Vauvamahonia

Kellarin portaikon lähellä kasvaa kaksi mahoniaa. Siirsin ne pari vuotta siihen, koska aiempi paikka olopihan puolella oli selvästi liian kuuma. Lisäksi siihen kolattiin talvisin kasapäin lunta ja vaikka mahonia hyvin lumen alle taipuukin, ajattelin sen viihtyvän paremmin suojaisammassa paikassa. Uuteen varjoisampaan paikkaansa se on kotiutunut hyvin ja hetken möllötyksen jälkeen on alkanut kasvaa mukavasti.

Tänään kävin kellarissa ja huomasin ohimennessäni jotain jännittävää. Noin 60 sentin päässä toisesta mahoniasta kasvaa vauvamahonia. Nuo kaksi punertavaa lehteä kuuluvat juuri löytämälleni kasvipienokaiselle. En tiedä, miten mahonia lisääntyy. Nouseeko tuo taimi kenties pidemmälle ulottuneesta juuresta vai onko tuohon pudonnut mahonian siniseksi kypsynyt marja ja alkanut siinä itää? Viisaammat, kertokaa.

Muutamana päivänä olen työhuoneeni ikkunasta katsellut naapurin puolella, heidän aitansa vieressä kasvavan haavan kupeeseen noussutta outoa, köynnöstävää "patukkaa". Kävin tutkimassa asiaa ja tuo patukka on karhunköynnös. Sitä on kasvanut tuolla paikalla aiemminkin, mutta en ole päästänyt köynnöstä meidän puolelle. Ihan nättihän se on kukkivana, mutta se tuppaa kyllä tukahduttamaan kasvit, joiden varaan se tukeutuu. Ensi kesänä pitääkin olla tarkkana, ettei se pääse vyörymään kukkapenkkeihini.

Täytin lintujen ruokinta-automaatit. Aika haipakkaa siemenet kuluvat. Aamulla oli keittiön puoleisella lintulaudalla sellainen vilske, ettei paremmasta väliä. Talitinttien sekaan oli nyt eksynyt myös kuusitiaisia. Käpytikkakin on vakiovieras. Autotallin nurkalla lintuja ihmetellessäni kuulin tuttua naksutusta ja ylös katsoessani pääsin tuijottamaan oravaa suoraan silmästä silmään. Ilmeisesti se odotti minun katoavan sisälle, jotta pääsisi käsiksi juuri marjakuuseen ripustamaani talipötkylään.

Maanantaina laitoin viime vuotiset amarylliksen sipulit multaan. Pelkäsin, ettei niissä ole enää minkäänlaista henkeä, mutta onpa vainen. Yhdestä sipulista on vain muutamassa päivässä noussut vaaleanvihreä lehdenkärki. Hetken jo mietin heittäväni surkean näköiset sipulit kompostiin, vaan onneksi en niin tehnyt. Ensimmäisenä aina aamulla pitää käydä vilkaisemassa, mitä kuuluu amarylliksille. Pienistä iloista koostuu meikäläisen onnenhetket.

Näinä päivinä jos ulkona aikoo kuvata, onkin pidettävä kiirettä. Tänään sumu on peittänyt tienoon liki koko päivän ja hämärä laskeutui sitäkin aiemmin. Normaalisti tällainen kostea pimeys saattaisi vähän ahdistaa, mutta ei tänä vuonna. Olemme saaneet nauttia niin aurinkoisesta ja upeasta syksystä, että loppuvuoden päivät taitavat mennä ihan omalla painollaan. Saapuva joulu tuo kuitenkin runsaasti valoa ja loistetta ja sen jälkeen alkaakin jo olla miltei kevät. Ihan tässä jo jännittää, eikä suinkaan joulu, vaan tulevan kevään odotus.
 

Rikkaruohoinen juttu

Vikkeläjalkainen otus nurmikolla - ja kookas.

Voisihan sitä vaihteeksi ryhtyä tyytyväiseksi ihmiseksi, voisihan! Nyt on niin lämmintä, ettei kunnolla henki kulje. Ilman kosteus lienee 90 %:n paremmalla puolella, päätellen siitä, että pientä suurempi liikahdus aiheuttaa hikinoron otsan lisäksi ihan kaikkialle kroppaan. Aurinkokin porottaa täydeltä taivaalta viime yön mahtavan ukkosmyrskyn jälkeen. Narulle ripustettu pyykki tuskin kuivuu tämän vuorokauden puolella vaikka tuuli hiljaa ulkona henkäileekin. Kissakin on niin naatti, että makaa täydessä unessa sohvalla tassut kohti kattoa. Kurnauttaa vaan hengissä olemisen merkiksi ohi kulkiessani. Kun satoi, satoi liikaa. Kun oli koleaa, oli liian koleaa. Nyt on helteistä ja niin saa ollakin. Kyllä sitä taas hetken päästä joudutaan kylmässä värjöttelemään.

