Keväisiä unia ja muuta hölmöilyä

Hammaskolosärky alkaa vähitellen laantua. Sen sijaan poski on edelleen turvoksissa ja vedetyn hampaan kohdalle poskeen on hiljakseen muodostunut mojova mustelma. Tässähän voisi vitsailla, että uudenvuoden elo meni nujakoinnin puolelle. Tänään jo naurattaa edellispäiväiset ja eiliset hölmöilyt ja rohkenen niistä muillekin kertoa. Kun keskiviikkona vihdoin pääsin hammaslääkärireissulta kotiin, nappasin heti buranan helpottaakseni tykyttävää kipua ja särkyä. Siinä hötäkässä tulin niellyksi myös hampaankoloon työnnetyn verisen tupon. Tuppo ei ihan pieni ollut, jonka vuoksi ihmettelin, miksi särkylääkkeen nieleminen oli niin työlästä. No, selvisihän se, kun totesin hammaskolon tyhjäksi. Yökkäilkää vaan, ei se minustakaan kivalta tuntunut, mutta minkäs omalle hosumiselleen mahtaa.

Kun tässä tunnustusten linjalle lähdettiin, niin kerron myös syyn siihen, miksi edellinen yö meni hammaskolosärystä kärsiessä. Kävinhän sentään kahdesti hakemassa särkylääkettä, joka ei sitten tehonnut millään. No, aamun tullen sekin ongelma selvisi. Olin nimittäin yön pimeydessä ottanut pillerin väärästä rasiasta eli antibioottinappulan. Ja vielä kahdesti. Kyllä tunsin itseni hölmöksi ja vielä erityisen emähölmöksi, kun olin ehtinyt muille marmattaa särkylääkkeiden tehottomuutta.

Viime yönä näin sitten unta siemenluetteloista. Yritin soittaa ja laittaa sähköpostia Korpikangas-Siemenelle ja Exotic Gardeniin ym. paikkoihin saadakseni tuoreet siemenluettelot, mutta kukaan ei vastannut ja aloin jo huolestua jääväni kokonaan ilman noita elintärkeitä luetteloita. Kovin unessa ihmettelin, mihin puutarhayritykset ovat osoitetietoni hukanneet, kun joudun joka vuosi erikseen uudet luettelot tilaamaan. Olisiko tässä jonkinlainen siemenstressi kehitteillä? Tammikuun alussa.

Päivä on ollut harmaatakin harmaampi. Aamulla keittiön mittarissa oli vajaa yksi pakkasaste (siis ikkunan ulkopuolella luonnollisesti), mutta vähitellen lämpöasteet ovat nousseet plussan puolelle. Käydessäni kävellen kylillä, satoi harmaus hienoina pisaroina kasvoille ja vaatteille. Mutta liukasta ei ollut, mikä myönteisenä asiana mainittakoon. Ei tarvinnut pelätä liukastumista ja pahin loskakin on jo ehtinyt teiltä sulaa ja valua sivummalle. Mihinkään ei tämä märkyys enää imeydy, koska vettä tuntuu olevan ja entuudestaan kaikki paikat täynnä. Saapa nähdä, miten kaikki kasvit selviytyvät tästä ylenmääräisestä kosteudesta.

Tänään lähti sitten joulukuusi kellariin. Ja kaikki joululiinat ja jouluverhotkin vaihdoin vähemmän punaisiin. Nyt joulusta muistuttaa täällä sisällä ainoastaan joulukukat, mutta ulkona on sentään vielä jouluvalot ja saavat vähän aikaa ollakin. Ellen nyt sitten saa tämänpäiväisen kaltaista siivousspurttia. Lupaan olla saamatta, koska ulkona valot piristävät ja tuovat eloa muuten niin harmaaseen maisemaan. Kävin jopa auringon laskeutumisen jälkeen sytyttämässä taas kynttilöitä ulkolyhtyihin. 

Torstaina kävin siivoamassa vanhempieni luona ja kipaisin heidän kanssaan myös kaupassa. Roolini kauppamuulina on alkanut kovasti kaivata sellaista perässä vedettävää kauppakassia. Vaikka kaksi vanhaa ihmistä ei kovin suuria määriä ruokatarpeita kaupasta tapaa ostaakaan, painaa se kauppakassi meikäläisen kipeissä käsissä ihan tarpeeksi. Joillekin perässä vedettävä kauppakassi merkitsee selkeää siirtymistä vanhuuden porteille, mutta minulle siitä on tullut pelkästään käytännöllisyyskysymys. Jos joku asia helpottaa elämää, niin miksi siitä tehdä identiteettiongelma itselleen. Tiedän kyllä, mistä sellaisen kauppakassin kätevästi voisi ostaa, mutta olen päättänyt pysyä mahdollisimman kaukana kaikista aletavaraa myyvistä kaupoista, jotta en sortuisi monenlaisiin turhuuksiin. Vaatekaapissa on aivan riittävästi vaatteita. Juuri nyt en aivan varmasti ole mitään erityistä vailla, mutta auta armias, jos menen johonkin kauppaan, niitä tarpeita alkaa työntyä vaaterekkien väleistä ja hyllyjen hämystä. Jos ihminen - tässä tapauksessa minä - ei pysty vastustamaan kiusauksia, on paras pysyä poissa kiusausten ääreltä.

Kuten kuvista saattaa havaita, värisävyt ulkosalla ovat kortilla. Vaikka meneillään on ihan sydäntalvi, on ulkona kuitenkin aavistus keväästä. Toissapäivänä aurinko hetken pilkahti ja eikös jossain talitintti virittänyt titityynsä. Viereisen talon räystäältä tipahteli vettä ja hiekka kenkieni alla ratisi asfaltilla, joten kyllä tuli keväinen tunnelma. 

Vaikka kevättä kovasti odotan ja kaipaan, toivoisin silti tähän väliin hiukan lisää valkeaa lunta ja pieniä pakkasia. Vielä ei ole kevään aika ja suomalainen luonto tarvitsee talvensa. Kyllä kunnon talven jälkeen keväästä nauttii kaksin verroin enemmän.

 

Menneen talven juttuja

Ohessa olevat metson kuvat ovat ihan aitoja, mutta toki muutaman vuoden vanhoja. Helmikuussa 2007 kyseinen lintu ihastutti kylämme väkeä viipymällä useamman päivän ajan milloin kenenkin omakotiasukin pihassa. Se pääsi jopa paikallisen ilmaisjakelulehden kanteen. Meidän pihassa metso tallusteli parin päivän ajan ja jopa pyrähteli alapihalla muutaman metrin lentoja, mikä kyllä näytti hurjalta, sillä lintu on tosiaan aika kookas. Keväällä lumien sulamisen aikaan alapihan nurmelta löytyi metson jätöksiä, jotka olivat tosi kookkaita. Sitä en tiedä, mihin lintu tuon kylävierailun jälkeen katosi; lähtikö takaisin kotimetsään vai laittoiko joku naapureista sen pataan. Metson ilmestyminen omakotiasukin pihaan ei kuulemma ole mikään harvinainen tapahtuma, onhan läheisyydessämme isoja metsäalueita. Meille tuo kohtaaminen oli kyllä ihan ainutlaatuinen, koskaan aiemmin en ollut metsoa elävänä missään nähnyt.

