Yökyöpeli erämaalammen rannalla

Trallallaa, täällä taas yökyöpeli roikkuu langoilla. Nukkumatti on ilmeisesti kokonaan unohtanut meidän osoitteemme ja nakkaa unihiekat ihan muihin talouksiin. Tai on Ukkokulta onnistunut jotenkin oman annoksensa saamaan, joten ilmeisesti Nukkumatin unihiekka-annokset ovat näin vuoden lähestyessä loppuaan varsin minimissä ja niiden osuminen kohdalleen on sattumaa.

Järkevämmän unirytmin löytämisen helpottamiseksi ja unettomuuden torjumiseksi teimme päivällä pitkän lenkin erämaalammelle. Nyt on metsässäkin helppo kävellä, kun lumesta ei ole tietoakaan. Valkoisuus tulee lähinnä pakkasen aiheuttamasta kuurasta. Siellä täällä on ohuen ohut kerros rakeita, joita muutama ilta sitten maahan satoi.

Lammen jäähän oli ilmeisesti tuuli muodostanut hauskoja kuvioita. Rannoilla kasvavat heinätuppaat makasivat uneliaina kuin hiuspehkonsa levittäneet Elovena-neitoset.

Ranskalaiset letit ovat jääneet tekemättä ennen näiden elovenapeikkojen talviunia.

Tässä on kyllä ilmiselvästi pari ukkopeikkoa talviunilla. Hiuspehkot vain näkyvät.

Aurinko paistoi niin matalalla, että siitä riitti valoa kunnolla vain lammen toiselle puolelle. Eikä lampi todellakaan ole kovin suuri. 

Ensikatsomalla näyttäisi, kuin lammessa vesi lainehtisi. Jäässä on. Emme kuitenkaan kipaisseet kokeilemaan, kuinka jäässä. Olisi tullut liian hyinen kotimatka.

Kuka lie joskus rakentanut lautan ja sitonut sen jonkun souturetken päätteeksi rannan mäntyyn. Siihen se on jäänyt ja alkanut kasvaa puuta ja heinää. Eipä aikaakaan, kun luonto tässäkin tapauksessa ottaa omansa ja ihmisen kädenjälki katoaa.

Lampea ympäröivä metsä on täynnä olevia ja tulevia keloja. Joitakin sellaisia tuuli on tyrkännyt veteen, jossa ne jatkavat keloista oloaan.

Lammen tummassa vedessä ei suinkaan hait uiskentele, vaan myrsky on saattanut lennättää kappaleen puun kuorta rantaveteen, johon se on sitten jäätynyt.

Pakkanen on vanginnut lumpeenlehden jään sisään ja vieläpä hieman kuvioinut jäätä lehden ympärillä.

Aivan rannalla kasvavista puista on siellä täällä ravissut lunta lammen jäälle.

Lampea kiertää polku, jonka pinnassa kiemurtelevia puunjuuria jaksan joka kerran ihailla. Tällä kertaa kuvaamiseen oli vähän aikaa, koska Ukkokulta meni aina kymmeniä metrejä edelläni ja jouduin vähän väliä kuromaan välimatkaa lyhyemmäksi. Mitenkähän saisin Ukkokullan innostumaan kuvaamisesta? Olisi intressit sitten enemmän toistensa kaltaiset.

Sopu sijaa antaa. Mene sinä tuonne, minä menen tänne. Jollei mahduta rinnakkain, mennään sitten yltä tai päältä.

Sulaan aikaan joka paikassa ei pääse aivan lammen rantaan, sillä tällainen peikkohiusten keskittymä saattaa olla petollista ja yhtäkkiä huomaat pulahtavasi vetiseen hetteikköön. Nyt pakkanen oli kovettanut pinnan, mutta tässä kohdassa en silti arvannut käydä kokeilemassa sen kantavuutta.

Maanomistaja on pitänyt lampeen laskevia ja sieltä pois johtavia ojia kunnossa. Miltei jokaisen ojan yli on rakennettu pieni silta. Paikoitellen kyllä kaipaavat jo kunnostusta. Ohueen lumikerrokseen jääneet jäljet paljastavat, että kävijöitä lammella on muitakin. Yleensä emme näe ketään, mutta tänään vastarannalla kulki ihminen koiransa kanssa. Sillan yli on selvästi ajettu myös polkupyörällä tai mopolla. Sääli, jos tuonne erämaaparatiisiin mopopojat eksyvät hurjastelemaan.

