Tunnustus

Sain Viher- ja käsityöpiiperrystä -blogin Katjalta kivan tunnustuksen - lämmin kiitos siitä hänelle - ja tietenkin jaoin sitä ohjeiden mukaan myös eteenpäin. Tunnustuksia on mukava saada ja mielellään niitä myös antaa muille. Jokaisella on varmaan lempibloginsa, mutta näitä tunnustuksia jakaessa voi myös tutustuttaa omat lukijansa uusiin blogeihin. 

Yllättävän paljon saan aikaa kulumaan lukiessani muiden kirjoituksia. Joskus on ihan pakko kahlata tekstit pikavauhtia, jotta niitä ei kasaantuisi lukemattomien pinoon liikaa. Ja kuvat jos mitkä ovat tärkeitä. Joillakin blogikirjoittajilla on aivan huippuhienoja valokuvia, jotka saattavat suorastaan mykistää upeudellaan. Jotkut taas kirjoittavat niin hauskasti ja elävästi, että nauru kutkuttaa vatsanpohjassa vielä pitkään tietokoneen sulkemisen jälkeenkin. Sitä on jo oppinut odottamaan suosikkibloggareiden juttuja ja jos ei muutamaan päivään löydykään tietyn henkilön kuvia ja kirjoituksia, herää huolestuneita ajatuksia, ettei vain jotain olisi sattunut. Runsaassa vuodessa olen tutustunut uuteen ja mielenkiintoiseen maailmaan ja vaikka en ole koskaan näiden blogien takana olevia ihmisiä tavannut, koen monen heistä tulleen eräällä tavoin itselleni läheisiksi.  

 Tunnustuksen säännöt ovat seuraavat:

1. Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka antoi tunnustuksen.

2. Anna tunnustus eteenpäin 5:lle lempiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.

3. Kopioi Post it - lappu ja liitä se blogiisi.

4. Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu
    vain Post it - lapulla ja toivo, että lempibloggaajasi jakavat
    sen eteenpäin.

Monet suosikkiblogeistani on jo tämän tunnustuksen saanut, joten jaan sen eteenpäin seuraaville aktiivisesti lukemilleni blogeille,joiden en ole vielä huomannut kyseistä tunnustusta saaneen:

Mielen lumoa

Suvipiha

Saran mökissä ja puutarhassa

Piha ja piennar

Mökkipuutarhassa

Eilen piti leikkaamani nurmikko, mutten ehtinyt ja tänään ei ole ulos ollut menemistä. Vettä on satanut eilisillasta saakka kaatamalla. Tavallaan oli kyllä mukava kömpiä illalla sänkyyn, kun sade ropisi niin unettavaan tahtiin. Makkarin ikkuna oli raollaan, mutta peiton alla oli lämmintä ja pehmoista. Unta vielä lisää houkutellakseni luin mielenkiintoisen kirjaston kirjan loppuun ja kannen suljettuani napsautin valot sammuksiin. Koko yön seikkailin jos jonkinlaisissa unitapahtumissa, mutta aamulla herätessäni tunsin itseni täysin levänneeksi. 

Kaatosade on piiskannut puutarhan kasvit litimäriksi ja onnettoman näköisiksi. Uskoisin auringon vihdoin pilvien takaa tullessaan kuivattavan ja nostavan Syysleimut jälleen tanakasti kukkimaan. Eivät näyttäneet olleen mistään poikki, kunhan vain märkyyttään notkuvat maata kohti. Tällä hetkellä ei sada ja ajoittain jopa näyttäisi kirkastuvan. Taivaalla kuitenkin purjehtii aikamoisia pilvenlonkareita päällekkäin, eikä sieltä kyllä mistään vanhaa taivasta kurkista. Nettisään mukaan sade jatkuu iltamyöhään saakka.