Kuvien laatu ei ole paras mahdollinen, koska tuolloin käytössäni ollut kamera oli täysin surkea, eikä ihan linnun viereen ollut helppo päästä. Se rääkäisi rumasti ja lähti kohti sen näköisenä, että tällainen naisihminen katsoi parhaaksi perääntyä kunnioittavan matkan päähän.

Tämä päivä ei ole ollut niitä parhaimpia, sillä sinnikkään jonotuksen tuloksena onnistuin saamaan ajan kunnalliseen hammashoitoon. Syksyllä paikattu alatakahammas on vihoitellut koko joulunajan siinä määrin, että katsoin parhaaksi tehdä asialle jotain. Hammaslääkäri totesi hampaan haljenneen, mikä on luultavasti aiheutunut syksyisen paikkausoperaation aikana. Lisäksi hän totesi, ettei hammasta voisi muuten auttaa kuin kiskomalla se kokonaan pois. Hetken lääkäri neuvotteli hammashoitajan kanssa siitä, olisiko heillä jatko-operaatioon aikaa vai annettaisiinko maksusitoumus yksityiselle taholle. Hampaan poistolla olisi kuulemma kiire, syy siihen ei minulle valjennut. Neuvottelun tuloksena suuhuni ryhdyttiin tähtäämään puudutuspiikkejä ja sen jälkeen kuuluikin monenlaista rutinaa ja hampaanpalojen kilinää terästarjottimelle. Lopuksi suuhun tungettiin tuppo, jota kehotettiin painamaan puolesta tunnista tuntiin verentulon tyrehdyttämiseksi ja käteen annettiin kahden antibiootin resepti.

Kirjaimellisesti veren maku suussani ajoin apteekin kautta takaisin kotiin. Nyt illan suussa olen ottanut kaksi särkylääkettä. Alkuun tepsi ihan tavallinen käsikauppa-burana, mutta puudutuksen kadotessa särky on yltynyt ja puoli tuntia sitten nappasin jo tuhdin panacodin. 

Tyhjä kolo hammasrivissä herättää jo nyt ajatuksia siitä, tuleeko se häiritsemään minun esteettistä silmääni. Ulkomaailmalle kolo ei näy, mutta jotenkin tunnen jo nyt itseni vanhaksi ukoksi - hampaattomaksi sellaiseksi. Hammaslääkärin mukaan implantti maksaisi 2-3000 euroa ja siihen ei julkinen hammashoito taivu, enkä taivu minäkään. Toinen mahdollisuus on kuulemma silta, joka saattaisi onnistua myös julkisella sektorilla. Ehkä nyt kuitenkin keskityn parantamaan tuon kipeän kolon ja pohdin jälkitoimenpiteitä myöhemmin.

Aamulla hammaslääkäriaikaa puhelimessa jonottaessani innostuin selaamaan uutta pihakalenteriani. Minulla oli samanmonen jo viime vuonna ja tykästyin siihen kovin. Muistiinpanoille on hyvin tilaa ja kaiken tarpeellisen lisäksi kirjasta löytyy runsaasti puutarhaan liittyvää asiatietoa. Kirja on myös mukavan tuntuinen kädessä, mikä tällaiselle kirjahullulle on merkittävä lisäarvo. Tästä uudesta kalenterista löytyy tietoa erilaisista ruusuista. Ei tietenkään mitään kattavaa aineistoa, mutta juuri sen verran, että meikäläisen ruusuhimo jälleen yltyi. Pidän lähinnä pensasruusuista, sillä ne ovat osoittautuneet varsin helppohoitoisiksi ja kauniiksi. Pensasruusujen avulla olen ajatellut jatkaa nurmikonvähennysprojektiani.

Kirjassa oli muutama muukin kuva ja juttu, jotka innostivat ideoimaan. Ehkä niistä osa toteutuu kesän tullen pihassamme.

Sunnuntaista saakka kestänyt vesisade ja plusasteinen sää on humauttanut lumihanget hyvin mataliksi tai peräti olemattomiin. Paikoin metsissä on täysin lumettomia alueita ja hyvin auratut tiet ovat paljaina kuin keväällä konsanaan. Pienemmät tiet sen sijaan ovat aikamoista loskaa ja saappaaet lienevät paras jalkine näihin säihin. Luvattu viileneminen ja pakastuminen tulevat jäätämään tiet, joten käveleminen lähipäivinä saattaa olla varsinaista nuorallatanssia. Päivällä aurinko pilkahti hetkeksi pilvien takaa venyttelemään säteitään maata kohti ja aivan taatusti tuntui parin sekunnin ajan ihan keväältä.

Olemattoman hampaan kolottaminen ei nyt innosta ulkoiluun eikä oikein lukemiseenkaan jaksa keskittyä. Sain juuri luettua "Sanojen alamaisen", jossa Saska Saarikoski pohti isänsä tuotantoa ja osittain myös tämän kyvyttömyyttä isyyteen. Tuskin lapsesta tuntuu kovin mukavalta, jos oma isä julistaa, että "Ainoakaan minun lapseni ei ole 'rakkauden hedelmä': minun turvattomuuden tunteeni ne on siittänyt." Varmasti Pentti Saarikoski on ollut loistava runoilija, mutta ihmisenä ei välttämättä mikään miellyttävä henkilö.

Joulun aikaan tuli luettua Riikka Pulkkisen Vieras ja Reidar Palmgrenin Sudenmarja. Palmgrenin kirjat ovat omaleimaisia ja ainakin minä jään miettimään niiden tapahtumia pitkään kirjan loppuun luettuani. Uskon, että silloin kirjailija on saavuttanut tavoitteensa, hän on herättänyt ajatuksia sanoillaan.

Pitääpä tässä samalla myös antaa muutama kiittävä sana suomalaisille elokuville. Näille uudemmille. Eilen katselin telkusta Aleksi Bardyn "Napapiirin sankarit" ja muutama päivä aiemmin "Helmiä ja sikoja", joka on jo vähän vanhempi leffa. Kumpainenkin elokuva päättyy onnellisesti ja saa hyvälle tuulelle. Kummassakin iloitellaan murteella, ja etenkin Napapiirin sankareissa upeaa suomalaista talvimaisemaa näyttämällä. Niin, ja uudenvuoden aattonahan katsoimme ostamani Mika Kaurismäen "Matkalla pohjoiseen", josta kerroinkin jo edellisessä bloggauksessa.

Olen läpeensä kyllästynyt alati uusintoina esitettäviin amerikkalaisiin tusinaleffoihin, joissa kuvankauniit ja ultrakomeat näyttelijät toistavat samoja vuorosanoja ja juonenkäänteitä, jotka on kerrottu jo tuhannet kerrat aiemmin. Ei naurata, ei itketä, ei herätä muuta kuin kenties vähän turhautuneita tuhahduksia. Viime aikoina ainoat katsomisen kestäneet elokuvat ovat tulleet lähinnä Teemalta tai YLEFem:lta, joka iloksemme tarjoaa aina välillä mielenkiintoisia skandinaavisia yllätyksiä.  

