Pakkaspäivien peuraneuroosi

 
Hyvin on pysytty hengissä, vaikka iltapäivälehtien lööpit huutavat päivä toisensa jälkeen vaarallisista pakkasista. Ulkona oleminen vaatii tietenkin tavallista enemmän vaatetta ja varustautumista. Takkaakin on lämmitettävä ahkerammin. Joka talvi ei näin pitkää pakkaskautta ainakaan täällä etelässä ole, mutta kyllä suomalaiseen talveen edelleen pakkaset ja lumi kuuluvat.

Meillä mittari seilaa -17℃ ja -21℃ asteen välillä. Auringonpaisteessa sää hiukan lämpenee ja illan pimetessä pakkanen taas kiristyy. Ennusteen mukaan lauhtuminen on jo näköpiirissä. Alkuviikosta saattaa olla jopa plusasteita. Kunpa ei kovin paljon toiseen äärimmäisyyteen menisi, kun kerran eletään vasta tammikuuta. Jatkukoon talvi ilman vesisateita ja jäätiköitä jalankulkijoille.

Auringonlasku 2.1.24 työhuoneen ikkunasta.

 
Ulkoilu kirpeällä pakkasella ei ole ollenkaan niin kamalaa, kuin etukäteen voisi kuvitella. Monta päivää pihassa seisseen auton lämmittäminen tuntui sen verran työläältä, että lähdin kävellen kampaajalle. Toppahousut, paksu takki, lämmin pipo, kunnon jalkineet ja rukkaset päällä töppöstä toisen eteen laittaen vajaan kahden kilometrin matka sujui lämpöisissä merkeissä. Kun ei tuullut, naamakin pysyi sulana.

Lumi ja pakkanen ovat koristaneet maisemat uskomattoman kauniiksi. Kuin postikortissa kävelisi. Muutaman kuvan olen räpsäissyt ikkunasta, mutta eihän sellainen riitä. Yhtenä päivänä tein lähes kahden tunnin kävelyretken kylällä ihan vain maisemia ihaillakseni. Ja tietenkin kuvatakseni näkymiä. Onneksi oli toinen akku mukana, sillä pakkanen kulutti kameran akkua tavallista enemmän.

Peuranjälkiä

Peuroilta taitaa olla ruoka metsissä loppu, kun ne parveilevat turhankin ahkerasti meidän pihalla. Tärkeimmät puut ja pensaat olen suojannut ja muiden ajattelin olevan hangen alla turvassa. Niinpä peurat ovat ryhtyneet syömään tuijia ja marjakuusta. Maljamaisesti kasvava marjakuusi on turvassa sikäli, että suurin osa sen oksista on melko ylhäällä. Alaosan runkoa peurat eivät ole ainakaan toistaiseksi syöneet.

Tuijan oksia on harvennettu tehokkaasti.

Yksittäisten tuijien napostelu harmittaa vähän enemmän ja tonttimme tiestä erottavan aitatuijarivistön järsiminen saa jo höyryn nousemaan päästä. Millä ilveellä korvaan korkeaksi kasvaneesta tuijarivistöstä yksittäisiä koloille syötyjä yksilöitä?

Laitoin verkkoa estämään peurojen pääsyn aivan marjakuusen viereen. Aitatuijia on käytännössä mahdoton suojata millään. 

Yhtenä iltana vilkaisin keittiön ikkunasta ulos. Autojemme vierellä tepasteli kolme isokokoista peuraa ja neljäs oli tulossa tieltä muiden seuraksi. Juoksin ulko-ovelle paukuttamaan käsiäni, millä ei ollut peuroihin minkäänlaista vaikutusta. Crocsit jalassani kipitin sisäänkäyntiin, jolloin peurat lähtivät jolkottamaan laiskasti naapuria kohti. Yksi niistä pysähtyi vähän väliä katsomaan taakseen, tulenko perässä. Ja minähän menin, kunnes peurat siirtyivät metsään.

Peurat tulevat kotitien toisella puolella olevasta metsästä naapurin pihan kautta meidän pihalle. Aiemmin niiden reitti on kulkenut kauemmas tonttimme viereisen avoimen puistoalueen kautta. Nyt lunta on niin paljon, etteivät peurat ilmeisesti tykkää kahlata lumessa. Jäävät mieluummin ruokailemaan meidän pihalle.

Alapihallamme on aita, joka tosin ei korkeudellaan täysin estä peuroja. Sen verran kuitenkin, etteivät ne rauhassa kulkiessaan ole pahemmin aidan yli loikkineet. Sen sijaan yläpihaa on käytännössä mahdoton aidata. Sulan maan aikaan minulla on talon molemmissa päissä kevyitä aitaviritelmiä, joiden tarkoitus on lähinnä ohjata peurojen kulkua puutarhani kannalta vaarattomammille reiteille. Talvisin ylimääräisillä aidoilla ei ole ollut kovin suurta merkitystä. Nyt olen lisännyt viritelmiä, jotta edes olopihan havut säästyisivät.

Pelko siitä, että peurat käyvät syömässä kasvejani, saa minut turhan neuroottiseksi. Yhtenä iltana olin pesemässä hampaita, kun huomasin pesuhuoneen ikkunasta varaston sisäänkäynnin liiketunnistinvalon syttyvän. Niiltä sijoiltani hammastahnat suussa ryntäsin varaston ovelle valmiina huiskimaan vaikka rappuharjalla peurat pois pihalta. Vaan ulkona ei ollutkaan peuraa. Isokokoinen rusakko jähmettyi minut nähdessään lumikasan päälle. Siinä sitten tuijotettiin toisiamme hetken silmästä silmään. Sitten totesin, että rusakko taitaa olla vaiva sieltä pienemmästä päästä, joten loikkikoon rauhassa. Palasin jatkamaan hampaiden pesua. Tosin sydän edelleen yllättävistä liikkeistä pamppaillen.

Aion suihkuttaa tuijia Trico Gardenilla. Kesäaikaan se toimii. Sitä en tiedä, kuinka aine toimii pakkasella, mutta kokeilla täytyy. Kotiloiden ja jänisten kanssa olen tottunut elämään. Ne aiheuttavat haittaa, mutta ei kuitenkaan mittavassa määrin. Jänisten aiheuttamilta tuhoilta on kohtalaisen helppo suojautua, rahallisestikin. Peurojen torjuminen kotipihalta on jo huomattavasti vaikeampi toimenpide, puhumattakaan taloudellisista panostuksista. Surullista, jos vuosien työ ja raha istutuksiin menee jatkuvasti lisääntyvien peurojen kitusiin.

Metsäneläimillä on tällaisina kovina talvina vaikeaa.Toivoisin kuitenkin, etteivät ihmiset kanna ruokaa peuroille metsän reunaan, kuten täällä tapahtuu. Peurakanta on suuri ilman ihmisen apuakin. Eläinmaailmassa tasapaino pysyy paremmin, kun ihminen ei siihen liiaksi puutu.

Valkohäntäkauris (eli valkohäntäpeura) on vieraslaji. Havainnot voi ilmoittaa Vieraslajit.fi -sivustolta löytyvällä lomakkeella. Minulle ei selvinnyt, onko havainnoista jotain hyötyä ja mitä. Ehkä jollain alueella lisääntynyt kanta johtaa useampiiin kaatolupiin?

Mitä lie tinttejä vaahterassa? Tunnistus ei onnistunut kiikarillakaan.

 Nautitaan näistä postikorttimaisemista. Hyvää loppiaista kaikille!