Kello lähentelee kolmea ja aamulla on aikainen nousu. Pitää viedä äiti lääkäriin. Hänellä on polvi ollut useamman päivän kipeänä. Ei kertonut minulle, etten huolestuisi. No, heti huolestuin, kun hän viimein kertoi. Ja tuplasti enemmän, kun nyt syyttelen itseäni siitä, että jätin kahtena päivänä soittamatta. Tuudittauduin siihen, että kyllä vanhemmat soittavat, jos tarvitsevat apua. Eivät soita. Eivät halua huolestuttaa. Olisi ollut helpompi saada apua ja hoitoa jalkaan, jos ongelmaa olisi alettu purkaa heti maanantaiaamuna. No, nyt tehdään se, mikä voidaan. Ei vanhoja ihmisiä näköjään voi enää uusille tavoille opettaa. Itseni suhteen sentään luulisi olevan vielä mahdollisuuksia, joten jatkossa taas yritän soitella ahkerammin pysyäkseni perillä vanhempieni asioista. Taas tuli opittua, että minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. 

Herätyskellon soidessa taidan olla yhtä uppeluksissa, kuin tämä ruohomätäs. Siispä lähden nyt tavoittelemaan Nukkumatin maisemia.
 

Konsertin jälkeen

Varjoyrtti on vihreä tähänkin aikaan vuodesta, kuva otettu eilen.

Erinomainen hetki postata puutaheinää näin sunnuntaiaamun varhaistakin varhaisemmassa hetkessä. Tästä isänpäivästä tulee oikea tuskien taival, sillä en ole nukkunut eilisillan jälkeen silmäystäkään. Oma vika. Kuka käski kitata kahvia liikaa ja vieläpä aivan liian myöhään. Tyhmästä päästä kärsii koko kroppa.

Kuva kopsatty lipusta

Veljeni vaimo oli hankkinut minulle ja äidille liput "Laulaja Olavi Virta" -konserttiin Savoy-teatteriin. Konsertissa esiintyivät baritoni Hannu Lehtonen ja tangokuninkaallinen Amadeus Lundberg sekä Susanna Haavisto. Esiintymislavan takaseinälle heijastettiin kuvia Olavi Virran elämäntaipaleelta ja esiintyjät kertoivat laulajan elämästä ja kohtalosta muodostaen siten kronologisen tarinan hienojen musiikkiesitysten lomassa.

Tänä vuonna tuli kuluneeksi 100 vuotta Olavi Virran syntymästä ja se on huomioitu ympäri maan lukuisten eri konserttien merkeissä. En varsinaisesti ole tällaisen vanhan tanssimusiikin suurkuluttaja, mutta hyvin esitetty elävä musiikki kyllä uppoaa aina, oli genre mikä tahansa. Hannu Lehtonen on minulle vieras nimi, mutta kyllä miehestä ääntä lähtee ja komeasti lähteekin. 

Myös Amadeus Lundbergilla on upea ääni, mutta mikä lie miestä kiukuttanut, kun oli koko esiintymisen ajan kuin myrkyn niellyt. Hartiat lysyssä, katse lattiassa, eikä esiintyjän kropassa näyttänyt ääntä lukuunottamatta olevan mitään liikettä. Luulisi, ettei laulaja edes pystyisi esiintymään ilman, että jokin paikka edes vähän väpättäisi, mutta ei Amadeuksella. Kontrasti Hannu Lehtoseen ja Susanna Haavistoon oli melkoinen. Oli kuin valo olisi sammunut koko lavalta, kun oli Amadeuksen vuoro laulaa mikrofoniin. Olipa kummallinen kokemus.

Ennen konserttiin lähtöä joimme tietenkin vanhempieni luona isänpäiväkahvit. Käly oli varannut meille myös väliaikatarjoilun konserttiin ja kahviahan oli sielläkin. Ajattelin, että eihän se unijukka yhtä kahvikupillista pelästy, mutta väärin oli ajateltu. Lisäksi yöpöydällä oli meneillään kolmas Jussi Adler-Olsenin dekkari ja vieläpä loppuratkaisun hetket, joten ihan pikkiriikkinenkin unihiekan rippunen kaikkosi sen siliän tien. Nyt on dekkarin takakansi suljettu ja kello lähentelee aamukuutta. Juuso makaa keskellä työpöytää. Hyvä, ettei näppikselle tipahda rapsutuksia kerjätessään.

Josko sittenkin lähtisi vielä hetkeksi omaan lämpöiseen sänkyyn. Ehkä Nukkumatti huomaa poiketa meidänkin puolelle, sillä naapurin yötyöhuki saattaa jo olla päättymässä ja silloinhan näillä seuduin tarvitaan joka tapauksessa unihiekkaa.