Kohta se tämäkin päivä kääntyy taas iltaan ja lähestymme torstaipäivää ja hissukseen myös uutta viikonloppua. Sen jälkeen lieneekin jo arkeen asettuminen helpompaa. Seuraavaksi aion heittäytyä sohvalle pötkölle ja hampaattoman kolon kolotuksesta huolimatta paneutua Anna Janssonin "Murhan alkemiaan". 

Puutarhaportista kohti kesää

Kuvausajat:: ylävasen 7.10.12, yläoikea 26.10.12, alavasen 3.11.12, ja alaoikea 1.12.12. Huomaa, että 26.10. oli aamulla lunta maassa, mutta sen verran hennosti, että pian se suli pois. Marraskuun puolivälin tienoilla oli lämpöasteita jopa +6.5. Ihmettelin hetken, miten tuo aurinkokello voi olla lokakuun lopun kuvassa, mutta ei aikaisemmassa eikä myöhemmässä. Sitten muistin, että toin aurinkokellon kerran alapihalta tullessani ja jätin sen odottamaan kellariin kiikuttamista juuri tuohon. Minulla tuppaa olemaan aina jossain tavaroita odottamassa viemistä johonkin toiseen paikkaan, niin sisällä kuin ulkonakin.

Tällainen on näkymä puutarhaportista alapihalle tänään, vuoden 2013 ensimmäisenä päivänä. Mittarissa on +1.9 lämpöasteita ja taivaalta tulee ajoittain vettä ihan kunnolla. Eilisiltana rakettien ampuminen alkoi muutamaa minuuttia vaille iltakuuden ja siitä se sitten vain voimistui puoliyötä kohden mentäessä. Puoleltaöin alkoikin varsinainen tykistökeskitys tuossa kotitiellä ja lähitalojen pihalla. Vihellystä, ujellusta,  pauketta ja räjähdyksiä. Hetken jo ajattelin, että ikkunat kohta hajoavat, mutta ei sentään. Meidän perheessä ei raketteja ole ammuttu sitten 90-luvun, jolloin viallinen raketti räjähti isoveljeni käsiin. Olihan siinä mukana huolimattomuutta ja tarpeetonta sähläystä, mutta lopullisesti vaurioituneet sormet jättivät ikävän muiston meidän kaikkien mieleen. 

Minusta ilotulitus olisi järkevintä suorittaa joko isomman porukan kanssa kimpassa tai peräti jonkun yleisen tahon hoitamana paikassa, jonne yleisö voisi turvallisesti kokoontua. Tällaisella tiiviillä omakotialueella näkee yleensä vain lähialueella ammutut yksittäiset raketit, mutta laajempaan yleiskuvaan ei ole mahdollisuutta. Ja mitä nyt pikipäin tuossa omassa pihassa aamulla kävin tepastelemassa, totesin, että niitä raketinroskia taas kerätään ympäristöstä vähintäänkin kesään saakka.

Olin koko eilispäivän soittanut radiota normaalia kovemmalla äänellä ja koti oli kylpenyt täydessä valaistuksessa. Siitä huolimatta Juuso pakeni ajoittain sängyn alle tärisemään eikä tietenkään suostunut lähtemään edes ulos pissalle. Ennen yhtä yöllä se viimein kömpi sänkyyn viereeni. Seuraavat päivät kissaressu taatusti säikkyy pienempiäkin ääniä, kunnes sitten unohtaa säikkyäkseen taas ensi vuoden paukutusta.

Meidän aattoiltamme Ukkokullan kanssa sujui rauhallisesti. Ei ollut vieraita, emmekä lähteneet mihinkään vieraisille. Illalla avasimme kuohuviinipullon, joka osoittautui unkarilaiseksi kirsikkakuohariksi. Ei siis mitään perinteistä. Ukkokulta ei siitä kovinkaan paljon pitänyt, minulle kyllä upposi. Katsoimme joululahjaksi ostamani Mika Kaurismäen leffan "Tie pohjoiseen" ja pidin siitä kyllä kovasti. Niin Vesa-Matti Loiri kuin Samuli Edelmannkin hoitivat roolinsa mallikkaasti. Mieluusti olisin kuullut poikien yhteislauluesityksiä enemmänkin.
 

Niin se vain on, että meikäläisen kannattaisi luottaa tunteisiin ja mielessä kyteviin kysymyksiin. Usein täällä työhuoneessani ollessani kävi kameraa vilkaistessa sellainen ajatus, että nyt on jotain unohtunut. Vaan eipä tullut mieleen, mikä se unohtunut asia saattaisi olla. Kun tuossa tovi sitten ryhdyin kaivelemaan kuvatiedostoistani joulukuun alun kuvaa työhuoneen ikkunanäkymästä, ei sellaista löytynytkään. No, ei tietenkään, kun en ollut näkymää kuvannut. On se vaan mukava tuo minun intutioni, kujeilee kanssani, mutta ei anna selkeää vinkkiä, mitä pitäisi huomata. Siihen sitten tyssäsi minun osanottoni "Kuusi kuvaa kesään" -haasteeseen, mutta ei hätää minkäänlaista. Olenhan kuvannut puutarhaporttini säännöllisesti jo runsaan vuoden ajan ja se saakin toimia minun ikkunanäkymänäni kesään.

Nyt on sitten joulut ja muut juhlat juhlittu ja on aika suunnata katse kohti tulevia koitoksia - ja tietenkin kohti kesää. Juuri nyt ei ole mielessä muita suunnitelmia uusiksi istutuksiksi tai vanhojen kohentamiseksi kuin että tilliä pitää laittaa kasvamaan runsaasti. Jouluruokia valmistellessa saatoin taas todeta, kuinka kallista kaupassa pieni tillinippu on. Eikä siitä yhdestä nipusta moneen riitä. Persiljaa ja ruohosipulia puutarhastani jo kunnolla löytyykin ja kumpaistakin tuli myös pakastettua. Tilliä syystä tai toisesta istutin aivan liian vähän ja osa siitäkin vähästä iti aika huonosti. Syytetään nyt sitä kosteaa kesää, kun ei tähän hätään muuta keksitä.

Aika monessa blogissa onkin jo ollut suunnitelmaluonnoksia tulevan kesän projekteista, mutta me Juuson kanssa toistaiseksi vielä haistellaan uusia tuulia. Tosin alla olevassa kuvassa Juuso höristelee korviaan olohuoneen pöydän alla kuullessaan ensimmäisten rakettien pauketta eilispäivänä. Tämän jälkeen se sitten viettikin enimmän osan ajastaan sängyn alla - kuten on jo tullut useampaan kertaan mainittua.

