Helmikuu on kohta puolessa välissä, enkä ole hakenut suksia edes kellarista ulkosalle. Näyttää uhkaavasti siltä, ettei tänä talvena tule sen enempää hiihdettyä kuin luisteltuakaan. Mihin kaikki aika hupsahtaa? Koko ajan tuntuu olevan kiire sinne ja tänne ja rästitehtäviä on ihan jonoksi. Lapsena ja aika pitkälle teini-ikäänkin hiihtäminen oli luonnollinen osa talven liikuntaa. Kilpahiihdosta en koskaan tykännyt, mutta hiihtoretki aurinkoisena talvipäivänä likkakaverin kanssa oli todella hauskaa. Meillä oli evästä mukana ja ne nautittiin rinteessä seisovan kuusen juurella. Taisi olla jo sen verran kevättalvi, että aurinko oli sulattanut pälven havupuun juurelle ja siinä neulasten tuoksussa voileivät ja mehu maistuivat taivaalliselta. Aika monet muistot lapsuudesta ovat enemmänkin tunnelmia ja etäisiä tuoksuja kuin selkeitä muistikuvia jostain tapahtumasta. Hiihtämisenkin suhteen on silmät suljettuaan helppo muistoissaan aistia tuulenvire villapuseron läpi iholle ja luminen suhina suksen liikkuessa ladulla. Sen sijaan aika harvaa hiihtoreittiä tai eväspaikkaa on enää mahdollista mieleensä palauttaa.
Tänä päivänä puhutaan paljon siitä, kuinka lapset ja nuoret liikkuvat liian vähän. Minun lapsuudessani oltiin kyllä miltei aina vapaa-ajalla ulkona. Lumi oli mahtava materiaali kaikenlaiseen rakentamiseen ja luomiseen. Jopa luisteleleminen laajeni myös kentän laidoille, jonne aurattuihin valleihin rakensimme tyttökavereiden kanssa monihuoneisia koteja. Mukana oli kynttilänpätkät, joita talvi-illan hämärtyessä sytyttelimme lisätäksemme kodikkuutta leikkeihimme. Sitä en tiedä, mitä luistimen terät loppujen lopuksi tykkäsivät tästä luistelemisen oheistouhusta, mutta kivaa meillä ainakin oli. Ja luisteleminenhan kuului olennaisesti noihin lumivallien kotileikkeihin. Täytyihän välillä lämpimikseen liikkua laajemmassa kaaressa ja alunperinhän sitä kuitenkin lähdettiin ulos luistelemaan. Turha oli välillä kotiin kipaista kenkiä vaihtamaan. Pojista oli toki ajoittain riesaa, kun he yrittivät valloittaa jääkentästä liikaa tilaa lätkälleen.
Vaikka pakkanen vielä paukkuukin 20 asteen hujakoilla, on kevättä jo runsaasti ilmassa. Talitintit lurittelevat pensaissa ja päivä on pidentynyt niin aamusta kuin illastakin. Eipä mene aikaakaan, kun saa ryhtyä potkimaan lumikasoja aurinkoisiin pälvikohtiin kevään jouduttamiseksi. Tietenkin sitä aina toivoo tulevaa kesää lämpimäksi ja aurinkoiseksi. Jotta voisi istua pihakeinussa haistelemassa sireenien tuoksua. Harmittaa, kun aina sortuu odottamaan jotain muuta sen sijaan että eläisi juuri tätä hetkeä täysin palkein. Yksin lenkillä ollessani kyllä pystyn nauttimaan luonnosta ympärilläni. Näinä pakkasen ja lumen kuuraamina päivinä kävelylle lähtiessäni ahmin kaikilla aisteillani ympärilläni olevaa postikorttimaisemaa. On helppo ymmärtää, miksi monet lämpimistä maista Suomeen tulleet turistit ihastelevat lumen luomaa kauneutta. Tässä yhtenä päivänä tajusin myös lumen vaikutuksen äänimaailmaan. On paljon hiljaisempaa ja liikenteenkin melu tuntuu pehmeämmältä.
No, vaikka lumi onkin kaunista, odotan silti jo hillittömästi kesää. En ole niitä ihmisiä, jotka tykkäävät syksyn pimeydestä ja talven tuomasta mahdollisuudesta kääriytyä kodin lämpöön. Minä pidän valosta ja lehtivihreästä, ruohomatosta ja pihlajankukkien tuoksusta.Tulenpa ihan malttamattomaksi odottaessani aikaa, jolloin jokainen kierros puutarhassa näyttää taas jotain uutta.
***************************
Jokaisen talven sydämessä on väräjävä kevät ja
jokaisen yön hunnun takana on hymyilevä päivänkoitto.
Kahlil Gibran
***************************
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Päivänkakkara, kielonkukka, metsätähti, nurmennukka
kuiskii meitä seurakseen, puutarhan helmaan suloiseen.
Kommentista mukava muisto jää, se pitkään mieltä lämmittää.
Kiitos Sinulle vierailustasi!