Kirjallisuutta ja kaktuksia

Näin pitkälle sain pantattua viime vuoden Finlandia-voittajan, Rosa Liksomin kirjaa Hytti nro 6. Olin useaan kertaan sormeillut tuota kirjaa ja jotenkin ärtyneenä kansien pehmoisuuteen siirtänyt opuksen luettavaksi myöhemmin. Kun vihdoin tuli eteen päivä, jolloin niin oman kirjahyllyn anti kuin kirjastosta kotiin kannettu lainavarasto oli loppuun kaluttu, otin Liksomin kirjan esille. Olisi kannattanut tehdä se jo aiemmin, sillä ihastuin kirjan kieleen. Kauniita, hyvin rakennettuja lauseita, jotka maalasivat monin sanakääntein kirjan tarinan suoraan verkkokalvolleni. Saatoin tuntea maut ja tuoksut omin aistein ja kuulla junan vihellykset ja kiskojen kolkkeen. Hieno kirja, suosittelen.

Rääkkäsin kaktuksiani roikottaen niitä koko kesän pihalla, ihan myöhäiseen syksyyn saakka. Toiveenani oli räjähdysmäisen upea kukinta, mutta hui-hai. Tässä toisessa kaktuksessa on kokonaista kaksi nuppua ja siinä toisessa peräti neljä. No, sitten ihaillaan vähiäkin kukintoja oikein kunnolla. Päivittäin käyn tarkastamassa, että nuput ovat edelleen paikallaan ja mieluummin vielä kehittyvät kohti avautumista. 

Tämä nuorempi kaktukseni on väriltään kirkkaamman punainen. Ja vaikka sitä valtaisaa kukkamerta ei nyt sitten olekaan tulossa, taisi kesäinen rääkkäys kuitenkin kannattaa, sillä molemmat kaktukseni ovat erittäin hyvinvoivan tuntuisia ja näköisiä. Niinpä ne saavat uusintahoidon jälleen tulevana kesänä pihamaalla.

Ulkona on vielä lumista ja märkää, eikä se miellytä laisinkaan Juuso-kissaa. Sen sijaan auringonpaisteessa on kerrassaan mukava loikoa olkkarin matolla, pöydän alla. Kun ohimennessäni silitän kissan pehmoista vatsakarvaa, se kurnahtelee ja venyttää itsensä pitkääkin pidemmäksi. On tuo kissan elämä ihanaa!

Keväästä hullaantuneena

Taponlehti kurkistaa hapertuneen lumen seasta

Tarjolla on ollut silkkaa vesisadetta, räntääkin välillä, paistetta täydeltä taivaalta ja litsislätsis-kelejä. Vaikka kuka mitä sanoisi, kevät on tullut ja siitä olen suorastaan hullaantunut. Aivan varmasti vielä on pakkasia ja luntakin sataa, mutta jokainen lumi tästä eteenpäin ennen ensi syksyä on sitä vanhan surmaa. Meidän pihassa tuota hengiltä laitettavaa riittää, mutta heti ehtiessäni aion käydä sitä varjoisista paikoista hiukan auringolle alttiiksi avittamassa. Sulaapahan nopeammin. Kolmatta talvea ja myös kolmatta varsin lumista talvea aitataimina nököttävät tuijatkin ovat alkaneet puhkoa latvoillaan aukkoja lumivalleihin. Saapa nähdä, miten ne ovat selvinneet. Näyttäisi, ettei aura ole heittänyt niin paljon kovaa lunta tuijien niskaan kuin kahtena edellisenä talvena.

Tämän kaiken lumen alla on alapihalle johtavat portaat. Aroniat ovat sentään jo kaivaneet reittinsä lumen alta kohti valoa. Ne ovat kiitollisia pensaita, eivät ihan pienistä pelästy ja toivon mukaan tekevät jälleen hyvän marjasadon. Viime vuonna pelkäsin, että portaiden alaosassa olisi lunta vielä juhannuksenakin, mutta kyllä se suli toukokuun loppupäivinä. Tosin kävin kiinteimpiä paakkuja useaan kertaan lohkomassa ja levittämässä nurmelle sulamaan. Näin joutunen tänäkin vuonna tekemään, sillä osa tuosta lumesta on kolattu terassilta, johon se ehti tiivistyä. Ensin piti aina kolata kulkuväylät ja terassialueen Ukkokulta puhdisti lumesta vasta parisen viikkoa sitten. Onpa Juusolla mukavampi ottaa aurinkoa, kun tassujen alle on lämmintä puuta.

Leikkimökin nurkalla jököttää yksinäinen aronian oksa. Mökin katolta on auringon lämmössä tippunut vettä suoraan oksan päälle pakastaen sen tikkusuoraksi. Mielenkiintoista seurata, mitä oksa tällaisesta säilönnästä tykkää. Tänä talvena en ole tyhjentänyt lunta leikkimökin katolta - vielä. Luultavasti jonain päivänä innostun edistämään kevättä ja poistan lumen ainakin varjon puoleiselta katonosalta.

Ukkokulta on ehdottanut, että muuttaisimme leikkimökin klapivarastoksi. Siellä ne kuivuisivat ja klapien kantomatka saunaan lyhenisi. Ei onnistu. Omat lapset ovat aikuisia, mutta naapurin lapsenlapset tykkäävät meidän leikkimökistä. Tulevaisuudesta ei koskaan tiedä, antaa leikkimökin olla leikkimökkinä.

Hankikanto ei minua kantanut, mutta Juuso saattoi tepastella kevein tassuin. Olipa silläkin hiukan vaihtelua ulkoilumaisemissa. Edelleenkään se ei erityisemmin tuosta lumesta pidä; lähinnä hoitaa tarpeensa ja kipittää sitten pikaisesti takaisin sisälle. Lauantai-iltana se halusi käydä pissalla, mutta pahus soikoon, ulkona satoi räntää oikein suuren suurina rätteinä. Katti pinkaisi pikavauhtia talon nurkalta leikkimökin editse, hyppäsi yhdellä loikalla hangelle, kaivoi kuopan, teki tarpeensa, peitti ja saman tien takaisin ovelle päästäkseen sisälle. Enpä ehtinyt kunnolla itse ulos päästä, kun se oli jo takaisin tulossa. Hyvä, että on pitkälle ulottuva flexi.

