sunnuntai 16. syyskuuta 2012

Raihnaista mielihyvää


Niin se vain on ystävät kalliit, ettei vanhuus tule yksin. Jos yhden päivän kuopii pihassa, seuraavan saakin sitten makoilla sisällä. Kesällä reistaili selkä ja näin syysaikaan näköjään muut paikat. Asennosta riippuen rintaan sattuu ja ajoittain jopa hengittäminen tekee kipeää. Tämä ei ole ensimmäinen kerta ja sain vihdoin lääkäriltä kivulle diagnoosin eli kyseessä on Tiezen oireyhtymä (rintakehän alueella tuntuvaa kipua aiheuttava hyvänlaatuinen oireisto. Kipu aiheutuu kylkirustojen tulehduksesta. Oireyhtymä ei ole harvinainen.Sitä pidetään lähinnä tulehduksellisena, joko virusten aiheuttamana tai rasituksesta johtuvana. Perinnöllistä taipumusta sairauteen ei ole poissuljettu. Kyseessä ei ole bakteeritulehdus eikä muu vakava aggressiivista hoitoa vaativa tautitila. Sydämen ja keuhkojen taudeista sen erottaa anamneesin eli potilaan kertomuksen perusteella sekä huolellisella tunnustelulla. Lepo ja tulehduskipulääkitys voivat helpottaa potilasta ja nopeuttaa taudin paranemista. Antibiooteista ei ole apua. Tietzen oireyhtymä on ohimenevä, mutta se voi uusiutua säännöllisesti, tai vuosikymmenienkin kuluttua. Se ei ole vaarallinen.) Vaiva alkoi jo keväällä, mutta tämän alkusyksyn aikana siitä on tullut erityisen hankala. Harmillista on, että jokaisen kunnon puutarhaurakan tai muun rasituksen jälkeen olen aivan rampa seuraavan päivän.

Onneksi kipu unohtuu nopeasti ja niinpä eilen innostuin touhuamaan pihassa oikein kunnolla. Kannoin jälleen osan kesätavaroista kellariin, joitakin ruukkuja ja muuta sellaista olen jo vienyt sinne aiemmin. Siirsin kolme vääriin paikkoihin keväällä istutettua tuijaa; kaksi niistä naapurin aidan viereen ja yhden yläpihalle. Ehkä noita istutushommia pitäisi heti alkuun miettiä sen verran tarkkaan, ettei tätä kasvien kierrättämistä tontilla tarvitsisi tehdä, mutta toisaalta on hyvä, että erehdyksensä pystyy kohtuullisella vaivalla korjaamaan.

Kolmannen tuijan siirto yläpihan koivupenkkiin ei tapahtunut yhtä näppärästi kuin kahden edellisen. Jouduin jonkin aikaa lapioon nojaten pohtimaan, mitä teen rankasti levinneelle Tarha-alpille. Se on siinä ja siinä, tykkäänkö koko tarha-alpista, mutta sopivana satsina se kyllä tuohon penkkiin saa jäädä. Lopulta kaivoin alpeja surutta pois, mikä ei ollutkaan ihan yksinkertainen juttu, sillä alpin juuret näyttivät kulkeutuvan voikukkien lailla Kiinaan asti. 

Päätös istuttaa jotain johtaa aina monivaiheiseen tapahtumaketjuun. Istutusta varten pitää hakea kellarista vähintäänkin lapio ja vesiämpäri ja alapihalta kottikärryt ja niihin multaa. Kasvia varten on kaivettava kuoppa ja mahdollisesti siitä syntyvä maa-aines on kuskattava jonnekin toiseen paikkaan. Ja jos on tällainen ympäri tonttia kasveja kierrättävä tapaus, uuden istutettavan tieltä on siirrettävä jokin muu kasvi pois. Kenties parempaan istutuspaikkaan, kenties kompostiin tai odottamaan ideoita parempia kasvimaan nurkalle. Ja kun vihdoin kasvi tai kasvit on saatu kuopattua maahan, kukin omille paikoilleen, alkaa tehtävässä tarvittujen työvälineiden puhdistus ja kuljetus jälleen omille paikoilleen. Jotta ne löytyvät helposti taas seuraavan urakan ollessa ajankohtainen.


