Ruususeurasta postia

Liityin Suomen Ruususeuran jäseneksi ja tänään sain ensimmäisen jäsenlehden, tuon oikeanpuoleisen Ruusunlehden. Mukana tuli Pirjo Raution "Tuoksuvat tarhakurtturuusut" ja kaunis ruusukortti, jolla minut toivotettiin tervetulleeksi seuran jäseneksi. Paljon siis mielenkiintoista lukemista ja ihania kuvia. Vaikka ei ruusuja omaan puutarhaan istuttaisikaan, on kiva kartuttaa tietojaan. Minä kyllä höpsähdin pari kesää sitten pensasruusuihin, joten koen kaiken tiedon olevan tarpeellista.

Toivottavasti teidänkin viikonloppunne on alkanut näin mukavasti. Ellei postilaatikossanne ole ruusupostia, laitan tähän lohduksi kuvan helmikuisesta ruusukimpusta. 

Mukavaa viikonloppua kaikille!

 

Piha-ahkerointikausi avattu

Ihan oikea piha-ahkerointikausi on nyt sitten avattu. Ensin piti kävellä postiin ja apteekkiin. Meillähän ei tietenkään enää mitään oikeaa postia ole ja tämä asiamiespostikin muutti eilen paikallisen R-kioskin tiloihin sijaittuaan sitä ennen muutaman vuoden yhden kaupan tiloissa ja sitä ennen niinikään muutaman vuoden erään toisen kaupan tiloissa. Ja sitä ennen kylän toisessa päässä sijaitsevalla teollisuusalueella. Muistissa toki on sekin aika, jolloin meidän kylällä oli ihan oikea posti, mutta niin kauan siitä alkaa kohta olla, ettei ihme, jos muistikuvat ihkaoikeasta postista hämärtyvät. No, onhan se parempi, että postipalvelut ovat edelleen omalla kylällä saatavissa, mutta jos tämä uusi yrittäjä lopettaa oheispostin pitämisen, silloin alkaa kylän mahdollisuudet omiin postipalveluihin olla lopussa. Vaan eipä nyt mennä vielä sentään asioiden edelle.

Kävinhän minä apteekissakin, mutta unohdin tietenkin sen pääasian, jonka vuoksi sinne menin eli sitruunahapon. Piti pyörittää pyykinpesukone sitruunahapolla, jotta saisin putsattua rumpuun kertyneet töhnät pois. Katselin nimittäin Kuningaskuluttaja-ohjelmaa, jossa näytettiin, millaisen savitöhnäkerroksen jauhemaisissa pesuaineissa oleva zeoliitti tekee pesukoneeseen. Siirryin siis oitis nestemäisiin pesuaineisiin, joissa zeoliitin sijasta käytetään sitriittiä (tai jotain sinne päin), ja päätin käydä ostamassa sitruunahappoa. 

Kiva on muistaa puolimatkassa kotiin, että se kävelyreissun ehkä tärkein tehtävä jäi sitten tekemättä. Mutta en kyllä takaisinkaan lähtenyt enää kävelemään. Joutaahan tuon jonain toisena päivänä - jos muistaa.

Tietenkin roikotin isoa kameraa koko matkan kaulassani siltä varalta, jos vaikka yksi leskenlehti sattuisi jossain tienpenkalla näkymään. Ei näkynyt. Kaikenmaailman roskaa kyllä riittämiin. Ei sentään sitä muovista puutarhatuolia, joka viime keväänä könötti nurinniskoin yllä olevan puron rantamilla. Kyllä olisi ympäristö paljon siistimpi, jos ihmiset lakkaisivat tyhjentämästä käsiään ja taskujaan ihan minne sattuu. Kuulemma pitäisi olla enemmän roskiksia, mutta pitääkö sitä nyt mehut ja kaljat tyhjentää jo kauppamatkalla. Ja miksei sitä jaksa tyhjää purkkia kantaa, kun sen täydenkin? Ikuisuuskysymys.

28 vuotta olen kävellyt säännöllisen epäsäännöllisesti tämän ladon ohi ja yhä se on pystyssä. Viime aikoina ladosta on alkanut kadota osia yhä nopeampaan tahtiin ja kuten kuvasta näkyy, ilmastointi taitaa pelata jo enemmän kuin tehokkaasti. Katto on kyllä sen verran suorassa, ettei rakennus ihan heti vinoon vielä kellahda. Jännitystä siis piisaa jatkossakin.

Keskimmäinen kylämme järvistä on yhä jäässä, kuten ne kaksi muutakin. Tällä järvellä ehti olla muutaman hetken luistelurata järven ympäri. Olen aina haaveillut retkiluistelusta, joten ehkä vielä jonain talvena tempaisen ja lähden lajia kokeilemaan. Etenkin, jos siihen vastaisuudessakin on mahdollisuus ihan omalla kylällä. Näille jäille en kyllä enää menisi. Aika heppoisen näköistä alkaa jo olla.