Päivällä yritin ottaa Juusosta ulkona kuvia, mutta sepä ei ollut laisinkaan yhteistyöhaluinen. Käänsi aina päänsä pois kamerasta. Kunhan sitten räpsin sitä kohti ja sain ikuistettua vihdoin sen viirusilmät ja tinttien ääntä kohti kääntyilevät korvat. Taisi pohtia mielessään, että antaisi tuo paparazzi nyt jo olla minun rauhassa.

Mitä vanhemmaksi katti tulee, sen enemmän se näyttää tykkäävän lämmöstä. Ei muuta kuin ruokakupilta sohvan rakoon ja tassut kohti taivasta. Siinä on mukava köllöttää viikset unessa väristen.

Aikaansaamattomuutta

Juuson mahtava haukotus ikkunalaudalla.

Juuso pukee eleiksi kaiken sen, mitä olen tänään saanut aikaan: haukotuksia ja turhaa tepastelua sinne tänne. Vakaa aikomus on ollut laittaa siemeniä itämään, aloittaa pääsiäiskorttien askartelu, silittää pyykkiä ja tietenkin käydä myös ulkona lenkillä sekä mahdollisesti kuvaamassa eteen tupsahtavia ilmiöitä. Mikään edellä mainituista ei ole toteutunut. Sen sijaan olen seikkaillut netissä, löytänyt ja lukenut ihania puutarhablogeja ja taivastellut ihmisten uskomattomia kädentaitoja. Tuli myös metsästettyä ulkomaisia ristipistosivustoja, josko saisin uusia inspiraatioita - ja sainhan minä. Kunhan saan lisää aida-kangasta, pääsen kokeilemaan löytämiäni ideoita.

Ruusu-neilikka kimppu ystävältä

Naapurit, ystävät ja kylänmiehet ovat ilahduttaneet minua kauniilla kukkakimpuilla nimipäiväni kunniaksi. Kylläpä tällaisesta muistamisesta tulee iloiseksi. Yksi jos toinenkin meistä unelmoi lottovoitosta, mutta kyllä ystävät ovat pienen lottovoiton arvoisia. Kortti, kukkakimppu, tekstiviesti, puhelimen pirautus, yhdelläkin näistä elää taas kummasti seuraavaan merkkipäivään. 

Sulkaneilikka viime kesänä

Neilikat olivat vuosikausia jollain tavoin pannassa. Kai niitä oli kukkakaupoissa, mutta ei niitä tullut ostettua itse, eikä saatua muiltakaan. Nyt ne näyttävät löytäneen uudelleen tiensä kimppuihin ja mikäpäs siinä. Neilikka on varsin kestävä leikkokukka ja ainakin minusta myös kaunis. Kuin somaa röyhelöä ja sopii mm. ruusun kanssa erinomaisesti. Minulla kasvaa puutarhassani ketoneilikkaa ja sulkaneilikkaa. Erityisesti sulkaneilikasta tykkään kovasti, ja kesti hetken, kunnes löysin sille nimen. Sitä kasvoi vanhempieni pihassa ja he puhuivat aina kartanonruohosta. Aika kaunista ruohoa ja kattaa maan mukavasti vähentäen rikkaruohojen nyppimistä. 

Gerperakimppu toiselta ystävältä

Gerpera kuuluu myös suosikkeihini leikkokukkana. Ihan mihin vuodenaikaan tahansa. Tämä oranssisävyinen kimppu on kuin aurinko pakkaspäivän keskellä. Aamulla nimittäin ulkolämpömittari näytti -20 astetta, eikä se päivän aikana plussan puolelle noussut laisinkaan. Parhaimmillaan - tai siis lämpimillään ulkosalla meidän nurkilla oli -5 astetta. Onneksi loppuviikoksi on jälleen luvattu lämpimämpää joskin pilvistä. Ei haittaa, kunhan lumi sulaa. Ukkokulta kolasi olopihan puolen terassit lumesta ja oitis viime viikonvaihteen paiste ensin sulatti ja sitten kuivatti terassilaudat. No, se lumi tietenkin on edelleen olemassa, hiukan toisessa paikassa tosin. Alapihalle johtavien portaiden kohdalle on kasaantunut varsinainen helikopterikenttä tiivistä lunta. Viime vuonna uumoilin portaiden juurella olevan lunta vielä juhannuksenakin, mutta ei sentään. Kyllä se silloinen helikopterikenttä suli toukokuun lopull. Kävin kyllä hieman avittamassa, eli levittämässä lunta ja pilkkomassa isompia paakkuja pienemmiksi. Sitä hommaa taitaa olla tänäkin keväänä luvassa.

Ja papukaijatulppaaneita edelleen ystäviltä

Sainpa minä tulppaanejakin muhkean nipun. Säännöttömyydessään ja ryppyisyydessään sopivat tällaiselle perfektionistille siedätyshoidoksi. Pakko opetella hyväksymään epätäydellisyyttä. No, leikki leikkinä. Enköhän minä ole jo hyvällä tiellä keskeneräisyyden hallinnassa. Yritin netistä löytää enemmän tietoa papukaijatulppaaneista, mutten löytänyt. Olisi ollut mielenkiintoista tietää, millainen mutaatio on tuottanut rypistyneen kukan.

Kortteja valmistuu mukavaan tahtiin. Vielä en tosiaan tiedä, ryhtyäkö myymään niitä vai lähetänkö läheisille merkkipäiväonnittelujen merkeissä. Käväisi tuossa mielessä, että kohta voisi aloittaa joulukorttikuvien kirjomisen. Olisipa sitten ajoissa valmiina. Tällä hetkellä pääasia on tekemisen ilo. Käsille täytyy olla puuhaa ja mielellään mukavaa sellaista.

