Kierros lähimetsässä

 
Runeberginpäivän aamulenkkimme suuntautui lähimetsään. Paikka on naapuruston ulkoilijoiden suosima kohde, joten sinne uskaltaa mennä runsaslumiseenkin aikaan. Tutut polut löytyvät tallattuina, eikä tarvitse hangessa kahlata.

Muutamissa paikoissa lunta oli enemmän, pääsääntöisesti kuitenkin vähemmän tai ei ollenkaan. Polku oli askelten alla jäinen, eikä runsas neulasten määrä poistanut liukkautta. Kiittelin itseäni viisaudesta laittaa nastakengät jalkaan. Helpotti kummasti pystyssä pysymistä, eikä joka pikkumäessä tarvinnut kiertää polun ulkopuolella.

Metsä on osin täysin luonnontilassa. Paikoin on vuosien takaisia hakkuuaukioita. Metsässä oli silmiinpistävän paljon kaatuneita puita ja alas pudonneita latvuksia.

Hakkuuaukiot pilkottivat puiden runkojen välistä jo kauas, kun aurinko huursi niihin kasvaneet nuoret lehtipuut hopeisiksi.

Talven runsaat vesisateet näkyivät myös metsässä. Monet kosteat paikat ovat jo kulkijoiden muistissa, mutta silti ei tee mieli pulauttaa saappaitaan hyiseen lammikkoon. Vuosien ajan paikallinen metsäomistaja rakensi ja huolsi pieniä siltoja kosteikkojen yli. Hänen pois muuttonsa jälkeen puurakenteista on enää lahonneet jämät jäljellä.

Pikkuinen lampi on nyt entistä suurempi. Täysin kuiva tämä paikka ei ole pitkinä hellekausinakaan.

Kohmeisen sammaleen vihreys on saanut ylleen hopeista hohdetta.

Puiden juuret seikkailevat polun yli ristiin rastiin.

Kalliokaan ei ole este puun juurille. Mennään yli ja jatketaan elämää pehmeämmässä ympäristössä.

Koivuun on kasvanut melkoinen pahka. Koivuissa pahkat ovat yleisiä, havupuissa sen sijaan harvinaisempia. Pahkaa ei luonnollisestikaan saa ottaa ilman maanomistajan lupaa.

Pahkoiksi kutsutaan puissa esiintyviä epämuodostumia tai sairauksia, joiden arvellaan syntyvän mutaatiosta tai puun pinnan vauriosta. Siinä jokin puun jälsisoluista (pinnassa olevat paksuuskasvua aiheuttavat solut) alkaa jakautua muita nopeammin tuottaen samanlaisia soluja. Tätä tapahtumaa havainnollistaa hyvin esimerkiksi pahkan halkileikkauksessa näkyvät puun syyt. Näin muodostuu ajan saatossa joskus hyvinkin iso pahkura puun rungon kylkeen, oksaan tai juureen.

Puiden pahkoista valmistetaan paljon käyttö- ja koruesineitä, kuten kuksia eli pahkakuppeja ja kulhoja. Suurista raidanjuuripahkoista voidaan valmistaa jopa huonekaluja. Lähde: Wikipedia

Pitkälle lahonneessa kannossa oli useampi kääpä. Kääpä on sieni ja niitä saa ottaa, kunhan ei vahingoita esimerkiksi puuta, jossa kääpä kasvaa. 

Käävät on vanhentunut nimi sieniheimosta Polyporaceae. Ne ovat kantasieniä, jotka kasvavat usein puun rungossa puun loisena tai lahottajana. Elävällä puulla kasvaessaan kääpä vahingoittaa puuta lahottamalla sitä, kuolleella puulla taas elävät yleensä eri lajit. Suomessa esiintyy yli kaksisataa eri kääpälajia. Lähde: Wikipedia

Metsän asukkailla on kehopositiivisuus paikallaan. Saa olla lihava tai laiha, kiero tai suora...

...ja sisimpänsäkin voi paljastaa surutta vaikka ohikulkijoille.

Tällaisista tanakasti maassa seisovien isojen puiden tyvestä tulee väkisinkin mieleen elefantit. "Varpaat" harallaan pysyy hyvin pystyssä. Ainakin siihen saakka, kunnes myrskytuuli osuu korkealla heiluvaan latvukseen kiskoen vanhemmankin puunorsun ylös juuriltaan.

Joku on aloittanut tuulen pudottamien ja metsurin kaatamien puiden oksien keräämisen. Työ on jäänyt kesken ja oksat ovat jo vauhdilla lahoamassa. Ne ovat kuin luukasat Pariisin katakombeissa.

Puiden takana avautuu pelto. Tässä metsän reunassa on useita isompia ja pienempiä kivikasoja, jotka saattavat olla peräisin aikanaan viljelykseen raivatulta pellolta. Miten hienon kiviaidan noista järkäleistä saisikaan.