Pojan kanssa käyskenneltiin eilen alapihalla ja hän totesi puolijoukkueteltan yhä olevan pystyssä. Ehdotti savupiipun pystyttämistä teltan katolle. No, teltastahan ei ole kysymys vaan syntymää odottavasta uudesta kukkapenkistäni. Se on ympyrän muotoinen keko, jonka olen toistaiseksi peittänyt parilla vihreällä muovipressulla. Hiljalleen ideat kukkapenkin olomuodosta ja asuttamisesta ovat kypsyneet mielessäni, mutta kuka idiootti tällaisella helteellä lähtee lapiota heiluttamaan tai kottikärryjä ajamaan. Ei, odottakoon päiviä parempia ihan rauhassa. Ehtivät rikkaruohotkin kuolla valon puutteeseen siellä pressun alla.

Saimme hienot viljelylaatikot sopivasti valmiiksi alkukesäksi ja pääsimme kylvämään niihin sitä sun tätä. Pettymys on ollut melkoinen, kun itäminen on ollut niin onnetonta. Minun laatikossani rehottaa kaksi riviä Kehäkukkaa, yksi rivi Persiljaa ja muutama vaivainen Tillinvarsi. Ukkokullalla parhaan menestyksen ovat tuottaneet tavallinen sipuli ja Punajuuri. Salaatista ei ole näkynyt yhtikäs mitään. Olemme harrastaneet kasvimaallaamme vuoroviljelyä ja kärränneet kompostia kasvimaalle, mutta olisiko multa sittenkin liian köyhää? Yhteen viljelylaatikkoon tuli huononlaista multaa, se myönnettäköön. Mutta ainakin kahdessa olisi pitänyt olla edes vähän ytyä. No, jatkossa täytyy parantaa multaa - ja ehkä vähän voi laittaa myös kostean kolean kesän syyksi. Rikkaruohoja ei ole ollut kovin paljon, olemmehan vuosikausia niitä kitkeneet ja lisäksi laatikoiden päällä oli pitkään harsot.

Peruna näyttää viihtyvän kasvimaallamme. Varsinkin, kun emme ole ainuttakaan perunaa kahteen-kolmeen vuoteen sinne kylväneet. Aiempina vuosina perunaa kylvettyämme, Juuso kaiveli kasvimaalla kuoppiaan ja lennätteli perunoita sinne tänne. Niin ne ovat nähtävästi jääneet elämään omaa elämäänsä ja putkahtelevat milloin mistäkin. Nyhdin jo kesäkuussa jokusen yksilön pois viljelylaatikostani, mutta laatikoiden ulkopuolella on useampi varsi parhaillaan kukkimassa. 

Kylvin keväällä kirsikkatomaatin siemeniä. Mielessäni ajattelin, että niin pienet tomaatit kasvavat pienessä pensaassa. Kohta nuo tomaatinvarret ovat pidempiä kuin minä itse, mutta alkoivat sentään kukkia. Tiedä häntä, ehtivätkö hedelmiksi saakka kehittyä? Taitaa tämän kesän kasvun ihme kohdata vähän yhden sun toisen kasvin kohdalla. Kultapallonkin varsi huitelee reippaasti Ukkokullan päätä korkeammalla ja hänen mittansa on suomalaista keskivertoa eli 175 cm. 

Karhunköynnös yrittää tehdä uutta valloitusta.