Auringon voimaa

En aivan ehtinyt vangita vesitippaa valokuvaan - leikkimökin katon eteläpuoli auringossa.

Upean aurinkoinen kevättalvipäivä tai oikeastaan viittä vaille kevätpäivä, sillä maaliskuu on ensimmäinen kevätkuukausi ja huomenna on maaliskuu. Vaikka eilen tuli taas muutama sentti lunta lisää, ei se mitenkään hälvennä näitä hienoja kevättunnelmia: linnut konsertoi pensaissa ja räystäät tippuu. Voisivat toki tippua kolinalla, sillä katolla on jo aika paljon lunta, mutta nyt tarkoitan etelänpuolen auringonpaisteen aikaansaamaa sulamisvettä, joka tippuu ja lirisee ihan äänekkäästi. Pihalla tepastellessani katselin lumipenkkoja jo sillä silmällä, että mistä alkaisin ensimmäisenä varjon kasoja aurinkoisille paikoille lapioimaan. No, vielä siitä ei olisi mitään hyöytyä, sillä joka paikassa tuota valkoista ainetta on yllin kyllin eikä sen siirtelemisestä olisi yhtään mitään hyötyä. Ellei nyt sitten kuntoilunäkökohtaa huomioida.

 "Siisti täytyy aina olla"

sanoi kissa hietikolla -

raapi päälle tarpeenteon

pienen, sievän santakeon.

              -Lauri Viita-

Juuso on totaalisen tymppääntynyt talveen ja lumeen. Ulos tultuaan se pinkaisee pikaisesti kaivamaan vessakuoppaa lähimpään sopivaan paikkaan ja tarpeensa tehtyään oitis takaisin kotiovelle. Mitäs sitä suotta tassujaan palelluttaa, kun sisällä odottaa lokoisat oltavat sohvansaumassa. Eläimet ovat kyllä äärimmäisen fiksuja, sillä Juusokin on vähentänyt syömistä liikunnan vähentymisen myötä. "Kun ei energiaa kulu, ei sitä kannata varastoonkaan tankata," se luultavasti tuumii. Ai, että! Pystyisinpä itse samaan. Iltaisin Juuso yleensä aktivoituu ja pyörii levottomana ympärillämme. Selvästi se haluaa jotain ja tulee välillä viereeni naukumaan vaativasti. Ei kelpaa ruoka, ei viihdykkeet. Ulos pitäisi päästä pissalle, mutta kun siellä on niin kylmää. Ei yhtään tuoretta ruohoa pureskeltavaksi eikä pahemmin hiirenpullukoita jahdattavaksikaan. Monena iltana katti suostuu lähtemään ulos vasta meidän ihmisten nukkumaanmenoaikaan. Tylsää lähteä ulkoiluttamaan kissaa, kun on jo harjannut hampaansa ja miltei ehtinyt kaivautua lämpöiseen petiin. Ei auta. Juuso ei mene hiekkalaatikolleen, jos vain yksikin hätyytettävä ihminen talosta löytyy. Ellei naukumisella saa isäntäväkeä liikkeelle, kannattaa hyppiä muutaman kerran verhon takana olevaa tapettiseinää vasten kynnet sopivasti valmiina repimään pitkiä viiltoja. Jo syntyy liikettä ja karvakasa pääsee ulos vessakäynnilleen.

Viikko sitten kaivoin lumihankeen polun omenapuille. Piti päästä pudottamaan niiden oksille kasaantuneet lumet ja tallaamaan nietosta, jotta jänöjussit eivät pääsisi ruokailemaan hedelmäpuitamme. Aikamoinen urakka siinä kaivamisessa oli ja pariin kertaan sen jälkeen on jo täytynyt käydä tallaamassa polun pohjalle satanutta uutta lunta matalammaksi. Juuso tykkää kovasti polusta, kun sen ei tarvitse kahlata hangessa. Tosin hankikin jo kantaa kissaa ja näyttää kuin se kävelisi vetten päällä tepastellessaan keveänä ihmisen vyötärön korkeudella.

Räntäseula seudun päällä,

saappaan alla lotinaa,

lantajuova järven jäällä -

kesä tulee, ihanaa!

             -Lauri Viita-

Hanki oli rikkumattoman puhdas ja sen muodot mukavan pehmeät ja pyöreät. Eipä uskoisi, että tuon kumpareen ja taustalla näkyvien puiden välissä kulkee valtatie 1 ja tässä etualalla kevyen liikenteen raitti, jossa tämänkin kuvan ottohetkellä kulki parijonossa luokallinen koululaisia opettajansa johdolla. Olivat olleet kaiketi kirjastossa ja palasivat nyt takaisin kouluun. Usein pienemmät koululaiset ryömivät kotimatkallaan kaikki kävelytien reunustat mullin mallin, mutta tämä kohta oli säästynyt omassa rauhassaan. Muistan kyllä omatkin alakoulun aikaiset koulumatkani. Syksyllä kerättiin tyttöjen kanssa jäisiä puolukoita koulureppuun ja siellä ne sitten sulivat värjäten oppikirjojen sivut punaisiksi. Keväällä piti kahlata kaikki tienojat ja kotona sitten oli odotettavissa tukkapöllyä, sillä eivät ne villasukat ja saappaat ehtineet niin nopeasti kuivumaan, kuin olisi pitänyt. Aamulla oli lähdettävä kouluun märillä saappailla ja kotimatkalla taas unohduttiin samoihin ojiin saappaita kastelemaan.