Raskas lumi on ilmeisesti nämä nuoret koivut painanut kaarelle. Näitä on metsässä enemmänkin. Niitä katsellessa mieleen nousee Eero Saarisen suunnittelema, ruostumattomalla teräksellä päällystetty kaari Gateway Arch St.Louisissa, USAssa. Saarisen suunnitteleman 192 metrin korkuisen ja levyisen kaaren rinnalla kotoiset koivut ovat tietenkin maltillista katsottavaa. Pyöreä muoto pistää kuitenkin silmään muuten niin suorien runkojen keskellä.

Tammi se ei luovu lehdistään ihan helpolla. Muutama tammi oli täynnä kuparinruskeita lehtiä, mutta jäivät kuvaamatta, kun kuvittelin reitin loppusuoralla olevan helpommin lähestyttäviä tammia. Muisti teki tepposet ja siksi on nyt tyydyttävä tähän vähemmän runsaaseen lehtimäärään.

Metsäretken lumisemmat osuudet olivat alkupäässä. Loppumatkalla maa oli pitkälti paljas. Tai jos lunta ja jäätä olikin, niin lähinnä tiukkaan tallattuna juuri polulla. Runsas tunti vierähti mukavasti metsässä kulkiessa. Korppi ei tällä kertaa ilmoittanut olemassa olostaan. Ehkä taas seuraavalla metsäretkellä.

Pieni polku metsän halki vie...

Useaan kertaan olen täällä hehkuttanut, kuinka tarkoitukseni on vähentää nurmikon määrää ja tavoitella alapihan puutarhaan rehevää kasvustoa, jossa voi kuljeskella polkuja pitkin. Tuohon tavoitteeseen on vielä pitkä matka, eikä se ehkä kokonaisuudessaan toteudu koskaan. Parissa vuodessa olen kuitenkin päässyt hyvin alkuun. Alapihalle on rakentunut erimuotoisia kukkapenkkejä, joita kaikkia ei tarvitse kiertää, vaan istutusalueiden läpi pääsee askelmia tai pieniä polkuja pitkin. Kaikkihan tietävät, että mistä vain ihminen pääsee oikaisemaan, sinne syntyy luonnostaankin polku.

Poistan nurmikkoa sitä mukaa, kun sille tarvetta syntyy. Se saa pysytellä paikallaan, kunnes leikkurilla ajettava pläntti muodostuu niin hankalaksi, että on helpompaa kattaa kyseinen alue jollain muulla materiaalilla. Alkukesästä naapuri tarkkaili uuden kukkapenkin kaivu-urakkaani todeten, että parasta olisi laaja nurmikenttä, jonka ajaminen on helppoa. Mitä enemmän joutuu kiertelemään ja kaartelemaan, sen hankalammaksi nurmikon hoito muodostuu. Totta sekin. Mutta jotta laajasta nurmialueesta saisi viidakon ilman kertarysäystä, on edettävä pala palalta nurmea poistaen ja tilalle jotain muuta istuttaen. Ja kuka määrää, että puutarhan rakentamisen pitäisi olla helppoa ja yksinkertaista? Kaikki pientaloasukit eivät ole ihastuneet pihatouhuihin. Minulle se on tärkeää. Kun yksi projekti on valmistunut, seuraavan suunnittelu on jo käynnissä. Tuntuu oudolta ajatella, että puutarha olisi nyt valmis ja sitten tehtäisiin jotain muuta. Onneksi voi tuumailla toisinkin.

Ylimmässä kuvassa on kolmen rapskulaatan kokoinen pätkä, jonka tein jo viime kesänä. Sen lisäksi penkkien väliin jäi kapea nurmialue, josta juuri ja juuri taiteillen sai nurmikon ajettua, mutta joka oli jo ajat sitten saanut lähtötuomionsa. Eilen vihdoin oli siihen aikaa ja tarmokkaasti kaivoin tuon kaitaleen lähes kokonaan pois. Keskimmäisen kuvan alareunassa näkyy vielä vähän nurmikkoa, joka kohta tuosta jo laajeneekin sen verran, ettei sen leikkaaminen ole vaikeaa. Sillekin pläntille on jo lähtölaulua viritetty. Kivituhka loppui nyt ihan kesken, joten sitä täytyy tilata lisää. Tarkoitus oli upottaa kiviä noiden rapskulaattojen lomaan, jotta polku olisi likimain kokonaan kivetty. Homma etenee, kunhan saan kivituhkan tilattua.

Rhodo Gunningham's White

Kesäisen lämpimät säät ovat näköjään huijanneet kasvejakin. Kummastelin ohi kulkiessani, mitä pinkkiä talon päädyn puskissa vilahtelee. Rhodo Gunningham's White siellä availee nuppujaan. Ei taida tuo pensas ensi keväänä kukkiakaan. Tuskin se ehtii tehdä uusia nuppuja tulevaa varten.

