Venetsia mielessäin

Luin hetki sitten Konnadonnan blogista hänen Venetsia-muistoistaan, jotka osuivat kummasti yksiin omien kanssa. Olen nimittäin Konnadonnan tavoin tämän talven viettänyt Donna Leonin luoman komisario Guido Brunettin tarinoiden parissa. Brunetti asuu, elää ja tutkii murha- ym. poliisitapauksia Venetsiassa. Kirjoissa mielenkiintoisimmiksi nousevatkin juuri venetsialaisten paikkojen ja maisemien kuvaukset sekä tietenkin myös italialainen kulttuuri ja mentaliteetti. Myös tänä päivänä niin paljon puhuttu "hyväveliverkosto" ja eri tavoin esiintyvä korruptio ovat Italiassakin arkipäivää ja tämän ilmiön aiheuttamat merkillisyydet joskus huvittavat, joskus ihmetyttävät Leonin kirjoja lukiessa. Donna Leon on myös vähitellen alkanut ottaa kantaa Guido Brunettia apuna käyttäen Venetsian ympäristöongelmiin, jotka kaupungin vajoamisen myötä saavat ihan omat erityset mittasuhteensa.

Venetsia on rakennettu Adrianmeren rannikolle 118 saarelle, jotka sijaitsevat lähellä toisiaan keskellä Venetsian laguunia ja joita yhdistää toisiinsa 354 siltaa. Laguunin erottaa avomerestä pitkien ja kapeiden saarten jono, jonka saarista suurin on Lido. Yhteensä 30 000 rakennusta Venetsiassa on puupaalujen varassa. 1600-luvulla Pojoki ohjattiin kulkemaan Venetsian ohi, ettei kaupunki liejuuntuisi. Koska jokilieju oli tukenut paalutuksia, kaupunki alkoi vajota hitaasti mutaan. Kaupunki kielsi pohjaveden pumppaamisen 1960-luvulla, minkä vuoksi rakennukset vajoavat enää 1,6–2,3 millimetriä vuodessa. Perustusten lahoamista hidastetaan ruiskuttamalla niihin mikrobeja tappavaa kemikaalia.
Tulvat ovat voimistuneet Venetsiassa erityisesti viimeisen sadan vuoden aikana: esimerkiksi Pyhän Markuksen torille tuli vettä 1900-luvun alussa kymmenen kertaa vuodessa, mutta nykyään vesi nousee siellä polvenkorkeutta ylemmäksi jo yli 60 kertaa vuodessa. Loppuvuodesta 1966 myrsky suurensi vuorovesitulvaa, jonka seurauksena tulva oli niin voimakas, että se tuhosi rakennuksia ja taideteoksia sekä aloitti väestön joukkopaon kaupungista. Vuoden 1966 tulvan jälkeen Venetsian väkiluku on puolittunut. Kyseinen tulva sai muun muassa Unescon ryhtymään pelastustoimiin. Venetsia sijaitsee pari metriä syvässä laguunissa, jonka vuorovesivaihteluita suot lieventävät. Suot ovat nykyisin pienentyneet neljännekseen alkuperäisestä, minkä vuoksi myrskyt vaikuttavat tulvimiseen voimakkaammin. Tulvien estämiseksi laguunin suulle aiotaan rakentaa tulvaportit.
 
Venetsian ja sen lähialueiden suojaksi on rakenteilla pato ja aallonmurtajia. Padon rakentaminen alkoi 2003 ja valmistumisvuodeksi on arvioitu 2014. Hankkeen kustannukset ovat noin viisi miljardia euroa, jonka summan maksaa Italian valtio. Teknistä yhteistyötä on tehty Hollannin ja Pietarin kanssa, joilla on vastaavia rakennelmia. Padon on epäilty vaikuttavan heikentävästi laguunin ekosysteemiin. Lähde: Wikipedia.

Tähän kohtaan tuli ylimääräinen väli, jota en saa pois ja joka näkyy sanana 'Lisätietoja'. Klikkaa sanaa, niin näet postauksen loppuosan.

Oikeassa laidassa Santa Maria della Salute on Neitsyt Marian kunniaksi rakennettu barokkityylinen pyhättö

Olen käynyt Venetsiassa kahdesti. Nuorena tyttönä kesällä 1976 olin lomamatkalla Lido di Jesolossa, jonne tehtiin turistimatkoja ja joka sijaitsee aivan Venetsian kupeessa. Jesolosta pääsi helposti vesibussilla aivan Venetsian keskelle, Pyhän Markuksen torille. Tuolloin tuli käveltyä kartan kanssa katuja ja kujia pitkin, ajeltua vaporetoilla (vesibussi) ja kurkistettua talojen sisäpihoilla oleviin puutarhoihin. Kävin myös katsomassa lasinpuhaltamista. Muistan ihmetelleeni helteisenä elokuun päivänä kanavia katsellessani, miksei niinkin merkittävässä kaupungissa ole enempää panostettu jätteiden kuljettamiseen, sillä näin ihmisten kippaavan likaämpäreitään suoraan kanaviin ja niinpä siellä sitten kellui ja haisi jos jonkinlaista ainesta.