Tällaisen hienon posliinimamsellin tai porvarisfröökynän, kuten poikani sanoo, sain kerran ystävältäni. Alkuun neito seisoi keittiön työpöydällä katsellen meitä niin ruokapöydän ääressä kuin minua leipoessani. Sitten totesin neidon kovasti pölyyntyvän ja siirsin hänet vitriinin muiden posliini-ihmisten seuraan. Onhan hän toki hiukan eri aikakaudelta kuin esimerkiksi alla olevan kuvan kartanopariskunta, mutta hyvin kuuluvat sopivan jopa samalle hyllylle. Olisivatko nämä juhlatamineisiin pukeutuneet hienot ihmiset peräti aatelisia, kreivi kreivittärensä kanssa valmistautumassa vieraiden vastaanottoon? Sitä en tiedä, mutta mikäpäs estää näin ajattelemasta. Hiljainen posliiniyhdyskuntani tyytyy ihan kaikkiin aatoksiin, joita heistä kehittelen.

Keväisiä tunnelmia

Lunta, räntää ja vettä on satanut viime päivinä. Lumitöitäkin on saanut tehdä, eikä ikkunasta pihalle vilkaistessa uskoisi kevään olevan jo ovella, sillä niin paljon on lunta joka suunnassa. Linnut kuitenkin visertävät kirkkaasti ja pikkulintuja pörrää laumoittain lintulautojen läheisyydessä. Kaksi tikkaakin kirmaili metsän reunassa toisiaan jahdaten. Päivien valoisa jakso on pidentynyt merkittävästi; hyvällä tuurilla tai paremminkin pitkään nukkumalla ei enää aamun pimeyttä ehdi edes nähdä.

Leikkasin kiinanruusujen oksat lyhyiksi edistääkseni haarautumista ja kukka-aihioiden syntymistä. Esikoista siniset näyttävät tanakoilta ja virkeiltä, keltaiset vähän uupuneilta. Ikkunalaudan alla oleva patteri ei helpota niiden oloa, mutta kun noita valoisia viherkasvipaikkoja on niin kovin vähän meidän kodissa tarjolla.

Ristipistovillitys jatkuu edelleen ja kortteja valmistuu. Vielä en ole päättänyt, mitä korteille teen, mutta se ei suinkaan estä niiden näpertämistä. Kohta pitää lähteä ostamaan lisää aida-kangasta, lankoja on ihan riittävästi vähäksi aikaa. Parhaillaan muhii uusia ideoita korttien tuunaamiseksi, mutta toistaiseksi ne ovat vielä idea-asteella. Käsillään on iltaisin jotain tehtävä, tyhjin käsin on typerän tuntuista istua. Olen minä toki ristipistoillut kesälläkin, mutta harvemmin. Silloin on niin paljon muuta mielenkiintoista tekemistä. Ja niitä kesäisiä puuhia odotellessa tuleekin touhuttua vähän sitä sun tätä ylimääräisen energian kuluttamiseksi. 

Osa matkamuistonukeistani.

Tämä nukke on soittorasia

Vielä 90-luvulla matkustellessa tuli ostettua tuliaisiksi kansallispukuinen nukke kustakin kohdemaasta. Jotkut ovat taitavia paikallisen käsityötaidon saavutuksia, mutta sitäkin useampi "made in china" -tyylisiä muovihärpäkkeitä. Silti ne kertovat puvuillaan, että tuossakin maassa on käyty. Ihmiset tuntuvat nykyisin häpeävän matkamuistojaan ja kantavat niitä roskikseen ja kirppareille. Kirpputoreilla on runsaasti kaikenlaista matkamuistokrääsää, joista pystyy välittömästi tunnistamaan lähdemaan. Mahtaako niitä kukaan ostaa? Epäilen. Omilla tuliaisnukeillani tuskin on pennin vertaa rahallista arvoa, mutta sitäkin enemmän ne herättävät hienoja muistoja. Joskus hamassa menneisyydessä Euroopassa matkustaessa valtioiden välisillä rajoilla oli tullitarkastuksia ja valuutanvaihtopisteitä. Oman hohtonsa matkaamiseen toi erilaisten valuuttojen laskeminen ja kääntäminen markoiksi, jotta ymmärtäisi jonkun ostoksen arvon. Eri maiden kaupoissa oli kullekin maalle tyypillisiä perinneruokia ja tavaroita, joita ei löytynyt rajan ylityksen jälkeen naapurimaasta. Nyt kelpaa euro kaikkialla ja globalisaation johdosta joka maan jokaisessa kaupassa on samat jugurtit ja mehut.

Ihmisillä on tapana keräillä mitä kummallisimpia tavaroita. Itsekin olen innostunut hetkeksi johonkin, mutta mistään ei oikeastaan ole syntynyt suurta intohimon kohdetta. Kirppareilta on käteen tarttunut joitakin pieniä posliinityttöjä ja eräs ystävä on sitten kartuttanut kokoelmaa omilla tuomisillaan. Tältä samaiselta ystävältä olen saanut useita kauniita posliinihahmoja. Eivät ole rahallisesti arvokkaita, mutta viehättäviä katsella. Lomonosovin posliinieläimiä näkee harvoin kirppareilla ja jos näkeekin, niiden hinta on yleensä korkea. Enkä itse asiassa ole erityisen hyvä edes tunnistamaan kirppareilta arvoesineitä. Minulla ei ole ns. kirpparisilmää, jolla bongaisi edullisia, mutta niin upeita löytöjä.

Pidän puhtaasta ja siististä kodista, mutta vähemmän tykkään siivoamisesta ja pölyjen pyyhkimisestä. Siksi olenkin koonnut kauniit esineeni enimmäkseen vitriiniin. Siellä niitä voi ihailla, mutta eivät kerää ylettömästi pölyä.

Se, mikä kenestäkin on kaunista, vaihtelee kovasti. Muoti muuttuu ja jonkun ollessa muodissa, sitä samaa tyrkytetään kaupoissa ja lehdissä. Sisustaminen on nykyisin trendikästä, mutta onneksi siinäkin on useita eri tyylisuuntia. Ja onneksi voi olla seuraamatta ainuttakaan vallalla olevaa tyyliä. Minimalismi tuntuu olevan nyt kova sana. Tavallaan sen ymmärtää tämän kaiken ylitsevuotavan mainonnan ja krääsäpaljouden keskellä. Väkisinkin tulee sellainen tunne, ettei enää halua olla täyttämässä jo muutenkin täysinäisiä kaatopaikkoja tai kasvattamassa omaa hiilijalanjälkeään. 