Alppikärhö - Clematis alpina

Alppikärhökin on tehnyt muutamia loppukesän kukkia. Se ei liene kovin erityistä. Pidän kovasti alppikärhön karvaisista tupsukoista. Muistuttavat ehkä vähän Erkki Tuomiojaa tai sitä pitkäkarvaista koirarotua, jonka naamasta näkyy vain mustanruskea kuononpää.

Polkua tehdessäni pääsin hyvin kaivamisen makuun ja ryhdyin samantien kaivamaan alapihalle johtavien portaiden reunalta puutarhaportissa kasvavaa humalaa pois. Se on ollut liian aurinkoisella paikalla ja siinä paisteessa ollessaan tuppaa keräämään itsensä kirvoja täyteen. Muu perhe kutsuu humalaa tappajaköynnökseksi, kun sen karheat oksat nappaavat portista kulkijaa vaatteista tai hiuksista kiinni.

Humalan kaivaminen onkin ilmeisesti elämää suurempi tehtävä. Oletteko tutustuneet sen juuristoon? Se ei ole mitään paksua ja jäykkää materiaalia, vaan köysimäistä ja lujaa kuin mikä. Kaivoin ja kiskoin ja taatusti enin osa jäi multaan. Pääjuuri upposi jonnekin Kiinan tienoille ja sivuille kulkevia juuria on varmasti Tukholmasta Pietariin. Aivan mahdoton tehtävä saada humalan juuria kokonaan pois. Etenkin, kun niitä pitää kaivaa ahtaassa tilassa varjellen samalla lähistöllä olevia pioneja. Huh, toisen puolen humala on vielä kaivamatta. Näin ne suuret suunnitelmat usein kariutuvat, olosuhteiden mahdottomuuteen.

Huomasin muuten, että kirjoittaessani kommentteja tabletilla postauksiinne, on kirjoitusvirheiden määrä huikea. Tabletissa on ennakoiva kirjoituksen syöttö, enkä aina huomaa - enkä edes jaksa - korjata kaikkia kirjoitusvirheitä. Vekotin ei näytä laisinkaan ymmärtävän yhdyssanoja ja monista ihan tavallisista Suomen kielen sanoista sillä on tyystin kummallinen näkemys. Kenties tuon ennakkosyötön saa asetuksista pois, vaan kun en ole ehtinyt niin pitkälle laitteeseen vielä tutustumaan. Jos siis ette saa tolkkua kommenteistani, voitte vapaasti syyttää nykytekniikan ihmeellisiä kiemuroita. Ja vähän myös minun laiskuuttani.

Alkavalle viikolle on luvattu kesäisen leppeitä ilmoja. Aamuisin usva on välillä sakeaa, mutta kohta auringon noustua lämpö taas hellii meitä. Iloitaan ja ollaan ulkona!

Pieni polku metsän halki vie...

Sammalruusu - Rosa Centiforlia Muscosa

Tänään oli tarkoitus lopettaa ylepalttinen laiskottelu ja ryhtyä jälleen puutarhahommiin, vaan koko hieno suunnitelma on kilpistynyt ajoittaisiin sadekuuroihin. Enhän minä sokerista ole, enkä siis sateessa sula, mutta kun sadevesi huurruttaa silmälasit ja vesipisaroiden pyyhkiminen linssin pinnalta kuraisilla hanskoilla saa näkymän vaan tuhruisemmaksi, on paras keksiä muuta tekemistä.

Hansaruusu - Rosa Rugosa 'Hansa'

Kiertelin hetken aikaa puutarhassa kameran kanssa, kunnes sadepisaroiden väistely alkoi olla mahdotonta. Ja sormet punaisina liljakukkojen litistelystä sekä kämmenet mutaisina sieltä täältä nypittyjen rikkaruohojen vuoksi. Ei sitä kyllä koskaan pääse pihamaalla kahta metriä edemmäs liikkumaan ilman, että jokusen rikan onnistuu bongaamaan ja pois kiskaisemaan.

Unikon nuppuja

Näistä koleista ilmoista on varmasti tullut ruikutettua ihan liikaakin, mutta ei sovi unohtaa, että kaikessa on myös hyvät puolensa. Harvoin on esimerkiksi unikon kukinta kestänyt näin pitkään, kuin nyt. Uusia, avautumattomia nuppuja on vieläkin kukkapenkissä ja ne avautuneetkin kukat kestävät useita päiviä. Iltaisin kukat näyttävät menevän suppuun ja aamulla taas avautuvat täyteen loistoonsa. Viime kesänä unikoiden kukat tulivat ja menivät niin nopeasti, ettei meinannut mukaan ehtiä. Aamulla nupusta kehkeytyi kukka ja illan suussa terälehdet jo leijuivat käytävälle. 

