Perjantai on mielessäin...

Eilen ehdin olla ehkä vartin ulkona ennen kuin sade jälleen alkoi. Sisulla kärräsin autotallin päädyn käytävältä pari kärryllistä vaahteranlehtiä pois, jotta eivät kulkeutuisi kenkien mukana sisälle. Sitten palasin sisälle, sillä sateessa työskentely ei välttämättä ole niitä hauskimpia hommia. Varsinkin silmälasien kanssa joutuu koko ajan pyyhkimään huurtuvia laseja ja silti näkymä on sumuinen ja hatara. Annoin periksi, vaikka muuten olisi ollut mukava ulkoilla puutarhatöiden parissa. Sade antoi hyvän syyn käydä kodin kimppuun ja imuroin huushollin läpikotaisin, vaihdoin jopa lakanat.

Yöllä näin monia unia, mutta yksi jäi erityisesti mieleen. Olin ystäväni luona kylässä, talossa, jollaista en koskaan ole missään nähnyt. Ystäväni puutarhassa kukkivat syysleimut ja pensasruusut elokuun alun malliin, vaikka unessa oli selvästi tämä päivä eli lokakuun puoliväli. Ihmettelin ääneen ystävälleni, kuinka upea hänen puutarhansa onkaan, johon hän tokaisi tontin valinnalla olevan olennainen merkitys kukinnan jatkumiseen pitkälle syksyyn. Hänen talonsa oli tosiaan aurinkoisessa rinteessä, jossa valoa ja lämpöä varmasti riitti aamusta iltaan. Silti ihmettelin kovasti, kuinka oma puutarhani on jo täysin valmistautunut pakkasiin ja lumeen ja samanaikaisesti ystäväni puutarhassa kesä jatkuu täysillä. Juttelin juuri tämän ystäväni kanssa eilen puhelimessa ja hän mainitsi, kuinka ei töiden jälkeen enää mitenkään ehdi pihalle mitään tekemään. Kummallisia nuo unet toisinaan.

Juuso haistelee ulkoilmaa

Tänään mietin kovasti, mitä kivaa tekisin. Koti on siivottu ja ulkona märkää. Mitä keksisin? En keksinyt mitään ja lähdin pihalle. Oivallinen päätös, sillä siellä kuluikin huomaamatta tunti toisensa jälkeen. Huristin ruohonleikkurilla nurmikon läpikotaisin, lähinnä tuli silputtua lehtiä, mutta olihan nurmikkokin kasvanut. Alapihalla oli todella märkää, vesi ei taida imeytyä enää mihinkään vaan lilluu aivan pinnassa. Yllättävän hyvin sain silputuksi kasapäin varisseita vaahteranlehtiä, vaikka oletin joutuvani ensin niitä haravoimaan pois leikkurin tieltä. Puissa ei ole enää kovinkaan paljon syyslehtiä, joten haravointikin alkaa olla tältä syksyltä loppusuoralla. Ukkokulta vielä pesi ruohonleikkurin ja vei sen kellariin talvivarastoon.

Keskiviikkoillan lenkkimaisema

Sain myös hiukan rapsutettua Pikkupuutarhaa. Varaparkkipaikalla kasvaa iso vaahtera, jonka lehdet putoavat pikkupuutarhan käytäville. Niitä ei yksinkertaisesti voi jättää sinne mätänemään, sillä siihen menisi vuosi ellei enemmänkin. Mieluummin haravoin päällimmäiset pois ja laitan kompostoitumaan. Kompostista sitten riittää materiaalia myös Pikkupuutarhaan eli tavalla tai toisella nuo vaahteranlehdet palautuvat takaisin lähtöpisteeseensä. Siinä haravanvarressa tiiraillessa löysin myös varsin kauniin värisiä lehtiä ja ryhdyin keräämään niitä koriin. Muutaman ruusun voisi vielä väkertää, kun kerran ei ole materiaalista puutetta.

Paljon on kaikenlaista kellariin vietävää ja joitakin perennojakin leikkasin pois mätänemästä. Joka syksy käyn itseni kanssa keskustelua siitä, kannattaako jättää kukkapenkkeihin niitä "talventörröttäjiä" vai ei. Yleensä kuitenkin päädyn leikkaamaan törröttäjät pois, sillä etenkin yläpihan penkit sijaitsevat siten, että niihin sataa paljon lunta ja vielä enemmän niihin joudutaan kolaamaan lunta käytäviltä. Niinpä on turhaa jättää mitään pakkashuurretta varrelleen odottamaan, koska ne kuitenkin jäävät paksun lumikerroksen alle ja keväällä on vain enemmän pois siivottavaa. Näin syyspimeiden aikaan emme juurikaan enää vietä aikaamme pihalla. Siellä on pimeää ja märkää, ei sinne tee mieli muuta kuin kenties viemään kynttilä ikkunantakaista pimeyttä valaisemaan. 

