Synttärikakkua ja haravointia

Syksy etenee, mutta ilmoja ei voi moittia. Auringon paistaessa lämpöä voi olla kymmenenkin astetta. Ja pilviselläkin ilmalla on mukavan leutoa heiluttaa haravaa ja kärrätä lehtiä kompostiin. Huvitusta lukuunottamatta omenapuut alkavat olla paljaita. Sireenitkin tarvitsevat vain kunnon tuulisen puuskan ja sitten on loputkin lehdet maassa. Kuinkahan monta kertaa olen käynyt pihamaalla haravoimassa lehtiä ja joka kerran niitä vielä riittää. Ei mitään valtavia määriä, mutta sen verran, että saa hyvän syyn ulkoilla omalla pihalla. Tänään leikkasin myös Kuunliljoja, jotka tapaavat kellastuttuaan muuttua limaisiksi kasoiksi. Myös Purppurapunalatvat olivat muuttuneet ikävän ruskeiksi. Ei niitä tehnyt mieli jättää talventörröttäjiksi. Purppurapunalatvaan tarttuessani siitä levisi ihana tuoksu. Vieläkään en saa mieleeni, mitä se tuoksu muistutti. Jotain tuttua hajuvettä kenties. Vielä kompostiin kuivia ja karisevia kukintoja viedessäni sama tuoksu leijui ympärillä. Enpä ole aiempina vuosina huomannutkaan.

Tänään ei aurinko paistanut, mutta ilma oli kostean hapekasta. En tiedä, tykkäävätkö muut ihmiset näistä syyspuuhista, mutta minusta on mukava rapsuttaa haravalla nurmikkoa ja saada aikaan siistiä ympärilleni. Yritin tässä miettiä, ajattelenko haravoidessani jotain erityistä, mutta luultavasti päässäni ei silloin pyöri mitään tärkeää. Paremminkin nollaan ajatuksia ja keskityn tarkkailemaan lähiympäristöä; nurmikolle nousseita kastematoja ja metsässä raakkuvaa varista.

Päivät pimenevät yhä aikaisemmin ja sisällä vietetty aika pitenee. Kummitytön Frans-poika täytti kokonaisen vuoden ja äitinsä leipoi hänelle ihanan leppäkerttukakun. Tai oikeastaan kaksi, yhden ison ja toisen pienen. Herkullista oli. Frans puuhasi vieraiden keskuudessa rauhallisen keskittyneesti omiaan. Käveleminen onnistuu, kunhan poika vain uskaltaisi luottaa taitoonsa. Ehkä polvillaan eteneminen on hauskempaa - tai ainakin turvallisempaa.

Oli hauskaa askarrella Fransille synttärikortti. Ja vaikka vanhemmat ilmoittivat, ettei lahjoja tarvitse tuoda, tottahan menin heti kutsun tultua ison kaupan leluosastolle. Rihkamaa on tarjolla yllin kyllin, eikä edes kovin halpaan hintaan. Muistissa on vielä omien lasten suosikkilelut: Briot, Fisherpricet, Legot ym. Ja yhä noita hyviä leluja löytyy hyllyistä, uusiakin malleja. Valitseminen tuotti hiukan vaikeuksia, kun mahdollisuuksia oli niin paljon. Lopulta päädyin Duplon kotieläinsettiin. Värikkäitä ja sopivan kokoisia, sopivat jatkossa muihin Lego-perheen palikoihin.

Juusokin viettää taas enemmän aikaa sisällä. Jonkin aikaa se jaksaa päiväseltään tepastella alapihalla, mutta melko pian se tulee yläpihalle ja hyppää kellarin kaiteelle odottamaan, josko joku hakisi sen takaisin sisälle. Päästäisiä se on edelleen pyydystänyt, sillä niitä löytyy silloin tällöin alapihan koivun juurelta. Kaiketi se on hiiriäkin saanut, mutta niistä ei juuri mitään jää jäljelle. Menossa on taas kolmen päivän matokuuri. Keittiön ikkunalaudalle ei nykyisin passaa laittaa mitään - ei ainakaan rikki menevää. Siinä on kissan hyvä tarkkailla ympäröivää elämää ulkona ja sisällä. Tilaa sentään jää sen verran, että jonkun viikon päästä voin virittää sähkökynttilät kissan seuraksi ikkunalaudalle.