Pionin nuppuja

Myös pionien nuppuvaihe kestää ja kestää. Tänään huomasin ensimmäisen valkoisen pionin olevan miltei auki ja muiden muhkeiksi paisuneiden palluroiden odottavan vain sopivaa hetkeä. Jotkut ovat harmitelleet pionin nuppujen vähäisyyttä, mutta minusta taasen nuppuja on tosi paljon. Sitä tässä olen harmitellut, etten aikoinaan pioneja istuttaessani ole merkinnyt muistiin niiden nimiä tarkemmin. Sarah Bernhardtin ja Festiva Maximan muistan ja tunnistan, mutta entä muut. Kunhan kukat ovat avautuneet, täytynee ryhtyä kunnon salapoliisihommiin.

Kurjenmiekkoja

Iriksiä sain muutama vuosi sitten naapurilta. Sittemmin olen jakanut omia kasvustojani ja istuttanut niitä uusiin paikkoihin. Iris on tosi helppo ja kaunis kasvi. Sen hyviä puolia on myös, että se pysyy hyvin pystyssä ilman sen kummempia tukemisia.

Vasemmalla talon pääty, oikealla kunnan metsikköön rajoittuva alue.

Edellisessä postauksessa esittelin alapihaamme. Olen miettinyt, kuinka paljon olen valmis näyttämään tunnistettavia kokonaisuuksia pihastamme. Kaikki netissä julkistettuhan jää sinne mittaamattomiksi ajoiksi leijumaan. Olen myös ajatellut, kehtaanko näyttää sekalaista seurakuntaani kaikille upeista puutarhoistaan blogia pitäville mestareille. Olen kuitenkin aikamoinen amatööri näissä puutarhahommissa ja vasta aivan muutaman vuoden ajan olen ryhtynyt systemaattisesti hakemaan tietoa ja paneutumaan näihin kasvihommiin. Joskus suren sitä, kuinka komea puutarhani saattaisi olla, jos olisin alusta pitäen hankkinut enemmän tietoa ja ollut suunnitelmallisempi. No, silloin elämässä oli paljon muuta, eikä parane menneitä vuosia pureskella.

Puutarhablogin aloittaminen on ollut monessa suhteessa opin tie, sillä muiden kommenteista ja blogeista olen saanut valtavasti uutta tietoa ja mielenkiintoisia vinkkejä. Tämä blogimaailmassa viettämäni aika on ollut puutarhani kannalta uskomattoman antoisaa ja innostavaa. Ajattelin etupäässä kirjoittaa itselleni puutarhapäiväkirjaa, mutta tästäpä on tullut merkittävä osa arkipäivää ja aivan erinomainen puutarhatiedon ammennuspaikka. Niinpä katsonkin, että puutarhassani on alkanut blogimaailman myötä ihan uusi ajanjakso.

Vasemmalla makkarien ikkunan alusta ja oikealla Pikkupuutarhaa.

Puutarhani ei oikeastaan edusta puhtaasti mitään "koulukuntaa". Rakennan puutarhaa enemmänkin "kasvi edellä" -mentaliteetilla eli saatuani tai ostettuani jonkin kasvin, ryhdyn miettimään sille sopivaa istutuspaikkaa. Olisi ehkä parempi ensin katsella ympärilleen omalla pihamaallaan ja miettiä, millaisia kasveja kuhunkin paikkaan kannattaisi hankkia. 

Menetelmäni on johtanut siihen, että kaikkialla kasvaa kaikkea. Istutettuani kasvin, saatankin huomata, ettei se nyt tuossa pärjää laisinkaan ja lähden sitä siirtämään. Näin monet kasvit ovat monistuneet puutarhassa, sillä usein niistä jää siementaimia, juurenpätkiä tai muita alkuja, jotka alkavatkin elämään uutta aikaa siinä alkuperäisessä istutuspaikassa. Ja sen lisäksi yhdessä tai useammassa uudessa paikassa. Ja toisaalta, löydettyäni hyvän ja helpon kasvin, ryhdyn monistamaan sitä saadakseni vehreyttä useammalle alueelle. Siksipä esimerkiksi pikkutalviota, kevätkaihonkukkaa, töyhtöangervoa, vuorenkilpiä ja monia muita kasveja on vähän siellä sun täällä.

Punapäivänkakkara - Tanacetum coccineum

Pidän järjestyksestä, mutta puutarhassa se ei onnistu. Jokunen vuosi sitten ajattelin, että olisi mukavampaa, jos akileijat ja sormustinkukat sekä varjoliljat kasvaisivat kaikki omilla alueillaan. Ryhdyin toteuttamaan ajatustani kaivamalla näitä kukkia sieltä täältä ja istuttamaan niille tarkoittamilleni paikoille. Arvaahan se, miten hölmö tuollainen ajatus on ja mikä oli lopputulos. Sormustinkukista ainutkaan ei viihtynyt sille osoittamallani paikalla ja akileijatkin jatkoivat vaelteluaan pitkin poikin puutarhaa. Silloin päätin, että kun tämä minun puutarhani on jo alun alkaen lähtenyt menemään omaan sekasortoiseen suuntaansa, on sitä tässä vaiheessa ihan turha enää pysäyttää. Jos haluaisin kukkani täsmällisiin riveihin, olisi paras tilata Lemminkäinen asfaltoimaan piha ja jättämään vain muutama aukko istutuksia varten.  

