Keijujen häät

Eräänä syyskuisena aamuna tienoon täytti sumu. Se sulki kaikki äänet jonnekin kauas pois.  Se pehmensi askeleet nurmikolla kuin pumpulissa tanssisi. Se kietoutui kulkijan hiuksiin ja tuntui iholla kevyenä sipaisuna. Se oli kuin kaunis uni, josta ei halua herätä.

Kauniita kastehelmiä kasveilla katsellessani ja hiljaisia hengähdyksiä aistiessani ymmärsin, että yöllä on ollut keijujen häät. Ne häät, joista lastenlaulussa kerrotaan. 

Saapuessani puutarhaan satuväki oli aikeissa ryhtyä siivoamaan juhlimisen jälkiä. Olivat  uupuneita yön juhlimisesta ja halusivat vielä hetken säilyttää kauniin juhlan tunnelman. 

Keijujen häät 

Kun Ruusu ja Poimulehti kävivät nukkumaan,
niin kissankello kuiski tänä yönä juhlitaan.

Ne juhlat on suuret ja hienot jos valvot niin silloin näät
Ovat kaikki kutsuttuja ne on keijukaisten häät.

On morsian kaunein keiju orvokkipuvussaan
ja sulhasenaan yön prinssi usvaviitassaan.

Ja kun valkea hieno usva niitylle laskeutui
niin sirkat aloitti valssin joka tuulesta punoutui.

Oli kaikilla pienillä keijuilla kuunsäteet hiuksissaan.
Ja kauneimmat kastehelmet loistivat puvuissaan.

Ja rastas huilua soitti, ja myyrät tanssi niin.
Ja leppäkertut ja kirvat oli puettu parhaimpiin.

Kun aamulla aurinko nousi, oli juhlat päättyneet.
Vain Ruusu ja Poimulehti, nukkuivat yksikseen.

Mutta kaikki keijujen helmet, oli jääneet kukkasiin.
Ne kimalsi auringossa ja nauroi, nauroi niin.

Sävellys: Yrjo Mattila

Sanat: Liisa Lääveri

Juhlakoristeita oksilla ja lehdillä ihaillessani ajattelin, olenko sittenkin nähnyt unta. Kenties herään kohta sateen ropinaan ja tavalliseen arkeen. Ei, se ei ollut unta. Kaikki on totta,  kastehelmet ovat keijujen huolellisesti asettamia. Ovathan keijut viettäneet häitä puutarhassani aiemminkin. 

Olkoon keijut häineen satua. Kaikki kaunis ja mieltä ilahduttava leikkisyys auttaa meitä jaksamaan ympärillämme vellovassa kriisien ja rauhaa rikkovien sanojen ja tekojen maailmassa. Hyvyyttä, rakkautta, toivoa ei voi koskaan olla liikaa.

Kotilo kurkkii minua ikkunasta

Apua, kotilot eivät jätä minua rauhaan edes kotikeittiössä. Aamulla istuttiin Ukkokullan kanssa keittiön pöydän ääressä aamiaisella ja satuin vilkaisemaan ikkunasta ulos. Pienehkön kokoinen etana se siinä raahasi mökkiään meidän ikkunalasia pitkin kohti yläilmoja. Olisiko tuo otus kenties lähtenyt katsomaan, missä se hänen sukulaisiaan kesän mittaan etikkaliemeen upottanut eukko oikein nykyisin luuraa. Vai halusiko vain näyttää, että voimissa ollaan, niistä etikkaliemistä huolimatta. En käynyt kotilon kanssa katseita vaihtamaan vaan muutaman kuvan siitä räpsäytettyäni, laskin kaihtimen paikoilleen ja jatkoin aamiaistani. Hetken kuluttua totesin, että kotilon matka lasipinnalla on tainnut loppua kesken ja kotilo lienee nyt möyrimässä ikkunan alla olevassa kukkapenkissä. Pakkanen tulevana talvena kotiloja purkoon ja oikein kunnolla.

Tässä yhtenä päivänä kummastelin, millä se Juuso pelaa terassilla jalkapalloa.Tassutteli jotain pientä ja kovaa niin, että mukava kolina kuului. Tammenterhoahan tuo kuljetti suuntaan jos toiseen, vaan mistä sellainen on patiollemme ilmestynyt. Lähimmät tammet löytyvät tietääkseni noin kahden kilometrin päästä. Luultavasti joku lintu on terhon terassillemme pudottanut, muuta selitystä en asialle keksinyt.

