sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Juuson viikonlopputurinoita


Meidän mamma väittää, että minulla on kevättä rinnassa, vaan itsellään on. Sen huomasi perjantaipäivänä siitä, kun minun viettäessäni lokoisia päiväunia, alkoi niin vimmattu ryminä ja kolina, että vähemmästäkin unet silmistä katoaa. Aikani sitä meteliä kuuntelin ja lopulta päätin lähteä katsomaan, mikä kumma kaiken häiriön tuottaa.


Kaikki oli olohuoneessa hyrskyn myrskyn. Minun toiseksi parhain päiväunipaikkani oli yllättäen kyörätty takkahuoneeseen, enkä tuntenut sitä enää laisinkaan omakseni. Mamma istui sohvalla sen näköisenä, ettei kaaos ollut suinkaan vielä valmis, vaan odotettavissa olisi lisääkin mullistuksia. Olohuoneen lattialle oli ilmestynyt vanha vihreä räsymatto, joka on jo aikoja sitten saanut lähtötuomionsa, mutta mikä lie sen nyt minun kulkureitilleni oli kiidättänyt. Siitä piti ottaa selvää.


Kenties se selvyys löytyisi mattokäärön sisältä ja sinne lähdin mönkimään. Harmi vain, että tuo komea häntäni ei aina joka paikkaan mahdu, mutta sellaista pörröisen kiemuraa uloketta kyllä kelpaa mammalle ja muille esitelläkin. Ei kyllä löytynyt selvyyttä maton sisältäkään, mutta siellä oleminen tuntui melkoisen mukavalta, enkä sitten ihan heti viitsinyt käärön sisältä poiskaan tulla. En vaikka huomasin mamman minua käärön toisesta päästä kurkottavan. Rapsutteli ja piti muitakin ääniä muka houkutellakseen minua kanssaan leikkimään. Ensin ei anneta nukkua rauhassa ja sitten pitäisi piilosta leikkiä. Kattia kanssa - tai siis ihmisiä kanssa.


Mattokäärön sisuksissa kölliessäni muistin viimein, että olinhan minä toki ennenkin nähnyt mamman mattotekniikkaa käyttävän, kun pitää painavia huonekaluja toiseen paikkaan siirrellä. Räsymatto vain huonekalun jalkojen alle ja sitten kevyesti työntämään yhdistelmää lattialla toivottuun paikkaan. Ei tule naarmuja lattiaan ja painavatkin huonekalut siirtyvät kevyesti. Ja hups, matto pois ja ehkä uuteen paikkaan.


Lopulta kyllästyin maailmaa tarkkailemaan mokoman räsymaton uumenista ja lähdin uutta nojatuolin paikkaa nuuskimaan. Tuttu, vanha nojatuoli ja tyynykin. Huovassa on minun ikiomia karvojani ja tuttu tuoksu, mutta paikka on niin outo. Valo tulee väärästä suunnasta, enkä oikein tiedä, millaiset näkymät tästä on perheen touhuihin. Pääseekö mamma kenties livahtamaan keittiöön huomaamattani? Vähän tyhjääkin takkahuoneessa on, ei muuta kuin tämä tuoli ja pieni pöytä. On kuulemma järjestelyt vielä hakusessa. Me miehet tässä talossa kyllä tykkäämme, ettei mikään koskaan muuttuisi. Että kaikki tuolit, sohvat ja pöydät olisivat samassa paikassa, tyynyineen, liinoineen kaikkineen. Voi noita naisia! Voi tuota mammaa, mitä tästä kotikissan elämästä oikein tulee, kun ei saa rauhassa päiväunistaan nauttia.


Paras paeta keittiöön, vahtimaan ruokakuppia, ettei mamma keksi sitä kiikuttaa jonnekin täysin väärään paikkaan - minun kannaltani. Muutama viikko sitten mamman maalatessa keittiötä, joka puolella suhisi ja kahisi ja koko keittiö kaikui kuin markkinatori. Olihan se tietysti ihan mukavaa, ettei mamma maalia huiskinut minun ruokailunurkkaukseeni, mutta muutaman päivän ajan elämä oli harvinaisen epämukavaa näin kissan kannalta. Silloin ei voinut hypätä ikkunalaudalle, ei keittiön pöydälle eikä koko huoneessa viitsinyt olla, kun kaikki paikat oli muovin tai paperin suojassa.


Ihmisnaisen järjestelyvimman koittaessa kissan on paras lähteä ulkoilemaan ja tuulettamaan omia ajatuksiaan raittiiseen ilmaan. Kylmäähän siellä edelleen on, mutta kun entisessä rauhan tyyssijassani eli kodissani ei vieläkään kaikki ole paikallaan. Se vihreä räsymatto makaa edelleen olohuoneen lattialla ja siitä tiedän, että jokin esine on taatusti vielä muuttamassa sijaintiaan. Mammakin istuu välillä käsi poskella sohvalla ja katselee mietteliäänä sohvasta tuoliin ja tuolista mattoon ja matosta lamppuun... Vaaralliselta näyttää. Luultavasti tuo kattolamppu on ainakin väärässä paikassa ja pian alkanee keskustelu siitä, että talossa asusteleva mies voisi ottaa ruuvimeisselin käteensä. Onneksi olen se talon toinen mies, jolla työkalut eivät tassuissa pysy ja minäpä voin lähteä sinne pihamaalle.




