Suru vieraanamme

 

Viimeisten kahden viikon tunteiden vuoristorata huipentui tänä aamuna tietoon anopin kuolemasta. Ukkokulta vei äitinsä kaksi viikkoa sitten sairaalaan pahaksi äityneen influenssan vuoksi. Anoppia tutkittiin, lääkittiin ja hänet siirrettiin Jorvista Espoon sairaalan puolelle toipumaan. Seuraavana aamuna Ukkokullan puhelin soi. Hänen äitinsä oli kaatunut ja loukannut itsensä pahasti. Anoppi siirrettiin Jorviin, jossa hänellä todettiin lonkan ja leukaluun murtumat sekä muita pienempiä vammoja. Jorvista hänet kiidätettiin Töölöön sairaalaan, jossa lonkka leikattiin. Töölöstä anoppi siirrettiin takaisin Jorviin. Olemme käyneet häntä katsomassa erilaisilla kokoonpanoilla.

Perjantaina istuin kolme varttia anopin vieressä. Hän nukkui koko ajan, eikä häneen saanut kontaktia. Juttelin hoitajan kanssa tämän käydessä välillä anoppia katsomassa. Hoitaja laittoi pipetillä anopin suuhun limakalvojen kautta imeytyvää kipulääkettä, sillä pergamentin ohueen ja hauraaseen ihoon ei enää voitu laittaa kanyyliä suonensisäistä lääkitystä varten. 

Ajattelimme, että anopin selviytyminen olisi ihme. Iäkäs ja reistaileva sydän tuskin kestäisi kaatumisen aiheuttamia vammoja ja niiden hoitoa. Niinpä puhelinsoitto sairaalasta aamulla ei tullut yllätyksenä. Anoppi oli menehtynyt.

Iäkkään ihmisen kuolema on aina yllätys, vaikka toki olimme jo pitkän aikaa varautuneet, että mitä tahansa voi sattua. Influenssa voi olla kohtalokas iäkkäälle ihmiselle, mutta sen suhteen ei nyt ollut mitään hälyttävää näköpiirissä. Kaatuminen muutti asetelman hetkessä.

 
Kuvittelin 91-vuotiaan anopin mieleltään virkeänä ja omatoimisena sinnittelevän vielä jonkun aikaa. Henkisesti olen asennoitunut siihen, että isäni lähtee ennen anoppia. Näin ei sitten käynytkään.

94-vuotias isäni on sokeudestaan, huonosta kuulostaan ja muistisairaudestaan huolimatta fyysisesti aika hyvässä kunnossa. Edelliskerralla hän ei näyttänyt tunnistavan minua ollenkaan, vaan sijoitti minut lapsuudenmaisemiinsa. Eikä minulle selvinnyt, keneksi hän minua luuli. Viimeksi käydessäni hän oli taas hyvin virkeä tunnistaen minut ja kysellen sekä perheenjäsenistäni että sisaruksistani.

Lähipiirin vanhukset lähtevät yksi toisensa jälkeen. Vuoronumero siirtyy meidän ikäpolvellemme, mikä väkisinkin aiheuttaa pohdintaa elämän rajallisuudesta. Vanhuksen kuoleman synnyttämä suru on myös surua oman vuoromme lähestymisestä.

Kaipaamme keskuudestamme poistunutta anoppia. Hän oli avarakatseinen, positiivinen ja huumorintajuinen. Hänen kanssaan kanssakäyminen oli helppoa, mutkatonta. Uskomme, että hänen on nyt hyvä olla.

Hyvää matkaa sinulle Eeva, anopeista parhain!

