Pientä puhdetta ja pohdintaa

Eilen ja tänään olen ollut pihalla leikkaamassa havuja eli tässä tapauksessa vielä minimaalisen kokoista kuusiaitaa alapihalla ja tien viereen muutama vuosi sitten istutettua tuija-aitaa. Kuusilla on mittaa vajaa 30 senttiä, mutta kerrankin olen ajoissa leikkaamispuuhissa. Jotta aidasta tulisi tuuhea ja tiheä, leikkaaminen tulee aloittaa toisena keväänä istutuksesta. Eipä noissa paljon leikkaamista ollut, mutta latvaa lukuunottamatta nipsaisin oksista palan pois. Kovin säälittävältä tuo minun aitani tässä vaiheessa näyttää ja vahvasti epäilen, etten mitään tuuheaa seinämää tule elinaikanani näkemään. Olenpa kuitenkin laittanut jotain alulle, siitä sitten ehkä joku joskus jatkaa.

Tuijan leikkaaminen onkin helppo juttu, sillä ainakaan suurta voimaa siinä tehtävässä ei tarvita. Ensin ajattelin laittaa linjalangan avuksi, mutta ilman sitäkin onnistuin ihan hyvin. En ainakaan huomannut suurempia monttuja aidassani.

Ulkona puuhailu tuntui mukavalta, mutta mitään erityistä kevätsäätä täällä ei kyllä ole ollut.  Eilen lämpöä oli runsas kaksi astetta ja tänään vajaa yksi. Tätä päivää on merkittävästi viilentänyt myös kova tuuli. Luvattua aurinkoa ei ole näkynyt. Harmikseni meidän pihasta ei myöskään löydy piippoja eikä juuri muutakaan kiinnostavaa. Kulkuväyliltä kukkapenkkeihin lapioimani lumi näyttää jämähtäneen tiiviiksi kanneksi, jonka alta ei pahemmin mitään kurkota.

Ja juuri nyt tätä kirjoittaessani aurinko onkin päättänyt suorittaa estradille astumisensa ja paistaa hennosti ohuen pilvipeitteen läpi. Tai siis paistoi puolen lauseen verran.

Syksyllä kannoin pelaguuni kellariin. Aiemmin olen kokeillut talvetusta autotallissa, mutta siellä on liian kylmä ja kukat paleltuivat. Kellarissa on taasen liian lämmin ja enimmän aikaa myös pimeää. Olen käynyt kastelemassa pelaguitani säännöllisesti, mutta osa niistä näyttää silti nuupahtaneen lopullisesti. Tänään vihdoin sain tuotua työhuoneeseeni pienen puutarhapöydän, jotta voin kantaa elossa säilyneet pelaguut sisälle virkistymään. 

Jos nyt rakentaisin omakotitaloa, harkitsisin ihan tosissani kunnollista viherhuonetta. Ei siis mitään pientä lasikoppia paria palmua varten olohuoneen kyljessä, vaan sellaista, jonka lämpötilaa olisi mahdollista säätää ja jossa voisi talvettaa monia kesällä ulos vietäviä kasveja. Huoneessa pitäisi olla lattia jostain kivimateriaalista ja ikkunoita mahdollisimman paljon, mielellään myös osa katosta saisi olla lasia. Huoneessa tulisi olla vesipiste ja lattiaviemärit, säilytystilaa ruukuille, mullalle ja työvälineille sekä kunnolliset työtilat esimerkiksi ruukuttamiselle ja taimien hoidolle asianmukaisesta valaistuksesta puhuttamaan. Sieltä pitäisi päästä suoraan pihamaalle ja huoneesta tulisi olla käynti myös sisätiloihin. Viherhuone toimisi talvipuutarhana, kesähuoneena ja ehkä myös kesäisenä uloskäyntinä talosta. Unelmieni viherhuoneita olen nähnyt englantilaisissa elokuvissa ja sarjoissa. Äkkiä etsimällä en löytänyt ainuttakaan hyvää kuvaa netistä tähän vinkiksi.

Miksi muuten ihmisen pitää olla niin herkkä sille, mitä muut hänestä mahdollisesti ajattelevat? Toisinaan tunnen itseni ihan idiootiksi touhutessani puutarhassa ja päälle päätteeksi vielä hiippaillessani kuvaamassa kaikkea, mitä monet eivät edes pysty näkemään. Naapuristossani ei ole - ainakaan lähietäisyydellä - puutarhastaan innostuneita asukkaita. Useimmilla on jotain istutettu aikanaan ja siihen nähtävästi ollaan tyytyväisiä. Nurmikko ajetaan, kun se haittaa näkyvyyttä tai pakosti muutaman kerran kesässä. Ja syksyllä haravoidaan maahan pudonneet koivunlehdet ainakin pinoon, joillakin se pino saattaa jäädä sille sijoilleen vuosi kausisi. Vähemmän on pihoja, joissa joku alituiseen kyykkisi rikkaruohoja nyppimässä tai kulkisi kottikärryjen ja lapion kanssa uusia istutuspaikkoja tutkailemassa. Joskus mietin, eikö olisi käytännöllisempää asua pienen pihan rivitalossa tai peräti kerrostalossa, jos omalla pihalla ei ole muuta merkitystä kuin ruostuvan ruohonleikkurin pysäköintipaikkana.

Ohikulkijat saattavat todeta minulle vähän tuhahtavaan sävyyn, että sinä se jaksat kyykkiä pensaidesi parissa. Silloin tulen miettineeksi, olenko tosiaan kummajainen ja pitäisikö pysytellä pihan puolella ihmisten aikaan. Kulkiessani kameran kanssa minulta kysytään, mitä oikein kuvaan. Ihminen, joka kävelee puutarhassa näkemättä mullasta nousevia ihmeitä, ei taida ymmärtää niitä pieniä ilonhetkiä, jotka puutarhurin on ihan pakko tallentaa muuallekin kuin omaan pääkoppaansa. 

Onneksi useimmiten pääsen jälleen sinuiksi itseni  kanssa ja kykenen viittaamaan kintaalla muiden ihmisten mahdollisille ajatuksille. Jos pihalla touhuaminen ja puskien parissa möyriminen saa minut onnelliseksi, on se ja sama, mitä muut tekevät tai jättävät tekemättä. Elämässäni on ollut vaikeuksia, surua ja murhetta, mutta juuri nyt vallitsee seesteisyys ja rauha. Monien asioiden toivoisin olevan toisin, ja iäkkäiden vanhempien tai omaa elämäänsä rakentavien lasten suhteen yllätykset saattavat olla aivan oven takana. Turha on kuitenkin etukäteen ennustamattomia asioita miettiä. Kevät on ovella ja kohta keitän kahvit.

 .