Näistä monivaiheisista työrupeamista muodostuu sitäkin mielenkiintoisempia, kun yhden jos toisenkin työvaiheen välissä siirrän kissan juoksunarusta toiseen, käyn ripustamassa pyykkiä ja lataamassa toisen koneellisen, vahdin kenties uunissa kypsyvää ruokaa ja vastaan Ukkokullan kysymyksiin, missä mikäkin vekotin kodissa on, kun häneltä näyttää puuttuvan looginen päättelykyky erityisesti vaatteiden ja taloustavaroiden suhteen. Harvemmin sentään käy niin kuin eilen eli matkallani paikasta A paikkaan B tein käsittämättömän hienon löydön. Miten katseeni sattuikin kompostialueen reunalle ja löysin sieltä melkoisen vahvan Jouluruusun taimen. Takuuvarmasti en ole tietoisesti ainuttakaan jouluruusua kompostiin tai sen läheisyyteen nakannut. Arvoitusta tänään mietiskellessäni ainoa selitys täytyy olla se, että systemaattisesti jouluruusuja lähellä olevasta penkistä pois kitkemäni rohtoraunioyrtin mukana on kompostialueelle joutunut myös osa jouluruusua, ehkä juurenpala tai lilliputtitaimi. Niin tai näin, jouluruusulöytö pääsi lajikaveriensa seuraan odottamaan kevättä uutta.

  
Kun istutustyöt oli saatu päätökseen ja työvälineet palautettu paikoilleen päätinkin vielä leikata nurmikon. Se oli venähtänyt pitkäksi, mutta paikoitellen kyllä aika harvaksi. Näin syksyllä näyttää nurmella kasvava sammal oikein roihahtaa esiin ja tylsältä näyttää ruohonkorsi siellä toinen täällä. Niinpä on aina ajettava koko nurmialue, vaikka sammaloituneilla osuuksilla ei paljon leikattavaa olekaan. En vain siedä katsoa niitä yksittäisiä tuppaita muuten siistin nurmikon laidoilla. Käyn itseni kanssa aikamoista taistelua siitä, hyväksynkö tuon nurmisammaleen vai pyrinkö saamaan sen pois. Olen raapinut sammalta pieniltä alueilta kokonaan pois ja uudistanut nurmikkoa. Olen myös lannoittanut, ilmastoinut ja muitakin kommervenkkejä kokeillut, mutta sammal on ja pysyy. Omenapuut ovat vuosien mittaan kasvaneet isoiksi, samoin kasvimaan päädyssä olevat vaahterat ja tietenkin myös ympäröivä kunnan metsä. Varjoa siis riittää. Mutta onhan tuo sammal kauniin vihreää ja ihanan pehmeää kävellä. Ehkä jatkamme eloa sen kanssa...


Hanhikkien ja muiden keltaisten kukkijoiden lisäksi puutarhasta löytyy vielä joitakin muitakin syksyyn väriä tuovien kasveja. Yllättäen päivänliljani on päättänyt aukaista vielä pari punertavaa kukintoa ja kesällä tontin laidalle tekemässäni uudessa Rajamäntypenkissä valkoiset Syysleimut näyttävät pikkuisilta, mutta hyvin pirteiltä. Kuunliljojen vaatimattoman siniset kellokukinnot sojottavat taivaita kohti ja kesäkukkasista pelargoniat ovat vielä täydessä vauhdissa.

Kasvimaalla kurpitsa kukkii täyttä päivää, mutta ainuttakaan kurpitsaa tuskin ehdimme tänä vuonna saada. Jokin aika sitten löytämäni minimaalisen pieni vauvakurpitsakin on kadonnut. Kuka lienee popsinut parempiin suihin? Vaan en raaski käydä riipimässä noita kurpitsantaimia poiskaan. Kyllä pakkaset aikanaan tekevät tehtävänsä. Kasvimaan laidalla väriä ovat alkaneet saada Lyhtykoisot. Onnekseni ne ovat pysyneet omassa paikassaan, eivätkä olet levinneet, kuten olen kuullut niiden helposti tekevän. Ehkä sekin on vielä edessä, mutta sitä ennen täytynee rajata koisojen alue.