Sen sijaan kirjastonmäestä kohti puroa valuva vesi on tämän talven aikana muodostanut aikamoisen jäätikön. Paksuutta tuolla taitaa olla parikymmentä senttiä ja sen päällä muutaman metrin matkan tallustelin tänääkin etsiessäni sopivaa kuvauspaikkaa. Tuon möhkäleen sulamiseen tarvitaan vähän enemmän kuin nämä viime päivien maksimissaan parin asteen lämpötilat.

Ai niin, siitä piha-ahkerointikauden aloittamisesta... Aiheesta ei ole ainuttakaan kuvaa, sillä olen niin naatti, etten jaksa enää lähteä pihalle kuvaamaan. Ja kello lähentelee iltakuutta, joten pimeyskin alkaa vähitellen laskeutua. 

Asiointireissulta palattuani vaihdoin pihavaatteet päälle ja nostin pitkät tikkaat talon puistopäädyn seinää vasten. Leikkasin seinällä kasvavasta köynnöshortensiasta sellaiset oksat, jotka alkoivat uhkaavasti tunkeutua katon alusrakenteisiin. Olen istuttanut köynnöshortensiaa myös talon tienpuoleiselle seinustalle, mutta viime kesänä totesin, että köynnös alkoi kasvaa kohti ikkuinoita ja etenkin ikkunapuitteita, mikä ei ehkä ole ihan hyvä asia. Köynnöshortensia tarttuu hyvin lujasti kiinni ja sen irroittaminen saattaa rikkoa jopa rakenteita ja taatusti jättää ainakin aika ikävät jäljet. Kiskoin köynnöksen pois seinästä jo viime keväänä ja yritän nyt saada sen kasvamaan metrin verran seinästä ulospäin pystyttämäni 80 cm:n korkuisen verkkoaidan tukemana. Koska köynnös oli jo hyvässä kasvuvauhdissa sitä vuosi sitten irroittaessani, en silloin tehnyt kovin radikaaleja leikkauksia. Ajattelin, että katsotaan, selviääkö se ylipäätään hengissä. Hyvin selvisi, joten nyt asettelin kasvia paremmin ja leikkasin oksia, jotka näyttivät siirtorytäkässä kärsineen.

Leikatuista oksista syntyi käytäville aikalailla roskaa ja moskaa, joten nekin täytyi sitten haravoida pois ja samalla tuli häärittyä sinne tänne. 

Suojasin myös viime keväänä istuttamani uudet rhodot ja toisesta kukkapenkistä siirtämäni mahoniat varjostusverkoilla. Maa on vielä aikamoisessa jäässä, sillä tikkua en saanut multaan tungettua. Rhodoista on kuitenkin jo lehdet avautuneet pakkasilmojen sykkyrältä, joten etenkin aurinkoisella säällä ne ovat vaarassa ilman varjostusta. 

Niin, ja ilokseni voin ilmoittaa, että tänään olen nähnyt taivaalla auringon. Sellaisen keltaisen pyörylän - tiedättehän -, joka tekee harmauteen kyllästyneen puutarhaihmisen ylen iloiseksi ja onnelliseksi. Nyt olen sitten raittiin ilman ja hyödyllisen puuhailun terveesti väsyttämä ja vähän raihnainenkin. Tikkaita kiipeillessä taisi löytyä unohtuneita lihaksia. Yes, nyt voisi jatkaa sukan kutomista.

Iloisia puutarhapuuhailuhetkiä kaikille!

 

Pitkiä pellavia.....

Eilen päästiin manailemaan takatalvea kesken hyvin alkaneen kevään, kun taivaalta tuli aamusta alkaen lunta vajaan yhden pakkasasteen huurruttamaan maahan. Eipä paljon tehnyt mieli pihamaalle ja tyydyin katselemaan työhuoneen ikkunasta leikkimökin seinustalla värjöttelevää Bertta-heppapoloista, jonka harjastakaan ei enää montaa haihtuvaa ole jäljellä, hännästä puhumattakaan. Olen joskus tuumaillut, pitäisikö polle taluttaa talveksi leikkimökkiin säätä pitämään, vaan mahtaako sekään pollen etenevää lahoamista estää. Naapurin lapsenlapset käyvät joskus pollelle syöttämässä leikkimökin hyllystä hakemiaan muoviporkkanoita, joten ihan eläkeheppana ei pollen tarvitse seinustalla oleskella. Minusta on mukava katsella Berttaa työhuoneen ikkunasta ja muistella, kuinka isäni toi peräkärryllä itse tekemänsä Bertan pihallemme pienen heppahullutyttäremme iloksi. Kyllä on Bertalla ratsastettu, ihan on kuin perheenjäsen.

Tänään sää on ollut - jos mahdollista - eilistäkin surkeampi. Taivaalta sataa harmaata tihkua ja yön aikana lisää satanut lumi on märkääkin märempää. Tällä vauhdilla se sulaa kyllä nopeasti, mitä en yhtään harmittele. Oikeastaan nyt on ihan perinteinen kevätsää, siis sellainen tyypillinen loska ja harmaus, joka on aika ominaista täällä etelärannikolla keväisin.

