Tunteikkaita hetkiä

Hatanpään kartano

Viime päivät ovat olleet tunteikkaita hetkiä täynnä. Ajoittain tuntuu, etten enää yhtään enempää surullisia asioita jaksa. Ihmisen tunnemaailma kestää näköjään ratkeamatta yllättävän paljon. Venyy ja venyy, vaan ei ratkea. 

Ystävältäni löydettiin viime kesänä pahanlaatuinen aivokasvain. Se leikattiin, jonka jälkeen seurasi säde- ja sytostaattihoitoja. Joulukuussa hänelle tehtiin uusi aivokuvaus, jossa kasvaimen todettiin kasvaneen hoidoista huolimatta. Mitään ei ollut tehtävissä. Ystävä siirtyi palliatiiviseen hoitoon, missä hän on sinnitellyt yllättävän pitkään.

Hatanpään arboretum 

Jutun alkupään kuvat ovat Hatanpään arboretumista, jossa kävelin hetken ystävän tapaamisen jälkeen mieltäni rauhoittamassa.

Matkasin maanantaina junalla katsomaan ystävääni. Hän on tällä hetkellä Tampereen Hatanpään puistosairaalassa täysin vuoteenomana. Ystävä tunnisti minut ongelmitta. Aika pian keskustellessa huomaa hänen olevan sekava. Istuimme ystävän puolison kanssa sängyn molemmin puolin. Emme kumpikaan ryhtyneet kinaamaan ja oikaisemaan pikkuseikkoja, vaan toisiamme vilkaisten siirryimme sujuvasti aiheesta toiseen. 

Magnolia Vanha Rouva

Tuntui hyvältä halata ystävää ja pitää häntä kädestä kiinni. Aluksi koitin virittää muistoja viimeisen kolmen vuoden aikana tekemistämme ihanista Tampere-retkistä. Ystävä keräsi tietoa rakennuksista, nähtävyyksistä, museoista, kulttuurista. Hän suunnitteli meille mielenkiintoisia kierroksia aluksi Tampereen kaupungin alueella, myöhemmin laajensimme myös naapurikuntiin. Yhteisillä retkillä kahvittelimme, lounastimme ja juttelimme maailman asioista. Muistelimme opiskeluaikoja ja aikoja, jolloin lastasimme itsemme lisäksi neljä lastamme ystävän tipparelluun ja huristimme vaikkapa eväsretkelle espoolaiseen Marketanpuistoon.

Minulle jäi vaikutelma, ettei ystävä enää muistanut viimeisintäkään retkeä, jonka teimme maaliskuussa 2025. Tuntui haikealta ja surulliselta. Olen tavattoman iloinen, että saimme kokea yhdessä nuo pikkulapsivuodet ja viime vuosien kiinnostavat retket. Samalla olen äärettömän surullinen, että se kaikki on ohi. Että ystävä on lipumassa pois, lopullisesti.

Haikeutta ja surua oli yhdelle päivällä tässäkin aivan riittävästi. Jo edellisenä iltana hoitaja soitti isän hoivakodista, että isä voi huonosti. Enteitä on ollut jo jonkin aikaa, joten yllätys tämä puhelu ei ollut. Hoitaja sanoi, ettei akuuttia hätää ole. Kerroin olevani puhelimella tavoitettavissa. 

Tampereella ollessani hoitaja soitti isästä. Hänen vointinsa oli huonontunut entisestään. Hän ei syö, ei juo, ei suostu ottamaan lääkkeitä. Lääkäriin oltiin yhteydessä. Lääkäri totesi, että koska isällä on elvytyskielto, häntä ei ryhdytä väkisin hoitamaan. Pyritään tekemään isän olo mahdollisimman kivuttomaksi ja levolliseksi. 

Tampereen Tallipiha

Paluujunalle lähtöä odotellessani menin Tampereen keskustan Tallipihan kahvilaan kahville. Olen käynyt Tallipihalla aiemminkin. Silloin siellä on aina ollut paljon muitakin kävijöitä, eikä pienissä puodeissa ole välttämättä ollut tilaa katsella myytäviä tuottaita. Nyt Tallipihalla oli mukavan rauhallista. Pihan hauskoja asetelmia saattoi katsella ja kuvata ilman muiden käsiä, kasseja ja poninhäntiä omien valokuvien kulmissa.

Soitin paluumatkalla junasta isän hoitajalle. Tilanne ei ollut parantunut. Sovimme, että menen heti aamulla isän luo. Ellei yön aikana tilanne muutu. Huonosti nukutun yön jälkeen lähdin aamulla hoivakotiin. Pikkuveli tuli myös. Isä oli nukkunut yön kohtuullisen rauhallisesti, mutta aamulla hän oli jälleen todella levoton ja tuskainen. 

Lääkäri teki saattohoitopäätöksen. Sillä tavoin saimme isälle paremmat mahdollisuudet kunnon kipu- ja rauhoittavaan lääkitykseen. Kotisairaala tuli hoivakotiin laittamaan isälle kanyylin olkavarteen. Se teipattiin tuhdisti, jotta isä ei repisi sitä pois. Kanyylin kautta sairaanhoitaja antoi heti aluksi rauhoittavan lääkkeen ja perään morfiinia kipulääkkeeksi. Vartin päästä isä alkoi selvästi rauhoittua. Hänen hengityksensä muuttui tasaisemmaksi, eikä hän rimpuillut itseään sängyn laitoihin.  

Iltapäivällä lähdin kotiin syömään ja lepäämään. Hoitaja olisi tuonut minullekin ruokaa, mutta eipä maistunut. Isän luona olisi voinut yöpyäkin. Ajattelin, että muut sisarukset ja läheiset voivat vierailla vuorostaan isän luona, kuten ilmeisesti tapahtuukin. Menen taas aamulla katsomaan, mikä on tilanne. Ellei minua sitä ennen hälytetä paikalle.

Isä täytti kaksi kuukautta sitten 98 vuotta. Alkuvuodesta tehdyssä vuositarkastuksessa lääkäri totesi isän olevan fyysisesti varsin hyväkuntoinen. Glaukooma on vienyt isän näkökyvyn. Kuulo on hyvin heikko ja muistisairaus edennyt. Runsas vuosi sitten isään sai vielä paremman keskusteluyhteyden. Silloin hän tunnisti minutkin helposti ilman, että moneen kertaan huusin nimeäni hänen paremmin kuulevaan korvaansa. Silloin hän sanoi eläneensä jo riittävän pitkän elämän, sanoi olevansa valmis lähtemään. 

Saattohoitopäätös ei tarkoita sitä, että isän kuolema olisi lukkoonlyöty. Se on kuitenkin askel kohti hyvästien jättämistä. Tavallaan olen hyvästellyt isää jo pitkään. Poissa on ollut jo useamman vuoden kaikesta kiinnostunut, mielellään keskusteleva ja väittelyjäkin kaihtamaton mies. Vielä isä ei ole kokonaan poissa, mutta sisälleni on astunut tyhjyys, jonka tällä hetkellä täyttää valtava huoli ja murhe. Aikanaan huoli ja murhe muuttuu muistoiksi isästä. 

Tiistain sade on piristänyt luontoa ja puutarhaa. Vesisadetta on luvassa lisääkin, minkä toivotan tervetulleeksi. Viikonlopuksi luvataan kesäisiä lämpötiloja. Olisiko pian aika muuttaa tomaatit ja kurkut kellarista kasvariin? Mielen kapasiteetti ei nyt oikein riitä puutarha-asioihin. Aikansa kutakin.