Auringon paisteessa haravointia

Vihdoin on tullut niitä kauan kaivattuja syksyisiä aurinkopäiviä. Ihan pakko on mennä pihalle haravoimaan raikkaaseen ulkoilmaan. Puiden lehdistä osa on tullut alas, mutta esimerkiksi sireenit ja omenapuut ovat vielä vihreitä. Omenapuut tosin eivät aina kellastukaan vaan tuntuvat putoavan ikään kuin suorilta jaloilta. Ja usein maassa saattaa olla jo lunta, kun sireeneissä vielä on täydet oksalliset vihreitä lehtiä.

Kuinkahan monta kertaa olen jo siivonnut yläpihan hiekkakäytävät. Aina niitä koivun- ja vaahteranlehtiä silti riittää. Vaahteralla on ärsyttävä tapa tiputtaa lehtiä yksitellen. Kun kaikki muut puut ovat typötyhjinä, vaahteran oksankärjissä killuu lehti siellä toinen täällä. Niitä sitten tuuli pyörittää ympäri pihaa. Haravoidessa vaahteranlehdet tarttuvat piikkeihin eivätkä suostu millään irtoamaan. Muut lehdet maatuvat jo yhden talven aikana, vaahteran lehdet sen sijaan voisi keväällä vaikka kerätä kompostista takaisin puiden oksille.

Tien ojien siivoaminen kannattaa ajoittaa arkipäivään, koska liikenne kotitiellä on ajoittain turhankin vilkasta. Naapurien mielenrauhan säilymisen kannaltakin on parempi keräillä tupakantumpit, banaaninkuoret ja karkkipaperit omissa oloissaan. Ei tarvitse muiden katsella meikäläisen kiukkuista naamaa ja kuunnella äänekästä marmatusta välinpitämättömistä, roskia luontoon nakkelevista kansalaisista. Samalla tulee pohdittua, kumpi on mukavampaa: lehtien vai neulasten haravointi. Vastapäisen naapurin pihalla on enimmäkseen havupuita ja toisin kuin yleensä luullaan, myös havut tuottavat ylen määrin haravoitavaa. Ja tuuli lennättää neulaset pitkälle siinä kuin puunlehdetkin.

Joka syksyinen ongelma on, mihin kaikki haravoidut lehdet tunkee. Nykyisten ohjeiden mukaan lehtiä ei saa kärrätä julkisiin puistoihin tai metsiin. Sen ymmärtää siltä kantilta, ettei ihan millä tahansa roskilla täytetä yhteisiä alueita. Tai ettei levitetä luontoon sinne kuulumattomia kasveja. Toisaalta näin puiston naapurissa asuessa on ongelmallista määritellä, mitkä lehdet ovat pudonneet puiston puista ja mitkä omalta tontilta. Näin ollen tulkitsen melko vapaasti yleisiä sääntöjä eli osan lehdistä toki haravoin suoraan metsään. Kyllähän puiden lehdet kuuluvat luonnon kiertokulkuun, niistä tulee aikanaan multaa. Meillä on kuitenkin useita lehtikomposteja, joita käännetään ja tyhjennetään säännöllisesti. Osan lehdistä haravoin kasvimaalle ja sinne muokattuna ne maatuvat oivallisesti tuottaen uutta multaa ja typpeä. Ylellisenä poikkeuksena on jo toista syksyä rinnettä tukemaan rakennetut muurit, joiden sisäpuolelle mahtuu täytteeksi kärryllinen jos toinenkin lehtijätettä.

Joinakin öinä on lämpö painunut pakkaset puolelle ja aamuauringon noustessa se lämmittää mm. leikkimökin mustaa tervapahvikattoa saaden sen höyryämään. Kerran olen jo laittanut auton piuhaan, jotta ikkunoista sulaisi jää pois ennen liikkeelle lähtöä. Etupäässä on ollut aika lämmintä. Parhaimmillaan likimain 10 astetta. Keskiviikkoiltana 19.10. ryskyi kunnon ukkonen. Salamat leiskuivat ja jyrisi välillä kaukana ja sitten taas palaten ihan päälle yli kolmen tunnin ajan. Eipä kesälläkään ollut moista salamointia ja jytinää.