Sisustuslehtien ideologina tuntuu olevan koko kodin uudistaminen vähintään kerran pari vuodessa. Jos keittiökaapit on tullut rakennusvaiheessa valittua mäntypuisiksi, on ne kiireen vilkkaa vaihdettava korkeakiiltoisen valkoisiksi tai peräti kirkkaanpunaisiksi. Mummon perintöpitsit ja tädin kahvikupit eivät siihen tyyliin sovellu laisinkaan ja ne on kiikutettava kirpparille, elleivät sitten ole Arabian leimalla varustettuja, jolloin ne sopii laittaa vaikka yksittäisiksi katseenvangitsijoiksi designpöydälle. Harvalla tavallisella ihmisellä on varaa vaihtaa kodin kiinteitä rakenteita edes kymmenen vuoden välein ja surulliselta taitaa tuntua myös muistojen esineiden hävittäminen pelkästään jonkun trendin vuoksi. Miten vaikeaa onkaan pyristellä mainostulvan tuottamia mielikuvia vastaan ja säilyttää se, mistä todella pitää ja mikä tuo iloa, vaikka ne eivät olisikaan juuri tämän hetken in-juttuja.

Olen aina tykännyt katsella ihmisten koteja. Jonkun uuden tuttavuuden kotiin astuessaan oppii  tästä ihmisestä mielenkiintoisia asioita. Harvoin olen käynyt epämiellyttävässä kodissa. Jokaisen koti on omalla tavallaan viihtyisä ja miltei jokaisen kodista voisi kopioida jonkun osasen omaan maailmaansa. Kun oppii tuntemaan ihmisen, oppii ymmärtään myös hänen tapaansa laittaa kotiaan. Tai olla laittamatta.

Ristipistokortteja ja lunta, kuinkas muuten...

Olohuoneen ikkunasta näkyy lunta, lunta, lunta.

Ankaran lumiurakan jälkeen en huomannut käydä pihalla kuvaamassa päivä päivältä korkeammaksi kohoavia lumipenkkoja. Mikäs oli tammikuun alussa kolalla hurautella pihalle sataneet lumet puiston siimekseen, kun lumesta painavaa kolaa ei tarvinnut nostella mihinkään eikä juuri muutenkaan käyttää lihaksiaan. Tänään juttu oli jo toinen, kun kolan kuljetusmatkat ovat pidenneet ja niissä muutamissa mahdollisissa paikoissa kolaa joutuu jo kunnolla ponnistaen kuskaamaan lumiharjanteille. Joka paikasta ei myöskään kolaamalla voi lunta poistaa vaan siihen tarvitaan lapiotyötä. Muutaman kunnon lapiollisen jälkeen täytyy hetki puhista ja hengähtää, jonka jälkeen taas jatketaan. No, tuleepa ulkoiltua ja kuntoiltua. Eipä enää kaipaa lenkkeilemään. Kun sitten piha oli siistitty ja sisälle palattu, totesin, etten enää jaksa lähteä kuvausreissulle pihamaalle ja niinpä nostin sälekaihtimen olohuoneesta ja räpsäisin yllä olevan kuvan pihamaasta.  

Auton katolla arviolta 20 cm lunta

Kävin toki kaivamassa myös auton lumesta ja otin kuvan sen katolle kertyneestä eilispäivänä sataneesta lumesta. Huomenna on ilmeisesti odotettavissa sama homma, ja mahdollisesti myös muina tämän viikon päivinä. Säätiedotuksessa luvattiin nimittäin lisää lunta. Eiköhän tämä jo riittäisi. Onneksi sentään pakkaset ovat kohtuullisia ja luvassa on ihan suojakelejä. Sellaisia ei olekaan ollut, pelkkää pakkaslunta, joten lumipinta tulee madaltumaan lähitulevaisuudessa ainakin jonkin verran. Minua nämä pöperöiset ajokelit eivät ole pahemmin haitanneet, mutta kyllä autoilijat eilenkin maanteillä saivat kolareita aikaan, vaikka oli sunnuntai ja hiihtolomaviikko alkamassa. Eli ei siis kovin vilkasta liikennettä, luulisin.

Edelleen olen ristipistohimon vallassa. Kohta alkaa aidakangas olla lopussa ja melkoinen osa mallilehdistäkin läpikäytynä. Näitä kortteja on hauska tehdä. Illassa saa hyvällä tuurilla valmiiksi useamman pienen kuvan ja sitten vain silittämään ja kortteja askartelemaan. Yhden kortin raaskin myydä ystävälleni, mutta muiden suhteen en ole vielä tehnyt mitään päätöstä. Laitanko yleishyödyllisen yhdistyksen myyjäisiin vai myynkö itse. Kenties pidän kaikki kortit ja lähettelen omille läheisilleni. Onneksi tämä käsityövillitys jyllää juuri nyt, kun sen toteuttamiseen on hyvää aikaa. Kevään edetessä alkaa piha houkutella ja silloin tällaiset siistejä sisätiloja vaativat askareet jäävät toiseksi.

Tulipa tässä viikonvaihteessa puuhattua myös leipomusten parissa. Kylään oli tulossa kahvittelijoita isompi porukka ja innostus tarjota jotain hyvää sai vallan. Kun sitä kerran leipomaan ryhtyy, kannattaa huomioida myös tulevia tapahtumia. Niinpä pullataikinasta jouti muutama korvapuusti myös pakastimeen. Samoin herkulliseksi osoittautuneesta kinkku-suppilovahvero -piirakasta. Jonain toisena päivänä pääsee siis melko helpolla, kun voi ottaa pakastimesta tarjottavaa. Joskus aikoinaan ihmettelin, miten saada aikaan onnistunut hyytelökakku, tuorejuustosta, rahkasta tai mistä nyt haluaakin. Nyttemmin niitä on tullut väsättyä, eihän se näköjään vaadi kuin hyvän ohjeen. Minä nimittäin en ole niitä, jotka taikovat omasta päästä leipomuksia. Ruokaa pystyy säveltämään kaapista löytyvistä aineista, mutta kakkujen ja muiden leipomusten suhteen se ei onnistu. Siis ei minulta. Tällä kertaa opettelin suklaakoristeiden tekemistä, mutta siinä joudun vielä hiukan harjoittelemaan.