Monilla kasveilla on varsin viehättävät nuput ja pelargonian nupuista olen aina pitänyt. Sääli, ettei näissä  tämän päivän asunnoissa ole oikein kelvollisia talvettamispaikkoja, saattaisin innostua pelargoniharrastajaksi. On meillä kellari ja autotalli, mutta kellari on liian lämmin ja pimeä ja autotalli liian valoisa ja kylmä. Puuttuu sopivan viileä ja valoisa paikka, jossa kasvit voisivat viettää rauhassa lepoaikaansa.


Aroniapensaat ovat jälleen tänä vuonna satoisia. Olin ajatellut yhdistäväni aroniamarjat omenasoseeseen, mutta kohta en tiedä, mihin enää yhtään pakasterasiaa voisin lykätä. Arkku- ja kaappipakastin ovat kumpainenkin täpösen täynnä. Pitäisikö keittää hilloa, mutta missä sen sitten saisi säilymään, kun ei ole tarkoitukseen sopivaa kellaria? Onpa ihminen tyytymätön; narisee, jos on huono sato ja narisee, jos on hyvä sato. Ainakin olen syönyt omenoita niin paljon, että kohta minulle kasvaa juuret ja oksat. Aroniat kelpaavat kyllä linnuillekin, joten ehkä jätän niille marjat naposteltavaksi.


Tämä on aikaa, jolloin pihalla pitäisi haravoida harva se päivä. Jos nimittäin haluaisi kaiken olevan alituiseen tiptop. Sen verran olen tähän omakotielämään karaistunut, että pystyn kävelemään tuotakin hiekkakäytävää ilman suurempia omantunnontuskia maahan pudonneista lehdistä. Kyllä ne siinä joutavat olemaan muutaman päivän, kunnes löytyy sopiva rako ja säätila pihan rapsuttamiseen. Toisekseen, noita kivituhkakäytäviä ei viitsi alituiseen olla haravoimassa, sillä kohta saa tilata uuden kuorman kivituhkaa käytäville kärrättäväksi.

Tämä sunnuntai on ollut aurinkoisen lämmin, miltei kesäinen. Rintaa piinaavien kipujen vuoksi olen tyytynyt pesemään pyykkiä ja päivittämään blogia. Tosin hetkittäin olen kyllä kääntänyt työtuolini siten, että voin katsella auringonpaistetta pihamaalla. Ne hetket eivät ole olleet kovin pitkiä, sillä näkymää on hämärtänyt pölyiset ja likaiset ikkunat. Sekin työsarka on siis taas edessä. Mutta ikkunanpesuun sopivaa päivää odotellessa poltellaan vaikka kynttilöitä. 

Mukavaa alkavaa viikkoa toivotellen!



17 kommenttia:

  1. No ompas kurja tuo Tiezenis -se on nyt sitten vaan otettava iisisti. Jouluruusun taimi olikin mahtava ylläri, löytyisipä multakin. Kaikkea kaunista vielä on pihassasi.

    VastaaPoista
  2. Kiitos kun kerroit tuosta Tiezenistä. Tuollaista oiretta on ollut mullakin ja vähän väliä. Nämä puutarhassa kaivelut ym. näyttää mulle lisäävän tuota kipua, mulla vasemmalla puolen. Olen ajatellut sen johtuvan jostain rintalihaksen venähdyksestä tms. Hyvä kun saapi tälleen siihen vaivaan diagnoosin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Googlettamalla löydät runsaasti lisätietoa oireyhtymästä. Se on paljon yleisempi kuin uskoinkaan. Se esiintyy myös vasemmalla puolella, mutta tietenkin kipu pitää aina tutkia, ettei se ole esimerkiksi sydänperäistä.