Toisen kerran olin Venetsiassa perheeni kanssa kesällä 1992. Olimme reissanneet Saksasta vuokratulla matkailuautolla pitkin Eurooppaa ja vihdoin päätyneet samaiseen Lido di Jesoloon, jossa nuorena asuin hotellissa. Venetsia oli yhä samanlainen, mutta kenties puhtaampi kuin 16 vuotta aiemmin. Kävimme jälleen tutustumassa Dodgen palatsiin, Pyhän Markuksen basilikaan ja kellotorniin, josta oli huikeat näköalat yli kaupungin. Alakouluikäisten lasten kanssa ei ihan joka museota ja merkkirakennusta käydä katsastamassa, mutta jäätelölahjuksen voimalla saimme mukavasti kierreltyä kaupunkia ja käytyä tärkeimmät nähtävyydet sekä ammennettua edes pienen hippusen verran kanaalien kaupungin tunnelmaa.

Emme vuokranneet gondoliajelua, sillä kaikki Venetsiassa maksoi jo tuolloin monin verroin enemmän, kuin tavallisen perheen kukkaro sallii. Voihan sitä tietenkin todeta, että miksi matkustaa katselemaan vieraita paikkoja, jollei ole mahdollista panostaa niihin täysillä, mutta gondoliajelu ei ollut meille kuitenkaan olennaisin asia. Itselleni Venetsian näkeminen nuorena oli jotenkin merkityksellinen ja mieleenpainuva asia, joten tuntui mukavalta ajatella omien lasten joskus muistelevan käyneensä tuossa erikoisessa kaupungissa, joka mielestäni edelleenkin on omalla tavallaan varsin satumainen paikka.

Venetsian kahteen osaan halkaiseva pääkanaali Canal Grande on itsessään nähtävyys

Mainiota sinänsä, että tuosta kaupungista puhuessamme kaikki tuntuvat muistavan lähinnä sen hirvittävän surkean ja vanhempien mielestä kiskurihintaisen lasagnen, jonka söimme aivan Markuksen torin laidalla. Vaan kuka käski mennä syömään pahimpaan turistirysään.

Palazzo Ducalen ja vankilan yhdistävä Ponte dei Sospiri eli Huokausten silta ei sinänsä ole kummoinenkaan nähtävyys, mutta se on tunnettu vanhan 1800-lukulaisen tarinansa mukaan, jolloin lordi Byronin mukaan vangit mennessään vankilaan ja ylittäessään sillan näkivät viimeisen kerran auringonvalon ja huokaisivat. 

 Piazza San Marco puluineen ja turisteineen

Nämä kuvat olen skannannut paperikuvista. Siksi luultavasti kuvia Venetsiasta on aivan liian vähän, sillä koskaan filmiä ei tullut matkallekaan ostaneeksi riittävästi. Filmirulla oli melko kallista tavaraa ja kuvien kehittäminen nosti kuvien hintaa vielä merkittävästi. Värikuvia napsiessa piti aina miettiä, ettei tulisi tuhlattua filmiä turhaan. Alkumatkasta sitä räpsi enemmän, mutta matkan lähetessä loppuaan, filmikin oli vähissä ja niinpä yleensä loppumatkan kohteista on aina huomattavan paljon vähemmän otoksia kuin alkumatkan. Minä olen aina kuvannut niin matkoillamme kuin kotioloissakin runsaasti. Silti nyt vanhoja kuva-albumeja katsellessa harmittelee, ettei ole ottanut kuvia enemmän. Nykyisin on tietenkin mahdollisuus katsella muiden ottamia matkakuvia vaikka netissä, mutta ei se silti ole sama, kuin itse paikan päällä otettu kuva. Lisäksi pyrin mahdollisimman vähän käyttämään muiden kuvia esimerkiksi omassa blogissani.  

Tämä oli mukava muistelumatka vuosien taakse. Olen joskus miettinyt, pitäisikö vanhoja kuvia enemmänkin skannata, jotta niitä tulisi paremmin katseltua. Skannaaminen on kuitenkin hidasta ja usein vanhojen kuvien laadussakin on toivomisen varaa. Toisaalta näin voisi tavallaan uusiokäyttää vanhoja kuvia ja tehdä niistä vaikka digitaalisen albumin, jota voisi helposti jakaa esimerkiksi lapsille, joille tarjoutuisi uusi mahdollisuus muistella lapsena tehtyjä reissuja. Mjaahh, pitänee kehitellä....