Koulimista ja niistämistä

Aronia heräämässä?

 

Sääherra on keikuttanut ilmoja sinne tänne. Enimmäkseen meidän nurkilla on oltu plussan molemmin puolin. Välillä vettä, välillä räntää ja viimeisen vuorokauden aikana myös lunta. Viikolla tuuli niin kovaa, että pelkäsin puiden lähtevän lentoon. Lämpötilat täällä etelässä ovat olleet monta astetta normiajankohdan yläpuolella.  

Heti auringon ilmestyessä näkyviin, alkavat tintit laulaa ja räystäät tippua. Melkein tekisi itsekin mieli laulaa. Niin hyvältä auringonpaiste tuntuu.

Kelloköynnös

Lauantaina ryhdyin vihdoin koulimaan ikkunalaudalla kasvussa olevia taimia. Osan kelloköynnöksistä koulin jo viikko sitten. Nyt koulin kaksi muiden jälkeen itänyttä kelloköynnöstä ja laitoin kaikkien ruukkuihin tukikepit valmiiksi. Parissa kelloköynnöksessä on jo ensimmäiset kärhet tulossa. 

Paprikoita ja chilejä on ilmeisesti taas tulossa yli oman tarpeen. Aina on huomioitava mahdolliset menetykset, joten mieluummin liikaa kuin liian vähän.

Zazua ja California Wonderia koulin 7 kpl, Lompardoa 5 ja pojalta saatuja chilejä 8. Lupasin pojalle viime vuotiseen tapaan paprikoita, tomaattia ja kurkkua. Hän kasvattaa niitä lasitetulla parvekkeella. 

Koulitut taimet jatkavat kasvuaan kellarissa tehokkaan kasvihuonelampun valossa ja lämmössä.Tällä hetkellä siellä on tilaa yllin kyllin. Huhtikuussa alkaa jo yleensä olla ruuhkaa, kun mukaan ovat liittyneet niin tomaatit kuin monet muutkin esikasvatettavat. Huoneessa ei ole minkäänlaista lämmitystä. Mittari näytti +12 ℃ ennen kasvihuonelampun sytyttämistä. Se nostaa lämpötilaa, vaikka ajastimella ohjattuna valaiseekin vain osan vuorokaudesta. Ulkolämpötilojen noustessa myös kellarissa lämpiää. Kokemus on osoittanut, että taimet pärjäävät hyvin vähän viileämmässä ja hitaasti kasvamalla niistä tulee tanakoita. 

Hortensia

Syyssäiden kylmentyessä siirsin joitakin kasveja talvetettavaksi ensin lämmittämättömään autotalliin ja pakkassäiden myötä kellariin. Autotallissa muistin kasveja tarkkailla, mutta kellariin vietyäni unohdin ne tyystin. Ihan säikähdin yhtenä iltana tajutessani, etten ole käynyt kellarin perähuoneessa kertaakaan. Seuraavana päivänä annoin vähän vettä talvetettavilla.

En ole kovin montaa kertaa edes koittanut talvettaa ruukkuhortensioita. Pari sellaista olen kaivanut syksyn tullen maahan. Nousevat monena keväänä, mutta eivät ole koskaan kukkineet. Viime vuonna sain pikkuveljeltä komean ruukkuhortensian, joka on nyt muiden ruukkujen joukossa kellarissa. Yllätyksekseni löysin siinä reipasta eloa, jopa varsista puskevia lehtiä. Muutamasta rungosta leikkasin pienen palan nähdäkseni, ovatko ne ihan kuolleita. Eivät olleet, kyllä niissä henki pihisee. En ole leikannut varsia, koska saamieni tietojen mukaan kukkanuput syntyvät vanhoihin varsiin.

Verililjapuut

Sisääntulon isoissa ruukuissa kasvoi kesällä verililjapuut. Koska painavia ruukkuja ei millään ilveellä siirretä sisätiloihin kasvien talvettamiseksi, kaivoin verililjapuut ylös ja laitoin ne omiin ruukkuihinsa. Autotallijaksolla kastelin niitä harvakseen, mutta kellarissa ne ovat olleet vedettöminä jo yli kaksi kuukautta. Elossa ovat nämäkin.

Crocosmia - Ruostekukka

Lappalainen etelässä -blogin Nilalta saatu ruostekukkapöheikkö on myös kellarissa. Kannoin ne sisälle siinä ruukussa, missä ne kesän viettivät. Ajatus on, että kevään myötä kaivan mukulat ylös jakaakseni ne, sillä ruukku on pullollaan mukuloita. Ihme veijareita nämäkin, sillä kuivien korsien välistä sojottaa lukuisa joukko kalpeita versoja. Siellä ne ovat pilkkopimeässä ilman vesipisaaraakaan päättäneet ryhtyä uuteen kasvuun. Kasvivalon syttymisen myötä kasvu varmaan saa vauhtia, joten jakaminen lienee syytä tehdä lähiaikoina.