Huoltopolku marjakuusen alla

Talon ja tien väliin jäävä osuus oli aikanaan nurmikkoa, jonne olin sinne tänne istuttanut joitakin kasveja (marjakuusen, syyshortensiaa, rhodoja). Paikalla kasvoi myös muutamia huonokuntoisia kuusia ja pari honteloa mäntyä. Jossain vaiheessa kuuset saivat kaatotuomion ja se toinen mäntykin. Siirsin toisaalta puutarhasta norjanangervoita ja kaivoin systemaattisesti nurmikkoa pois. Nyt paikalla on Pikkupuutarhaksi nimeämäni alue, jossa ei kasva yhtään nurmikkoa. Pikkupuutarhassa on kapeita kivituhkapäällysteisiä polkuja, joita reunustoilla kasvavat pikkutalviot ja kevätkaihonkukat sekä taponlehdet kesän mittaan yrittävät umpeuttaa. 

Maanpeitekasvit ovat saaneet rauhassa rehottaa Pikkupuutarhassa aina siihen saakka, kun taas keksin sinne uusia kasveja tai kehittelen jotain muuta muutosta. Pari viikkoa sitten kyllästyin Pikkupuutarhan Kriikunapenkkiin, jonka hoitaminen on ollut tosi vaikeaa sen suuruuden vuoksi. Aina yksi tai kaksi voikukkaa löytää tiensä vuorenkilpien väliin ja lumimarja yltyy rehottamaan tien reunalla kasvavien tuijien tilaa kaventaen. Silloin on päästävä kitkemään ja leikkaamaan tallomatta olemassa olevia kasveja. 

Pikkupuutarhan uusi polku krikunan ympäri valmisteilla

Kaivoin kriikunan ympäri uuden polun. Mullat pois, alle maanrakennuskangas ja päälle kivituhkaa. Polun ja multapenkin väliin laitoin muovista reunusnauhaa, joka kokemukseni mukaan jää aika pian kasviston lomaan, eikä siis häiritse silmää. Se on edullista ja helposti asennettavaa. Kivituhkaa pitänee kantaa vielä vähän lisää polulle ja siistiä kasvustoja. Vuorenkilpiä lähti aimo kasa, mutta niille on jo uusi paikka katsottuna. Nyt tuohon kriikunan alle syntyi oikeastaan ihan oikea istutuspenkki, jota on tarkoitus parantaa, kunhan tässä keksii. Kovin syvään siinä ei voi kaivaa vahingoittamatta kriikunan juuria ja sen vartta pitkin kasvavaa Multi Blue -kärhöä. 

Ylemmissä kuvissa on toinen polku, jonka tein ison marjakuusen alustalle. Marjakuusen juurien vuoksi maata ei juurikaan voinut kaivaa, mutta kitkin polun kohdalta maanpeitekasvit pois, laitoin tilalle märkää sanomalehteä aika paksulti ja päälle oksahaketta sekä pyöreitä betonilaattoja astinkiviksi. Nyt pääsen huoltamaan sisäänkäynnin edessä olevaa kukkapenkkiä sen taustaltakin käsin. Minusta nuo polut ovat kivan näköisiä ja helpottavat tosiaan puutarhan huoltohommia. Nyt ei enää tarvitse tuollakaan puskassa varoa tallomasta jotain tärkeää ja toisaalta voimakkaasti varjostava iso marjakuusi on saanut sopivaa somistusta alleen.

Kärhö Multi Blue - Clematis

  
Ja tämän postauksen lopuksi kuva Pikkupuutarhan kriikunapuun juurella kasvavasta Multi Blue -kärhöstä, joka on vihdoin innostunut kasvamaan oikein tosissaan. Viime vuonna siihen taisi tulla yksi ainoa kukka, mutta eipä ollut kärhöllä paljon mittaakaan. Saapa nähdä, miten käy tänä kesänä?

Sitten vain iloisin mielin kohti kesäkuun viimeistä kokonaista viikkoa - ja uusia jännittäviä futismatseja.

Pikkupuutarha - pikkuinen puutarha

Koleissa kesäpäivissä on se hyvä puoli, että ulkona jaksaa paremmin tehdä hikisiä hommia. Eilen ehdin viimein iltapäivällä myös pikkupuutarhaan rikkaruohoja nyhtämään ja ylipäätään sen puutarhaosan kuntoa tarkastamaan. Tuo pikkupuutarha syntyi oikeastaan ihan vahingossa. Alue sijaitsee talomme ja tien välissä. Alkuvuosina siellä kasvoi joitakin isoja puita, jotka sähkölaitoksen kaverit kävivät kaatamassa niiden huonon kunnon vuoksi. Koko alue oli nurmikkona ja tiestä sen erotti oja ja kanukkapensaat. Ensin suivaannuin nurmikon ylenmääräiseen leikkaamiseen ja ryhdyin sitä systemaattisesta kaivamaan pois ja istuttamaan muita kasveja tilalle. Pation laajennuksen myötä ylöskaivettavat norjanangervot saivat niinikään uuden sijoituspaikkansa pikkupuutarhasta, joka ei vielä silloin ollut pikkupuutarha. 