Juuso ei märästä lumesta välitä ja se onkin eilen ja tänään käynyt vain pikaseltaan tarpeillaan haluten heti sen jälkeen sisälle. Helmikuisina kevätpäivinä se sentään halusi jo jäädä terassin portaille istumaan ja tinttejä tiirailemaan, mutta tänään sen mielestä on ikävä takatalvi ja nojatuolin lämpö tuntuu huomattavasti lokoisammalta. Nuo pienet pilkut Juuson tassunjälkien vieressä on syreenin oksilta pudonneiden vesipisaroiden jälkiä.

Eilen vietettiin laskiaissunnuntaita. Tosin meillä ei laskettu mäkeä pitkiä pellavia huutaen vaan minä leivoin keittiössä pullia ja Ukkokulta taisi uppoutua sohvalla lojuen kirjastosta lainattuun dekkariin. Minun pullistani ei juuri koskaan tule ulkonäöltään palkintokelpoisia, mutta se ei menoa haittaa. Maku ratkaisee ja ihan tyytyväinen olen leipomuksiini - useimmiten. Koska Ukkokulta ei ole laisinkaan marsipaanin ystävä, saimme kylään saapuneen Peräkamaripojan kanssa nautiskella yhdistetyistä hillo-marsipaani-pullista. Muutaman tein pelkällä hillolla, jotta Ukkokulta ei ihan jäisi ilman. 

Jotta päivä ei olisi pelkkää harmaata, tuunataan sitä raikkaalla tulppaanikuvalla. 

Mukavaa alkanutta viikkoa kaikille!

Kevään ensimmäinen

Jippii, maaliskuun 1. päivä ja aurinko paistaa! Ei tosin mikään huippulämmin auringossakaan, meidän mittari näyttää vajaata kahta plusastetta. Mutta onhan tämä silti aikamoisen keväistä, kun pihassa on todella vähän lunta. Monin paikoin kevään merkkejä on runsaasti nähtävissä, vaan meillä on ollut pitkään pilvistä, öisin kolme-neljä astetta pakkasta ja päivisinkin tosiaan vain hitusen plussalla. Vesisateiden aikaan muutenkin vähäinen lumi suli hurjaa vauhtia, mutta sittemmin kaikki on jämähtänyt paikalleen. Alapihallakin on ohut lumi- ja jääpeite.

Jotta totuus ajankohdasta ei hämärtyisi, löytyy pihaltamme tällainenkin kohta. Tosin tuota lunta ei montaa senttiä ole ja siitäkin suurin osa lienee itse istutusten päälle käytäviltä lapioimaani lunta. Nuo sipulien istutusmerkitkin näkyvät hyvin. 

Tänä keväänä ei sitten ilmeisesti tarvitse tehdä minkäänlaisia keväänedistystoimenpiteitä. Kuten jään hakkaamista kulkuväyliltä ja lumen lapioimista aurinkoisiin paikkoihin sen sulamisen nopeuttamiseksi. Ehkä saamme siirtyä suoraan talvesta kesään.

Kevätkaihonkukka virittelee olemustaan kohti lämpimämpiä ilmoja

Veikkaan, että narsissi se siinä kurkistelee

Kyllä kissa tietää, missä on sopivan lämmintä. Olohuoneen matolle paistava aurinko saa Juuson kiehnäämään itseään puolelta toiselle ja siinä ohessa mamman lankakerä saa kyytiä.

Hiukan pitää mammaa mulkaista alta kulmain, kun tulee makoisia päiväunia häiritsemään kesken kaiken.

Pii paa puu, terve maaliskuu!
Räystähältä vesi pirskuu,
iloisena tintti tirskuu.
Kissat innostuu, onhan maaliskuu.

Villasukista tulppaaneihin

Facebookissa on monenlaisia käsityöryhmiä, joista yksi on nimeltään Voihan villasukat. Kävin tänään katselemassa, millaisia ihania sukkia tuon ryhmän jäsenet ovat jälleen kutoneet. Eräs ryhmäläinen kertoi kutoneensa sukkaa televisiota katsellessaan. Välillä hän oli vilkaissut meneillään olevaa käsityötä ja todennut, että kohta pitää aloittaa kärkikavennukset, jonka jälkeen niin sukan kutominen kuin television katseleminenkin oli jatkunut. Ohjelman päätyttyä hän oli katsahtanut jälleen kutomukseensa ja todennut kutoneensa kärkikavennuksen sijaan sukan kärkeen toisen kantapään. Juttunsa vahvistukseksi hän oli laittanut myös kuvan, jossa tosiaan miltei valmiin sukan kärjessä kasvoi uusi kantapää. Kyllä nauratti, kerran jos toisenkin. En yhtään ihmettelisi, vaikka minullekin kasvaisi ylimääräisiä kantapäitä kutomuksiini, sillä aika automaattista tuosta sukkahommasta on tullut. Ei ole kerta eikä ensimmäinenkään, kun joudun purkamaan väärää väriä tai ylimääräisiä kerroksia, kun sukan sijasta olen intensiivisesti tuijottanut pelkästään telkkaria.