Sateella ei ole pahemmin ulos tehnyt mieli, mutta heti auringon tullessa nousee päällimmäiseksi taas into tehdä jotain pihalla. Kiskoin porttiruukuista maahumalan pois ja laitoin tilalle muutaman kanervan sekä viritin taas kynttilälyhdyt pimeiden iltojen valaisemista varten. Myös keittiön ikkunalle laitoin kanervia. Perennoista alkaa jo maanpäälliset osat kuivettua talventörröttäjiksi tai laota maahan mädäntymään. Isomaksaruoho sen sijaan kukkii vielä kauniisti.

Juuso ei erityisemmin viihdy enää syksyn tultua ulkona. Kyllä se sinne aamulla haluaa, mutta heti isäntäväkeä nähdessään kinuaa takaisin sisälle. Se tuntuu pelkäävän maahan pudonneita puiden lehtiä, etenkin, jos ne kiiltävät vedestä tai ne ovat muuttuneet ruskeiksi. Ehkä lehdet näyttävät eläviltä tai vaikkapa rei’iltä maassa - mustilta aukoilta. Juuso hiipii varovasti kohti maassa olevaa puunlehteä ja jo kaukaa ojentaa tassunsa koskettamaan pikaisesti hipaisten lehteä. Sitten se loikkaa nopeasti joko lehden yli tai kiertää sen kaukaa. Kun pihasta on näkyvyyttä estävät ja kellastuneet vatukat leikattu pois, tykkää Juuso istua kellarin kaiteella. Yleensä se tuijottaa suoraan talon ikkunoihin; kaiketi odottaen, että joku tulisi hakemaan sen sisään lämpimään. Niin ja syömään. Monet eläimet syövät loppukesästä ja alkusyksystä usein ja paljon, jotta saavat riittävän rasvakerroksen lämmittämään talven ajaksi. Esimerkiksi karhuhan tekee näin, mutta se sitten nukkuukin pesässään monta kuukautta syömättä silloin mitään. Juuso ei taida muistaa, että ruokaa on sille tarjolla talvellakin. Ehkä sen valtaa jokin ikiaikainen vietti, mutta ihan pakko on ollut säännöstellä sen syömistä, jotta se ei liiaksi lihoisi. Onhan se rakenteeltaan iso kissa, mutta tykkään enemmän sen keväisen solakasta kropasta. Ja onhan se kissan terveydenkin kannalta parempi vaihtoehto.

Syyspäivien huumaa

Onneksi sateisten päivien välissä on myös auringon lämmöllään täyttämiä upeita syyspäiviä, jolloin on ihan pakko mennä ulos edistämään puutarhan valmistamista talveen. Vielä on ruukuissa pelargoneja ja yksi petuniakin amppelissa. Enpä raaski heittää pois kukkivia kasveja. Olisipa nyt viher- tai kasvihuone, jonne voisin siirtää pelakuut jatkamaan kukintaansa ja odottamaan ensi kesää. Pihalla riittää haravoitavaa, mutta keltaisten lehtien kavalkadi saa vielä odottaa. Ensin on leikattava tuoksuvatukat, tatarit ja osa pajuangervoista. Tatarien varsi on ontto ja vetinen, joten ensimmäiset pakkaset saavat korkeat kasvit kumartamaan maata kohden. Tuoksuvatukoita ei tarvitse leikata alas, ainakaan joka vuosi, mutta minusta ne kasvavat kauniimmin joka vuotisella leikkauksella. Myöskään pajuangervojen leikkaus ei ole välttämätöntä. Niitä minulla on kuitenkin aika monessa paikassa ja säännöllisin väliajoin leikkaan vuorollaan kukin kasvuston maan tasalle. Tänä syksynä on alapihan takalaidan aidanteen vuoro. Näin saan siivottua pensaiden alustoja ja samalla hiukan rajattua varsin hanakasti leviävää pajuangervoa. 