Korvapuustit ja pikkupullat saan nykyisin onnistumaan lähes poikkeuksetta. Joskus ne pyllähtävät milloin mihinkin suuntaan vinoon, mutta makuunhan näkö ei vaikuta. Niin lumen kolaamisessa kuin korvapuustien leipomisessa voi tällainen pedantti täydellisyydentavoittelija harjoitella turvallisesti epätäydellisyyden suvaitsemista. Kun aura-auto paiskaa portillesi täyden lastin juuri siitä poistamaasti lunta, ei enää ole niin nokonuukaa, käykö portinpielen putsaamassa heti vai myöhemmin. Eikä noiden pullienkaan tismalleen yhteneväinen koko ja näkö jaksa kovin huolestuttaa. Jos tällaiset asiat aiheuttavat päänsärkyä ja surullista mieltä, on parempi pysytellä kaupan pullissa ja tilata maksullinen pihatalkkari hoitamaan lumityöt.

Lunta, lunta, lunta.....

Jollei kevät muuten tule, niin käy ostamassa nippu ihanan raikkaita tulppaaneja. Näistä oransseista kukista tuli melkeinpä auringonpaistetta olohuoneeseen. Viime viikkoina olen suorastaan törsännyt rahaa kukkiin: tulilatvoja, esikoita, tulppaaneja. 80-90 -luvulla olin töissä paikassa, jonka pääovelle saapui pakettiautosta kukkia ja vihanneksia myyvä kaveri kerran viikossa. Keskus soitti tietyille henkilöille ilmoittaen, että "kukkapoika" on paikalla. Niin me valitut sitten levitimme tietoa kukin omassa kerroksessamme, jonka jälkeen hissit suhisten ihmiset lähtivät ostoksille firman ulko-ovelle. Kukkapojan ansiosta työpöydälläni oli usein kukkia ja tulipa niitä ostettua kotiinkin. Jos kukkakauppa ei satu arkipäivän kulkureiteille, ei sinne juurikaan tule huvikseen erikseen lähdettyä. Markettikukat ovat kuitenkin nykyisin sen verran hyviä ja kestäviä sekä edullisia, että niitä kyllä raaskii omaksi ilokseen ostaa.

Esikoita ostin kotiin kokeillakseni, saanko ne säilymään elossa siihen saakka, kunnes lumi sulaa ja voin istuttaa kukat oman pihan multaan. Kerran aiemmin olen siinä onnistunut, mutta enpä kyllä ole sen jälkeen samaa juttua kokeillutkaan. Tuo aikoinaan ruukusta pihaan istutettu esikko on alkanut elää omaa elämäänsä ja jopa hiukan levinnyt.
Ostin eri värejä nähdäkseni, onko niistä joku kenties toistaan vahvempi ja kestävämpi. Keltaisiakin löytyy keittiön ikkunalta.

 Tänään tuolla ulkosalla liikkuessani tuli mieleeni oheinen, jossain vaiheessa sähköpostiviihdykkeenä levinnyt kuvitteellinen lumitarina. Eilen ukkokulta teki kaksi tuntia lumitöitä ja lisää lunta on luvassa. Vaikka edelleenkin olen sitä mieltä, että tällainen luminen talvi on kaikin puolin kaunis ja toivottava, riittäisi olemassa oleva lumi minulle erinomaisen hyvin. Joko aura-autot on jossain todella kiireisissä tehtävissä tai sitten niiden käyttäminen on liian kallista, eipä niitä juurikaan tien päällä näe. Kevyen liikenteen raitit ja risteykset ovat yhtä lumimössöä, johon auton renkaat jäävät pyörimään ja jalankulkijat lentävät pyrstölleen. Mutta ihan ensiksi tämä kuvitteellinen päiväkirjatarina:
                        

Rakas päiväkirja,

Tammikuu 2.
Lunta sataa. Ensilumi on sitten kaunista. Luonto tulee kauniin valkoiseksi ja mieli piristyy, kun ei ole enää niin pimeää. Tein vaimolleni ja itselleni kuuman rommitotin ja istuimme ikkunan ääressä katsomassa hiutaleiden leijumista kevyesti maahan ja peittämässä puun oksia. Todella kaunista.

Tammikuu 15.
Heräsin ja katsoin ikkunasta ulos. Koko maiseman peitti kristallinkirkas uusi lumi. Hieno näky. Jokaisella puulla ja pensaalla oli valkoinen kaapu. Tein talven ensimmäiset lumityöt ja nautin joka kolallisesta. Kolasin sekä pihan että jalkakäytävän. Myöhemmin päivällä teknisen viraston aura aurasi tien ja työnsi lumen portin eteen. Kuljettaja hymyili minulle ja vilkutti. Minäkin vilkutin hänelle ja kolasin portin taas auki.

Tammikuu 17.
Viime yönä satoi vajaat 15 cm lunta ja pakkasta on pari astetta. Pihakoivuista katkesi muutamia oksia lumen painosta. Tein lumityöt. Ja taas saatuani työt valmiiksi, tuli aura-auto. Lumi oli tällä kertaa ruskeanharmaata.

Tammikuu 18.
Sää lauhtui, lumi suli sohjoksi, joka jäätyi liukkaaksi, kun pakkanen taas laski. Kaaduin perseelleni jalkakäytävälle. 150 mk poliklinikkamaksua, mutta onneksi mitään ei ollut poikki. Sääennustus lupasi lisää lunta.