Lumitilanne vaihtelee sellaisella vauhdilla, ettei jänisten luomat moottoritiet pysy näkyvissä. Havut saavat olla omenapuun alla vielä pitkään suojaamassa nousevia piippoja talttahampaiden puraisuilta.

Kierrän säännöllisesti pihalla sekä ilman kameraa että kameran kanssa. Kuvauskohteet tuntuvat olevan vähissä, kun ei vaan jaksa kerta toisensa jälkeen ikuistaa samoja lumisia tai vetisiä maisemia. Pienet pakkaset sentään kuvioivat jäätyvästä vedestä somia muotoja. Jänisverkot eivät sinänsä ole kauneimpia pihakoristeita, mutta lumi ja jää tekee parhaansa koristelemisessa.

Ehdin jo lähipiirille mainostaa, kuinka minuun ei ole moneen vuoteen iskenyt minkäänlainen flunssa, ei koronakaan. Ei olisi pitänyt rehennellä moisilla lausunnoilla, sillä niin vain iski räkätauti minuunkin. Ei onneksi kovin pahana, eikä ilmeisesti erityisen pitkänäkään. Se vain ihmetytti, mistä kummasta ihmisen päässä riittää räkää? Vastauskin ihmettelylleni löytyi tästä uutisesta: Yle-uutiset 27.9.2010: "Räkä ei lopu niistämällä".

Paketti nenäliinoja ja rulla talouspaperia on nyt käytetty. Saiko Ukkokulta tartunnan, se jää nähtäväksi. Vielä ei merkkejä näy. Isot ja pienet vaivat sotkevat aina arkipäivän järjestyksen, mikä lisää ärsyyntymistä. Eikä se taas helpota toipumista laisinkaan. Ilokseni pääsen yleensä nopeasti takaisin normirytmiin. Pieniähän nämä meikäläisen flunssavaivat ovat verrattuna Turkin ja Syyrian maanjäristysuhrien tilanteeseen. Luonnonkatastrofien kannalta elämme aika turvallisissa olosuhteissa täällä kotomaassamme.

Keväisten tulppaanien myötä mukavia helmikuun päiviä kaikille!

 

PS.
Pieni Bloggeriin liittyvä asia, jonka huomasin. Olen lisännyt uusia seurattavia blogeja lukuluettelooni, jonka seurauksena saan ongelmitta ilmoitukset kyseisten blogien tuoreista postauksista. Sen sijaan blogini oikean sivubannerin "Seuraamani blogit" -osioon noiden uusien blogien nimet eivät pelkästään lukuluetteloon lisäämällä tule. Ne on käytävä erikseen lisäämässä "Ulkoasut" -osiossa (seuraamani blogit). 

Jossain vaiheessa homma hoitui pelkästään Ulkoasun kautta, mutta bloggerin muutosten myötä tuokin toimenpide on muuttunut. Jokaisella on omanlaisensa mallipohja, eikä kaikilla seurattujen blogien luettelo edes näy lukijoille. Tämäkin asia voi siis olla erilainen riippuen oman blogin mallista ja asetuksista.

Edellisestä johtuen sivubannerini "Seuraamani blogit" -luettelo ei kaiketi ole aivan ajan tasalla. Korjaan asian sopivassa välissä.

 

Pelaguuraaskut ja flunssaa

Kaiken aktiivisuuden ja jaksamisen taivaantuuliin lennättänyt lentsu jyllää sellaisella voimalla, että siitä riittäisi virustautia useammalle vuodelle. Olen perusterve ihminen. Äärimmäisen harvoin päätäni särkee tai vatsaani vääntää. Joka talvi joku flunssa tulee ja menee, mutta yleensä niin maltillisena, etten juurikaan sängyn pohjalle kaadu. Nyt olen niistänyt paketillisen nenäliinoja, köhinyt keuhkoni pihalle ja rintalihakseni helliksi. Harvoin käytössä ollut kuumemittari ei enää toiminut, enkä uuden hankintaa muistanut Ukkokullan kauppalistaan merkitä. Hurjien vilunväristysten ja vuorotellen hiestä märäksi käyneiden lakanoiden perusteella voisin kuvitella kuumettakin olleen.

Viikon lepäämiseen ja makaamiseen kyllästyneenä päätin käydä hakemassa kellarista loput sinne jääneistä talvetettavista. Jouduin tekemään kaksi reissua saadakseni kaikki ruppanat pelaguut sisälle. 14 pelaguusta kahdelle voisin vaikka heti jättää hyvästit. Osa keikkuu siinä rajalla, mutta onneksi muutama on ihan selvästi virkeä. Edellisvuosien kokemuksen perusteella annan tässä vaiheessa jokaiselle mahdollisuuden. On käynyt niinkin, että se kaikkein kurjimman näköinen on jostain kerännyt voimaa ja innostunut kasvamaan. Ja myös päinvastoin eli hyvinvoivan näköinen onkin luovuttanut.