Kiviähän meidän tontilla ei liiemmin ole, mutta satuin paikalle, kun naapurin kunnallistekniikkakaivannosta nostettiin ylös isoa kiveä, jolla naapurit eivät tehneet mitään. Kaivurikaveri lupasi ystävällisesti nakata kiven meidän puolelle ja istutin sen ympärille vuorenkilpiä (jotka muistaakseni nekin saivat siirtokäskyn olopihan puolelta). Koska maa viettää kohti tonttimme laitaa, hankki Ukkokulta kivenlohkareita, joilla hän sai tasattua alueen vasempaan kulmaan ns. varaparkkipaikan. 

Joitakin vuosia sitten alueemme kaava vahvistui siten, että johdot ja kaapelit tullaan kaivamaan maahan, tiet kunnostetaan ja niiden reunoille rakennetaan jalkakäytävät. Meidän kohdalla oleva oja muuttuu siis jalkakäytäväksi. Alueelle on meidän muuttomme jälkeen rakennettu paljon uusia taloja ja niiden myötä väkeä on tullut melkoisesti. Enää ei parhaalla tahdollakaan tunne kuin häviävän pienen osan ohikulkijoista. Päätin kaivaa sinne tänne röhnöttävät kanukat pois ja istuttaa niiden tilalle tuija-aidan, jotta saisin näkösuojaa ja vihreyttä myös talvipäiviksi. Ja kun kerran lapioon tartun, kaivuprojektit tuppaavat leviämään kuin Elanto muinoin. Rakensin pikkupuutarhaan pieniä polkuja helpottaakseni alueen hoitoa. Alle laitoin suodatinkangasta ja päälle kivituhkaa, polut reunustin muovisella nauhalla, jotta maanpeitekasvit edes jotenkin pysyisivät omilla kasvupaikoillaan. Ne ovat kyllä varsin sujuvasti ryhtyneet ylittämään polkuja ja umpeuttamaan niitä. Pari kertaa kesässä raivaan pikkutalviot ja kevätkaihonkukat poluilta ja saan niistä samalla lukuisia uusia taimia muualle istutettaviksi.

Toistaiseksi polkuja pitkin ei pääse pikkupuutarhan ympäri vaan aina on palattava samaa reittiä takaisin. Yksi uusi reitti olisi mahdollisuus puhkaista, mutta en ole aivan vakuuttunut sen tarpeellisuudesta. Polkujen leveys on noin 30 cm ja sinne saa juuri ja juuri rahdattua pienemmät kottikärryt. Siihen ei juurikaan ole ollut tarvetta, vaan yleensä mukana kulkee vähän isomman kokoinen ämpäri, johon sullon rikkaruohoja ja muuta toisaalle kuskattavaa. Kuten yllä olevasta kuvasta näkyy, polku kasvaa pian umpeen, ellei siitä huolehdi.

Pikkupuutarha sai alkunsa tarpeesta vähentää leikattavaa nurmikkoa, mutta nyttemmin siitä on tullut muualla liian suuriksi kasvaneiden tahi muuten tarpeettomaksi käyneiden kasvien uudelleensijoituspaikka. Pation tieltä pois joutaneiden norjanangervojen lisäksi pikkupuutarhassa kasvaa töyhtöangervoa, metsäruusua, pajuangervoa, keltaista pensashanhikkia ja vuorenkilpiä. Kolme vuotta sitten laitoin tuon köynnöskaaren ja istutin sen toiselle laidalle alppikärhöä sekä Ville de Lyonin. Tarkoitus oli laittaa Ville de Lyon oikealle puolelle, mutta kuten kuvasta näkyy, töyhtöangervot ehtivät vallata paikan. Alkuun mietin, miten saan rikkaruohot pysymään aisoissa, mutta siitä ei ole tullut ongelmaa. Ei minkäänlaista. Niin pikkutalvio kuin kevätkaihonkukkakin valtasivat pian avoimet maapaikat ja paljolti niitä on myös pensaiden alla. Jonkin verran alueella on myös maahumalaa, josta käyn sitä keväisin keräämässä kesäkukkaruukkuihin somisteeksi.