      Poista
  3. Meillä on osa nurmikosta myös enimmäkseen sammalta. Olen antanut olla. Mullakin tulehtui keväällä rintalastasta tms. rustot. Kipu oli järkyttävää. Tuli kramppeja rintaan ja asentoa ei voinut vaihtaa. Sain tuon vaivan haravoinnista. Minulla on selkärankareuma, joten ajoittain tulee mitä ihmeellisimpiä vaivoja. Parane pian.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Satu, selkärankareuma on kuulemma tosi hankala vaiva, joten et kyllä enää muuta tarvitsisi. Tuo Tiezen-oireyhtymä on todella kivulias, vaikkei mitenkään vaarallinen. Siihen ei tahdo särkylääkkeetkään tehota. Joskus on ihan pakko huutaa, kun niin paljon sattuu.
      Saan välillä ns. sammalspurtteja ja innostun yrittämään sen poistoa. Suurimman osan aikaa sammal saa minun puolestani olla. Onhan se ihan kauniin vihreää ja ihanan pehmoista kävellä.

      Poista
  4. Pikaista paranemista! Ihania ja mielenkiintoisia juttuja ja kuvia sinulla! Tykkään tästä blogistasi kovasti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Henkkumaaria, kiitos! Ja tervetuloa blogiini. Huomaan, että olet uusi ja tämän vastaussession jälkeen lähdenkin tutustumaan sinun blogiisi.

      Poista
  5. Tuota vaivaa minulla ei vielä olekaan;) Oli mulle ihan uusi tuttavuus.paitsi muistin just,että äitilläni oli aikoinaan rintalastantulehdus,olikohan se nyt juuri tuo sama.
    On kyllä ärsyttävää,kun kroppa asettaa rajoituksia puutarhaelämään.Sinä saat aina kadehdittavan paljon aikaan puuhapäivinäsi,niinkuin nytkin kerroit.Ja minkä hienon löydön teit,komeannäköinen jouluruusuntaimi!
    hienolta näyttää muutenkin puutarhassasi.Oletko itse kasvattanut nuo lyhtykoisot?Yritin joskus niitä siemenestä kasvattaa,mutta ei onnistunut.onko se monivuotinen?ihailin viimeksi Multasormessa käydessäni niitä,varmaan pitää seuraavalla kerralla tuoda yx kotiin...
    mukavaa alkavaa viikkoa sinulle,toivottavasti kelju vaiva helpottaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiina, ehkä tuo äitisi rintalastantulehdus on ollutkin Tiezeniä. Vaiva on aika kivulias ja viheliäinen sen rajoittavuuden vuoksi, mutta onneksi ei vaarallinen. Ehkä opin elämään sen kanssa.
      Olen minä kasvattanut lyhtykoisot ihan siemenestä. Pari vuotta sitten kylvin suoraan kasvimaalle ja miltei kitkin rikkaruohoina pois, koska ensimmäisenä kesänä ne eivät edes kukkineet. Viime kesänä sitten ilmestyi lehtihankoihin pienet, melko vaatimattomat valkeat kukat. Kukista kehittyi kesän aikana vihreitä lyhtyjä, jotka näin syksyllä muuttuvat oransseiksi. Minulla on sisällä viimekesäisiä lyhtyjä ja ne ovat edelleen kauniin värisiä. Lyhtykoiso on monivuotinen ja kuulemma leviää helposti ihan vaivoiksi asti. Toistaiseksi minun koisoni on siis pysynyt kurissa, mutta pitänee sitä vahtia. En ole mikään mestari idättämään ja luomaan jotain itse, mutta näköjään tuppusormikin joskus onnistuu.

      Poista
  6. Kappas vaan, täältä löytyy kohtalotoveri...

    Minä sain vastaavanlaiisen diagnoosin tässä ehkä viitisen vuotta sitten.
    Voin kyllä sanoa että on aika inhottava tuo Tietzen syndrooma, minulla kipukohtaus saattaa kestää useita tunteja, eikä särkylääkkeet oikein auta. Onneksi nykyään niitä kiputiloja ei ole ollut kovin usein. Minulla kylkirustot ovat jatkuvasti hyvin arat, ei niitä juuri kärsi painaa kun kipua tuntuu. Silloin aikanaan huusin ihan suoraa huutoa lääkärin painelessa rintakehää ;) Hän sanoikin että ihan selvä tapaus. Joo, nolona olin hieman:)

    Olen huomannut että venyttely auttaa hieman, hyvässä ryhdisssä hartioita taaksepäin venyttäen.