Tässä vaiheessa en tehnyt pelaguille juuri mitään. Toki rapsin jo kellarissa kaikki kuivuneet lehdet pois. En käynyt mitään leikkaamaan, enkä myöskään vaihtamaan multaa tai ruukkuja. Muistan joskus aiempina vuosina saaneeni pyyhkeitä siitä, että heti sisälle tuotuani ryhdyin mullanvaihtoon ja ulkomuodon siistimiseen. Pitää kuulemma antaa kasveille ensin aikaa tottua valoon ja lämpöön ja vasta kasvun kunnolla alettua, on huoltotöiden vuoro. Kokeillaan nyt sitten tätä ohjetta. Mielelläni kuulen muiden kokemuksia ja vinkkejä.

Kävely pihan poikki kellariin ja pelaguiden kantaminen sisälle oli sellainen voimainponnistus, että pihisin pitkään sohvanpohjalla voipuneena. Voin hyvin kuvitella, miten jokin pitkä ja vakava sairaus vie ihmiseltä kaiken lihasvoiman ja saa pienenkin tekemisen tuntumaan ylivoimaiselta koetukselta. Kun jo pelkästään viikon raju flunssa on tehnyt minulle samoin. Eniten tässä taitaa harmittaa se, että flunssa tuli ja sotki aikatauluni ja suunnitelmani totaalisesti. Niin kuin se tietenkin tekee aina.

Vielä yksi amaryllisvana aikoo kukkia.

Olen seurannut flunssakeskustelua niin somessa kuin tuttavapiirissäkin. Kovasti tuntuu influenssa ja flunssa menevän sekaisin. Ja se, missä ja miten flunssa tarttuu ja leviää 

Sain jokin aika sitten kutsun nimipäiväkahville, jotka flunssan vuoksi peruutin. Tuttava soitti ja kysyi, olenko vielä kipeä. Ilmoitti sitten, ettei halua tautia minulta eli en ole hetkeen hänen luokseen tervetullut. En kyllä ollut menossakaan ja ymmärrän, ei kai kukaan vapaaehtoisesti halua edes räkätautia. Puhelun lopuksi tuttavani totesi lähtevänsä ajankulukseen kiertelemään kauppoihin. En viitsinyt sanoa, että marketeissa on ihan yhtä suuri mahdollisuus saada flunssatartunta, sillä flunssapotilas alkaa tartuttamaan toisia jo ennen oireiden alkamista. Kuka tahansa vastaantulija siis saattaa olla potentiaalinen flunssan tartuttaja. 

Lisätietoa mm. flunssan leviämisestä löytyy esim: Terveyskirjasto-Duodecim.

Viikon tulppukimppu on nyt hankkimatta, kun en ole päässyt kauppaan. Olen siis katsellut vanhoja leikkokukkakuvia, seurannut ikkunasta pilvien kulkua taivaalla ja tiiraillut lintulaudan elämää. Yleensä mustarastaat ruokailevat maassa, mutta toisinaan ne pyrähtävät puunoksalle. Yksi pullukka yksilö näyttää kököttävän pitkiäkin aikoja syreenissä. Ehkä se on mieltynyt syreeniin päiväunipaikkana.

Jotkut ovat jo kuulleet mustarastaan luritusta. Itse en. Mustarastaan laulu on yksi kevään saapumisen kauneimpia elementtejä. Sitä odotan innolla. Iloa viikkoonne!
 

Tuli joulu - ja flunssa

Tulihan se joulu meille ja tuli myös flunssa. Ukkokulta kaatui sänkyyn jo sunnuntaina. On tainnut potea vuosikymmenen kuumetautia. Aattona hän kömpi ruokapöydän ääreen laulaakseen meidän kanssamme Porsaita äidin oomme kaikki ja todetakseen vanhemmilleni, ettei hän ole jaksanut nostaa lusikan vertaa jouluruokien valmistamiseksi.

Koti on ollut koko joulunalusen harvinaisen hiljainen, kun minä olen yksikseni touhunnut keittiössä ruokia valmistamassa ja iltaisin istunut telkun ääressä sukkia kutomassa. Aatonaattona muistin, ettei linnuille taida olla tallessa ainuttakaan talipötkylää ja lähdin niitä auringonlaskun aikaan kävellen hakemaan lähikaupasta. Nautin aivan suunnattomasti ympärillä olevasta hiljaisuudesta ja rauhasta. Missä lie kaikki ihmiset? No, paljastuihan se kaupalle päästyäni, sillä kassalla kiemurteli pitkä jono. Kummasti muuten linnunruoka painaa repussa, vaan pitikö minun ahnehtia kahden kilon säkin kuorittuja auringonkukansiemeniä ja kolme kilon painoista talipötkylää. 

Linnuista olen iloinnut aivan erityisesti. Ensimmäisen kerran olen nähnyt pihassamme töyhtötiaisen. Ensin huomasin sen marjakuusessa lumitöitä tehdessäni ja toisen kerran kurkistin keittiön ikkunasta ja siellähän se töyhtis katseli minua ikkunan takaa tuijan oksalla keinuen. Kyllä voikin pienet asiat saada ihmisen hyvälle tuulelle.