Puuhaaminen pihassa ja puutarhassa on oivallista hyötyliikuntaa. Huomaamatta kuluu tunti jos toinenkin ja työn tulokset näkyvät nopeasti ympäristössä. Alapihalla on komea kasa oksia odottamassa hakettamista ja onhan tuossa aina välillä tullut hiukan haravaankin tartuttua. Minun ei kyllä pitäisi mennä pihalle laisinkaan, ainakaan silloin, kun aikaa on vain vähän käytettävissä. Tuntuu harmilliselta keskeyttää haravoiminen ja kottikärryjen kärrääminen. Minusta on mukava saada aina jokin tietty homma hoidettua, lohko haravoitua tai pensaat leikattua. Pihatöiden lopettaminenkin on oma rituaalinsa, jota ei viitsi kovin montaa kertaa saman päivän aikana tehdä. Saappaat on yleensä sen verran kuraiset ja roskaiset, että ne pitää putsaamisenkin jälkeen jättää hetkeksi ulos kuivahtamaan, vaatteet vaativat ravistamisen ja sukat vaihtamisen, on helpointa nakata kaikki pesukoneeseen ja pyöräyttää pihatamineet seuraavaa kertaa varten puhtaiksi.

Talomme puiston puoleisessa päädyssä kasvaa iso Tuomi. Emme ole sitä siihen istuttaneet vaan luonto on hoitanut homman. Tämä tuomi kukkii joka kevät komeasti, eikä siihen vielä kertaakaan ole tullut sellaista harmaata verkkoa, kuten usein tuomissa näkee. Keskityin oikein tutustumaan tuomemme kasvutapaan, joka ei liene mitenkään epätavallinen, mutta erikoinen kylläkin. Hassusti se on kasvattanut tuollaisia tukiulokkeita, joissa on omat juurensa. Myös osa oksista taipuu kauniisti kaarelle ja niistä lähtee uusia oksia suoraan kohti taivasta kuin myös emo-oksan tapaan kaareutuvia. Puisto on tuossa kohtaa aika tiheä, joten varmasti valo-olosuhteet vaikuttavat oksien kasvusuuntaan. Samoin muutamina viime talvina lumi on painanut puun oksia kaarelle, johon asentoon ne ovat sitten jääneet. Joitakin oksia olen puusta katkaissut niiden kasvaessa jo liian lähelle taloa. Myös alaoksia olen toisinaan harventanut, koska niillä on ilkeä tapa tarttua hiuksiini kulkiessani tuomen lähistöllä. Tuntuu ilkeältä, kun on juuri intensiivisesti syventynyt tekemään jotain ja samassa joku tarraa hiuksiin kiinni. Muutaman sentin siinä pelästyneenä loikkaa ilmaan, kunnes tajuaa puun oksan takertuneen hiuksiin.

Alapihan vaahtera on kasvattanut itselleen hauskan sammalsukan. Alapihalla en ole vielä aloittanut haravointia, sillä lehtiä on tulossa runsaasti lisää. Omenapuut pudottavat lehtensä yleensä aika myöhään, viimeisinä. Noita vaahteranlehtiä riittää vaikka toisille jakaa. Ne ovat isoja ja kovia, maatuvat hitaasti. Yleensä haravoin suurimman osan niistä kasvimaalle ja sitten lehdet käännetään maahan. Siellä sitten lannoittavat vihanneksia ja juureksia seuraavat vuodet. Nyt täytyykin hieman miettiä, mitä alapihan lehdille sitten tehdään, jos toteutamme suunnittelemamme kasvilavat.

Luin Wikipediasta, että vaahtera kasvaa 10-20 m korkeaksi ja on nopeakasvuinen. Vuosikasvu saattaa olla jopa metrin hyvänä vuotena. Myös itävyys on hyvä, minkä kyllä huomaa. Pieniä vauvataimia saa nyhtää kesäisin kukkapenkeistä, ellei halua vaahterametsää omalle pihalleen. Ja sitähän minä en tietenkään halua.

Kissoilla on kummallinen tapa lötkähtää aamulehden päälle ja juuri siihen kohtaan, jota olet parhaillaan lukemassa. Tämä ei ole ominaista vain meidän Juusolle vaan muiden kissanomistajien kanssa juteltuani tuntuu olevan hyvin yleistä kissojen käyttäytymistä. Tässä vuosien varrella on tietenkin kehittynyt erilaisia tapoja olla piittaamatta lehden päällä pitkänään makaavasta kissasta. Luen sen, minkä kykenen ja ryhdyn sitten laittamaan aamupuuroa. Jossain vaiheessa katti kuitenkin kyllästyy aamulehtitaktiikkaansa ja lehti on jälleen luettavissa. Yleensä lehden päälle tuleva kissa kerjää rapsutuksia ja huomiota. Kesällä sillä ei juurikaan ollut aikaa makailla ihmisten ilona vaan ulos piti päästä hetimiten. Mitä kosteampaa ja kylmempää ulkona on, sen enemmän Juusokin viettää aikaa meidän seurassamme. Ja makaa aamulehden päällä.