Omenien lisäksi puutarhassa kypsyy monenlaista muutakin; syötävää ja katseltavaa. Meillä on jo pakastin täynnä, mutta aroniasato näyttää sen verran runsaalta, että jonnekin sitä pitäisi säilöä. Ehkä teen jotain hilloketta, johon laitan sekä omenaa että aroniaa. Noita Mahonian marjoja en taida syödä. Onkohan se mahdollistakaan. Siis ovatko ne kenties myrkyllisiä. Myös Punalehtiruusussa on hyvin paljon kiulukoita. Sen sijaan Kriikunapuiden sato on pienenlainen. Puut kyllä kukkivat jonkin verran, mutta ehkä silloin ei vielä ollut pölyttäjiä tai kukat paleltuivat.

Tytär on muutaman päivän kurssilla ja minä kävin eilen ruokkimassa hänen kissojaan. Nemo ja Loki ovat 7-vuotiaat veljekset. Etenkin Nemosta on ihan mahdoton saada valokuvia, sillä se ei ole hetkeäkään paikallaan. Yritin olla kuin kissoja ei olisikaan ja saada ne siten unohtamaan minut ja kameran. Loki oli rauhallisempi, mutta se onnistui aina livahtamaan kameran ulottumattomiin. Nemo sen sijaan on varsinainen linssilude, mutta ilmeisesti se ei tajua, että kameran edessä ei parane pyöriä jatkuvasti itsensä ja häntänsä ympäri. Jos Nemo osaisi puhua meidän ihmisten kieltä, se varmaankin toistelisi: "entä onko tämä asento hyvä, vai tämä, vai kenties tämä" ja torpedoi samalla koko kuvausyrityksen. Mutta katsokaa sen ihanaa ruusunpunaista nenää ja hohtavan valkoista karvaa. 

Ei tällaisista silkinpehmeistä karvaturreista voi olla pitämättä näppejään erossa. Noita lapseni kissoja katsellessani tulee aina mieleen, kuinka tärkeää kaikille - myös ihmisille - on oman lajikumppanin seura. Kissatkin pysyvät huomattavasti pidempään leikkisinä ja elämälle uteliaina, kun niillä on seuraa toisistaan. Usein tuntuu, että meidän Juuso on läpeensä kyllästynyt päivä toisensa jälkeen toistuvaan ohjelmaan. Välillä se innostuu juoksemaan sisälläkin jonkun leikkihiiren perässä ja tunkee itseään mitä kummallisimpiin paikkoihin, mutta hyvin paljon se nykyisin kuitenkin vaan nukkuu. Pihalla sentään löytyy metsästysvietti, kun päästäiset ja hiiret osuvat sen reviirille. Vuosia sitten ajattelin antaa Juusolle mahdollisuuden lajitoverin seuraan ja otin meille kokeeksi pienen kissanpennun. Siitä Juuso ei tykännyt alkuunkaan. Se sihisi ja murisi ja lopulta pennulle täytyi hankkia uusi koti. Juuso ei sitä suostunut hyväksymään niin kuin ei meillä käyviä muidenkaan kissoja. Ehkä se ehti rakentaa reviiriään liian pitkään, eikä enää suostunut sitä kenenkään kanssa jakamaan.

Ai niin, arvatkaapa, minkä näköiset olivat mustat farkkuni kissaveljesten seurustelutuokion jälkeen? Autossakin olisi käyttöä tarraharjalle.

Nyt pitäisi kyllä mennä pihamaalle haukkaamaan raikasta ilmaa tai tekemään jotain hyödyllistä, sillä vettä ei sada ja maailma näyttäisi kirkastuvan. Ulkona on kuitenkin litimärkää ja seurauksena olisi vain kuraa ja märkiä käsineitä. Eiköhän noita kauniita päiviä tule jatkossakin, joten taidanpa lähteä tutkimaan päivän postia.

...et voi omistaa kissaa; saat vain etuoikeuden

olla mukana kissan elämässä.

Beryl Reid