Aattoaamuna katselin olohuoneen ikkunasta, kuinka harakka ja orava olivat kummissaan, kun eivät enää päässeetkään roikkumaan talipötkylään. Laitoin sen nimittäin talipalloja varten ostamaani metallihäkkyrään. Ilmeisesti harakan suuri koko esti sitä samanaikaisesti keikkumasta metallissa ja syömästä talipötköä. Sen sijaan orava keksi lopulta roikkua takajaloistaan naapurioksalla ja etujaloilla metallista kiinni pitäen sai naposteltua talia.

Poika on ollut viettämässä hiljaista jouluaikaa kanssamme, mutta tytär ei jaksanut ajaa lumimyräkässä aattona luoksemme. Hänkin on rajun flunssan jäljiltä toipilas. Käväisi sentään joulupäivänä.

Nuorempana tuskailin joulujen rasittavuutta, kun piti ehtiä jokaisen sukulaisen luo ja välillä jakaantua suorastaan kahtia miellyttäkseen kaikkien vaatimuksia ja toiveita. Mitä vanhemmaksi tulen, sen paremmin ymmärrän, ettei kerta kaikkiaan kaikkia pysty koskaan samanaikaisesti ilahduttamaan. Etenkään kärsimättä siitä itse. Jouluun latautuu niin valtavasti sanattomia traditioita ja itse kunkin vakaita ajatuksia siitä, kuinka joulu KUULUU viettää. Kun perheessä ei enää vuosiin ole ollut pikkulapsia, tuntuu aikuisten joulu usein hiukan teennäiseltä. Vaikka pidänkin joulun rakentamisesta ja joulusta kaikkinensa, alan yhä enemmän miettiä, voisiko aikuisten joulun järjestää jotenkin toisin. Lähtemällä vaikkapa perheen kesken tai vain aviopuolison kanssa muutamaksi päiväksi jonnekin. Kokonaan toisiin maisemiin. Siitä nyt keskustelimme ja päätimme laittaa aiheen muhimaan.

Aaton vastaisena yönä näin hassua unta. Olin eräässä kukkakaupassa, mutta en suinkaan kukkia ostamassa vaan aikomuksenani kuvata kaupan tarjontaa blogipostausta varten. Kuten unissa usein, oikein mikään ei tuntunut olevan kohdallaan. Ensin en saanut lupaa kuvata ja vihdoin luvan saatuani kaupassa ei yksinkertaisesti ollut mitään kuvattavaa. Myyjät totesivat, että he ovat siivonneet kaikki joulukukat pois, kun ne olivat niin huonossa kunnossa eivätkä menneet edes kaupaksi. Lopulta pyysin saada kaupan hauskan oloisen logon kuvattavaksi, mutta yllättäen sitä ei löytynyt mistään. Kauppias kyllä vannotti, että kaupalla on yli satavuotiset juuret ja heidän logonsa on pysynyt alusta saakka samana, vaan ei sitä mistään löytynyt. Unessa oli ihan mukava tunnelma. Se ei ollut laisinkaan painajaismainen, eikä siitä jäänyt epämiellyttävää tunnelmaa. Enemmänkin aamulla huvitti.

Eilisaamuna heräsin itse yskivänä ja pää humisevana. Minua ei helposti mikään tauti sänkyyn kaada, joten lähdimme iltapäivällä sovitusti vanhimman veljeni luokse syömään. Olin luvannut toimia kuskina ja kyyditä myös vanhempani sinne vieraisille. Ukkokulta jäi edelleen kotiin potemaan. Oli kiva olla vierailulla, mutta iltaa kohden olo kyllä muuttui yhä surkeammaksi. Viime yö olikin sitten varsinaista takomista ja tuntui, että olen kääntynyt itseni ympäri vähintään miljoona kertaa. Lopulta nousin ylös, koska henki tuntuu siten kulkevan helpommin.

Juuso tykkäsi kovasti aattovieraista ja taisi kietoa isäni karvaisen häntänsä ympärille kellahtamalla isän jalkojen päälle venyttäen itsensä samalla pitkäääääääkin pidemmäksi ja kiehnäämällä oikein kunnolla. Ulkona Juuso ei sen sijaan ole viihtynyt laisinkaan ja usein vessamatkat ovat typistyneet suoraan varaston ovelta tehtyyn syöksyyn syreenipuskien alle pikakuopan kaivuuseen ja asioinnin jälkeen saman tien sisälle. Aatonaattona koitin kuvailla sitä lumisessa luonnossa, mutta Juuso lähinnä naukui ja nosteli vuorotellen tassujaan ilmoittaen siten, että nyt mamma äkkiä flexi irti juoksunarusta ja sisälle. 

Etupäässä Juuso on viettänyt aikaa omassa nojatuolissaan - tuolissa, johon muilla ei nykyisin ole asiaa laisinkaan. Tai sitten välillä ikkunalaudalla maaten. Siinä alla kun sähköpatteri huokuu mukavasti lämpöään. Nytkin Juuson kuorsaus kuuluu takkahuoneen puolelta äänekkäänä. Ehkä kissa sieltä ponkaisee mukaani keittiöön, sillä se tietää jääkaapissa olevan herkullista kalkkunaa.