    Ja positiivisiin asioihin sitten:
    Mukavia kuvia postauksessasi, söpöjä ovat pelargonian nuput minunkin mielestä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Pirjo!
      On tosiaan inhottava vaiva ja minulla ainakin pahentunut nimenomaan tämän syksyn aikana. Kipu on välillä jäytävää, välillä se tulee yllättäven jossain tietyssä asennossa ja kipu liikkuu rintakehästä selkään saakka. Hengitys salpautuu ja juuri kun saa lihakset rentoutumaan, vaikka käden liikahtaminen saa uuden kipukohtauksen alkamaan. Nukkuminenkin on pahimmillaan vaikeaa, kun hyvää asentoa ei tahdo löytyä. Eikä särkylääkkeet tosiaan auta. Uskon, että kannattaa liikkua ja pitää itsensä kunnossa. Onneksi kipu näyttää myös unohtuvan heti hyvän päivän tultua.

      Poista
    2. Minulla myös kipu tuntuu tavallaan kehon läpi rintakehästä selkään. Olen tehnyt sen huomion että esimerkiksi tässä koneella liian kauan istuen (huonossa ryhdissä) alkaa jomottamaan ja sitten jos ei lähde liikenteeseen niin kipu alkaa kunnolla.

      Ja todellakin, kipu väistyy hyvän päivän tultua :)

      Poista
  7. No voihan..kaikenlaisia vaivoja sitä ihminen ristikseen saa :C
    Itse olen ainakin huomannut,että kolotuksista huolimatta pikku puuhailu pitää mielen virkeämpänä ja kaikenmaailman kipuilut jäävät hiukan edes taka-alalle. Se on sitten tietysti eri asia,jos kroppa on totaalisen väsynyt,niin sitten ei auta muutakuin vaan lepäillä.

    Liian tarkaksi ei kyllä sovi näissä pihan siisteysasioissakaan mennä;muutoin sitä saa laukata pitkin pihaa verenpaineet kolmessasadassa,kun pitää tuo,tuo,tuo ja tääkin paikka vielä panna yhdellä kertaa kuosiin.
    No,täytyy myöntää,että itsekin sitä tulee sorruttua tuollaiseen suuruudenhulluuteen paikkojen tip-top-kunnon kanssa,mutta aika hyvin sitä on jo opinut hölläilemään.Harvoinpa ne lehdet tai rikkaruohot sieltä päivässä-parissa minnekään itsekseen katoavat vaan taatusti ovat odottamassa :)

    Mä tykkään kyllä kovasti sammalesta,kyllähän se ihan kivasti varjopaikoille sopii nurmikon keralle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Katja!
      Olen kanssasi samaa mieltä siitä, että positiivisella mielellä touhuaminen on usein hyvä lääke moneen vaivaan. Kun kipu on pahimmillaan, ei paljon voi touhuta, mutta heti olon parannuttua kannattaa lähteä liikkeelle. Saan valtavasti hyvää mieltä tuolla pihalla touhuamisesta ja usein ikävienkin hommien jälkeen katsellessani aikaansaannoksiani.
      Hyvä sana tuo suuruudenhulluus, sellaisia kohtauksia minä tuppaan saamaan, mutta onneksi ne menevät ohi. Tavallaan olen oppinut ne hyödyntämään, saan ainakin jotain aikaan. Mutta osaan minä laiskotellakin.
      Ja kuten jo Sadulle vastasinkin, kyllä tuo sammal meidänkin puutarhaan sopii.

      Poista
  8. Herkullisen näköisiä omppuja! T: Anne-Mari

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Anne-Mari! Sen lisäksi, että ne ovat herkullisen näköisiä, ne myös ovat herkullisen makuisia. Namm!!!

      Poista

Päivänkakkara, kielonkukka, metsätähti, nurmennukka
kuiskii meitä seurakseen, puutarhan helmaan suloiseen.
Kommentista mukava muisto jää, se pitkään mieltä lämmittää.
Kiitos Sinulle vierailustasi!