 

Vähiin käy ennen kuin loppuu

No niin, näin sitä elellään tämän vuoden viimeisiä tunteja. Ukkokulta lähti aamulla hoitamaan työasioita ja minä jäin viettämään uudenvuodenaattopäivää oman itseni seurassa. Koska ehdin toimia ajatusta nopeammin ja latasin astianpesukoneen päälle, en voinutkaan lähteä lenkille (meillä ei jätetä pesukoneita yksikseen vatvomaan, jos vaikka sattuu poissaollessa vesivahinko) vaan piti keksiä ajankulua jotenkin muulla tavoin. Niinhän siinä sitten kävi, että melkoinen osa joulukoristeista otti ja lähti kellariin. Näin tuppaa käymään joka vuosi, vaikka kuinka päättäisin jaksaa joulukoristeita vähintään loppiaiseen saakka katsella. Vaan jäi meille edelleen joulukuusi ja kaikki jouluvalot niin sisälle kuin uloskin. Keittiössä on edelleen jouluverhot ja erilaisia punaisia tekstiilejä kodissa siellä täällä.

Vihdoin astianpesukone lopetti ohjelmansa ja saatoin vetää saappaat jalkaani. Reppu oli jo pakattu kirjastokäyntiä varten, kamerakin oli repussa. Pihalle päästyäni auratraktori meni toiseen suuntaan ja päätin jäädä odottamaan sen paluuta. Vesisateiden jälkeen meidän tie on vetistä lumimössöä täynnä ja aura heittää sen sitten kunkin talon portille niin, että on pakko tehdä lumityöt ennen mössön jämähtämistä jäiseksi. Hain lapion ja ryhdyin tarmokkaasti kaivamaan sisäänkäyntiä esiin. Siinä tulikin niin paljon ulkoiltua, etten enää viitsinyt kirjastolle lähteä kävelemään. Sen sijaan päätin tehdä retken alapihan omenapuille, jänisten jälkiä on hanki täynnä, joten nyt oli sopiva hetki käydä tsekkaamassa omenapuiden kunto.

Suojasäiseen lumeen on helppo tallata polku, ja vaikka lunta onkin satanut aika paljon, ei sitä määrällisesti niin valtavasti alapihalla tuntunut olevan - vielä. Ukkokulta laittoi hedelmäpuihin ajoissa verkot ja muut suojat, joten puput eivät olleet niitä päässeet napostelemaan. Sen sijaan norjanangervon maahan taipuneista oksista oli kuorta järsitty. Se ei ole kovin suuri vahinko, sillä angervo kestää leikkausta ja niin ollen myös pupunhampaita.

Jotenkin sitä polkua oli aika hauska tallata lumihankeen ja huomaamattani tulin kiertäneeksi alapihalla pidempään kamera kaulassa roikkuen tai välillä myös etsimen läpi maailmaa tiiraten. Lintujakin oli kiva katsella välillä eri vinkkelistä, mutta minun putkellani niiden kuvaaminen ei onnistunut. Mielessäni näin pihan taas kesäisen vihreänä ja lähtipä jälleen kaikenlaiset istutusajatukset päässäni villiintymään ja vaeltelemaan kohti uusia ideoita. Kyllä naapurit saivat taas ihmeteltävää meikäläisen kahlatessa lumessa. Vaikka mitäpä minä muiden ihmettelyjä miettimään.

Pilvet kulkivat taivaalla hurjaa vauhtia ja välillä näkyvissä oli aivan sinistä taivasta. Hetken kuluttua taas koko maailma oli ihan harmaana ja ehdinkin jo välillä miettiä, että kohta tulee vettä. No, ei tullut, mutta kuvia ottaessani saatoin havaita, kuinka vähän valoa pilvisessä säässä ulkona nyt on.

Märkä lumi on todella painavaa ja vasemmassa rinteessä kasvavat Vuorimännyt olivat jälleen painuneet aivan lakoon, kuten niille käy aina talvisin. Pohdin, pitäisikö minun vapauttaa niitä lumen ikeestä, mutta sitten totesin, että mahdollisesti teen vain lisävahinkoa taivuttelemalla jäisiä runkoja vastentahtoisesti. Joka kevät ne ovat lumien sulatessa nostaneet päänsä entiselleen kohti taivasta.

Luulisi, että tunnen jokaisen kasvin omalla tontillani, mutta niin vain tänään törmäsin yllätykseen - eikä ihan pieneenkään. Leikkimökin rinteen puoleiselle sivulle on kasvanut mänty, jota en ole aiemmin huomannut. Vuorimännyt ovat sitä piilotelleet, mutta miten se on talvisin jäänyt huomaamatta? En kylläkään ole parina aiempana talvena tallustellut alapihalla leikkimökin kohdalla, joten rauhassa on näköjään saanut kasvaa. 

Pitäisikö se keväällä siirtää, vai olisiko tuossa tilaa männyn kasvaa? Täytyy miettiä, nythän asialle ei paljoa voi tehdä. Ellei sitten sahaa koko komeutta nurin, joka ei taida olla se ensimmäinen vaihtoehto.

Ulkona paukkuu ja räiskyy, vaikka kello on vasta vähän yli kuusi. Juuso jo vilahti peloissaan sängyn alle. Radio on soinut tuntitolkulla ja valoja olen sytytellyt, jotta ei tuntuisi niin pelottavalta, mutta kyllä nuo paukut pitävät ihan omanlaistaan ääntä, eikä kissaressukka niistä tykkää.

Vietämme tätä Uuden Vuoden aattoa Ukkokullan kanssa kahden - niin tai onhan meillä tuo kissa sängyn alla. Nyt  lähden laittamaan ulos pari roihua ja ehkä tässä vielä hiukan kuplivaakin nautitaan.

Leppoisaa aattoiltaa itse kullekin ja 

Onnea huomenna alkavalle 

Vuodelle 2013!

 

Viimeisiä viedään

Vasen kuva muutama päivä sitten ja oikea kuva vuosi sitten uudenvuoden aatonaattona.

Jokin äkillinen mielenhäiriö sai minut pukemaan ulkoiluvaatteet ylle, nappaamaan kameran ja lähtemään lenkille. Jo muutaman askeleen otettuani totesin idean olleen huonoakin huonompi, sillä taivaalta satoi silkkaa vettä ja melkoisen rivakkaan tahtiin. Mutta päätetty mikä päätetty, huonosta ideasta ja surkeasta säästä huolimatta suuntasin askeleet eteenpäin, tie ei ollut laisinkaan liukas ja siinä vaiheessa näin vielä hyvin eteenpäin. Kaikki kunnia silmälasit keksineelle henkilölle, mutta pientä kohennusta niihin toivoisin jonkun fiksun ja filmaattisen ihmisen tekevän. Sateessa kun silmälasit huurtumisen lisäksi täyttyvät ulkopinnaltaan pisaroista ja sen jälkeen näkymät ovatkin enemmän kuin puutteelliset. Onneksi jäätävässä sateessa ei ollut lisäkseni muita lenkkeilijöitä eikä etenkään autoja. Sain rauhassa suunnistaa jalkatuntumalla ja muistin perukoilta nousevia muistikuvia hyödyntäen.