Tuumasin eilen, josko meidän Juusolla ei ole tarpeeksi virikkeitä. Ostin sille eläinkaupasta aktivointilelun, jonka sisään laitoin kissanminttukarkkeja. Niistä Juuso tykkää kovasti. En ollut näkemässä kissan ensikohtaamista uuden lelunsa kanssa, mutta muiden kertoman mukaan se oli ohikulkiessaan pysähtynyt hiukan nuuhkaisemaan olkkarin matolla olevaa muovilelua ja kävellyt sen jälkeen reippaasti ohi kohti työhuoneen tuolia, jolla se tapaa ottaa nokosiaan. Ei siis erityisemmin aktivoitunut lelusta. No, onneksi lapsen kissaveljekset ovat tulossa hoitoon muutaman viikon kuluttua. Nemolla ja Lokilla yleensä riittää virtaa ja kiinnostusta ihan mille vain. Luultavasti myös tuo aktivointilelua aktivoi vintiöitä. Vaikka ne tuskin enää enempää aktivointia tarvitsevat.

Vuosien takaisia lomamuistoja maistellen

Ensimmäisen brezelini söin muistaakseni kesällä 1996. Olimme silloin Euroopan kiertueella ja pysähdyimme tutustumaan Muncheniin. Tottahan piti käydä myös Hofbräuhausissa maistamassa paikallista olutta ja haistelemassa tunnelmaa. En kyllä saanut sitä litran tuoppia tyhjäksi juotua, en vaikka ostimmekin noita suolakiteillä koristeltuja brezeleitä janoa lisäämään. Kaiketi brezeleitä on aiemminkin jostain päin Suomea voinut ostaa, mutta Lidlin ryhdyttyä paistamaan myymälöissään erilaisia leivonnaisia, on siellä valikoimiin tullut myös nuo brezelit. Ja niin ne ovat silloin tällöin tulleet myös meidän kahvipöytäämme.

Sipulit maassa

Muutaman päivän sisällä on päästy kokemaan varsinainen säähyppy. Perjantaina aurinko paistoi täydeltä taivaalta ja elohopea kipusi meidänkin pihamaalla yli 20 asteen. Siis harvinaisen lämmintä näin myöhäisenä ajankohtana. Aamupäivällä kävin otattamassa tikit pois kädestäni ja muuten tulikin sitten vain nautittua lämmöstä keinussa istumalla ja puunlatvoja tuijottamalla. Tänään vein kissan aamukahdeksalta pihamaalle ja kylmyys suorastaan hohkasi paljaisiin jalkoihin - tai olihan minulla tietenkin lipokkaat, mutta ei sukkia. Sisälle päästyäni tarkistin mittarin ja se näytti vajaata yhtä astetta. Yöllä on taatusti ollut pakkasen puolella. Nyt se siis alkaa, todellinen kylmyys. Jo muutamana päivänä olen laittanut sähköpattereita päälle ja iltaisin villasukat jalkaan. Kun taloa ei ole kuukausiin laisinkaan lämmitetty, alkaa vähitellen kylmenevä sää viilentää lattiat ensimmäisenä. Vaikka siedänkin hyvin kylmää, on nykyisin pakko vetää sukat jalkaan heti aamusta. Tosin yöunet tuntuvat tulleen sitäkin makeammiksi, kun makuuhuone on viileä ja jalassa kevyet pumpulisukat. Jaloistako hyvä uni alkaa? Kenties.

