Konsertin jälkeen

Varjoyrtti on vihreä tähänkin aikaan vuodesta, kuva otettu eilen.

Erinomainen hetki postata puutaheinää näin sunnuntaiaamun varhaistakin varhaisemmassa hetkessä. Tästä isänpäivästä tulee oikea tuskien taival, sillä en ole nukkunut eilisillan jälkeen silmäystäkään. Oma vika. Kuka käski kitata kahvia liikaa ja vieläpä aivan liian myöhään. Tyhmästä päästä kärsii koko kroppa.

Kuva kopsatty lipusta

Veljeni vaimo oli hankkinut minulle ja äidille liput "Laulaja Olavi Virta" -konserttiin Savoy-teatteriin. Konsertissa esiintyivät baritoni Hannu Lehtonen ja tangokuninkaallinen Amadeus Lundberg sekä Susanna Haavisto. Esiintymislavan takaseinälle heijastettiin kuvia Olavi Virran elämäntaipaleelta ja esiintyjät kertoivat laulajan elämästä ja kohtalosta muodostaen siten kronologisen tarinan hienojen musiikkiesitysten lomassa.

Tänä vuonna tuli kuluneeksi 100 vuotta Olavi Virran syntymästä ja se on huomioitu ympäri maan lukuisten eri konserttien merkeissä. En varsinaisesti ole tällaisen vanhan tanssimusiikin suurkuluttaja, mutta hyvin esitetty elävä musiikki kyllä uppoaa aina, oli genre mikä tahansa. Hannu Lehtonen on minulle vieras nimi, mutta kyllä miehestä ääntä lähtee ja komeasti lähteekin. 

Myös Amadeus Lundbergilla on upea ääni, mutta mikä lie miestä kiukuttanut, kun oli koko esiintymisen ajan kuin myrkyn niellyt. Hartiat lysyssä, katse lattiassa, eikä esiintyjän kropassa näyttänyt ääntä lukuunottamatta olevan mitään liikettä. Luulisi, ettei laulaja edes pystyisi esiintymään ilman, että jokin paikka edes vähän väpättäisi, mutta ei Amadeuksella. Kontrasti Hannu Lehtoseen ja Susanna Haavistoon oli melkoinen. Oli kuin valo olisi sammunut koko lavalta, kun oli Amadeuksen vuoro laulaa mikrofoniin. Olipa kummallinen kokemus.

Ennen konserttiin lähtöä joimme tietenkin vanhempieni luona isänpäiväkahvit. Käly oli varannut meille myös väliaikatarjoilun konserttiin ja kahviahan oli sielläkin. Ajattelin, että eihän se unijukka yhtä kahvikupillista pelästy, mutta väärin oli ajateltu. Lisäksi yöpöydällä oli meneillään kolmas Jussi Adler-Olsenin dekkari ja vieläpä loppuratkaisun hetket, joten ihan pikkiriikkinenkin unihiekan rippunen kaikkosi sen siliän tien. Nyt on dekkarin takakansi suljettu ja kello lähentelee aamukuutta. Juuso makaa keskellä työpöytää. Hyvä, ettei näppikselle tipahda rapsutuksia kerjätessään.

Josko sittenkin lähtisi vielä hetkeksi omaan lämpöiseen sänkyyn. Ehkä Nukkumatti huomaa poiketa meidänkin puolelle, sillä naapurin yötyöhuki saattaa jo olla päättymässä ja silloinhan näillä seuduin tarvitaan joka tapauksessa unihiekkaa.