Alkumatkasta pysähdyin nappaamaan yhden ainokaisen kuvan ja sen jälkeen kamera pysyttelikin tiukasti nyrkissä. Tuumasin, että siellä se saattaisi pysyä sen verran kuivana, että ehjänä säilyisi myös kotiin saakka. Kolme varttia sain aikaa kulumaan pirteään tepasteluun. Tehokkuutta mitattaessa reissun anti oli monin verroin enemmän, sillä reipasta haipakkaa meikäläinen asteli päästäkseen mahdollisimman nopeasti takaisin kotiin. Onneksi eletään vielä tätä vanhaa vuotta, joten enpä ole tullut tehneeksi minkäänlaisia suuria lupauksia puoleen tai toiseen. Kuntoilu on ihan ok ja usein olen sanonut, että säässä kuin säässä on mahdollista ulkoilla, kunhan muistaa oikean pukeutumisen. No, kun kerran ei ole pakko kaatosateessa reippailla, eikä noita kaatosateitakaan nyt ihan joka päivälle sentään osu, voisi totisesti enemmän nauttia ulkoilusta vähemmän kosteissa merkeissä.

Huomenna siis eletään tämän vuoden viimeistä päivää. Todennäköisesti teemme sen kotosalla hyvin rauhallisissa merkeissä, sillä jouluun on mahtunut jo ihan riittävästi sukulaisvierailuja ja runsaasti katetun pöydän ääressä istumista. Juusoa jo tässä etukäteen suren, sillä se pelkää rakettien pauketta ja kirkkaita välähdyksiä nököttäen sänkyni alla perimmäisessä nurkassa täristen, ressukka.
 

Portteja aukaisten kesää kohti

Vielä ei siis sovi luopua joulukuusesta ja muista koristeista. Sylvi tuumasi, että Knuutinpäivään saakka kuusi pidetään ja sen jälkeen sen ympärillä tanssitaan ja sitten kuusi nakataan ulos. Todennäköisesti meidän kuusi pääsee kellariin odottamaan seuraavaa joulua tuossa loppiaisen tienoilla, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Päätinpä kuitenkin kuvata tekokuusemme, kuten teen joka vuosi, ja laittaa sen tähän blogiin. Alunperinhän lähdin blogia kirjoittamaan voidakseni hyödyntää valokuvia ja korvatakseni tavanomaisen päiväkirjan. Nyt on tämäkin joulu kirjoihin ja kansiin merkitty.

Perheenjäsentemme kesken olimme etukäteen päättäneet, ettei mitään lahjavuoria toinen toisillemme jaeta. Kukin saisi yhden lahjan. No, tulihan niitä toki enemmän, kun antajiakin on useampia. Lapsi eli tyttäreni on nähtävästi kuunnellut ranne- ja käsivaivojani sen verran ahkerasti, että hän antoi minulle ergonomisesti muotoillun hiiren ja rannetuen. Luulisi, että tuon "pystyyn nostetun" hiiren käyttö olisi vaikeaa, vaan ei ole. Päinvastoin, se on todella mukava ja aivan ihanan herkkä verrattuna vanhaan tavalliseen rottaani. Musta möhkäle hiiren vieressä on rannetuki, joka materiaaliltaan on luultavasti jonkinlaista silikonia. Se antaa ranteelle hyvän tuen ja yhdistettynä tuohon ergonomiseen hiireen muuttaa ranteen työskentelyasentoa pystymmäksi, jolloin käsi on tietokonetyöskentelyssä ikäänkuin lepäävässä asennossa. Muun ajan musta rannetuki voikin sitten toimia vaikkapa stressileluna, sillä se on aivan ihanan sileä ja viileän pehmoinen. Hieman samaan tapaan kuin virtaavan jokiveden siloittama kivi, jota tulee huomaamatta pyöritellyksi käsissään vaikka tuntitolkulla.

Tuohon rannekipujen hävittämispakettiin kuului myös  Back on Trackin rannesuoja. Oheisen selostuksen kopsasin suoraan rannesuojan paketista:

"Rannesuoja on keraamista (kangas sisältää sulatettua hienoa keraamista jauhetta kuiduissaan) kangasta, joka heijastaa kehon omaa lämpöä infrapunasäteilynä, minkä vuoksi Back on Track voi vähentää tulehduksia, samoin kuin lievittää kipuja lihaksissa, nivelsiteissä, jänteissä ja nivelissä. Lämpö lisää verenkiertoa ja nopeuttaa niiden paranemista."

Alkuvaiheessa rannesuojaa suositellaan käytettäväksi vain 4 tuntia päivässä ja käyttöä pidennetään 2-3 päivän jälkeen jopa 10-20 päivään asti. 

Vielä en ole huomannut merkittäviä muutoksia, mutta rannesuojaa on mukava pitää. Se on napakkaa, joustavaa kangasta ja antaa miellyttävän tuen lämmittäen samalla rannetta. Ei näytä ainakaan olevan haitaksi. Kiputilani on kestänyt sen verran pitkään, että tuskin se ihan parissa päivässä tälläkään menetelmällä pois lähtee. Koska en nyt ihan pian pääse lääkäriin sitä kortisonipiikkiä tai jotain muuta kohennusta anelemaan, voin aivan hyvin kokeilla tätäkin jippoa. 

Paikallista porttimallistoa 

 

Tänään on säässä tapahtunut totaalinen käänne. Koko joulukuu on ollut pakkasta, vähimmillään -4 ja ankarimmillaan -19 pakkasastetta. Viime yönä satoi jonkin verran räntää ja aamulla taivaalta tuli lähinnä vettä vajaan yhden plusasteen harmaudessa. Ukkokulta kävi tekemässä lumityöt ja vaikka määrällisesti uutta lunta ei paljon ollutkaan, painavaa se oli ja näin ollen kolaamiseen kului milteipä enemmän aikaa kuin kevyen pakkaslumen siirtämiseen.

Tämän päivän olen käyttänyt keittiöhommien lisäksi kuvatiedostojeni ja muistikorttieni siivoamiseen, joten ulkona on tullut käytyä vain pikaisesti postilaatikolla ja kaivamassa marjakuusesta maahan pudonnut linnunruoka-automaatti hangesta takaisin puun oksalle.

Runsas viikko sitten teimme kirpeässä pakkassäässä kävelylenkin Länsirannalle. Meidän kylässä on tosiaan sen niminen tie, joka polveilee melkoisen mäkisessä maastossa kiertäen yhtä paikallisista järvistä. Vaikka tekemämme lenkin pituus ei kovin merkittävä ollutkaan, edestakainen matka mäkiä ylös ja alas tarpoen kulutti kyllä jokusen kalorin normaalia enemmän. Alue, jossa kävelimme, on itse asiassa vanhaa kesämökkiasutusta, eikä siellä vieläkään kovin tiivistä uutta asujaimistoa ole, sillä luvan uudelle rakennukselle saa vähintään 5000 neliön tontille. Aikamoisia pytinkejä sinne sitten olikin rakennettu. Tulihan niitäkin taivasteltua, mutta enemmän ihastutti vanhat portit, joita oli monenlaisia. Kaikkia en päässyt kuvaamaan, koska joidenkin taakse oli noussut uudenuutukainen talo, enkä kehdannut tähtäillä uusien talojen porteilla kamerani kanssa.