Eilenkin paistoi aurinko, ja lämpöäkin oli mukiinmenevästi. Leikkasin heti aamusta nurmikon, joka oli jo aika pitkää, mutta ei liian pitkää leikattavaksi. Leikkuri kulki joutuisasti ja samalla tuli silputtua melkoinen määrä puista pudonneita lehtiä. Alapihan koivu on pudottanut lähes kaikki lehtensä, kun taas yläpihalla seisova Kotikoivu on toki kellastunut, mutta vielä täynnänsä lehtiä. Vaahteroita on muutamia ihan omalla tontilla ja lukuisa joukko lisää viereisessä puistossa. Niitä valtaisan kämmenen kokoisia lehtiä riittääkin sitten ihan kyllästymiseen saakka. Vaahteranlehdet kun eivät helpolla maadukaan. Niiden tie lehdestä mullaksi kestää huomattavasti pidempään kuin millään muulla puunlehdellä. Muutamaan päivään ei ole satanut, joten käytävillä lojuvat lehdet ovat kuivia ja keveitä. Joskus sateella puunlehdet kiiltävät märkinä ja mustina, jolloin Juuso-kissa lähestyy niitä varovaisesti hiipien, kokeilee pitkän matkan päästä varovaisesti tassullaan, onko lehti kenties elävä ja sen vaarattomaksi todettuaan ohittaa lehden kaukaa kaartaen, kuin vaarallisimman vihollisen.

Nurmikon leikkauksen jälkeen olikin sitten aika laittaa runsas 200 kukkasipulia maan multiin. Joka kevät tuumin, että syksyllä olisi pitänyt istuttaa paljon enemmän sipuleita ja joka syksy manaan, kuinka taas on tullut rohmuttua liikaa istutettavaa. Syystä tai toisesta en vain pidä kukkasipulien istuttamisesta. Näin syksyllä useimmat perennat ovat vielä, jos ei nyt voimissaan, niin jotakuinkin näkyvissä omilla paikoillaan. Ja juuri niihin samoihin paikkoihin pitäisi saada kevään sipulikukkien loisto. En millään raaskisi kääntää perennoja nurin saadakseni sipulit niiden alle, lomaan tai mihinkään. Kuitenkin juuri perennojen ytimessä sipulit ovat minusta parhaimmassa paikassa, koska niiden kellastuvat lehdet jäävät vähitellen kasvavien perennojen lehdistön ja kukintojen alle. Ja jos osaisi istuttaa vaikkapa 20 sipulia yhtenä päivänä ja toiset 20 jonain muuna päivänä, ei hommasta tulisi aina niin mahdottoman työlästä. Ei, minun pitää tunkea kaikki samana päivänä multaan ja mielellään vielä kohtalaisen lyhyessä ajassa. Että ehtisi tehdä jotain muutakin pihamaalla.

Nyt sitten nuo runsaat 200 kukkasipulia on maan povessa ja tuon istutusurakan jälkeen ehdin vähän vielä haravoidakin. Sillähän ei sinänsä ole kiire, mutta kun niitä kuivia puunlehtiä tulee jatkuvasti kengissä sisään, vaikka kuinka pyyhkisi jalkojaan. Epäilen kyllä vahvasti, että meillä on joku, joka ei niin huolellisesti kenkiään ulkoportailla putsaa. Muuten en millään voi ymmärtää, miksi esimerkiksi varaston lattialla on niin paljon lehtiä, vaikka edellisenä päivänä on juuri huolellisesti imuroitu. Meillä on ollut parikin erilaista rikkaimuria, mutta kumpikaan ei ole täyttänyt tehtäväänsä. Joko niitä pitäisi koko ajan ladata tai sitten niiden imuteho ei laisinkaan riitä puunlehtien ja kenkien pohjissa tulleiden pikkukivien imuroimiseen. Lopulta vekottimet on hylätty turhakkeina. Tänä syksynä olen kuitenkin alkanut vakavasti miettimään jonkinsortin rikkaimurin hankkimista. Kaupoissa on sellaisia, joiden kanssa ei pahemmin tarvitse edes kumarrella. Varrellisia vekottimia, joita voi pitää koko ajan latausvalmiina. Valmiina hommiin. Meillä olisi varastossa juuri sopiva paikkakin sellaiselle. Ihan siinä työmaansa vieressä, sen maton äärellä, jota joutuu alituiseen rapsuttamaan roskista.