Surullista aikaa

 

Hektinen tammikuu vaihtui surulliseen helmikuuhun. Äiti nukkui pois 4.2. Olisin toivonut, että äiti olisi ehtinyt nauttia isän kanssa turvallisesta olostaan kummankin saatua vihdoin mukavan paikan hoivakodissa. Sydämen ja munuaisten vajaatoiminta sekä kesällä iskenyt sydänläpän tulehdus uuvuttivat äidin. Vointi oli jo pitkään yhä vain huonompi, mutta viimeisen viikon aikana äidin kunto romahti silmissä. Äiti olisi täyttänyt kesäkuun alussa 88 vuotta. Hänellä oli pitkä elämä ja onneksi hän sai viettää viimeisetkin hetkensä isän kanssa.

Isä täyttää ensi kuussa 93 vuotta. Toivotaan, että hän selviää 69 vuotta rinnallaan kulkeneen kumppanin menettämisestä.

Henkisesti olin varautunut äidin matkan päättymiseen. Silti läheisen ihmisen kuolema on aina kova paikka.

Ennakointi ei ole huonon onnen manaamista

Kuka tahansa voi sairastua tai loukkaantua vakavasti, ikään ja kuntoon katsomatta. Kukaan meistä ei myöskään ole kuolematon. Pysähdypä miettimään, kuka hoitaa asioitasi ja miten, jos sinä jonain päivänä makaat sairaalassa kykenemättä ilmaisemaan tahtoasi ja toiveitasi. Muutama päivä, pari viikkoa, kuukausikin vielä sujuu väliaikaisin järjestelyin. Entä, jos sairautesi ja  kykenemättömyytesi omien asioidesi hoitoon jatkuukin kuukaudesta toiseen, ehkä lopun elämäsi? Voiko joku ilman sinua maksaa laskusi, hoitaa sopimuksesi, huolehtia velvollisuuksistasi? Hoidetaanko sinua ja asioitasi siten, kuin olet aina toivonut ja halunnut? 

 
Oletko tehnyt tisellesi edunvalvontavaltuutuksen? Oletko laatinut hoitotahdon? Löytyvätkö sähkö- ja kännykkäoperaattorisi sopimukset kotisi lipaston laatikosta vai tärkeiden asioiden kansiosta? Onko kaikki tärkeät asiasi tietokoneellasi salasanojen takana?

Näitä kysymyksiä voisi esittää pitkän rivin. Useimmat meistä joutuvat varmasti vastaamaan ei, ei ja vielä kerran ei. Harva meistä edes ajattelee tilannetta, jossa olisimme kyvyttömiä hoitamaan omia asioitamme. Loukkaantumisesta, vakavasta sairastumisesta tai kuolemasta puhuminen koetaan tabuna. Ikäänkuin manaisimme ikäviä tapahtumia elämäämme, jos ryhtyisimme ennakoimaan kyseisiä tilanteita varautumalla niiden aiheuttamiin konkreettisiin ongelmiin.

 
Olen tiennyt edunvalvontavaltuutuksesta ja hoitotahdosta jo aiemmin. Käytännössä törmäsin niihin kolme vuotta sitten veljeni äkillisen kuoleman yhteydessä. Saatoin sivusta seurata, miten paljon työtä, turhaakin, veljenvaimo joutui tekemään paperiasioita selvittäessään. Jos tärkeät asiat olisi kerätty kansioon elämän ollessa hyvin, moni asia olisi sujunut helpommin ja nopeammin kuoleman jälkeisessä tilanteessa. Suuren surun keskellä voimavaroja oli muutenkin vähän, eikä enää olisi jaksanut taistella operattoreiden ja pankin kanssa.

 
Veljen kuolema ja oma kahden vuoden takainen vakava loukkaantuminen ravistelivat sen verran lujasti, että laadimme Ukkokullan kanssa edunvalvontavaltuutukset ja teimme hoitotahdot. Kirjasin hoitotahtoon niinkin yksityiskohtaisia asioita, kuin sen, että haluan hiukseni pestävän riittävän usein. Esimerkiksi hoivakodeissa tällaiset asiat eivät ole itsestäänselvyyksiä.