Tänään olisi ollut ihanteellinen ulkoilusää, sillä välillä aurinko pilkottaa pilvien takaa ja pakkanenkin on lauhtunut alle viiden asteen. Maailma on kääritty valkoiseen vaippaan, joten voisiko jouluinen luonto enää kauniimpi olla. Taidan kuitenkin pysytellä sisällä, sillä vilunväristykset kulkevat pitkin selkäpiitä ja pää on kuin Haminan kaupunki (mistä lienee sanonta tulevan?). Onneksi ei ole mitään luvattuja tapaamisia, ei edes toivottuja. Voin ihan hyvällä omallatunnolla juoda kuumaa glögiä ja kaivautua sohvan nurkkaan odottamaan flunssan häipymistä. Niin tulee aikanaan tapahtumaan, joten eihän tässä ole mitään valittamista.

Koska en jaksa lähteä ulos kuvaamaan, eikä minulla ole lintukuvaamiseen sopivaa kalustoakaan, aion silloin tällöin kurkistaa ikkunoista ulos ja katsella, josko joku uusi lintulaji eksyisi minua lasin läpi tiirailemaan. Ja jatkuva yskän takominenkin taitaa voimistaa löystyneitä vatsalihaksia eli kinkunsulatusjumppa hoituu itsestään.. 

Ystävät rakkaat, pienestä syntyy usein suuret ilot. Kokeilkaa vaikka!
 

Puutarhan syys

Kuvaaminen ulkona on viime päivinä ollut varsin haasteellista, kun vettä tulee taivaantäydeltä eikä kohta ulos ole ilman saappaita menemistä laisinkaan. Monet ovat esitelleet täällä blogimaailmassa vielä upeasti kukkivia kasvejaan, mutta minun puutarhassani taitaa yleisin sävy olla perin juurin ruskeaa. Pelakuut sentään leiskuavat punaisessaan ja sisäänkäynnin Riippabegoniakin hienostelee vaaleanpunaisessa hamosessaan. Tosin senkin kukintojen koko on selvästi pienentynyt niistä lämpimimmistä kesäpäivistä.

Kovasti olen odottanut niitä upeita syysruskan värejä; pihamme useasta isosta vaahterasta ei ainutkaan ole edes hiventä kellastunut vaikka lähistöllä on jo joitakin todella upeita syysasuisia vaahteroita. Nekin harvat maahanpudonneet lehdet, jotka löysin, olivat ruosteen täplittämät. Ajatus oli koittaa tehdä sellaisia komeita lehtiruusukkeita ja kenties jopa kranssin, mutta sateen vuoksi en ole päässyt pihamaata pidemmälle keräämään värikkäämpiä vaahteranlehtiä.

Kasvimaalta kompostiin nyhtämäni Krassitkin ovat päättäneet murtautua maatuvien massojen alta kohti valoa ja ryhtyneet kukkimaan. Mikäs siinä, joutavat siellä erinomaisesti vaikka enemmänkin riehaantumaan.

Metsänreunassa Horsmat seisovat kuin Hattivatit konsanaan. Nuo kuivuneet horsmankukinnot ovat kyllä aika kauniin kiharaisia. On se vaan mielenkiintoista, miten monet luonnonkasvit pysyvät kaatosateista huolimatta viikosta toiseen tanakasti pystyssä, mutta annapa olla kun perennapenkkiin osuu yksikin kunnon sade, ovat kaikki kukkavarret mikä minnekin suuntaan kallellaan. Maa on kyllä niin märkää, ettei satava vesi imeydy enää mihinkään. Saisipa muutaman aurinkoisen päivän, että pääsisin leikkaamaan pitkäksi venähtänyttä nurmikkoa.

Liikunta ja ulkoilu on jäänyt luvattoman vähäiseksi. Aina on mukamas kiire jonnekin ja iltaisin on niin huisin pimeää. Pieni sade ei haittaisi, mutta kaatosade kastelee niin tehokkaasti, ettei sellaisen vallitessa viitsi ulos lähteä. Suurimmat kaivuhommat pihassa lienee tältä kesältä tehty, joten hyötyliikuntaakin on toistaiseksi aika vähän tiedossa. Laatikollinen istutettavia kukkasipuleita kyllä odottaa autotallissa. Itse asiassa en ihan hirveästi noista sipulitalkoista tykkää, mutta sen sijaan ensi kesän kukkivista kukista sitäkin enemmän. Niinpä on siedettävä myös vähemmän mukavia puutarhahommia saadakseen ympärilleen kukkien loistoa ja kauneutta. Terassilla on myös odottamassa varmaankin miljoona-miljoona-miljoona pikkusipulia, joita löytyi kasapäin uudistaessani kesällä Vasenta rinnettä. Osan tuikkasin maanpeitekasvien mukana takaisin rinteeseen, mutta melkoinen osa olisi joutunut rikkaruohojen mukana kompostiin. Olisihan tässä ollut aikaa niiden uudelleenistuttamiseen, mutta jälleen kerran: en muka ole joutanut.

