Porkkalanniemessä akkuja lataamassa

Porkkalanniemen aluekokonaisuus (156 ha) muodostuu Uuvin/Metsähallituksen, Kirkkonummen, Vantaan ja Nurmijärven hallinnassa olevista alueista. Aluekokonaisuutta hoidetaan ja huolletaan yhteistyössä ympäri vuoden. Lisäksi lähellä sijaitsee Helsingin omistama ja ylläpitämä Lähteelän alue.

Kauniina syyspäivänä teimme Ukkokullan kanssa päiväretken Porkkalanniemeen. Edellisen kerran teimme vastaavan retken vuosi sitten. Oli siis jo korkea aika retkeillä uudelleen kotikunnan hienossa kohteessa.

Porkkalanniemeen on hankala päästä ilman autoa. Jonkun matkan päähän kulkee muutama linja-autovuoro arkisin (bussi 902K, reitti ja aikataulu löytyy HSL:n sivustolta). Sen kyytiin voi hypätä vaikka Kirkkonummen matkakeskuksessa, joka sijaitsee rautatieaseman kupeessa.

Jätimme auton Porkkalanportin pysäköintialueelle. Pysäköintialueita on useita eri paikoissa. Niistä on selkeä reittiopastus alueen eri kohteisiin. Valitsimme punaisella merkityn Pamskatanin piston, jota pitkin pääsimme niemen uloimpaan paikkaan.

Polkuja pitkin on helppo kulkea. Kannattaa huomioida, että puunjuuret ja kalliot ovat märkinä liukkaita. Vetisiä ja upottavia, saappaita vaativia paikkoja ei polkuja kulkiessa pahemmin ole, koska maasto on hyvin kallioista. Polkuja on paikoin vahvistettu soralla ja pitkospuilla.

Alueella on keittokatoksia, nuotiopaikkoja, vessoja ja pöytiä eväiden syömistä varten. Erillisiä roskiksia ei reitin varrella näkynyt. Ainoastaan pysäköintipaikoilla. Sisäänkäynnissä esitetään toive, että jokainen tuo omat roskansa pois retkeilyalueelta.

Keittokatoksen kohdalle tultaessa huomaa, kuinka korkealla ollaan. Sininen meri pilkottaa havupuiden lomasta. Reittiä pitkin edetessä avautuu yhä enemmän paikkoja ihailla merta lähempää ja kauempaa.

Vessat ovat siistissä kunnossa ja jopa paperia löytyi. Vessat on hyvin merkitty alueen karttaan. Niitä on niin monta, että ilman karttaakin ne löytyvät.

Minua ihastuttaa kelottuneet männyt ja kaatuneiden puiden juurakoiden jännittävät muodot. Luonnon tarjoamaa taidetta parhaimmillaan.

Istuimme Pamskatanin kärjessä pitkään korkealla kalliolla merta tähyillen. Linnuista näimme lähinnä variksia ja kaksi joutsenperhettä läheisen luodon vieressä uimassa. Pari purjevenettä palasi Porkkalanselältä maata kohti sekä joitakin moottoriveneitä puksutti eri suuntiin. Kaukana näkyi rahtialus ankkurissa. Muuten merellä oli hyvin rauhallista, eikä tuulikaan kovin aaltoja keinuttanut.

Rannasta kuuluvaa liplatusta lukuunottamatta äänimaailma oli todella rauhallinen. Koko retken aikana näimme vain muutaman ohikulkevan ihmisen. Autojen äänet eivät ulotu Porkkalanniemeen, lentokoneita ei kulkenut taivaalla ja linnutkin ovat jo näin syyskuussa aika hiljaisia. Hiljaisuutta piti oikein tankata ja nauttia siitä. Hiljaisuuden ja rauhan keskellä vasta tajuaa, kuinka paljon taustahälyä normaali arki sisältää.

Näkemistä luonto tarjoaa valtavasti. Jaksan ihmetellä ja ihastella muotoja, värejä, karun luonnon tarjoamia elementtejä loputtomiin. Miten vankasti mänty kasvaa lähes paljaalla kalliolla ulottaen juurensa sen koloihin.