Haravoin talon ympäri kaikki hiekkakäytävät. Sen sijaan, että olisin rahdannut lehdet kottikärryillä kompostiin, haravoin ne pensaiden alle ja korkeampien perennojen joukkoon. Mädätkööt siellä ainakin kevääseen. Selittämätön siisteyshimoni saa aina syksyisin sen aikaan, että lopulta menen haravoimaan kaikki kukkapenkitkin. Se johtaa taasen siihen, että joudun lisäämään kompostia ja multaa ehkä liiankin usein perennoille. Tiedän, että fiksu ihminen antaisi lehtien maatua suoraan perennapenkkeihin, mutta intoni saada siisteyttä ympärilleni ja myös tarve rapsuttaa pihalla ensimmäisiin lumiin saakka, menee tuon fiksuuden ohi ja yli ja ties mitä. Nyt minulla on runsaasti multaa kevään varalle ja aion vihdoin jättää kukkapenkkien haravoinnin. Keväällä sitten lisään vain multaa ja avot, ravinteet ovat tallessa.

Joka kerran pihalle mennessäni, vien jotain kellariin talvisäilytykseen. Hyllyillä on ruukkua ja purkkia, seinällä roikkuu lapiot ja talikot poikineen. Pihalla tulee myös kierreltyä ihan vain katselemassa. Tallennan kuvia mieleeni talven varalle ja samalla pohdin, mitä on kesän aikana tullut toteutettua ja mikä on jäänyt tekemättä. Joskus on hyvä, ettei kaikkea tee ihan heti vaan antaa asian muhia ja mehustua. On käynyt niinkin, että jokin suunnitelma ei joko ole ollut laisinkaan toteutuskelpoinen tai sitten se on muuttunut melkoisestikin ennen valmistumistaan. Tänä kesänä piti kunnostamani toisen puolikkaan rinteestä. Sen verran sain aloitettua, että siirsin portaiden vierestä muutaman Vuorenkilven pois. Muuta ei tapahtunut joko siksi, ettei ollut riittävästi aikaa tai sitten siksi, ettei päässä ollut vielä oikein valmista suunnitelmaa. Ehkä on tarkoituskin, että ajatus saa muhia ja jalostua vielä jonkin aikaa.

En tiedä, onko nyt hyvä vai huono sienivuosi, mutta runsaasti sieniä kyllä meidänkin metsässä tuntuu olevan. Etenkin kärpässieniä olen viime aikoina nähnyt varmaan enemmän kuin vuosiin yhteensä. Pieniä ja palleroisia, suuria ja laakeita. Punainen hattu valkoisine pilkkuineen näkyy pitkälle. Ehkä niin on tarkoituskin, ettei kukaan huvikseen mene popsimaan myrkyllisiä sieniä. Harmi, että olen niin surkea sieni-ihminen, sillä sienet ovat kyllä hyvää ja terveellistä raaka-ainetta. Sekä halpaa eli likimain ilmaisia, jos ne viitsii itse käydä metsästä keräämässä. Ihana naapurini on taannut meille edes pari herkkuhetkeä tuomalla pussillisen juuri poimittuja Suppilovahveroita, joista olen pyöräyttänyt maukkaan piiraan. 

Sienillä on varsin hauskoja olomuotoja. Etenkin isoiksi kasvaessaan ne vinksahtavat milloin mihinkin suuntaan ja saattavat muodostaa suuria mättäitä. Meidän pihalla on jonkun verran ammoisina aikoina kaadettujen puiden kantoja, joissa kasvaa jos jonkinlaista lahottajasientä. Seassa on lilliputtikokoista Sibelius-monumenttia ja suklaanruskeaa sacher-kakkulajitelmaa. Kumma, ettei ole tullut kuvattua noita taiteellisia muodostelmia omassa pihassa, vaikka alituiseen kameran kanssa ulkona kävelenkin.

Ehkä pitäisi myös perehtyä oluen valmistukseen, koska alapihan portin ympärille kietoutunut Humala on tehnyt runsaasti kukintoja, tai pähkylöitä tai mitä ne nyt ovatkin nimeltään. Vaatimattomia, mutta niitä on sitäkin enemmän. Ensi keväänä täytyy sitoa humala huolellisemmin porttiin kiinni, jotta se ei tarttuisi ohikulkijoiden vaatteisiin ja hiuksiin kiinni. Karheilla oksillaan tukkaan tarttuessaan se on kuin jokin tappajaköynnös, joka ei millään sallisi läpikulkua vahtimastaan portista.