Puolukka- ja sieniretkikin on vielä tekemättä. Sieniä löytyy ihan omasta pihasta, mutta taitavat olla kaikki jonkinsortin kantosieniä. Koristeellisia, syömäkelpoisuudesta en tiedä. Pitäisiköhän kaivaa sieniopas esiin?

No, jos oikein tarkkaan kameran linssin läpi tiirailee, löytyy sentään muutama värillinen lehti omastakin pihasta. Aronia ilahdutti näillä kauniin punaisilla lehdillään ja Pikkutalvioiden alta puskeva Juhannusruusu oli saanut jouluisen värin sekin. Se on sitten sitkeä kaveri tuo juhannusruusu. Siirsin sen jo muutama vuosi sitten pois sisäänkäynnin edustalta, kun se tuppasi vyörymään käytävälle ja valtasi tilaa kaikilta muilta kasveilta. Ehkä paikka oli sille muutenkin hieman liian varjoisa. Sieltä niitä uusia taimia vaan putkahtelee kesästä toiseen ja jotkut ehtivät jopa pukata muutaman kukan, kunnes päätän, ettei sittenkään tälle alueelle enää yhtään juhannusruusua. Minun juhannusruusuni on anopin lapsuudenkodista lähtöisin, Hämeen Koskelta. Olisikohan sen aikoinaan sinne istuttanut anopin äiti, joka oli kuollessaan viittä vaille 102-vuotias. Varsinainen teräsmuori, eikä tippaakaan dementoitunut.

Taisi olla kummityttöni, joka ei oikein tykkää Kuunlijoista sen vuoksi, kun ne muuttuvat varsinaisiksi limanuljaskoiksi näin syksyisin. Meidän Bermudankolmiomme yksilö on aina se pihamme ensimmäinen limanuljaska, mutta siitä huolimatta se kyllä kuuluu lempikasveihini. Varmaankin se pitäisi jo vähitellen jakaa, mutta toistaiseksi se näyttää viihtyvän paikallaan. Kukkavanat olen leikannut jo aikaa sitten kohentaakseni sen ulkonäköä edes hivenen ennen täydellistä vetäytymistä kompostikuntoon.

Aikaisemmin kesällä tuskaannuin tatarien innokkaaseen leviämiseen. Niin se tekee talon toisessa päässä, mutta tämä naapurin aidan vieruinen kasvusto näyttää pysyvän kiltisti omalla sarallaan. Jokunen yksilö silloin tällöin pukkaa kohti mattotelinettä, mutta sitten menee taas kesä tai parikin, ettei yhtään uutta tainta tunge mistään ei-sallitusta paikasta. Kunpa olisinkin aikanaan älynnyt laittaa puiston puolen tatareille juuriesteet, mutta mistäpä niiden kiihkeää leviävyyttä silloin tajusin. Omaa tyhmyyttä, olisi pitänyt ottaa tarkemmin selville kasvuominaisuudet. Tuo tatarin kukinto on aika vaatimaton, mutta kun pehko on riittävän runsas, näyttää kukatkin ihan jänniltä. Valkoisissa kukissa näyttää olevan pimeyttä valaiseva voima. Ei ne tietenkään täydessä pimeydessä mitään pihakäytävää valaise, vaan esimerkiksi harmaassa päivässä nousevat muita värejä paremmin esille.

 No, olipa seinustan villiviinikin alkanut jo punertumaan. Se lienee jokin poikkeava lajike, koska se kasvaa varsin niukasti ja tekee joka syksy muutaman marjan. Minun viiniköynnökseni ei sentään terttujen painosta notku. Pienet on marjat, mutta ilo niiden ilmestymisestä kokoaan suurempi.

Ja sitten taas keittämään mehua. Puoli pakettia nenäliinoja rutattuna ja useammalla kymmenellä aivastuksella kissan unia häirinneenä lasken flunssaa koetun nyt kolme päivää. Enää neljä jäljellä, jos flunssa kerran kestää seitsemän päivää lääkittynä ja viikon ilman lääkkeitä.

Kevyesti kättä käyttäen

Puutarhassa on tänä vuonna melko vähän ruskan värejä. Tai ehkä ei vielä ole ajankohtaista. Aronioissa on jokunen punaiseen ja keltaiseen värittynyt lehti, muuten ihan vihreää. Vaahteroissa näyttää olevan jokin tauti, sillä niiden lehdet ovat ruskeanpilkullisia ja harmaanruskeita. Ei puhettakaan kauniista oranssista tai kauas näkyvästä punerruksesta. Kävelyreittimme varrella kirjastoon on paljon vaahteroita, osa todella suuria ja mitä ilmeisemmin myös vanhoja. Nekin olivat kovin ruskeita ja paljon lehtiä oli jo leijunut kokonaan maahan. 

Syyshortensia on kukkinut tänä vuonna upeasti ja nyt syksyn tullen värittyy kerrassaan kauniisti. Näissä syysväreissä se taitaa voittaa kaikki muut ruskakasvit - tai mistä sen vielä tietää. Monet poimivat kukintoja maljakkoon, mutta minusta ne muuttuvat liiankin pian ruskeiksi ja pölyisiksi. Nautin näistä väreistä enemmän luonnollisella paikallaan, etenkin, kun voin pensasta ihailla aina keittiössä ollessani.