Osa vanhoista porteista oli myös sortunut tai niin lumen vallassa, että kuvaaminen siltä osin muodostui vaikeaksi. 

Entisaikaan kesämökillä saatettiin viettää viikkotolkulla yhteen menoon, joten porttia ei välttämättä tarvinnut aukaista edes kerran päivässä. Autojakin oli vähemmän, joten porttien merkitys oli ehkä enemmänkin rajata omaa aluetta. Joidenkin porttien kauneus ja hienot yksityiskohdat kertovat puolestaan siitä, että niiden ulkonäköön haluttiin panostaa, esteettisyys oli tärkeää.

Useissa porteissa näkyy vielä portin pystyttäneen omistajan nimikirjaimet tai tontin vanha numero, joka ei välttämättä enää pidä paikkaansa. 

Kylässämme ja sen läheisyydessä on monta järveä; useimmat melko pieniä, osa milteipä enemmän lampia kuin järviä. Kylän läpi kulkeva vanha valtatie ja vajaan 40 kilometrin matka Helsinkiin ovat tehneet kylästämme aikanaan hyvin suositun kesämökkipaikkakunnan. Rakentaessamme 80-luvulla talomme paikkakunnalle, oli järvien rannat vielä täynnä vanhoja kesämökkejä ja rantasaunoja. Osa oli jo selkeästi katoamassa luonnon huomaan; puut ja pensaat valtasivat kuistit ja kivijalat, portinpylväät makasivat maassa sammaleen peittäminä ja aikanaan hienot syreenikujanteet olivat risuuntuneet ja menettämässä voimansa pajukoille. Nuo järvenrantatontit olivat suuria ja monella tontilla seisoi mökin sijasta isojakin huviloita. Joihinkin mökkeihin ja huviloihin ilmestyi kesän saapuessa asukkaat, mutta yhä useammat seisoivat kesä toisensa jälkeen tyhjinä ja lämmittämättöminä.

Tiiviimmän kaavoituksen myötä vanhat kesämökkitontit on toinen toisensa jälkeen pilkottu ja rakennettu tehokkaasti. Järvenrantamaisemat ovat tyystin muuttuneet, kun vanha puusto on kokonaan kaadettu ja kasvillisuus raivattu nurmikoiden ja kiveysten tieltä pois. Pienenkin mökin tilalla on nyt kahdesta neljään kaksikerroksista kivitaloa, eikä järveä monestakaan paikasta enää näe laisinkaan. Mielessäni olen usein pohtinut, suojasiko tai kaivoiko yksikään uuden talon rakentaja tontiltaan vanhoja kasveja. Missään ei enää näy niitä upeita rhodopensastoja, syreenimajoja, perennoista puhumattakaan.

Siellä täällä saattaa vielä nähdä palan entistä elämää; risuttuneen kuusiaidan, pätkän kivimuuria ja noita portteja, joita kävelylenkillämme kuvasin. Tuo Länsiranta tuskin kovin pian täyteen rakennetaan, koska se sijaitsee varsinaisen kaava-alueen ulkopuolella. Se jäännee muutaman valtaisan kivilinnan ja puuluomuksen rauhaisaksi sivujuonteeksi. Kenties myös jokunen noista vanhoista kesämökeistä tulee siellä säilymään, kunnes tuleva sukupolvi muuttaa ne rahaksi ja kiveää rannat yksityisiksi grillipaikoikseen.

Katselin eilen telkkarista ruotsalaista dekkaria "Murha Sandhamnissa", jossa liikutaan Tukholman saariston silmiä hivelevissä maisemissa ja romanttisissa huviloissa. Välkehtivää vettä ja ratisevia hiekkakujia katsellessa mieleen nousi kesä ja paljaat jalat sekä lintujen sirkutus. Vaan ei hätää, kohti kesää ja paljaita jalkoja tässä mennään kaiken aikaa.

Juusokin on jo joulusta tointunut ja nukkuu päiväuniaan olohuoneen nojatuolissa. Aattona se sai joulupukilta pienen pussin, jossa oli vaaleansininen kangashiirulainen. Hiiri olikin mieluinen lahja ja sai melkoista kyytiä pitkin iltaa. Juuso oli ilmeisesti kuunnellut radiosta joululauluja ja toteutti käytännössä laulun sanat "...ja vanhakin nyt nuortuu kuin lapsi leikkimään...". Taisi kissalle mennä kissanminttu päähän ja nyt sitten täytyy nukkua ylimmät höyryt kunnolla pois.

Tapaninpäivän turinoita

Niin se vain tämäkin joulu on hurahtanut loppupuolelle. Aatto meni mukavan rauhallisesti Ukkokullan, Pojan ja Anopin kanssa. Syötiin nautiskellen ja istuttiin olohuoneessa jutellen. Yllätysmomentin aattoon teki lähellä asuvan Ukkokullan pikkuserkun pyyntö saada meiltä joulupukin apua lahjojen jakoon. Tehtävään kuuluva puvustuskin tuotiin ihan kotiovelle saakka. Hiukan Ukkokultaa näytti jännittävän uusi rooli, mutta rohkeasti hän lähti matkaan. Tiellä oli hänen vierelleen pysähtynyt harmaa auto, jonka ratissa istui - kuinkas muuten kuin toinen Joulupukki. Autoileva pukki oli avannut ikkunan ja tuumannut Ukkokullalle: "Hyvää Joulua, kollega!" ja jatkanut sen jälkeen matkaa. Ukkokulta kyllä tunnisti rattiin asettuneen pukin tämän ajoneuvosta, mutta jääköön se salaisuudeksi.

Perillä joulupukkina toiminut Ukkokulta oli jakanut lahjat ja pyytänyt lapsia laulamaan ja tulemaan syliinsä kuvattavaksi. Vanhempi tytöistä oli kuitenkin pysytellyt tanakasti vähintään kolmen metrin päässä eikä nuorempikaan uskaltanut tulla paria metriä lähemmäs pukkia. Oli sentään käynyt lahjapaketin pukin kädestä nappaamassa. Hyvin meni tehtävä pukin roolissa ja niinpä ennustammekin Ukkokullalle nousukiitoa uudella uralla.

Eilen, joulupäivänä Anoppi lähti omaan kotiinsa ja jotta talon tasapaino säilyisi, syömään tulivat Lapsi ja Vävykokelas. Taas turistiin keittiön pitkäksi venytetyn pöydän ääressä herkkuja nautiskellen ja jaettiin myös muutama kuusen alle aattona jäänyt lahja olohuoneen puolella. 

