Leipomuksia itselle ja muille

Valkoinen ritarini senkun kaunistuu. Ensimmäisestä vanasta on kolme kukintoa avoinna ja yksi viittä vaille. Toinen vana tunkee itseään ensimmäisen vanan kukkien keskelle ja kolmannesta vanasta pilkistää valkoista kärkeä. On se vaan niin kaunis. Huomaan iltaisin katseeni pysähtyvän amarylliksen kauneutta ihailemaan kerran jos toisenkin.

Jo monena vuotena olen ajatellut, että voisin hyvin jättää piparien leipomisen väliin. Lasten kanssa piparitalkoot oli kiinteästi joulun odotukseen liittyvä traditio. Piparit myös katosivat tehokkaasti niin isoihin kuin pieniinkin suihin. Osa hävisi jo taikinana. Muistan omastakin lapsuudesta, miten houkuttelevaa oli upottaa lusikka viileässä odottavaan piparitaikinaan. Omatkin lapseni saivat taikinaan kunnollisen kraatterin aikaan kuvitellen ehkä, etten sitä huomaisi. Nyt on toisin. Loput viimevuotisista joulupipareita söimme kuukausi sitten. Oikeastaan juuri noita lokakuussa syötyjä pipareita muistellen päätin sittenkin tehdä pienen taikinan ja pyöräytin sen pipareiksi. Taikinan mausteinen tuoksu on vastustamaton. Piparit maistuvat ihanilta vaikkapa sinihomejuuston kanssa myös joulun jälkeen. Ei ollut iso homma. Olen tyytyväinen, että siihen ryhdyin.

Taatelikakku on kuulunut meidän jouluun iäisyyden. Miksiköhän sitä ei juuri muulloin tule leivottua, vaikka se maistuu hyvältä ja kestää mainiosti säilytyksen. Maku vain syvenee ja paranee.  Taatelikakkuja olen leiponut myös sukulaisille ja ystäville viemisiksi. Tänäkin vuonna lupasin viedä äidille taatelikakun ja pari kakkua löytää tiensä toisiin koteihin.

Päätin vaihteeksi kokeilla uutta ohjetta. Sellaisen löysin Suvikummun Marjan blogista. Marja maustoi taatelikakkunsa Blossa 19 -glögillä. Minä laitoin madeiraa. Kakut onnistuivat hyvin ja maku on mukavasti kosteampi, kuin omalla vanhalla ohjeellani toteutettuna. Kiitos Marjalle hyvästä ohjeesta.

Perheemme joulupöytään kuuluu jälkiruokana aina viktoriankiisseli. Ohje on muistaakseni 80-luvun Kotivinkki-lehdestä (voi olla väärä muistikuva). Tarjotessani tätä jälkiruokana, moni on ihmetellyt, miksi sen nimi on kiisseli. Viktoriankiisseli on pikemminkin vanukas, oikeastaan riisipuuron hienompi, kylmänä syötävä versio. Ehkä nimi on aikanaan käännetty väärin ja jäänyt kiisselinä elämään. Lasten asuessa nyt omissa kodeissaan, emme syö yhteistä joulupuuroa. Siksi kätken toivomusmantelin viktoriankiisseliin.

Tänä vuonna emme syö yhteistä jouluruokaa laisinkaan. Niinpä tein viktoriankiisseliä pikkujoulujälkkäriksi. Kiisselin kyytipoikana voi syödä mitä tahansa marjasosetta. Meillä kiisselin kumppanina on aina kesällä pakastettuja mansikoita soseutettuna. Hyvää on, uskokaa pois! Alla ohje, jos joku haluaa kokeilla.

VIKTORIANKIISSELI

1 dl puuroriisiä

2 dl vettä

3½ - 4 dl maitoa

½ dl sokeria

2 tl vaniljasokeria

yhden sitruunan mehu

(1 tl raastettua sitruunan kuorta)

2 liivatelehteä

2 dl kuohu- tai vispikermaa

Pane riisit kiehuvaan, suolalla maustettuun veteen. Kun vesi on imeytynyt, lisää maito. Keitä puuroa kunnes riisit ovat kypsiä. (Älä keitä liian pitkään tai korkealla lämmöllä, jotta riisit eivät rikkoontuisi). Jäähdytä puuro täysin kylmäksi. Mausta se sokerilla, vaniljasokerilla ja sitruunamehulla. Jos käytät sitruunan kuorta, pese sitruuna ennen raastamista huolellisesti kuumalla vedellä.

Pehmitä liivatelehtiä kylmässä vedessä noin 5 min. Liota ne sen jälkeen kuumaan vesitilkkaan. Lisää liivateseos sekä lopuksi vaahdoksi vatkattu kerma puuron joukkoon. Kaada kiisseli lasikulhoon hyytymään. 

Tarjoa Viktoriankiisseli esimerkiksi mansikkakastikkeen kera. Soseuta mansikat tehosekoittimessa tai puserra ne siivilän läpi. Lisää hiukan vettä (pakastemansikat eivät kaipaa vettä) sekä halutessasi sitruunamehua ja sokeria.

Kauppaketjun ruokaohjelehdessä oli kuva hauskoista ja vähän erilaisista joulutortuista. Niitähän piti kokeilla. Helppoja tehdä, joskin hiukan sotkuisia. Ajattelin tehdä samalla ohjeella joskus suolaisia leivonnaisia, jolloin korvaan luumusoseen esimerkiksi maustetulla tuorejuustolla.

Tapiolassa runsas viikko sitten asioidessani kuljin kauppakeskus Ainoassa kukkakaupan ohi. Jo yhden kauniin amarylliksen omistajana en siltikään kyennyt menemään ohi, kun näin kaupassa komeita ritareita. Houkutus oli suuri huomatessani joukossa olevan myös vaaleanpunaisia. Muutama vuosi sitten minulla oli ihastuttava Rozetta-amaryllis, joka avautuessaan oli kuin tyllimekkoinen balettitanssijatar. Nyt niitä oli kukkakaupassa aivan edessäni, enkä todellakaan puolta minuuttia miettinyt, kun myyjä jo pakkasi minulle Rozettan kotiin tuotavaksi. Ei pääse puutarhahörhö kukkahimostaan eroon edes talvella. Eikä onneksi tarvitsekaan.

Mukavaa sunnuntaita kaikille!