Toistaiseksi en ole vielä tähän villasukkajumppaan laisinkaan kyllästynyt. Huomenna ajattelin taas poiketa naapurikylän kauppaan, jossa 7veljestä on tarjouksessa. Pitää täydentää lankavarastoja, ettei vaan pääse tulemaan tilannetta, jolloin joutuisin pyörittämään pelkkiä peukaloita. Toistaiseksi valmiiden sukkien varastokaan ei ole päässyt liian suureksi, sillä aina on joku, jolle sukat voi syystä tai toisesta antaa. Nuo siniraitaiset menivät viime sunnuntaina naapurin isännälle synttärilahjaksi. Nyt kyllä sukkatalkoisiin tulee pienoinen tauko, sillä aloitin vauvannutun väsäämisen. Veljenpojasta tulee toukokuussa isä, joten tädin pitää vähän ahkeroida.

Joku  kirjoitti täällä blogimaailmassa, että siemenet ovat taimettuneet kovin hitaasti. Samaa olen huomannut omilla viljelmilläni. Viime keväänä siemenkylvöni ja taimikasvatukseni onnistuivat niin hyvin, että odotin vähän samansuuntaista menestystä tälläkin kertaa. No, aikaistahan vielä on tehdä mitään johtopäätöksiä ja kylvöksiäkin on edelleen tekemättä. Ehkä tämä varsin varhainen kevään saapuminen saa meikäläisenkin liian hätäiseksi.

Ovikello soi ja naapuri toi minulle kimpun upeita, pitkävartisia tummanpunaisia ruusuja. Hänen miniänsä on töissä puutarhaliikkeessä, jossa kasvien kierto on nopeaa ja välillä turhankin hyväkuntoisia kukkia on menossa suoraan roskiin. Ihana naapurini tietää, että minulle kyllä kukat kelpaavat ja pääsen usein osalliseksi hänen miniänsä tuomisista. Juuri saapuneista ruusuista en ole vielä ehtinyt kuvaa räpsäistä, joten nautiskelkaa näistä viime viikonlopun tulppaaneista.

 

Pientä puhdetta ja pohdintaa

Eilen ja tänään olen ollut pihalla leikkaamassa havuja eli tässä tapauksessa vielä minimaalisen kokoista kuusiaitaa alapihalla ja tien viereen muutama vuosi sitten istutettua tuija-aitaa. Kuusilla on mittaa vajaa 30 senttiä, mutta kerrankin olen ajoissa leikkaamispuuhissa. Jotta aidasta tulisi tuuhea ja tiheä, leikkaaminen tulee aloittaa toisena keväänä istutuksesta. Eipä noissa paljon leikkaamista ollut, mutta latvaa lukuunottamatta nipsaisin oksista palan pois. Kovin säälittävältä tuo minun aitani tässä vaiheessa näyttää ja vahvasti epäilen, etten mitään tuuheaa seinämää tule elinaikanani näkemään. Olenpa kuitenkin laittanut jotain alulle, siitä sitten ehkä joku joskus jatkaa.

Tuijan leikkaaminen onkin helppo juttu, sillä ainakaan suurta voimaa siinä tehtävässä ei tarvita. Ensin ajattelin laittaa linjalangan avuksi, mutta ilman sitäkin onnistuin ihan hyvin. En ainakaan huomannut suurempia monttuja aidassani.

Ulkona puuhailu tuntui mukavalta, mutta mitään erityistä kevätsäätä täällä ei kyllä ole ollut.  Eilen lämpöä oli runsas kaksi astetta ja tänään vajaa yksi. Tätä päivää on merkittävästi viilentänyt myös kova tuuli. Luvattua aurinkoa ei ole näkynyt. Harmikseni meidän pihasta ei myöskään löydy piippoja eikä juuri muutakaan kiinnostavaa. Kulkuväyliltä kukkapenkkeihin lapioimani lumi näyttää jämähtäneen tiiviiksi kanneksi, jonka alta ei pahemmin mitään kurkota.

Ja juuri nyt tätä kirjoittaessani aurinko onkin päättänyt suorittaa estradille astumisensa ja paistaa hennosti ohuen pilvipeitteen läpi. Tai siis paistoi puolen lauseen verran.

Syksyllä kannoin pelaguuni kellariin. Aiemmin olen kokeillut talvetusta autotallissa, mutta siellä on liian kylmä ja kukat paleltuivat. Kellarissa on taasen liian lämmin ja enimmän aikaa myös pimeää. Olen käynyt kastelemassa pelaguitani säännöllisesti, mutta osa niistä näyttää silti nuupahtaneen lopullisesti. Tänään vihdoin sain tuotua työhuoneeseeni pienen puutarhapöydän, jotta voin kantaa elossa säilyneet pelaguut sisälle virkistymään. 