 
Tapaninpäivän kirkasta sinitaivasta piti mennä oikein ulos ihailemaan. Ja onneksi sen tein, sillä aika pian alkoi taivas vetäytyä pilveen. Aamulla heräsimme -19 asteen pakkaseen, mutta vähitellen näyttää tulevan lämpimämpää ja nyt iltapäivällä, kello neljän hämärässä näyttää luvattu lumisade jo alkaneen. Lumitöitä on joulun aikanakin saanut huhkia. Koko joulukuun satanaut lumi on ollut suhteellisen keveää pakkaslunta, mutta runsaasti sitä on satanut. Eilen kuulin radiosta, että Helsinki Vantaan lentokentällä olisi enemmän lunta kuin Kittilässä.

Vielä viikko sitten tiistaina lenkillä käydessäni katselin, ettei ainakaan pelloille ja metsiin ole suksin menemistä, mutta tilanne on ehkä jo muuttunut. Eräs paikallinen talonomistaja tapaa tehdä kunnon ladut heti kun siihen on mahdollista, joten pian päässee jälleen hiihtämään. Anoppi pyysi myös kotitalonsa läheiselle jääkentälle luistelemaan, vaan sen taidan kyllä tältä talvelta jättää väliin. Muutama vuosi sitten hommasin itselleni luistimet, jotta ulkoilu veljentytön kanssa olisi mukavampaa. Tokihan sitä pysyy paremmin lämpimänä ja aika kuluu vikkelämmin, kun voi luistella lapsen kanssa. Pelkäsin, etten pysyisi pystyssä, olihan edellisestä luistelukerrasta kulunut vuosikymmeniä, mutta ei siinä ongelmia tullut. Sen sijaan en edelleenkään osaa jarruttaa eteenpäin luistellessa, vaan aina pysähtyäkseni on pakko luistella penkkaan ja tömähtää sitten sinne polvilleen. Viime talvena kaatua tömähdin suorilta jaloilta selälleni ja löin pääni jäähän. Se kyllä sattui aivan mielettömästi. Muutaman päivän selkä oli jäykkänä ja päässä kuhmu.

Eilen illalla Juuson kanssa ulkona käydessäni kuu kumotti jo melkoisen ympyräisenä, ei kuitenkaan ihan vielä täysinäisenä. Se heitti hienoja varjoja sinisenä hohtavalle hangelle. Pakkasta taisi silloin jo olla sen verran paljon, että Juuso suorastaan singahti kaivamaan kuopan ja pian pissattuaan takaisin sisälle. Tänään ulkona ollessani keräsin ensitöikseni lyhdyistä sammuneet kynttilät ja täytin lintujen ruokinta-automaatit. Paikalla näytti pörräävän ainoastaan talitinttejä. Minne ovat muut linnut lentäneet? Pukkasin maljamaisesti kasvavasta marjakuusesta ylimääräiset lumet, jotta sen oksat eivät aivan maahan saakka taipuisi. Tintit tykkäävät oleilla kuusen oksiston suojissa ja sieltähän on varsin lyhyt matka lähimmälle talipötkölle ja siemenasemalle.

Pupujussi oli päättänyt piirtää loikillaan sydämen lumeen. Nyt täytyykin käydä säännöllisin väliajoin katsastamassa alapihan omenapuut ja tallaamassa puiden alustojen lunta tiiviimmäksi, sillä pupujussi kiertää tarkkailemassa, josko jokin oksa vihdoin taipuisi niin lähelle maata, että se ylettäisi napsaisemaan ristihuulillaan makoisan suupalan omenaista oksaa. Täytynee käydä levittämässä kompostin viereen kasattua haketusta odottavaa risukasaa. Siellä on niin syreeniä kuin muistaakseni myös muutama oksa kriikunasta. Niitä sopii ristihuulen järsiä mieluummin kuin kasvavia omenapuitani.

Valokuvaaminen sisällä on tosiaan nyt aika haasteellista, ellei halua  käyttää salamavaloa. Hetken aamupäivällä aurinko heitti säteitään yläpihalle siten, että olohuoneessakin oli pitkästä aikaa kohtalaisen valoisaa. Äkkiä vain kamera käteen ja kukkia kuvaamaan. Säästöpörssistä viidellä eurolla ennen joulua ostetut hyasintit ovat nyt parhaimnmillaan ja tuoksu huumaa aina ohi kulkiessa. Kukat olivat aivan nupussa niitä ostaessani, joten värisävy jäi täysin arvailujen varaan. Hauskasti kuitenkin oli mukaan valikoitunut kaikkia värejä.

Pikkuveljeni piipahti ennen joulua ja toi tullessaan hienon joulutähden, jonka latva on huikean suuri ja sen alla muutamia pienenmpiä punaisia lehdyköitä. Ystävältä saamani joulutähti on taasen aivan erilainen. Se on täynnä pieniä punaisia ruusukkeita. Olen koittanut hoitaa joulukukkiani kuuliaisesti kaikkia hyviä neuvoja noudattaen. Ei vetoa eikä liikaa vettä. Valon määrään on nyt kuitenkin melko vaikea vaikuttaa. Tosi mukavaa, että joulukukkia riittää useaan paikkaan ja niistä pääsee iloitsemaan oikein kunnolla.

Vanhemmiltani sain valkean atsalean. Tai sen valitsin, kun olimme yhdessä kukkakaupassa. Ajattelin, että pian joulun jälkeen punainen väri alkaa kyllästyttämään ja tykkään kovasti valkoisista kukista. Kun kumpikaan nuppuisena ostamistani amaryllisista ei osoittautunut valkoinen, jäikin tämä atsalea ainoaksi valkoiseksi joulukukakseni. Niin, tai onhan tuossa hyasinttikokoelmassa myös valkoinen versio.

 
Anoppi puolestaan toi tullessaan komean Flamingonkukan. Jos vain saan sen säilymään hengissä, on siinä viherkasviakin pitkäksi aikaa. Täytyykin googlettaa hoito-ohjeet tämän tarinoinnin jälkeen. Kukkia on nyt niin paljon, että oikeastaan kaikki niille edulliset paikat on käytetty. 

Myös tämä ystävältäni saatu viherkasvi on vihdoin innostunut kukkimaan. Kukinto on aika pieni, mutta sen punainen väri loistaa pitkälle. Lehdet tuovat mieleeni vanhan Nukkumatti -kasvin. Eivät tosin mene illan tullen kippuralle. Lehdet kasvavat ruukun reunan yli putoavaan varteen ryppäinä, josta taas kasvaa uusia lehtiryppäitä. Lehtien pinnalla kasvaa nukkaa. En tiedä kasvin nimeä, joten siinäkin illaksi tehtävää kaivaa kasvikirjasta tietoa.

Vanhempani tulevat lauantaina meille syömään, joten joulusisustus jääköön vielä paikalleen. Muuten ehkä jo alkaisin sitä osittain purkaa, sillä jotenkin on kovin täyden tuntuista. Yleensä olen tykännyt viettää joulua sentään uuteenvuoteen saakka, mutta nyt on jostain syystä kova kiire kohti tammikuuta. 