Rakensimme kumpikin kansiot, joihin kerättiin tärkeät asiat helposti löydettäviksi. Myös pankkiasioita olemme järjestelleet siten, että onnettomuuden tai kuolemantapauksen johdosta kumpikin selviää, kunnes asiat on saatu järjestykseen. Tiedätkö, että puolison kuollessa hänen pankkitilinsä jäädytetään? Selviätkö sinä oman pankkitilisi turvin vai maksaako puolisosi vuokran tai lainanlyhennykset?

Kahden vuoden tauon jälkeen olen jälleen iäkkäiden ja sairaiden vanhempieni hoitoringissä. Isä ei voi enää itse muistisairaana edunvalvontavaltuutusta tehdä. Nyt, 92-vuotiaalta muistisairaalta, lähes kokonaan sokealta ja puolikuurolta on turha kysyä, millaisen sähkösopimuksen tai vakuutuksen hän on itselleen hankkinut. Tai mistä ne löytyvät.
Jo ennen muistisairauden diagnosointia isällä oli tapana järjestellä papereitaan. Jälkikäteen olen miettinyt, että ehkä hän papereita järjestelemällä koitti samalla saada tolkkua lisääntyvien muistiongelmien aiheuttamaan kaaokseen. 

 
Isä on aina huolehtinut vakuutuksista, sähkösopimuksista ja muista sen tyyppisistä asioista. Äiti ei ole niihin puuttunut, eikä 87-vuotiaana enää pysty niitä opettelemaan. Nyt pitäisi uusia mm. sähkösopimus. Ei mikään helppo tehtävä, kun olemassa olevat sopimuspaperit ovat kadoksissa, kuten moni muukin tärkeä paperi. Laskut sentään tulevat e-laskuina ja niistä löytyy asiakasnumero, jonka kanssa voi alkaa soitella ja selvittää asioita. 

Vanhemmille on myös laitettava kännyköihin markkinointiesto, sillä kumpikaan ei oikein ymmärrä heille tarjottavia asioita. Ihan riittävästi aikaa kuluu siihen, kun selvittää, mitä joku viranomainen tai kotihoito on soittaessaan sanonut ja tarkoittanut.

 
Tehkää ihmiset itsellenne jonkinlainen tärkeiden asioiden kansio, josta ulkopuolinenkin löytää arjen elämään liittyvät paperit. Listatkaa pankkiyhteytenne, puhelinoperaattorinne, yhdistysjäsenyytenne, vakuutustietonne, lehtitilauksenne. Tehkää hoitotahto (Muistiliiton mallilomake), jossa kerrotte, miten haluatte tulla hoidetuksi, kohdelluksi. Hoitotahdon voi liittää Omakantaan, jossa se on myös virallisen tahon käytettävissä. Tärkein paperi lienee edunvalvontavaltuutus, joka on ihan jokaisen järkevää itselleen laatia. Näistä tärkeiden paperien olemassa olosta ja sijoituspaikasta on hyvä kertoa jollekin läheiselle, jotta ne tositilanteessa löytyvät helposti ja nopeasti. 

Edunvalvontavaltuutus on voimassa vasta sitten, kun maistraatti on sen lääkärin lausunnon perusteella vahvistanut. Ei siis tarvitse pelätä, että edunvalvontavaltuuksen vuoksi joutuisi huijatuksi.

Omia tärkeitä asioita kansioon arkistoidessa on hyvä muistaa, että jonkun läheisen työtä helpottamalla auttaa samalla myös itseään. Auttaja jaksaa huomattavasti paremmin olla tukena, kun ei tarvitse käyttää hirvittävää määrää aikaa ja energiaa paperiasioiden pyörittelyyn ja vakuutus- ym. yhtiöiden asiakaspalveluun jonottamiseen. Tärkeintä on, että arjen sujumiseen kuuluvat asiat hoituvat mahdollisimman pitkälle oman tahdon ja toiveiden mukaisesti silloinkin, kun itse ei niitä  pysty hoitamaan.

Pitäkää itsestänne ja toisistanne huolta!