Jos nyt rakentaisin omakotitaloa, harkitsisin ihan tosissani kunnollista viherhuonetta. Ei siis mitään pientä lasikoppia paria palmua varten olohuoneen kyljessä, vaan sellaista, jonka lämpötilaa olisi mahdollista säätää ja jossa voisi talvettaa monia kesällä ulos vietäviä kasveja. Huoneessa pitäisi olla lattia jostain kivimateriaalista ja ikkunoita mahdollisimman paljon, mielellään myös osa katosta saisi olla lasia. Huoneessa tulisi olla vesipiste ja lattiaviemärit, säilytystilaa ruukuille, mullalle ja työvälineille sekä kunnolliset työtilat esimerkiksi ruukuttamiselle ja taimien hoidolle asianmukaisesta valaistuksesta puhuttamaan. Sieltä pitäisi päästä suoraan pihamaalle ja huoneesta tulisi olla käynti myös sisätiloihin. Viherhuone toimisi talvipuutarhana, kesähuoneena ja ehkä myös kesäisenä uloskäyntinä talosta. Unelmieni viherhuoneita olen nähnyt englantilaisissa elokuvissa ja sarjoissa. Äkkiä etsimällä en löytänyt ainuttakaan hyvää kuvaa netistä tähän vinkiksi.

Miksi muuten ihmisen pitää olla niin herkkä sille, mitä muut hänestä mahdollisesti ajattelevat? Toisinaan tunnen itseni ihan idiootiksi touhutessani puutarhassa ja päälle päätteeksi vielä hiippaillessani kuvaamassa kaikkea, mitä monet eivät edes pysty näkemään. Naapuristossani ei ole - ainakaan lähietäisyydellä - puutarhastaan innostuneita asukkaita. Useimmilla on jotain istutettu aikanaan ja siihen nähtävästi ollaan tyytyväisiä. Nurmikko ajetaan, kun se haittaa näkyvyyttä tai pakosti muutaman kerran kesässä. Ja syksyllä haravoidaan maahan pudonneet koivunlehdet ainakin pinoon, joillakin se pino saattaa jäädä sille sijoilleen vuosi kausisi. Vähemmän on pihoja, joissa joku alituiseen kyykkisi rikkaruohoja nyppimässä tai kulkisi kottikärryjen ja lapion kanssa uusia istutuspaikkoja tutkailemassa. Joskus mietin, eikö olisi käytännöllisempää asua pienen pihan rivitalossa tai peräti kerrostalossa, jos omalla pihalla ei ole muuta merkitystä kuin ruostuvan ruohonleikkurin pysäköintipaikkana.

Ohikulkijat saattavat todeta minulle vähän tuhahtavaan sävyyn, että sinä se jaksat kyykkiä pensaidesi parissa. Silloin tulen miettineeksi, olenko tosiaan kummajainen ja pitäisikö pysytellä pihan puolella ihmisten aikaan. Kulkiessani kameran kanssa minulta kysytään, mitä oikein kuvaan. Ihminen, joka kävelee puutarhassa näkemättä mullasta nousevia ihmeitä, ei taida ymmärtää niitä pieniä ilonhetkiä, jotka puutarhurin on ihan pakko tallentaa muuallekin kuin omaan pääkoppaansa. 

Onneksi useimmiten pääsen jälleen sinuiksi itseni  kanssa ja kykenen viittaamaan kintaalla muiden ihmisten mahdollisille ajatuksille. Jos pihalla touhuaminen ja puskien parissa möyriminen saa minut onnelliseksi, on se ja sama, mitä muut tekevät tai jättävät tekemättä. Elämässäni on ollut vaikeuksia, surua ja murhetta, mutta juuri nyt vallitsee seesteisyys ja rauha. Monien asioiden toivoisin olevan toisin, ja iäkkäiden vanhempien tai omaa elämäänsä rakentavien lasten suhteen yllätykset saattavat olla aivan oven takana. Turha on kuitenkin etukäteen ennustamattomia asioita miettiä. Kevät on ovella ja kohta keitän kahvit.

 .

Pelto-ojissa lorisee

Teimme tänään perälenkin eli kiersimme kotimme ohi kulkevan tien niin pitkälle, kuin sitä pääsee ja palasimme sitten takaisin. Otin kameran mukaani, mikä tarkoittaa minun osalleni intervalliulkoilua, sillä yleensä Ukkokulta jatkaa kävelemistään jäädessäni kuvaamaan. Sitten minun onkin reippailtava hänet kiinni, kunnes sama kuvio jälleen toistuu. Ainakin toinen meistä saa tehokasta liikuntaa.

Eilen satoi silkkaa vettä oikein kunnolla ja niin teki vielä tänä aamunakin. Lähtiessämme lenkille näytti, kuin aurinko alkaisi paistaa, mutta eipä alkanutkaan. Lähes kolmen asteen lämpötila ja mukava lounaistuuli sekä ojissa loriseva vesi saivat sään tuntumaan oikein keväiseltä.