Vuodentakaiseen retkeemme verrattuna vesi oli aika matalalla. Pääsimme kuivin jaloin kulkemaan kallioille, jotka edellisellä kerralla olivat veden alla.

Veden hiomia kallioita oli mukava koskettaa ja silittää kädellä. Aurinko lämmitti edelleen kallion pintaa ja sileä pinta teki siitä muutenkin lämpimän tuntuista.

Luulin kivikossa punaisena loistavaa kasvia mustikaksi, mutta sitä se ei ollut. Lehti näytti hiukan juolukan lehdeltä. Juolukkaa näin kyllä monessakin paikassa, mutta tekisikö ankara paikka siitä näin matalaa? En tiedä. Tunsin itseni tyhmäksi, kun en kasveja tunnistanut.

Ennen Pamskatanin kalliolta alas laskeutumista nautimme kivipaadella istuen evääksi keittämääni kahvia kera ruisvoileipien. Ah, miten hyvältä ulkona eväät maistuvatkaan.

Veden hiomien kallioiden ja kivien sävyjä ja muotoja olisi voinut ihailla vaikka kuinka. Jännä, miten vesi saa kivenkin taipumaan sinnikkäästi vuosisata toisensa jälkeen sitä syleillen.

Kiehtovaa merta olisi voinut tuijottaa tuntitolkulla, mutta tarkoitus oli kiertää vielä toinen lenkki. Niinpä suunnistimme kohti metsäpolkua.

Lähdimme kulkemaan takaisin päin käyttäen Pamskatanin piston punaisella merkittyä reittiä. Ajatus oli risteyskohdan tullessa vastaan siirtyä Telebergetin reitille.

Yllättäen aivan edestämme polun poikki kulki valkohäntäkauris, toinen ja kolmaskin (tunnistukseni saattoi mennä pieleenkin, ehkä tämä onkin metsäkauris). Eläimet olivat kovin luottavaisia ja antoivat meidän tarkkailla niitä aika läheltä. Silti en onnistunut saamaan yhtään sellaista kuvaa, jossa kaikki kolme olisivat olleet samanaikaisesti läsnä. Aina joku niistä tepasteli pensaan taakse jotain syömään. Lopulta totesimme nähneemme tarpeeksi ja jatkoimme matkaa jättäen eläimet rauhassa syömään.

Telebergetin reitti on keltaisella merkitty 2,2 km:n mittainen lenkki, jonka voi aloittaa useasta eri kohdasta. Korkealta kalliolta näkyy merelle, mutta rantaan tämä reitti ei ulotu. Rannassa on Porkkalan luotsiasema, jonne ei ole pääsyä.

Vaikka reitit on hyvin merkitty ja kulkuhelppoa, olisin kaivannut karttaa. Telebergetin reitti ohittaa pronssikautisen haudan, mutta jälleen kerran se jäi näkemättä. Emme kulkeneet  reittiä kokonaan ympäri, vaan suuntasimme luotsiaseman tietä pitkin maantielle ja sieltä pysäköintipaikalle. Seuraavaa retkeä varten aion hankkia kartan.

Meren ihailemisen lisäksi kallioinen maasto tarjosi mielenkiintoista kuljettavaa ja ympärillä olevan luonnon ihmettelemistä. Aika kuitenkin riensi, eikä meillä ollut tarkoitus jäädä Porkkalanniemeen pimeään saakka. Olimme suunnitelleet palaavamme kotiin kiertotietä eli koukkaavamme Siuntion rajalla, kantatie 51:n vierellä olevaan Four Seasons Fish -kalasavustamoon.

Palasimme kotiin mukavasta retkipäivästä mieleltämme virkistyneinä. Kassissa oli tuomisina savustettua konjakki-hunaja-valkosipulilohta, lohipihvejä, lohi-aurajuustopasteijoita ja metsäsienisalaattia. Seuraavan kerran Porkkalanniemeen voisi mennä syysmyrskyn aikaan. Olisi hienoa nähdä meren myllertävän vaahtopäisenä.