Kaikista hyvistä aikomuksistani huolimatta minun puutarhan rakentamiseni taitaa olla päämäärätöntä haahuilua. Teen kyllä mielessäni - joskus jopa paperille - hienoja suunnitelmia, mutta usein nuo suunnitelmat muuttuvat esimerkiksi sen vuoksi, etten saakaan kaupasta etsimääni kasvia. Sitten ostan tilalle jotain muuta ja niin homma lähtee eri suuntaan heti alkuunsa. Aikanaan omakotitaloon muuttaessamme tunsin puutarhakasveja sangen huonosti. Vuosien kuluessa olen lukenut kirjoja ja lehtiä, katsellut muiden kukkia ja puutarhoja, istuttanut ja kaivanut jälleen ylös. Erehdyksiä ja onnistumisia. Valitettavasti aina ei riitä päreet riittävän huolelliseen työhön ja siitä saa sitten kärsiä niin sielu kuin ruumiskin. Homman on joutunut joko tekemään kokonaan uusiksi tai ainakin käyttämään aikaa lopputuloksen paranteluun.

Kasvien kanssa touhuamisessa on se hyvä puoli, että yleensä aika korjaa pahimmat mokat. Alkuvuosina onnistuin istuttamaan vääriä kasveja vääriin paikkoihin, josta oli seurauksena joko koko kasvin kuoleminen tai ainakin hidas kituminen. Nyttemmin osaan paremmin valita istutuspaikat ja huomioida kasvien vaatimat olosuhteet. Pikkupuutarha on hyvä esimerkki meikäläisen suunnittelemattomasta puutarhanrakentamismentaliteetista, mutta ei suinkaan huono sellainen. Pidän pikkupuutarhan nykyisestä rehevästä olomuodosta. Se on kuin kasvien kaatopaikka, jossa sinne jätetyt kasvit ovatkin päättäneet ottaa ohjat omiin käsiinsä ja ovat kukin vallanneet oman alueensa lisäksi piirun verran myös naapurikasvin tontista. Vaikka olen siirtänyt pois pikkupuutarhasta juhannusruusun, särkyneensydämen ja hopeatäpläpeipin, ovat ne ilkikurisesti ryhtyneet jatkamaan elämäänsä myös vanhoilla asuinsijoillaan. Kasvit ovat kuiskutelleet toinen toisilleen, että olkoon tämä meidän valtakuntamme ja täällä määräämme me. Ainoastaan polkuihin on minulla sen verran sanavaltaa, että saatan pitää ne kulkukelpoisina. Siinäkin jään kyllä alakynteen kaikkien pikkutalvioiden ja kevätkaihonkukkien kanssa, ellen ole valppaana ja käy siivoushommiin ajoissa.

Joku kysyi kerran, mikä tarkoitus pikkupuutarhalla oikein on? Ei sillä ole mitään erityistä tarkoitusta tai merkitystä. Se vain on pikkupuutarha. Oikeastaan Pikkupuutarha isolla P:llä. Sinne ei ole varsinaisesti istutettu kukkia, mutta keväällä siellä kukkii sinisenään scillat, helmililjat ja kevätkaihonkukka. Sitten mukaan lähtee pikkutalvio, vuorenkilpi ja norjanangervot, jotka toissakesäisen leikkaamisen ansiosta ovat taas hyväkuntoisia ja terhakkaita. Tänä vuonna myös kriikuna kukki runsaasti, samoin alppikärhö. Heinäkuussa kukkimisen aloittavat töyhtöangervot ja hetken päästä siihen yhtyvät pajuangervot. Syyskuun vähitellen hämärtyvässä illassa hanhikin keltaiset kukat ovat kuin pikkuiset auringot. 

Pikkupuutarhassa ei ole olopihan pioninkukkien painavaa mahtipontisuutta, alapihalle rakentuvan ruusupuutarhan kepeää kauneutta eikä kurgaanin hassuttelevaa pyöreyttä. Pikkupuutarha vain on pikkuinen puutarha. Silti pidän siitä hyvin paljon ja saatan vain kävellä sen kapeita polkuja katselemassa, miten villisti siellä kasvit mekastavatkaan. Eikös siinä ole tarkoitusta enemmän kuin voisi toivoakaan. Olla vain. Olla pikkuinen Pikkupuutarha.

   

Pieni polku metsän halki vie...

Metsän sijasta tämä polku kulkee Pikkupuutarhaan. Polkua ei kuitenkaan juurikaan näy, sillä talvio kumppaneineen on ryhtynyt kasvattamaan siltaa yli synkän polun. Syvemmällä Pikkupuutarhassa ahomansikka ja maahumala ovat niinikään käyttäneet sateisia säitä ja muita kiireitäni hyväkseen lähettämällä etäpesäkkeitään pitkin poikin istutuksia. Puoli ämpärillistä punaisia herukoita pois räkättien ruokalistalta kerättyäni ja hiekkakäytävät haravoituani iskin hansikoidut kynteni Pikkupuutarhaan. Kylmästi leikkasin  polun reunoilta ylimääräisiä talvioita ja  kevätkaihonkukkia kiikutettavaksi kompostiin. Ahomansikoita kiskoin juurineen pois. Kivojahan ne olisivat pysyessään omassa paikassaan, mutta kun niiden pitää lähettää pitkiä sateliittejään ympäri Pikkupuutarhaa. Eikä punaisia marjoja viitsi niin läheltä tietä poimia syötäväksikään. 