Tämän verran lumihangessa minun kaltaiseni siisti sisäkissa viitsii pöllytellä. Arvaattehan varmasti, miksi minä kahlaan tähän kylmään ja kosteaan ainekseen. En todellakaan huvitseni, vaan minun on ehdottomasti saatava kaivaa ihan itse kunnollinen pissakuoppa. En ole yhtään innostunut mamman virittämästä muovilaatikosta, jossa on valkoista hiekkaa. Muka paakkuuntumatonta. Mamman Lapsen pojilla, Nemolla ja Lokilla, on oikein hienot kissanvessat ja niissä pellettiä. Pitäisiköhän minunkin kokeilla sitä? Mutta mikään ei kyllä vedä vertoja kunnollisella mullanpöllyttelylle keväisessä metsikössä, jonkun ison männyn juurella. Sen ihanuuden vuoksi kärsii hetken aikaa kylmästä lumestakin. Ai, että, kohta pääsee taas tuoretta ruohoa pureskelemaan, hakekasaan torkkumaan ja hiekassa kierimään, kunhan nämä lumet sulavat. Voihan elämän kevät! Mammalla kutkuttaa multasormea ja minulla multapolkuanturaa.


Aurinko on paistanut koko päivän, mutta ei hiiren hiirtä missään. Tintitkin kisailivat talipallon kimpussa ja hyppivät oksalta oksalle aivan lähelläni tietäen, ettei flexini niin paljon jousta, että pääsisin nappaamaan pienen riistapaistin välipalaksi. Kyllä noilla linnuillakin taas juttua riittää. Kaikki talvenaikaiset tarinat pitää kerralla toisilleen visertää. Eiköhän tämä ulkoilu jo riitä, lähdenkin tästä kohti takaovea. Pakko päästä takaisin sisälle polkuanturoita lämmittämään ja katsomaan, josko olisi vähän rauhallisempaa.






"Ovi aukiiiii! Miauuuu! Heti, minulla on nälkä ja kylmä. Ei täällä vielä ihan kesäistä ole, vaikka virkistävältä tuo auringon ilmestyminen siniselle taivaalle viimein tuntui." 




 

Ja nyt hiukan murua vatsaan ja sitten lepäämään. Kylläpä latzit taas maistuvat, mutta nuo raksut taidan jättää seuraavaan kertaan. Tulen vaikka tunnin, puolentoista päästä jatkamaan, kunhan ensin käyn sulattamassa tassut ikkunalaudalla - ja ehkä vähän putsaan karvojanikin.

Hei, hiukan ruokarauhaa, kiitos! Joskus tuo mamman räpsiminen suorastaan ärsyttää. Mutta toisaalta tiedän, että mamma on minusta niin valtavan ylpeä ja tykkää näyttää kuvia minusta. Niin siinä käy, kun ihmisten omat lapset kasvavat aikuisiksi ja muuttavat pois kotoa. Sitten pitää helliä vaikka kissaa, mutta minullehan se sopii. Vallan mainiosti!!!
Eiköhän tässä ole jo tarpeeksi yhdelle päivällä ollut touhua. Nyt taidan oikaista itseni kirjaston sohvalle. Mammakin näyttää rauhoittuneen tietokoneen ääreen ja mahdolliset huonekalujen siirtelemiset ovat vähäksi aikaa tauolla. Joku suunnitelma mammalla varmasti on tuon yhden tyhjääkin tyhjemmän paikan suhteen. Kuulin puhetta uudesta telkkarista. Sittenkö isäntäväki siirtyy olohuoneen puolelle iltaa istumaan? Vielä en tiedä, onko hyvä vai huono asia, että saan kirjaston ihan itselleni. Yksinäistä? Kenties! Rauhallista? Ainakin sitä! 

Onhan olohuoneessa sentään pehmoinen matto ja sen päällä pöydän alla on aika kotoisaa vahtia isäntäväen touhuja. Eikä ole laisinkaan poissuljettua, että löytäisin uudenuutukaisen ja sopivan kolon jommalta kummalta sohvalta. 

Minne mamma, sinne kissa - niin se taitaa olla!

32 kommenttia:

  1. Juuson päivä :-)
    On sulla Juuso mahtavan söpö masu!
    Kai sellainen paikka on kumminkin paras, josta saa vahtia mitä mamma touhuaa. Vaikka joskus on hyvä vetäytyä johonkin ihan rauhaankin, eli siis sekä rauha- että vahtipaikka tarvitaan. Mamma onkin ehkä sitä juuri tekemässä, kalustamassa kotia sinulle vielä paremmin ;-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta puhut Saila, minun masustani on isäntäväen välillä vaikea pitää näppejään erossa. Ja kyllähän minäkin tykkää, että sitä ahkerasti rapsutetaan.