Lauantaina sain purkaa leikatusta kädestä pallomaisen kääreen ja siirtyä normaalia parempaan ja isompaan laastariin sekä päivittäiseen haavan suihkutteluun. Hyvin näyttää paranevan, vaikka paljon joudunkin vielä kipeää kättä varomaan. Perjantaina otetaan tikit pois ja sitten vain toivotaan, että käsi palautuu hermopinnettä edeltävään kuntoon eli täyteen toimintavalmiuteen.

Kumma, miten hankalaksi ihmisen elämä muuttuu pienenkin fyysisen vaivan myötä. Viikkoa ennen käsileikkausta sairastin oikein kunnollisen flunssan. Flunssa kestää lääkkeillä viikon ja ilman lääkkeitä seitsemän päivää. Otinhan minä Finrexiniä ja yskänlääkettä sekä hunajaa helpottaakseni nukkumista, mutta siinä se sitten olikin. Ja voi sanoa, että viikossa vaiva oli ohi. Koska en ollut muutamaan vuoteen sairastanut laisinkaan flunssaa tai muutakaan kulkutautia, olin tyystin unohtanut, miten hankalaksi voi nukkuminen muuttua pään ollessa täynnä räkää ja yskän kutittaessa lakkaamatta kurkkua. Kun vain päänsä laski tyynylle, alkoi hirvittävä kurkunkutina ja takominen. Joskus aamuyöstä sitten sai nukahdettua vähäksi aikaa jonkinlaiseen horrokseen, josta herätessä oli aivan yhtä väsynyt kuin illalla sänkyyn mennessä.
Käsi ei ole haitannut laisinkaan niin paljon kuin flunssa tai kuin olin alkuun ajatellut. Haava tykkää ilmeisesti levosta, eikä näin ollen haittaa yöunia laisinkaan. Tietynlaisia liikkeitä täytyy varoa ja kyllä kipu saa kiljahtamaan kättä väärin käyttäessä. Särkyä ei ole ollut laisinkaan enkä ole siis käsihaavan takia tarvinnut yhtäkään särkypilleriä. Tietokoneen käyttö sujuu hyvin, kunhan hiirtä ei liikuta kämmenen avulla.

Syyskuun sää on edelleenkin ollut enimmäkseen sadetta ja sadetta. Lauantaina sentään aurinko paistoi ja lämmintä piisasi mukavasti. Vein kellariin puutarhatyökaluja, tyhjentyneitä kukkaruukkuja ja monenlaista kesän ajan pihalle kannettua. Lakaisin terassilta ylenmääräisen kasan koivunlehtiä ja samantien haravoin myös pihamaata sen, mitä vasemman käden varassa saattoi tehdä. Tuin haravanvarren oikeaan käteeni ja liikutin vartta vasemmalla, ja se toimi oikeastaan kohtuullisen hyvin. Ainakaan ei tullut hosuttua. Sain myös kaivettua yhden äitienpäiväruusun ruukusta multaan, jossa se toivon mukaan ensi kesänä ryhtyy kasvamaan ja kukkimaan yhtä kauniisti kuin tämän kesän purkissa ollessaan. 

Kasvimaalta löysin tuhdin puskan persiljaa silputtavaksi pakastimeen ja joitakin Lyhtykoison oksia. Leikkasin kukinnot varsista ja laitoin ne vähäksi aikaa kuivumaan. Ajattelin laittaa kukinnot kuivuttuaan lasikulhoon koristeeksi. Lyhtykoiso on kuulemma kova leviämään ja se pitäisi siksi istuttaa paikkaan, jossa se ei haittaa muita kasveja. Täytyy miettiä asiaa ensi keväänä, sillä suunnittelemamme kasvilavat taitavat tältä syksyltä jäädä rakentamatta. Kasvimaa on toki jo tyhjennetty - lukuunottamatta minun varaistutuspaikkaani, mutta maa on melkoisen märkää ja puhti uuden tuottamiseen alkaa olla menneen kesän hommia. Ehkä sitten keväällä Ukkokulta taas innostuu uusiin haasteisiin.

Olopihallani taitaa ruusut olla liian varjoisassa paikassa, sillä ne aloittavat kukintansa melko myöhään ja kukkivat pitkälle syksyyn. Löysin vielä uusia nuppuja, jotka varmasti aukeavat, ellei ihan yöpakkasia tule. Tänään aamulla oli +6 lämpöastetta eli vähitellen kylmenee. Näin syksyllä ja päivien lyhennyttyä ei pahemmin tule pihamaalla oleskeltua. Siis istumalla ja puutarhaa ihailemalla. Toki erilaista puuhaa riittää ja esimerkiksi haravointi on ihan mukavaa hyötyliikuntaa. Nyt pitäisi vielä istuttaa kasapäin kukkasipuleita, joita hurahdin tilaamaan nettikaupasta. Eiköhän se kohtapuoliin onnistu, kunhan saan tätä kättä hiukan parempaan kuntoon.