...sitä samaa lenkkimaisemaa toiseen suuntaan.

Vaikka aamulla ulos lähtiessäni en ollut laisinkaan valmistautunut uurastamaan pihalla, aika kuitenkin kului kuin siivillä. Ukkokulta huhuili minua syömään ja totesi kellon olevan pitkälle iltapäivässä. Jossain vaiheessa aamupäivän aikana aurinko vilahti pilvien takaa pikakäynnille, mutta sen jälkeen pilvien väri kaiken aikaa tummui, mutta ei kuitenkaan satanut. Lokakuiseksi päiväksi aika lämmintä, sillä mittari näytti miltei +11 lämpöastetta. 

Sisälle palattuani laitoin pihavaatteet suoraan pesukoneeseen ja sukelsin itse suihkuun. Ukkokulta tarjosi höyryävää pastaa, jonka seuraksi hän oli avannut punaviinipullon. Ja siinä ruokapöydässä istuessani vilkaisin ikkunasta ulos todetakseni, että ulkona satoi. Erinomainen ajoitus; reipasta ulkoilua pihatöiden parissa ja sitten saattoikin aloittaa viikonlopun viettämisen hyvillä mielin. Olin kyllä ajatelut meneväni vielä kuvaamaan ulos, mutta kukas sitä nyt väkisin sateeseen, ehtiihän sitä...

Perjantai on mielessäin...Mukavaa viikonloppua kaikille!

Ystävyys on kuin perhosen lento,
niin hauras, kaunis, ihmeen hento.
Vaan hoivaapa sitä ja huolta kanna,
sen suurempaa lahjaa ei elämä anna.

 

.

Puutarhan syys

Kuvaaminen ulkona on viime päivinä ollut varsin haasteellista, kun vettä tulee taivaantäydeltä eikä kohta ulos ole ilman saappaita menemistä laisinkaan. Monet ovat esitelleet täällä blogimaailmassa vielä upeasti kukkivia kasvejaan, mutta minun puutarhassani taitaa yleisin sävy olla perin juurin ruskeaa. Pelakuut sentään leiskuavat punaisessaan ja sisäänkäynnin Riippabegoniakin hienostelee vaaleanpunaisessa hamosessaan. Tosin senkin kukintojen koko on selvästi pienentynyt niistä lämpimimmistä kesäpäivistä.

Kovasti olen odottanut niitä upeita syysruskan värejä; pihamme useasta isosta vaahterasta ei ainutkaan ole edes hiventä kellastunut vaikka lähistöllä on jo joitakin todella upeita syysasuisia vaahteroita. Nekin harvat maahanpudonneet lehdet, jotka löysin, olivat ruosteen täplittämät. Ajatus oli koittaa tehdä sellaisia komeita lehtiruusukkeita ja kenties jopa kranssin, mutta sateen vuoksi en ole päässyt pihamaata pidemmälle keräämään värikkäämpiä vaahteranlehtiä.

Kasvimaalta kompostiin nyhtämäni Krassitkin ovat päättäneet murtautua maatuvien massojen alta kohti valoa ja ryhtyneet kukkimaan. Mikäs siinä, joutavat siellä erinomaisesti vaikka enemmänkin riehaantumaan.

Metsänreunassa Horsmat seisovat kuin Hattivatit konsanaan. Nuo kuivuneet horsmankukinnot ovat kyllä aika kauniin kiharaisia. On se vaan mielenkiintoista, miten monet luonnonkasvit pysyvät kaatosateista huolimatta viikosta toiseen tanakasti pystyssä, mutta annapa olla kun perennapenkkiin osuu yksikin kunnon sade, ovat kaikki kukkavarret mikä minnekin suuntaan kallellaan. Maa on kyllä niin märkää, ettei satava vesi imeydy enää mihinkään. Saisipa muutaman aurinkoisen päivän, että pääsisin leikkaamaan pitkäksi venähtänyttä nurmikkoa.