      Poista
  2. Ei ole helppoa kissan elämä, kun naisihminen noin ahkeroi ;) Vattasi on kyllä syötävän herkullisen näköinen, pus-pus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä huomaa, että sinä Pirkko olet kissaihminen. Ja mitä vattaani tulee, niin katsopa, mitä vastasin Sailalle.

      Poista
  3. Vastaukset
    1. Kiitos Ritva, minäpä kissa sitten tykkään kehuista.

      Poista
  4. Juuson pitää vaan "komentaa" mammaa enemmän, jotta se ei tuollasia saa päähänsä hyvin usein ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Emilie, yhtenäänhän minä mammaa komennan, mutta kun se on niin mahdottoman jääräpäinen järjestelijä.

      Poista
  5. Voi Juusoa! Muistuttaa ihan kissaa jollainen meillä oli minun lapsuudessani :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tarja, Juuson kaltaisia kissoja olen nähnyt muillakin, mutta onneksi jokainen kissa on ihan oma persoonansa.

      Poista
  6. Sattumalta eksyin blogiisi ja lisäsin sen saman tien blogiluettelooni. Mukavaa kevään odotusta kissan kera!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kivasti eksytty, olet tervetullut Vilma.

      Poista
  7. Ihana postaus:) Juuso on mainio:)

    Vai on rymsteeraukset kotona menossa? Sitä on liikeellä, minäkin jo suunittelin siirtäväni muutaman huonekalun paikkaa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Sussi! Kummasti tuo rymsteeraus virkistää, varsinkin kun se lähti ihan spontaanisti liikkeelle.

      Poista
  8. Ihana tarina kisun päivästä! Meilläkin on noita raitakisuja kaksi kappaletta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sesse, mieluusti ottaisin toisenkin raitakaverin, mutta Juuso on jo sen verran iäkäs, ettei oikein enää toista kissaa näytä hyväksyvän. Koitettu on.

      Poista
  9. Varmasti moni kissa nyökyttelee ymmärtäväisesti päätään Juuson ajatuksille siitä,kun omia lepopaikkoja aletaan siirtelemään uusille sijoille. Kyllä siinä herkän kissaeläimen sielunelämä saattaa hetkeksi mennä pois raiteilttan.

    Onneksi ei kuitenkaan tuttua ruokailupaikkaa menty huseeraamaan uuteen kuosiin,sehän olisi ollut melkeinpä mailmanloppu ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, Katja! Selvästi ymmärrät tällaisen karvakasan sielunelämää.

      Poista
  10. On JUUSOLLA oikein kissanpäivät.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuson mamma on vähän höyrähtänyt kissansa suhteen.

      Poista
  11. ihana postaus Juuson ja vähän mammankin päivästä, kaikenlaista se kevät aurinko teettää;)
    on niin hauska lukea Juuson mietteitä, ne kuulostaa osin vähän meijän Juuson jutuilta. meijän Juuso on esikoisemme ja perinjuurin myös kissaihmisiä. Hän sai oman kissan, Miisun kolme vuotiaana. Kaverukset saivat nauttia yhteiselosta 22 vuotta, kova paikka oli pojalle kun Miisu piti lopettaa.
    touhukasta viikkoa teille:))

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lemmikin menettäminen on kova paikka, olen sen itsekin nuorena kokenut. Mutta onpa poika saanut viettää pitkän yhteisen taipaleen kissansa kanssa, sen hän varmasti muistaa koko ikänsä lämmöllä.

      Poista
  12. Aivan ihana Juuso, niin on tutuja nämä Juuson ajatukset, että ikävä taas kirpaisee, aivan kuin Vilma- vainaa olisi siinä tuumaillut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuso lähettää tassutuksia Vilman muistolle.

      Poista
  13. Ihanan valoisa ja positiivinen kirjoitus kissan ja emännän päivästä. Kiitos mukavasta tuokiosta!

    VastaaPoista
  14. Raija, mukavaa, että pidit. Hyvää viikonloppua!

    VastaaPoista
  15. Pistäydyin kylässä ja tutustelin tuohon komeaan Juusoon. Täältä lähettää Majuri ja Ruusa terveisiä. Kovasti tuota kevättä odotellaan. Bloginimestä päättelin, että rikkaruohokin saa joskus kasvaa, kun sillä on elämää. Kun vähän puolivilli on minunkin piha.

    VastaaPoista
  16. Hei,
    Juuso-kissalle terveisiä, samoin mammalle. Kissat ovat niin ihania.
    Terveiset lähettää täältä meiltä Fanny, Malla, Pena ja Maija-kissat.
    Siis kissat ilman häntää.
    Terveisin Molley

    VastaaPoista

Päivänkakkara, kielonkukka, metsätähti, nurmennukka
kuiskii meitä seurakseen, puutarhan helmaan suloiseen.
Kommentista mukava muisto jää, se pitkään mieltä lämmittää.
Kiitos Sinulle vierailustasi!