammiksi, jolloin toivon mukaan saan tuuheutta, tanakkuutta ja kauneutta uudistuneessa paketissa.

Ja Tornionlaaksonruusun olen tyystin unohtanut. Se kun majailee omenapuiden takana, aivan tontin perällä, jonne en kiireissäni ole ehtinyt. Nuppuja siinä kyllä viime käynnillä oli eli täytynee käydä päivittämässä tilanne. 

Kovasti nyt surraan käsillä olevan kesän koleutta ja kosteutta. Eiköhän tämä ole enemmänkin sellainen normikesä; parina edellisenä vuotena olemme saaneet nauttia helteisistä ja aurinkoisista kesäilmoista, joiden jälkeen tällainen vajaan 20 asteen lämpö tuntuu entistäkin kalseammalta. Vettä on kyllä satanut tavallista enemmän, etenkin kesäkuussa. Hesarissa oli kirjoitus ihmisten suurista odotuksista kesän sään suhteen. Kun suuria odotetaan, seuraa iso pettymys, jos nuo odotukset eivät täytykään. Pitäisi opetella suhtautumaan realistisesti ja ajattelemaan positiivisesti. Ymmärrän kyllä, ettei se ihan helppoa ole; Suomen kesä kun on muutenkin kohtuuttoman lyhyt - minun mielestäni.

Kesän sato alkaa vähitellen kypsyä. Raparperia on korjattu jo viikkoja ja nyt on punaherukoiden väri muuttumassa yhä punaisemmaksi. Mustikastakin on tulossa hyvä sato, joten lähiaikoina suunnataan saappaat jalassa ämpäri kädessä keikkuen metsää kohti. Onneksi hyttyset ovat vähentyneet, lieneekö syynä viileys - tiedä häntä.

Mustaherukkaa meillä on vain yksi pensas ja sekin kituu. Mustaherukkkapensaisiimme tuli jo vuosia sitten äkämäpunkki ja olen hävittänyt yhtä lukuunottamatta muut pensaat. Nyt näyttää olevan tuon viimeisenkin päivät luetut ja tilalle täytyy hankkia jokin kestävämpi lajike.

Punaherukat maistuvat räkäteille, eikä sellaista pelotinta taida ollakaan, joka pitäisi linnut poissa marjojen kimpusta. Siiman varassa pyörivät romput (käytöstä poistetut cd- tai dvd-levykkeet) saavat räkätit hiukan varovaisemmiksi, mutta aina joku lintu uskaltautuu napsimaan kypsyviä marjoja.

Huvitus kypsyy

Omenasadosta näyttää tulevan runsas. Hyvä, sillä viime vuonna Huvituksessa taisi olla peräti neljä omenaa ja Punakanelissa muutama enemmän. Emme siis juhlineet oman puutarhan hedelmillä puhumattakaan lämpimäisestä omenapiiraasta vaniljajäätelön kera. Omenapuissa oli ainakin kirvoja kukinta-aikaan runsaasti ja aiempina vuosina Åkeröta on vaivannut omenarupi ja sen seurauksena muumiotauti. Tarkoitukseni oli keväällä ruiskuttaa omenapuita, mutta taas jäi tekemättä. En ole kovin innostunut minkäänlaisiin myrkkyihin ja muutenkin toivoisin oman sadon hoituvan ilman erilaisia kommervenkkejä. Ilmeisesti se ei ole mahdollista.

Valkeakuulaassa mielenkiintoinen muoto

Muistan, kuinka ensimmäisen kerran kävin aamulla poimimassa oman puutarhan omenoita hameen helmaan. Se tuntui juhlalliselta, koskaan aiemmin en ole asunut paikassa, jossa olisi omassa puutarhassa omenapuita. Lapsena ja nuorena kierreltiin naapurustossa kyselemässä, myisikö joku runsaasta sadostaan kilon tai pari. Aina joku myi ja joskus joku antoi jopa ilmaiseksi poimia maahan pudonneita hedelmiä. Vaan on se ihan erikoisen upea juttu kävellä kasteisella nurmikolla keräämässä kypsiä omenoita ihan vain siinä hetkessä syötäväksi.

Pionien aika ei pitkään kestä ja sade lyhensi sitä tänäkin vuonna. Nuppuja on vielä aukeamatta ja isoja kukkiakin yhä notkistamassa korkeaa vartta. Tämän kuvan runsaudesta olen jo leikannut useita varisevia kukintoja pois ja näkymä on varjo vain. Hetken hurmasta huolimatta tätä näkymää jaksaa joka vuosi odottaa ja kukinnan jälkeen hartaudella muistella. Miten sitä tuntuukin, että tänä vuonna  kukinta olisi ollut tavallistakin komeampi.

Arvaapa kuinka iloinen oisin
jos pionin lehdellä asua voisin!
Vaaleanpunaiset pionipilvet
soutaisi kattoni yllä,
saisin taivaan tuoksua hengittää,
tuntisin, miten leviää
suojaksi pionin kukka.
Arvaa nauttisinko? -Kyllä!

Lena Anderson 

(suomentanut Hannele Huovi)