Eräs bloggari kirjoitti rikkaruohoista mainiten esimerkkeinä mm. Vuohenputken, Rönsyleinikin ja Niittyhumalan. Niistä kaikista minulla on omakohtaisia kokemuksia. Omakotiasumisen alkuvuosina olin aikamoisen vihreä näissä puutarhahommissa - ja osittain olen totisesti vieläkin. Meidän ongelmalliseen rinteeseemme ilmestyi mukavan näköistä keltaisena kukkivaa ja pitkin vanoin sinne tänne lisääntyvää kukkasta, jonka kasvikirjojen avulla tunnistin Rönsyleinikiksi. Ei ollut silloin netin keskustelupalstoja, joista tarkistaa ihmisten kuvauksia ja mielipiteitä, joten päätin luottaa omaan arviointiini ja totesin kukan nätiksi sekä hyvin leviäväksi. Sitten istutin sitä oikein urakalla rinneluiskaan ajatuksena, että leinikki ajan mittaan leviäisi koko rinteeseen ja sitoisi maan paikoilleen. Levisihän se, myös rinteeseen, mutta sen ohella kaikkialle muuallekin. Ja erityisesti sieltä muualta sitä olin äärimmäisen vaikea saada pois. Eikä se nyt niin kaunis ollut, että sitä olisi ehdoin tahdoin pitänyt istuttamaan ruveta. No, työllä sain sen vihdoin pois kukkapenkeistä, mutta nurmelle se kotiutui ja yrittää sieltä käsin aika ajoin valloittaa muita osia puutarhasta.

Myös Niittyhumalaan ehdin ihastua ja vähän sitä jo siirtää Pikkupuutarhan yhteen loukkoon maata peittämään. Niittyhumala on hauskan näköinen kukkiessaan, eikä sen lehdistökään hassumpi ole. Se tosiaan leviää tehokkaasti. Liian tehokkaasti, sillä nyttemmin se tykkää kasvaa osoitetun paikkansa lisäksi pikkupuutarhan käytävillä. Se juurtuu helposti hiekkaankin ja kattaa nopeasti ja peittävästi isompiakin alueita. Annoin sille lähtökäskyn, mutta sen verran hellämielisen, että se saa jäädä Norjanangervojen alueelle. Keväällä leikkasin angervopensaat muutaman sentin tapille ja nyttemmin ne ovat jo puolimetrisiä pensaita. Tiheitä ja reheviä, kuten oli tarkoituskin. Angervojen alla ei jatkossa mikään kovin hyvin menesty valon ja varmaan myös ravinteiden puutteen vuoksi.

Lyhtykoiso nupulla

Onneksi olen älynnyt välttää Vuohenputkea ihan alusta saakka, enkä ole erehtynyt käyttämään sitä nopeasti leviävänä perennan korvaajana. Sen tuo putki uhkaa tehdä ilman avustustakin. Toistaiseksi olen pärjännyt kohtalaisen hyvin taistelussa Vuohenputken kanssa, mutta kyllä se vaatii säännöllisiä iskuja niihin paikkoihin, joissa putkea esiintyy. 

Rikkaruohot ovat selvästi kehittyneet taistelemaan elintilasta, jonka huomaa mm. siitä, että niitä on lähes mahdoton saada kokonaisina mullasta irti. Aina jää jokin juurenpätkä tai pala, josta seuraavan sateen tullen roihahtaa kymmenen ellei peräti kymmeniä uusia innokkaita alkuja. Vuohenputkiin en ole Fiskarsin rikkaruohonpoistajaa kokeillut, mutta kylläkin Rönsyleinikkiin ja Voikukkaan. Kumpaiseenkin tuo oranssimusta työkalu on ehdoton. Voikukkakin nousee kokonaisen juurensa kanssa, kun muuten se on likimain mahdotonta.

Espoon rautatieasema Espoontorilta katsottuna

Kuukausi sitten liikuin Espoon keskustan rautatieasemalla. Sateinen ja harmaa päivä piristyi kummasti nähdessäni kirkkailla väreillä maalatut betoniset kukka-altaat. Aseman ympäristö ei ole niitä viehättävimpiä paikkoja, eikä myöskään tämä torialue, jossa tuskin koskaan näkee minkäänlaista toritoimintaa punavalkoisine myyntikojuineen. Toki nämä kukka-altaat olisivat vielä vetävämmän näköisiä, jos niihin olisi istutettu kauniita kukkia. Ehkä istuttamista pidetään turhana rahan tuhlauksena, jos vaikka kasvit riivitään heti pois. Sinänsä harmillista.

Vaikka mikään tekniikan mestari en olekaan, tietokoneen kanssa osaan yhtä jos toistakin. Silti tämä aiheuttaa usein minulle harmaita hiuksia. Muutaman päivän ajan olen taistellut bloggerin kanssa. Yhtenä päivänä käyttämäni pohjan taustavärit olivat muuttuneet ja niiden kanssa tässä on tullut tapeltua. Kirveelläkään en saa mieleisiäni, tai oikeastaan enää se kirves onkin kokeilematta...