Arvaatteko, mitä nämä ovat? Kallionauhuksen kukintoja. Keräsin niitä kourallisen ja tutkin, miten siemenet ovat noihin pohjiin oikein kiinnittyneet. Kaksi punaisinta ehdin jo tyhjentää kukkapenkkiin, kunnes keksin, että voisin ottaa siemeniä talteen ja koittaa uuden kallionauhuksen kasvattamista. Vaikkapa ensi keväänä. 

Tämän kuvan kävin äsken nappaamassa alapihalta, läheltä kasvihuonetta. Ymmärrätte varmaan, että meillä on jonkin verran pakko haravoida, tykkäsi siitä tai ei. Tuollaista vaahteranlehtimassaa ei yksinkertaisesti voi jättää nurmelle talven yli makaamaan, sillä siinä se takuuvarmasti lojuu vielä keväälläkin. Ei sentään keltaisena, vaan likaisenruskeaksi liiskaantuneena. Eikä sen alla kyllä nurmikko sitten kasva. Lähistön vaahteroissa on vielä runsaasti lehtiä maahan pudotettavana, joten odotan jonkin aikaa, mieluummin vielä aurinkoista ja kuivaa säätä ja käynnistän sitten ruohonleikkurin. Sillä saan lehdet silputtua maatuvampaan olomuotoon, jonka jälkeen haravoin niitä kompostiin.

Ikkunasta ulos katsoessa näyttää lähinnä sumuiselta, mutta kyllä siellä sataa. Hienon hienoa tihkua tulee niin tiiviisti, että muutamassa hetkessä hiukset kastuivat. Lämmintä sentään vielä riittää, nytkin mittarissa on +12 astetta. Loppuviikoksi on luvattu jo viilenevää, mikä ei niin kovin hölmöltä enää tunnukaan. Jotenkin sitä alkaa vähitellen tottumaan tähän syksyyn ja samalla odottaa pikemminkin pikkaisen kylmempää ja kuivempaa, jotta ulkona saattaisi kastumatta jotakin tehdä. Hiukan tekisi mieli jatkaa joulukorttien ideoimista, vaan josko kuitenkin lähden purkamaan silitettävien pyykkien vuorta. Eilen kävin pikapikaa Ikeassa ja siellä oli jo joulusisustukset täydessä vauhdissa. Ja olipa meidänkin postilaatikossa Anttilan joululuettelo. Tästä se sitten alkaa se jouluhössötys. Ehkä minä kuitenkin jätän kaikki joulujutut vielä tässä vaiheessa odottamaan aikoja parempia.

Olen aina tykännyt kovasti poimulehdestä ja nimenomaan tuosta lehdestä. Tänään vesipisarat helmeilivät poimulehdellä kovin kauniisti ja mieleeni tuli monelle tuttu lastenlaulu Keijujen häät. Siinä on kaunis sävel ja todella kauniit sanat.

KEIJUJEN HÄÄT

Kun Ruusu ja Poimulehti kävivät nukkumaan,

niin kissankello kuiski tänä yönä juhlitaan.

Ne juhlat on suuret ja hienot jos valvot niin silloin näät

Ovat kaikki kutsuttuja ne on keijukaisten häät.

On morsian kaunein keiju orvokkipuvussaan

ja sulhasenaan yön prinssi usvaviitassaan.

Ja kun valkea hieno usva niitylle laskeutui

niin sirkat aloitti valssin joka tuulesta punoutui.

Oli kaikilla pienillä keijuilla kuunsäteet hiuksissaan.

Ja kauneimmat kastehelmet loistivat puvuissaan.

Ja rastas huilua soitti, ja myyrät tanssi niin.

Ja leppäkertut ja kirvat oli puettu parhaimpiin.

Kun aamulla aurinko nousi, oli juhlat päättyneet.

Vain Ruusu ja Poimulehti, nukkuivat yksikseen.

Mutta kaikki keijujen helmet, oli jääneet kukkasiin.

Ne kimalsi auringossa ja nauroi, nauroi niin.