Rikkaruohot kyllä jaksavat odottaa

Lilja Spring Pink?

Tänään on taas tullut tehtyä niitä "vahingosta viisastuu" -päätöksiä. Olen tähän saakka luottanut siihen, että keväällä ja kesällä muistaisin, mitä edellisenä syksynä olen maahan istuttanut. Näinhän ei tietenkään ole ja sen pystyn vilpittämästi myöntämään. Laho pääni ei todellakaan kykene suodattamaan ulos kaikkea sinne talteen laittamaani. Tulevana syksynä lupaan ja vannon laittavani istuttamieni sipulien läheisyyteen jonkinlaisen merkinnän, tai paremminkin pelkkää lilja-sanaa tarkemman merkinnän. Olen nimittäin useamman päivän pähkäillyt, mihin on joutunut tiikerililja Sweet Surrender. Ja onko tuo ylhäällä olevassa kuvassa lilja "Spring Pink, joksi sitä arvelen. Erilaisia istutuskarttoja olen kyllä joskus väsäillyt, mutta mikä estää minua laittamasta nimitikkua maahan. Niin, mikä???

Useilla kukilla on kauniit nuput ja liljat kuuluvat minusta niihin. Etenkin tässä vaiheessa, kun nuppu on avautumaisillaan, se näyttää niin mukavan täyteläiseltä ja siitä alkaa aistia tulevan kukan värin. Tämä nuppuvaihe on melkeinpä mielenkiintoisempi kuin itse kukka, sillä se on vielä täynnä lupauksia. Vielä on aikaa, vielä on kesää jäljellä. Niin kauan kun on nuppuja, on myös odotettavaa. Siltä näitä nuppuja katsellessa tuntuu.

Aika hauskan värinen kehäkukka

Vielä ei kesä ole lopussa, heinäkuun puolta väliä eletään. Pari päivää on ollut vilpoisempaa ja etenkin tänään on säännöllisen epäsäännöllisesti satanut aivan kaatamalla. Taivas on kerta kaikkiaan räjähtänyt maata kohti. Vaikka aina välillä on vähän satanutkin, maata kaivellessa on saattanut huomata, että kuivaa on. Kevätkaihonkukka on yksi hyvä kuivuuden mittari. Nimittäin se kyllä kuivahtaa helposti ja paikoitellen on vihreää vain siellä täällä. Kokonaan se ei kuitenkaan onneksi kuole, vaan saatuaan riittävästi sadetta, se elpyy entiselleen. Viime kesänä kevätkaihonkukka oli ainakin meillä koko kesän vihreänä ja viime kesähän oli varsin märkä. Nyt on toisin, kevätkaihonkukka-alueilla on paljon kuivuneita laikkuja. Eli ihan hyvä, että välillä sataa - kunhan sade ei jatku viikkotolkulla.

Töyhtöangervo lamoaa Pikkupuutarhan polun päälle

Puutarhassa en ole ehtinyt juurikaan mitään konkreettista puuhastaa. Lähinnä työt ovat rajoittuneet kesäkukkien ja tuoreiden istutusten sekä kasvimaan kastelemiseen iltaisin. Vapaahetkiä ei taida olla liiemmin tulevaisuudessakaan, sillä äidin sädehoidot alkavat 30.7. ja niitä on viiden ja puolen viikon ajan joka ikinen arkipäivä. Siis viisi ja puoli viikkoa joka arkipäivä!!! Se on noin 30 sädehoitokertaa. Yksi hoitokerta kestää vain muutaman minuutin, mutta kaikkine matkoineen ja mahdollisine odotusaikoineen hommaan menee puoli päivää. Äiti sanoi ehkä selviävänsä osasta reissuista omin avuin tai isän avulla, mutta ainakin alkuun hän tarvitsee minut mukaansa. Isän apuun ei uskalla paljon panostaa, sillä hänenkin kuntonsa huolestuttaa ja luultavasti täytyy yrittää saada hänet lähiaikoina lääkäriin. Sitten pitäisi vielä ratkaista, miten hoidetaan vanhempien kotiaskareet: siivoukset, ruoan valmistus, pyykit ym. Hissukseen alkaa tuntua siltä, että olisi yksinkertaisempaa, jos vanhemmat asuisivat samassa pihapiirissä, pihan toisella laidalla. Kuin entisaikaan konsanaan. Ihan kaunis ajatus, että vanhusten tulisi asua omassa kodissaan mahdollisimman pitkään. En minä laitosasumisen lisäämistä peräänkuuluta, mutta miksi on niin vaikea saada vanhoille ihmisille erilaisia tukipalveluja ja apua kotona pärjäämiseen? 

Kotilo kotiutuneena laukan siemenikköön

Tänään ehdin pihamaalle kolmen maissa ja syöksyin heti Pikkupuutarhan kimppuun. Siellä kun on rikkaruohot päässeet villiintymään heti, kun silmäni on välttänyt. Vähän tyhmäähän se on lähteä sadesäätä haastamaan. Talon toisella puolella kyllä paistoi aurinko, mutta siellä toisella puolella olikin sitten niin musta sadepilvien rintama, ettei ollut epäilystäkään, mitä siitä seuraa. Silti otin tutun rikkaruohoämpärin ja lempisekatöörit ja tepastelin Pikkupuutarhan polulle. Ehdin nyhtää tuskin viittä joukkoon kuulumatonta kasvajaa, kun luumun kokoiset pisarat alkoivat takoa selkää. Ihmisellä on kumma tapa ajatella, että se mitä ei näe, ei ole olemassakaan. En siis noussut kumarasta kyykkyasennostani vaan jatkoin rikkojen tavoittelemista. Kuvittelin kaiketi jossain hölmöydessäni, että sadepisarat kaikkoavat, kun en niistä välitä. Pakko oli kuitenkin alkaa välittää, sillä pian oli selkä märkä ja sadekuuro sen kun sankkeni. Lopulta ymmärsin, ettei tässä nyt ole auringonpaisteen ja rikkaruoholeikkien aika ja kiirehdin sisälle kuivaamaan itseäni.

Valkoinen syysleimu nupulla

Monet ihmiset lamaantuvat stressitilanteessa, eivätkä pysty tekemään sitäkään vähää, kun hommat painavat päälle. Hetkittäin niin käy minullekin, mutta usein huomaan saavani jopa enemmän aikaiseksi, kun kiire nuolee selkää. Huomenna tuumasin suorittaa neljännesmaratonin imurin kanssa, kun en ole kahteen viikkoon ehtinyt edes kotia siivoamaan. Toisaalta, eipä täällä sisällä niin sekaista ole, kun kaikki mahdolliset vapaapäivät tulee vietettyä pihamaalla. Josko tuota ehtisi leipoa pari raparperipiirakkaakin, kun satoa edelleen on alapihalta noudettavissa. Niin ja jossain välissä pitäisi ehtiä silittääkin. Levätään sitten talvella ihanaa kesää muistellessa, kun pakkanen paukkuu nurkissa ja lumikinokset kimaltavat jäälyhtyjen loisteessa.