Lenkillä tapaamamme naapuri katseli kaulassani roikkuvaa kameraa ja kysäisi, olimmeko lähteneet lintuja bongaamaan. Ukkokulta totesi naapurille, että meillä kuvataan kukkia silloinkin, kun niitä ei missään ole näkyvillä. Jätin kommentoimatta.

Kevät on aktiivista metsänkaatoaikaa ja jälleen perälenkkimme varrelle oli kasattu isoja puupinoja, joista osa on jo kuluneen viikon aikana rahdattu pois. Mieleen muistuu vuosien takaa eräs tuttava, joka myi aina metsää ryhtyessään remontoimaan kotiaan. Ammottavat hakkuuaukiot saivat nimet remonttien mukaan; oli keittiökaappiaukiota ja sauna-aukiota, terassinlaajennushakkuuta ja kattoremonttilakeutta.

Jäin mietteissäni katselemaan puupinoissa olevien pöllien päitä. Pienemmissä tukeissa muoto näyttää useimmiten aika pyöreältä, mutta isommat puut ovatkin levittäytyneet yksilöllisemmin ja pöllien halkileikkaukset laittoivat mielikuvituksen liikkeelle. Piparkakku, Smurffin hattu...

Lunta on vain nimeksi ja vesisateet vievät senkin vähän. Tämän kuvan pellolla hiihdimme pikkuveljen tytön kanssa viime vuonna hiihtolomaviikolla. Siis kuluneella viikolla. Näyttäisi, että tuolla on tänäkin vuonna latukone käynyt, mutta monen päivän ilo sen tamppaama väylä ei ole ollut. Minua lumettomuus ei haittaa, sillä en ole talvi-ihminen laisinkaan. Jo syksyllä alan odottaa seuraavaa kevättä ja kesää. Tietenkin meidät on kyllästetty pahanilman odotuksilla eli ei muka parane iloita aikaisesta keväästä, koska ihan varmasti sen tulee pilaamaan jokin monista takatalvista. Olen yrittänyt opetella positiivista ajattelua ja siihen kuuluu asennoituminen kulloiseenkin tilanteeseen tyyneydellä. Jollei ole kunnollista talvea ja lunta, sitten keksitään muuta tekemistä. Eipä ole lumitöitä ja näin omakotiasujana iloitsen pienemmistä energiakuluista.

Iltaisin uni tulee mukavasti, kun keskittyy pohdiskelemaan tulevan kevään istutuksia. Tässä muutama päivä sitten pohdiskelin täällä blogissakin, millaisia pensasruusuja seuraavaksi hankkisin. Sain hyviä vinkkejä mm. kotimaisiin oloihin kehitetyistä ruusuista, joilla on hauskoja nimiä, kuten Sointu, Sävel, Lumo, Ilo ja Tove Jansson. Iloa lukuunottamatta uutuuksia onkin jo kohtalaisen hyvin saatavissa, vaikka ensimmäiset tulivat taimimyymälöihin vasta viitisen vuotta sitten. Olenkin jo suunnitellut retkeä Hongiston taimistolle - kunhan se nyt on ajankohtaista.

Viime vuonna olin jo takuuvarma, että taidan tänä vuonna jättää puutarhamessut väliin. No, se oli viime vuonna. Nyt olen jo ihan vakavissani päättänyt, että tottahan sitä taas messuille mennään. Se ikäänkuin kuuluu kevään ohjelmistoon ja saa mielen virittäytymään tulevaan kesään.

Facebookissa kiersi viime viikolla tällainen kuva mehiläisille suosiollisista kasveista. Tiedän, toisten kuvia ei saisi luvatta julkaista, mutta en löytänyt tälle kuvalle lähdettä. Aihe on kuitenkin tärkeä ja kuvassa viesti on hauskasti toteutettu, joten annettakoon minulle tämän kerran anteeksi.

Jotta tunnelma ei olisi niin harmaa, laitettakoon tähän loppuun kuva orkideasta, joka ei ole laisinkaan harmaa. Siinä hän keikistelee ja tuo iloa sunnuntaipäiväämme. Nautiskelkaa!

Kesäkukka Kosmosta ja leijonankitaa -blogista, olet lämpimästi tervetullut blogini pariin.

Tuoksuvia tulppaaneja

Kulunut viikko on ollut vähemmän märkä, sillä päivälämpötilakin on pysynyt ihan pikkuisen pakkasen puolella. Lunta on hyvin vähän, pihallakin kulkuväylät ovat likimain hiekalla. Enin osa lumesta on kukkapenkeissä, joihin olen sitä lapioinut kasvien suojaksi. Tänään näin pilkahduksen auringosta, mutta vain pilkahduksen. Aurinko ei tainnut jaksaa ponnistaa paistamaan paksujen pilvimassojen läpi. Pienikin pakkanen näyttää tuovan oitis linnut siemeniä syömään ja toisinaan oravakin käy napostelemassa lintujen pudottamia pähkinöitä.