Tammikuu 20.
Yhä kylmää. Myin vaimon auton ja ostin maasturin, jotta hän pääsisi töihin. Auto liukui kuitenkin päin kaidetta ja oikea etukulma meni aika pahasti kasaan. Viime yönä satoi reilut 15 cm lunta. Molemmat autot ovat aivan suolassa ja kurassa. Tiedossa lumitöitä tänään. Se perkeleen aura ajoi meidän ohitse kaksi kertaa.

Tammikuu 21.
10 astetta pakkasta. Lisää tuota perhanan lunta. Pihalla ei ole yhtään puuta tai pensasta, joka ei olisi vahingoittunut. Sähköt oli poikki melkein koko yön. Yritin pitää talon lämpiminä kynttilöillä ja bensiinilämmittimellä, joka tosin roiskaisi hiukan yli, syttyi tuleen ja oli polttaa koko talon. Sain onneksi matolla tukahdutettua liekit, mutta sain toisen asteen palovammoja käsiini ja silmäripset ja kulmakarvat paloivat. Auto karkasi käsistä matkalla poliklinikalle ja hajosi lunastuskuntoon.

Tammikuu 22.
Tuota vittuperkeleen valkoista paskaa tulee koko ajan. Kaikki perkeleen vaatteet pitää olla päällä, jos haluaa käydä postilaatikolla. Jos saan käsiini sen kusipään, joka ajaa tuota aura-autoa, niin revin siltä sydämen rinnasta. Se on varmaan kulman takana kytiksessä ja odottaa, kunnes saan jalkakäytävän puhtaaksi! Sähköt yhä poissa. Vesijohto jäätyi ja näyttää siltä, ettei katto kestä lumen painoa.

Tammikuu 23.
Saatana, 12 perkeleen senttiä uutta vitun lunta ja vitun räntää ja vitun jäätä, ja herra yksin tietää mitä paskaa sitä taivaasta viime yönä tuli. Yritin osua aura-auton kuljettajaa jäähakulla, mutta se pääsi pakoon. Vaimo jätti minut. Auto ei lähde käyntiin. Luulen, että minusta on tulossa lumisokea. En pysty liikuttamaan varpaitani. En ole nähnyt aurinkoa viikkoihin. Ennusteissa luvataan lisää lunta. Viima tekee ilman purevaksi. Perkele, muutan Espanjaan. Vituttaa niin perkeleesti! Saatanan lumi ja koko vitun talvi.

Pakkasen purressa

Helmikuu on kohta puolessa välissä, enkä ole hakenut suksia edes kellarista ulkosalle. Näyttää uhkaavasti siltä, ettei tänä talvena tule sen enempää hiihdettyä kuin luisteltuakaan. Mihin kaikki aika hupsahtaa? Koko ajan tuntuu olevan kiire sinne ja tänne ja rästitehtäviä on ihan jonoksi. Lapsena ja aika pitkälle teini-ikäänkin hiihtäminen oli luonnollinen osa talven liikuntaa. Kilpahiihdosta en koskaan tykännyt, mutta hiihtoretki aurinkoisena talvipäivänä likkakaverin kanssa oli todella hauskaa. Meillä oli evästä mukana ja ne nautittiin rinteessä seisovan kuusen juurella. Taisi olla jo sen verran kevättalvi, että aurinko oli sulattanut pälven havupuun juurelle ja siinä neulasten tuoksussa voileivät ja mehu maistuivat taivaalliselta. Aika monet muistot lapsuudesta ovat enemmänkin tunnelmia ja etäisiä tuoksuja kuin selkeitä muistikuvia jostain tapahtumasta. Hiihtämisenkin suhteen on silmät suljettuaan helppo muistoissaan aistia tuulenvire villapuseron läpi iholle ja luminen suhina suksen liikkuessa ladulla. Sen sijaan aika harvaa hiihtoreittiä tai eväspaikkaa on enää mahdollista mieleensä palauttaa. 

Tänä päivänä puhutaan paljon siitä, kuinka lapset ja nuoret liikkuvat liian vähän. Minun lapsuudessani oltiin kyllä miltei aina vapaa-ajalla ulkona. Lumi oli mahtava materiaali kaikenlaiseen rakentamiseen ja luomiseen. Jopa luisteleleminen laajeni myös kentän laidoille, jonne aurattuihin valleihin rakensimme tyttökavereiden kanssa monihuoneisia koteja. Mukana oli kynttilänpätkät, joita talvi-illan hämärtyessä sytyttelimme lisätäksemme kodikkuutta leikkeihimme. Sitä en tiedä, mitä luistimen terät loppujen lopuksi tykkäsivät tästä luistelemisen oheistouhusta, mutta kivaa meillä ainakin oli. Ja luisteleminenhan kuului olennaisesti noihin lumivallien kotileikkeihin. Täytyihän välillä lämpimikseen liikkua laajemmassa kaaressa ja alunperinhän sitä kuitenkin lähdettiin ulos luistelemaan. Turha oli välillä kotiin kipaista kenkiä vaihtamaan. Pojista oli toki ajoittain riesaa, kun he yrittivät valloittaa jääkentästä liikaa tilaa lätkälleen.

Vaikka pakkanen vielä paukkuukin 20 asteen hujakoilla, on kevättä jo runsaasti ilmassa. Talitintit lurittelevat pensaissa ja päivä on pidentynyt niin aamusta kuin illastakin. Eipä mene aikaakaan, kun saa ryhtyä potkimaan lumikasoja aurinkoisiin pälvikohtiin kevään jouduttamiseksi. Tietenkin sitä aina toivoo tulevaa kesää lämpimäksi ja aurinkoiseksi. Jotta voisi istua pihakeinussa haistelemassa sireenien tuoksua. Harmittaa, kun aina sortuu odottamaan jotain muuta sen sijaan että eläisi juuri tätä hetkeä täysin palkein. Yksin lenkillä ollessani kyllä pystyn nauttimaan luonnosta ympärilläni. Näinä pakkasen ja lumen kuuraamina päivinä kävelylle lähtiessäni ahmin kaikilla aisteillani ympärilläni olevaa postikorttimaisemaa. On helppo ymmärtää, miksi monet lämpimistä maista Suomeen tulleet turistit ihastelevat lumen luomaa kauneutta. Tässä yhtenä päivänä tajusin myös lumen vaikutuksen äänimaailmaan. On paljon hiljaisempaa ja liikenteenkin melu tuntuu pehmeämmältä.