 

 

Hyvää Joulua!

Eilinen talvipäivänseisaus toi mukanaan ihmeellisen valoilmiön. Aurinko pilkotti metsän takana ennen laskeutumistaan ja sitähän täytyi sitten käydä kameran linssin läpi tiirailemassa. Pitkään ei pihamaalla paljain näpein tarkentunut kuljeskella, sillä mittari näytti -15 pakkasastetta. Kunhan täytin lintujen siemenautomaatit ja kiersin talon kameran ja kissan kanssa. Kissalla oli kyllä vielä kiireempi sisälle, mutta ihmekös tuo, kun pojan polkuanturoita palelsi oikein kunnolla.

Aurinko paistoi vielä hetken myös metsään saaden puiden varjot venymään pitkiksi. Miten tärkeää ihmiselle onkaan aurinko ja valo ylipäätään. Sen taas saatoin huomata yrittäessäni tallentaa näitä päivän viimeisiä säteitä ennen auringon laskua. Kesä ja syksy ovat olleet hyvin sateisia, eikä aurinkoa ole pahemmin päässyt palvomaan. Koko joulukuun on ollut pakkasta ja lunta on satanut harva se päivä. Kun muutenkin harmaat päivät valaistuvat vasta aamuyhdeksän jälkeen ja iltapäivällä kolmen jälkeen on taas pimeää, ei ole ihme, jos sitä vähän hullaantuu nähdessään pilkahduksenkin auringosta. 

Kävin tänään päivälenkillä kirjastossa noutamassa varaamani kirjan ja kaupasta hain torstain reissulla  unohtamani kotikaljan. Kaupalla oli kaikki parkkipaikat täynnä ja ihmiset parveilivat sinne tänne. Kaupassa vanhempi pariskunta riiteli äänet kireinä keskenään ostoksista. Tulipa sitä äyskimistä kuunnellessani mieleen, ettei kaikkien joulu ole niin rauhallinen ja seesteinen kuin meidän. Monissa perheissä on rahapulaa, sairautta, epäsopua, kenties työttömyyttä, mielenterveysongelmia, alkoholismia, väkivaltaa. Meidänkin maassamme on asunnottomia ja todella köyhiä ihmisiä, joille joulu saattaa olla samanlaista puutteen ja kärsimyksen taivalta kuin mikä tahansa päivä vuodessa. 

Tätä joulua vietämme Ukkokullan kanssa jälleen vähän erilaisella kokoonpanolla; tytär on päättänyt aloittaa oman perhejoulunsa viettämisen ja tuleekin vävykokelaan kanssa vasta joulupäivänä meille syömään. Vanhempani menevät isoveljeni luokse, mutta sen sijaan Poika ja anoppi ilahduttavat meitä seurallaan.

Joulun alla avautumista

Sain Konnadonnalta oheisen tunnustuksen, johon vastataan kertomalla itsestä kahdeksan totuutta.

 

Koska nyt on joulu aivan ovensuussa, kerronkin jouluisia totuuksia eli

1. Olen isäni tapaan jouluihminen eli useimmat jouluhömpötykset kuuluvat tähän juhlaan ja niihin valmistautumisen aloitan marraskuun lopulla yleensä joulukorttiaskartelulla. Olennaisinta joulussa ovat: joulukuusi, jouluiset ruoat ja kodin koristeleminen jouluiseksi.
2. En erityisemmin välitä joulukinkusta, vaan korvaan sen mieluummin kalkkunafileellä ja kalaruoilla.
3. Teen joka jouluksi riisipuuron sijaan Viktorian kiisseliä, jonka tärkeimpänä ainesosana on jäähdytetty riisipuuro. Puuroon lisätään vatkattu kerma ja mausteita. Kiisseli on ehkä hiukan erehdyttävä nimi, sillä enemmän on kuitenkin kyse puuroakin kiinteämmästä jälkiruoasta, joka meillä nautitaan mansikkasoseen kanssa. Mansikkasoseen laitan lasiseen astiaan, jota lapset nimittävät kukkavaasiksi.
4. Ihmettelen aina lehtien juttuja siitä, kuinka joulun pitkinä pyhinä on aikaa levätä ja seurustella ystävien kanssa ja kaivautua uuden torkkupeiton uumeniin lukemaan joululahjakirjoja. Kyllä joulu on tavallisessa perheessä paljolti sitä samaa keittiössä hääräämistä ja astioiden koneeseen tunkemista. Eikä läheskään kaikilla ole mahdollisuus pitää töistä ylimääräisiä lomapäiviä. Jouluaatto, joulupäivä ja Tapaninpäivä, siinä on vain yksi vapaapäivä enemmän kuin tavallisessa viikonlopussa. Lisäksi joulu on meidän kulttuurissamme hyvin vahvasti perheen juhla, jolloin ystävien tapaaminen ei ole niinkään helposti järjestettävissä.
5. Joulu tuntuu jotenkin enemmän joululta silloin, kun läsnä on pieniä lapsia. Lapset uskovat joulupukkiin, menevät ihan sekaisin lahjoista ja laulavat iloisia lauluja kainostelematta. Aikuisten joulussa on usein hiukan teennäisyyden makua.
6. Jouluna syön suklaata kaloreita laskematta erittäin hyvällä omallatunnolla (muulloin syön sitten sillä huonolla omallatunnolla). 
7. Vuosien ajan minulle on riittänyt lahjaksi kulloinenkin Finlandia-palkinnon voittanut kirja. Yritän saada aikaan muutosta, että aikuiset eivät ostaisi laisinkaan lahjoja tai jokaiselle vain yhden. Kaikilla on jo niin paljon tavaraa ja jouluna on muutenkin paljon rahamenoja. Henkilökohtaiset lahjat voisi erinomaisesti keskittää vaikka syntymäpäiviin.
8. Niin paljon kuin joulusta tykkään, yhtä nopeasti siihen kyllästyn. Joulun jälkeen päivä alkaa nopeasti pidetä ja silloin tuntuu, että kaikki punavihreät kullankiilteiset koristeet ovat kovin tunkkaisia ja ne on pikapikaa pakattava kellariin odottamaan jälleen seuraavaa joulua.

Ohjeiden mukaisesti tämä tunnustus tulee jakaa eteenpäin kahdeksalle blogille, jotka sitten puolestaan kertovat itsestään kahdeksan totuutta ja laittavat tunnustuksen eteenpäin kahdeksalle blogille.

 

Koska jokaisella taitaa olla kiireitä jouluvalmistelujen kanssa, ehdotan, että tunnustuksessa kerrottaisiin jouluisia asioita, mutta vain, jos siihen on itse kullakin aikaa ja halua. Tunnustuksen saa ottaa myös ilman velvollisuuksia.

 

Nuo kahdeksan blogia ovat:

 

Elämää eri muodoissa

Förmaaki ja puutarha

Garden of my Dreams

Mummula matkan takana

Kolibrin kiemurat

Kädet mullassa

Parasta aikaani

Viher- ja käsityöpiiperrystä