Tataritkin kukkivat vasta näin syksyllä. Kukinto sinänsä ei ole kummoinenkaan, mutta kun niitä on useampi vierekkäin, näyttävät ne ihan hauskoilta. Tykkään kyllä tästä Japanin tatarista, vaikka se on kova leviämään. Ajatuksenin on poistaa tatarit naapurin aidan viereltä ja istuttaa siihen kenties tuijaa tilalle. Ongelma on, miten päästä eroon tatarista, jollei aio käyttää myrkkyjä. Vaikka kuinka kaivaisi juurakoita pois, tunkee poikasia pitkienkin matkojen päähän. Tämä tatar vaatii paljon tilaa, sillä se kasvaa korkeaksi ja yleensä kallistuu niin, ettei sen alle kannata kovin kummoisia kasveja istuttaa. Korkeana ja isolehtisenä se siis varjostaa kasvupaikallaan muut kasvit. Siirrän kasvin muualle ja rajaan uuden kasvupaikan juurimatolla niin, ettei se pääse liiaksi leviämään.

Kotkansiipeni keskelle kasvoi jo alkukesästä tällaiset lehdykät, jotka eivät koskaan auenneet. Minusta ne ovat aika koristeelliset ja kauniit. Kuvaukselliset. Miltei alusta saakka ne ovat olleet tällaisia ruskeita, kuitenkin tanakoita ja elävän tuntuisia. Outo juttu.

Meidän ihana Juuso-kissamme haluaa aina olla muiden seurassa. Se tuntuu jotenkin kammoksuvan maahan pudonneita puunlehtiä. Mitä isompi ja tummempi lehti, sen varovaisemmin Juuso sitä lähestyy. Se saattaa hiipiä kohti isoa vaahteranlehteä ja varovasti sitä koskettaa kaukaa tassun kärjellä. Kun lehti ei sitten pahemmin liikahda eikä päästä ääntä, Juuso kävelee ohi turvallisin mielin. Vielä syksyn lämpiminä päivinä olemme kulkeneet ulos pihaovesta ja Juuson ollessa ulkona pihaovi on yleensä auki. Juusosta oli mukavaa, kun lakaisin kaikki terassille pudonneet lehdet pois. Aurinko lämmitti mukavasti tummaa puuta ja Juuso nautiskeli lämmöstä. Tullessani alapihalta olopihalle, kissa nukkui selällään kuorsaten terassilla, mutta saatuani kameran käsiini se tietenkin pyörähti tarkkailemaan pensaassa pyörivää lintua ikäänkuin ei olisi koskaan torkkunutkaan.

Palasin alapihalle puuhiini, mutta Juusopa vaati päästä mukaan. Siirsin sen alapihan juoksunaruun ja se istahti tyytyväisenä tarkkailemaan tekemisiäni. Tai sitten sitä, etten vain livahtaisi huomaamatta sisälle. Kesällä Juuso vietti tuntikausia alapihalla maailmaa tutkien ja mahdollisia hiiriä ja myyriä metsästäen. Se nukkui pitkässä heinikossa kuumimman ajan tai lötkötti hakekasassa. Päivien lyhentyessä ja sateiden jatkuessa Juuso viettää enemmän ja enemmän aikaa sisällä. Sille on tullut tavaksi mennä aamulla pihalle, mutta tulee jo puolen päivän aikaan mielellään takaisin sisälle syömään ja nukkumaan. Oikein huonolla säällä katti saattaa nukkua pitkälle iltapäivään, joskus jopa ihan iltaan ja haluaa tarpeilleen pimeän jo laskeutuessa. Jos se on hoitanut tarpeensa illan aikana, ei se juurikaan pyydä öisin tai aikaisin aamulla ulos. Jälleen tänä syksynä Juuso on alkanut taas kerjäämään ruokaa useammin kuin keväällä tai kesällä. Onko kissoillakin tarve varastoida ravintoa kroppaansa talven varalle? En tiedä, mutta huomattavasti useammin ruokaa Juuso haluaisi. On se selvästi tukevoitunutkin, mutta pyrimme kuitenkin rajoittamaan sen syömistä, ettei se ylenmäärin lihoisi. 

Juusolla on taas uusi nukkumapaikka. Illalla se saattaa komentaa minua kanssaan nukkumaan ja jäädäkin vähäksi aikaa viereeni. Jossain vaiheessa se kuitenkin kömpii peräkamaripojan entiseen huoneeseen ja sieltä se useimmiten aamuisin keittiöön ilmestyy. Päivisin sen lempi unipaikka on edelleenkin työhuoneeni tuoli, johon olen laittanut sille pehmusteen ja sen päälle froteepyyhkeen. Froteepyyhe on helppo välilllä ravistaa ja laittaa pesukoneeseen. Näin minun ei tarvitse hinkata pölynimurilla kissankarvoja ja tassuissa mukana tulleita koivunsiemeniä ja havunneuloja tuolilta.