Ystävänpäivän ja Ukkokullan syntymäpäivän johdosta meillä on ollut koti täynnä kukkia. Tulppaaneja tulvillaan ja ihania miniruusuja. Yhdessä maljakossa tulppaanit tuoksuvat ja kukkien ohi kävellessä tuoksu leijailee pitkään mukana. Ihanaa.

Jälleen on valmistunut parit villasukat ja kolmannetkin ovat loppusuoralla. Pitihän minunkin harjoitella noita kuplia, jotka tuntuvat olevan nyt varsinainen IN-juttu, erityisesti lapasissa. Kuplien tekeminen on aika helppoa, mutta jonkin verran hidastaa etenemistä, sillä kudottujen silmukoiden purkaminen vaatii vähän keskittymistä, ettei silmukat livahda kokonaan käsistä.

Näiden vaaleiden sukkien mallineulekin on ihan helppoa, mutta se näyttää kiristävän sen verran, että pitkissä sukissa kannattaa laittaa puikoille enemmän silmukoita. Näistä oli tarkoitus tehdä polvisukat, mutta juuri tuon kiristävyyden takia saivat jäädä vähän lyhyemmiksi.

Käsi- ja sormikivuillekin löytyi syy - nivelrikko. Mikään ei paranna sitä, kipujen yltyessä särkylääkettä ja käsiä tulee pitää lämpiminä. No, kutomista ja puutarhatöitä on lupa ja syytäkin jatkaa aktiivisesti, sillä nivelet on hyvä pitää työssä ja toiminnassa, etteivät ne aivan jäykistyisi. Onneksi en ole koskaan innostunut näyttämään keskisormea. Nyt se nimittäin ei enää onnistukaan, sillä oikean käden keskisormea ei suoraksi saa. Näkökulma tämäkin.

Oikein kivaa viikonvaihdetta kaikille. Seuraava viikonloppu onkin sitten ihan virallisestikin tämän kevään ensimmäinen.

Valokuvahaaste

Saraheinältä tuli tällainen haaste:

Moni meistä bloggaa anonyyminä, eikä halua laittaa esim. omaa kuvaansa sivulleen. Olisi kuitenkin mukava nähdä, minkä näköistä porukkaa me olemme. Esittele itsesi yhdellä tai useammalla lapsuuden kuvallasi. Harvalla on lapsuuskuvia tiedostoissaan, mutta vanhan valokuvan saa helposti sähköisesti julkaistavaan muotoon ottamalla siitä kuvan digikameralla (tai skannaamalla kuvan). Nyt selaamaan valokuva-almubeita! Laita haaste kiertämään jakamalla saamasi haaste kahdelle tai useammalle bloggaajalle.

Sain Saraheinän haasteen juuri sopivasti, kun olin lainannut pari vanhaa valokuva-albumia vanhemmiltani tarkoituksella skannata niistä muutamia kuvia itselleni. Vanhemmillani ei ollut omaa kameraa lapsuusaikanani, joten niin minusta kuin sisaruksistanikin on aika vähän kuvia tallessa. Kuvia on tallentunut lähinnä suuremmissa suku- ja perhejuhlissa sekä merkkipäivinä, jolloin käytiin valokuvaamossa otattamassa kunnon potretti. Oheiset kuvat ovat kärsineet monissa muutoissa ja skannaaminen toi naarmut ja läiskät esille. Onneksi on kuitenkin edes nämä muutamat kuvat tallessa, jos joku perheestäni haluaa joskus palata menneisiin aikoihin.

Tämä kuva on otettu ristiäispäivänä Kauttualla, Eurassa, jossa olen syntynyt. Kuvan on luultavasti ottanut joko kummisetäni tai äitini sisaren mies. Olen viisilapsisen sisarussarjan toiseksi vanhin. Syntyessäni minulla oli 4,5-vuotias isoveli. Kummeikseni sain isäni veljen ja hänen vaimonsa.

Tässä toisessa kuvassa olen 2-vuotias ja se on otettu helsinkiläisessä valokuvaamossa. Mekko oli keltaista vakosamettia ja väitän muistavani sen sekä nuo kermanväriset kengät, joiden ruskeita kiinnitysnappeja muistan aivan takuuvarmasti sormeilleeni. Olen lukenut, että ihmisen ensimmäiset muistikuvat lapsuudesta ovat todistettavasti vasta 3-vuotiaana. Sitä aikaisemmat ovat yleensä toisten kertomuksia ja kuulokuvia, jotka alkavat vuosien mittaan tuntua omilta muistoilta. Minkäänlaista muistoa tuosta kuvaustilanteesta tai muustakaan 2-vuotiaan ajanjaksosta minulla ei ole, mutta sormenpäissäni saatan edelleen tunnistaa noiden pienten nappien sileyden ja jonnekin mielen sopukoihin on painunut myös tuon mekon väri.