Ai, että tuntui hyvältä saada polku näkyviin ja aina ohi kävellessä silmänurkkaan pistäneet rikkaruohot kuriin. Pikkupuutarhan kulmassa Pajuangervo, Metsäruusu ja Töyhtöangervo ovat myös muutamassa vuodessa rehevöityneet ja laajentaneet reviiriään. Olisi iso urakka ryhtyä kaivamaan niitä maasta ja rajoittamaan kasvualaa. Niinpä sitten käytin taikasaksiani ja kiikutin oksia kottikärryihin odottamaan siirtoa haketettavien paikalle. Eivät ne hukkaan mene hakkeenakaan, päinvastoin, haketta tarvittaisiin taas yhteen jos toiseenkin paikkaan.

Kylläpä tuntui hyvältä olla vauhdissa jälleen. Ilmeisesti en ole saanut tarpeeksi kiskoa rikkaruohoja ja siistiä vanhempia kasvustoja, kun ihan huomaamatta kului tunti jos toinenkin. Havahduin ajatuksistani ja työn tuoksinasta Pojan saapumiseen. Hän oli tullut viettämään Ukkokullan kanssa saunasessiota. Siinä hän vierelläni kummasteli, miksi olen rakentanut polkuja, jotka eivät johda mihinkään. No, olihan minulla jossain vaiheessa ajatus tehdä Pikkupuutarhan polusta ympäri käveltävä ja parikin uloskäyntiä sisältävä reitti. Koskaan ei kuitenkaan saa aliarvioida luonnon valintaa ja kasvien mittasuhteita. Ennen kuin huomasinkaan, oli yksi reittivaihtoehto umpeenkasvanut ja toisen taas totesin muuten epäkäytännölliseksi. Pikkupuutarhallahan ei ole sinänsä mitään tarkoitusta. Se vain syntyi nurmikon hävityksen tuloksena ja hiukan ehkä myös muualta poistettujen kasvien kaatopaikkana, tai välivarastona, tai tai tai... 

Siinä vaiheessa, kun Pikkupuutarhassa alkoi olla enemmän pensaita ja kukkia, kuin nurmikkoa, huomasin myös rikkaruohojen viihtyvän siellä erinomaisesti. Helpottaakseni liikkumista ja kasvien hoitamista, rakensin polun huoltokäytäväksi mutta myös tieksi kukkien luo. Pitäähän niitä päästä ihan läheltä ihailemaan, haistelemaan, nyppimään. Pikkupuutarha ei ole laisinkaan valmis alue. Ei, kaukana siitä. Sieltä poistuu ja sinne muuttaa varmasti tänä kesänäkin yhtä sun toista. Eikä mikään ihme olisi, jos nuo huoltopolut jossain vaiheessa kohtaisivatkin toisensa ja Pikkupuutarhan poluista muodostuisi ympäri käveltävä reitti. Kissan ja Pojan iloksi.

Ihanan lämmin ja aurinkoinen päivä oli kulkenut iltapäiväkahviaikaan. Kippasin rikkaämpärin kottikärryihin ja suunnistin kohti kompostia. Ajatus oli vielä illan aikana haravoida Pikkupuutarhasta kunnostetut osuudet, kunhan kävisin juomassa kupposen kahvia Ukkokullan ja Pojan kanssa. Eihän sitä heinäkuussa yleensä iltaviideltä tarvitse keittiöön valoja sytytellä, vaan nyt meni niin pimeäksi, että vesisade olisi vain muutamasta minuutista kiinni. Sade tuli ja ukkonenkin alkoi jyrähdellä. Sadetta tuli itse asiassa kaatamalla ja sen verran pitkään, ettei enää tehnyt mieli mennä märkään puutarhaan. Vaan sainpa hyvän mielen ja huomenissa on jälleen luvassa sen verran aurinkoista, että voin siivota Pikkupuutarhasta loputkin polkuosuudet.

Jokunen viikko sitten tein näitä rapskulehti-betoni -linnunjuoma-astioita useamman kappaleen. Tähän yksilöön sain vihdoin liimattua tuon pienen linnun ja kiikutin lehden nimipäivälahjaksi naapurilleni. Vielä on yksi tallella, mutta siihen en ole saanut riittävästi kulhomaista syvyyttä. Se saanee jossain vaiheessa paikan jossain päin omaa puutarhaa.

Älä nuoruuden ruusuja kauniita

sinä maailman turmella anna.

Muuten kadotat helmen kalleimman,

jota muistojen ketjussa kannat.

Kiiltokuvakirjastani 9.10.1965