No, vaikka lumi onkin kaunista, odotan silti jo hillittömästi kesää. En ole niitä ihmisiä, jotka tykkäävät syksyn pimeydestä ja talven tuomasta mahdollisuudesta kääriytyä kodin lämpöön. Minä pidän valosta ja lehtivihreästä, ruohomatosta ja pihlajankukkien tuoksusta.Tulenpa ihan malttamattomaksi odottaessani aikaa, jolloin jokainen kierros puutarhassa näyttää taas jotain uutta. 

***************************

Jokaisen talven sydämessä on väräjävä kevät ja 

jokaisen yön hunnun takana on hymyilevä päivänkoitto.

Kahlil Gibran 

***************************

Kuutamolla kerran

Ystävänpäiväkortit valmiina postitettaviksi.

Eilen illalla oli upea kuutamo. Täysi kuu valaisi lumisen maiseman ja loi hienot varjot illan pimeyteen. Oli ihan pakko mennä ulos katselemaan kuunvalossa sinertäviä hankia ja yritin myös napsia kuvia, mutta en onnistunut tallentamaan kylmän illan sinistä lumoa. Lauantaina taisi olla tämän talven kylmin päivä täällä etelässä. Odotin kameran kanssa, josko pakkanen laskisi -30 asteeseen, mutta niin ei käynyt. Päivän mittaan pakkanen lauhtui muutaman asteen ja tämän viikon puolella onkin sitten jo huomattavasti lauhempaa.

Lumi tekee luontoon hassuja kuvioita ja kohoumia. Alapihan marjapensaatkin ovat pyöreitä pahkuroita lumen pinnalla. Varsin kauniista postikorttimaisemista olemme taas saaneet nauttia.

Kissa ei ulkona viihdy, pikimmiten käy kaivamassa kuopan lumeen ja sitten jo vauhdilla takaisin sisälle. Voisihan sitä itsekin ulkona enemmän aikaansa viettää, mutta mihin lie epäolennaiseen kaikki aika nykyisin tuhraantuu.

Kaikki talven elementit

Ihanaa, patteri lämmittää. Nyt pitää saada nopeasti tassut lämpimiksi.

Ulkona pakkasta 15 astetta ja sisällä mukavan lämmintä. Auringonpaiste saa hangen kimaltamaan ja maisemaa jaksaisi katsoa vaikka kuinka. Pakkanen on huurruttanut puiden ja pensaiden oksat, mutta linnut ovat jo alkaneet visertää lupaavasti. Miten tässä onkin niin kevättä odotteleva ja enteilevä olo? Johtuisiko se allakan sivun kääntymisestä helmikuulle vai tuosta upeasta auringosta?

Eläimet ovat viisaita; kun on kylmä, lötkötellään lämpimässä. Meidän katti menee heti ulkoilun jälkeen ikkunalaudalle, alla hohkaavan patterin lämpöön. Aikansa siinä köllötettyään se tassuttelee kirjaston sohvalle, joka on nykyisin sen lempipaikkoja. Siellä se ajoittain tarkkailee isäntäväkensä puuhia ja ajoittain nukkuu kovaäänisesti kuorsaten. Eipä silti, kyllä minäkin kissaani tarkkailen. Minusta on hauska katsella, kun se ilmeisesti unia nähdessään säpsähtelee ja saattaa silmänräpäyksessä nousta jaloilleen venyttelemään voimakkaasti palaten pian takaisin kerälle nukkumaan. Seuraavassa hetkessä se onkin jo selällään jalat kohti kattoa, mutta odotapas vain, jos itse lähden liikkeelle. Kissa ehtii taatusti ennen minua keittiöön, vaikka olisi ollut kuinka syvässä unessa. Refleksit sillä kyllä toimivat erinomaisesti.

Teepäs tämä perässä, laita takajalka korvan viereen ja painu unten maille!

Tulppaanit ovat ihania kukkia, mutta valitettavasti kestävät melko lyhyen aikaa kauniina. Ehkä niitä pitäisi siirrellä viileään yöksi, mutta huonelämpötilamme on noin 20 astetta, joka ei ole kovin korkea näin talvella. Olemme tottuneet viileään ja jos paleltaa, laitamme ensin villasukat ja lisäämme vaatteita. Vasta sitten aletaan veivaamaan pattereiden termostaatteja. Öisin makkarissa ei ole patterit päällä laisinkaan. Tykkään nukkua ja nukunkin hyvin vilpoisassa paksun peiton alla. Siivottuani keittiön ikkunalaudalta joulukynttelikön, se jäi pitkäksi aikaa tyhjilleen. Juuso-kissa viihtyy siellä hyvin ohikulkijoita tiiraillen, mutta vaihdettuani myös keväisemmät verhot, tuntui tuo ikkunalauta kovin tyhjältä. Ostin kukkakaupasta kaksi kellokukkaa piristämään keittiön ilmettä. Olisi tietenkin mukavaa, jos saisin ne säilymään puutarhan heräämiseen saakka, jolloin voisin istuttaa kukat pihamultaan. Valon määrän lisääntyminen näkyy selvästi myös huonekasveissa. Niitä minulla ei kovin paljon ole. Sähköpatterit ovat suoraan ikkunalautojen alla ja siitä paahteesta eivät kukat pidä. Joitakin juoruja roikkuu amppeleissa; niitä on niin helppo monistaa.