Minun jälkeeni perheeseemme syntyi kolmen vuoden välein vielä tyttö, poika ja nuorimmaiseksi myös poika. Kohta minun syntymäni jälkeen vanhempani muuttivat synnyinseudultaan pääkaupunkiseudulle työn ja asunnon perässä. Laskeskelin, että olen ollut kirkkonummelainen elämässäni kaikkein pisimään, alkusyksystä tulee 28 vuotta. Toiseksi pisimpään olen ollut espoolainen ja muutamia lyhyitä jaksoja on tullut asuttua niin Helsingissä kuin Helsingin maalaiskunnassa, joka nykyisin tunnetaan Vantaana. Jos minulta kysytään, missä juureni ovat, on siihen vaikea vastata. Lapsuudessa perheellämme oli kiinteä side Euraan, jossa lähes kaikki sukulaiset asuivat ja jossa käytiin lomilla. Oma elämä on kuitenkin rakentunut pääkaupunkiseudulle ja monet merkittävät elämänvaiheet sijoittuvat Espooseen. Ehkä juureni ovat sitten Espoossa. 

Laitan haasteen eteenpäin seuraaville:

Vikille Vikki kuvailee -blogiin

Pirkolle Elämää ja elämyksiä -blogiin

ja

Cherille Autuas olo -blogiin

Venetsia mielessäin

Luin hetki sitten Konnadonnan blogista hänen Venetsia-muistoistaan, jotka osuivat kummasti yksiin omien kanssa. Olen nimittäin Konnadonnan tavoin tämän talven viettänyt Donna Leonin luoman komisario Guido Brunettin tarinoiden parissa. Brunetti asuu, elää ja tutkii murha- ym. poliisitapauksia Venetsiassa. Kirjoissa mielenkiintoisimmiksi nousevatkin juuri venetsialaisten paikkojen ja maisemien kuvaukset sekä tietenkin myös italialainen kulttuuri ja mentaliteetti. Myös tänä päivänä niin paljon puhuttu "hyväveliverkosto" ja eri tavoin esiintyvä korruptio ovat Italiassakin arkipäivää ja tämän ilmiön aiheuttamat merkillisyydet joskus huvittavat, joskus ihmetyttävät Leonin kirjoja lukiessa. Donna Leon on myös vähitellen alkanut ottaa kantaa Guido Brunettia apuna käyttäen Venetsian ympäristöongelmiin, jotka kaupungin vajoamisen myötä saavat ihan omat erityset mittasuhteensa.

Venetsia on rakennettu Adrianmeren rannikolle 118 saarelle, jotka sijaitsevat lähellä toisiaan keskellä Venetsian laguunia ja joita yhdistää toisiinsa 354 siltaa. Laguunin erottaa avomerestä pitkien ja kapeiden saarten jono, jonka saarista suurin on Lido. Yhteensä 30 000 rakennusta Venetsiassa on puupaalujen varassa. 1600-luvulla Pojoki ohjattiin kulkemaan Venetsian ohi, ettei kaupunki liejuuntuisi. Koska jokilieju oli tukenut paalutuksia, kaupunki alkoi vajota hitaasti mutaan. Kaupunki kielsi pohjaveden pumppaamisen 1960-luvulla, minkä vuoksi rakennukset vajoavat enää 1,6–2,3 millimetriä vuodessa. Perustusten lahoamista hidastetaan ruiskuttamalla niihin mikrobeja tappavaa kemikaalia.
Tulvat ovat voimistuneet Venetsiassa erityisesti viimeisen sadan vuoden aikana: esimerkiksi Pyhän Markuksen torille tuli vettä 1900-luvun alussa kymmenen kertaa vuodessa, mutta nykyään vesi nousee siellä polvenkorkeutta ylemmäksi jo yli 60 kertaa vuodessa. Loppuvuodesta 1966 myrsky suurensi vuorovesitulvaa, jonka seurauksena tulva oli niin voimakas, että se tuhosi rakennuksia ja taideteoksia sekä aloitti väestön joukkopaon kaupungista. Vuoden 1966 tulvan jälkeen Venetsian väkiluku on puolittunut. Kyseinen tulva sai muun muassa Unescon ryhtymään pelastustoimiin. Venetsia sijaitsee pari metriä syvässä laguunissa, jonka vuorovesivaihteluita suot lieventävät. Suot ovat nykyisin pienentyneet neljännekseen alkuperäisestä, minkä vuoksi myrskyt vaikuttavat tulvimiseen voimakkaammin. Tulvien estämiseksi laguunin suulle aiotaan rakentaa tulvaportit.
 
Venetsian ja sen lähialueiden suojaksi on rakenteilla pato ja aallonmurtajia. Padon rakentaminen alkoi 2003 ja valmistumisvuodeksi on arvioitu 2014. Hankkeen kustannukset ovat noin viisi miljardia euroa, jonka summan maksaa Italian valtio. Teknistä yhteistyötä on tehty Hollannin ja Pietarin kanssa, joilla on vastaavia rakennelmia. Padon on epäilty vaikuttavan heikentävästi laguunin ekosysteemiin. Lähde: Wikipedia.

Tähän kohtaan tuli ylimääräinen väli, jota en saa pois ja joka näkyy sanana 'Lisätietoja'. Klikkaa sanaa, niin näet postauksen loppuosan.