Liikunta ja ulkoilu on jäänyt luvattoman vähäiseksi. Aina on mukamas kiire jonnekin ja iltaisin on niin huisin pimeää. Pieni sade ei haittaisi, mutta kaatosade kastelee niin tehokkaasti, ettei sellaisen vallitessa viitsi ulos lähteä. Suurimmat kaivuhommat pihassa lienee tältä kesältä tehty, joten hyötyliikuntaakin on toistaiseksi aika vähän tiedossa. Laatikollinen istutettavia kukkasipuleita kyllä odottaa autotallissa. Itse asiassa en ihan hirveästi noista sipulitalkoista tykkää, mutta sen sijaan ensi kesän kukkivista kukista sitäkin enemmän. Niinpä on siedettävä myös vähemmän mukavia puutarhahommia saadakseen ympärilleen kukkien loistoa ja kauneutta. Terassilla on myös odottamassa varmaankin miljoona-miljoona-miljoona pikkusipulia, joita löytyi kasapäin uudistaessani kesällä Vasenta rinnettä. Osan tuikkasin maanpeitekasvien mukana takaisin rinteeseen, mutta melkoinen osa olisi joutunut rikkaruohojen mukana kompostiin. Olisihan tässä ollut aikaa niiden uudelleenistuttamiseen, mutta jälleen kerran: en muka ole joutanut.

Puolukka- ja sieniretkikin on vielä tekemättä. Sieniä löytyy ihan omasta pihasta, mutta taitavat olla kaikki jonkinsortin kantosieniä. Koristeellisia, syömäkelpoisuudesta en tiedä. Pitäisiköhän kaivaa sieniopas esiin?

No, jos oikein tarkkaan kameran linssin läpi tiirailee, löytyy sentään muutama värillinen lehti omastakin pihasta. Aronia ilahdutti näillä kauniin punaisilla lehdillään ja Pikkutalvioiden alta puskeva Juhannusruusu oli saanut jouluisen värin sekin. Se on sitten sitkeä kaveri tuo juhannusruusu. Siirsin sen jo muutama vuosi sitten pois sisäänkäynnin edustalta, kun se tuppasi vyörymään käytävälle ja valtasi tilaa kaikilta muilta kasveilta. Ehkä paikka oli sille muutenkin hieman liian varjoisa. Sieltä niitä uusia taimia vaan putkahtelee kesästä toiseen ja jotkut ehtivät jopa pukata muutaman kukan, kunnes päätän, ettei sittenkään tälle alueelle enää yhtään juhannusruusua. Minun juhannusruusuni on anopin lapsuudenkodista lähtöisin, Hämeen Koskelta. Olisikohan sen aikoinaan sinne istuttanut anopin äiti, joka oli kuollessaan viittä vaille 102-vuotias. Varsinainen teräsmuori, eikä tippaakaan dementoitunut.

Taisi olla kummityttöni, joka ei oikein tykkää Kuunlijoista sen vuoksi, kun ne muuttuvat varsinaisiksi limanuljaskoiksi näin syksyisin. Meidän Bermudankolmiomme yksilö on aina se pihamme ensimmäinen limanuljaska, mutta siitä huolimatta se kyllä kuuluu lempikasveihini. Varmaankin se pitäisi jo vähitellen jakaa, mutta toistaiseksi se näyttää viihtyvän paikallaan. Kukkavanat olen leikannut jo aikaa sitten kohentaakseni sen ulkonäköä edes hivenen ennen täydellistä vetäytymistä kompostikuntoon.

Aikaisemmin kesällä tuskaannuin tatarien innokkaaseen leviämiseen. Niin se tekee talon toisessa päässä, mutta tämä naapurin aidan vieruinen kasvusto näyttää pysyvän kiltisti omalla sarallaan. Jokunen yksilö silloin tällöin pukkaa kohti mattotelinettä, mutta sitten menee taas kesä tai parikin, ettei yhtään uutta tainta tunge mistään ei-sallitusta paikasta. Kunpa olisinkin aikanaan älynnyt laittaa puiston puolen tatareille juuriesteet, mutta mistäpä niiden kiihkeää leviävyyttä silloin tajusin. Omaa tyhmyyttä, olisi pitänyt ottaa tarkemmin selville kasvuominaisuudet. Tuo tatarin kukinto on aika vaatimaton, mutta kun pehko on riittävän runsas, näyttää kukatkin ihan jänniltä. Valkoisissa kukissa näyttää olevan pimeyttä valaiseva voima. Ei ne tietenkään täydessä pimeydessä mitään pihakäytävää valaise, vaan esimerkiksi harmaassa päivässä nousevat muita värejä paremmin esille.

 No, olipa seinustan villiviinikin alkanut jo punertumaan. Se lienee jokin poikkeava lajike, koska se kasvaa varsin niukasti ja tekee joka syksy muutaman marjan. Minun viiniköynnökseni ei sentään terttujen painosta notku. Pienet on marjat, mutta ilo niiden ilmestymisestä kokoaan suurempi.

Ja sitten taas keittämään mehua. Puoli pakettia nenäliinoja rutattuna ja useammalla kymmenellä aivastuksella kissan unia häirinneenä lasken flunssaa koetun nyt kolme päivää. Enää neljä jäljellä, jos flunssa kerran kestää seitsemän päivää lääkittynä ja viikon ilman lääkkeitä.