Maisteluvuorossa Malagan puutarhoja

Jardín Botánico-histórico La Concepción

Malagan kasvitieteellisen puutarhan olemassaolo tuli mieleen vasta muutama päivä perillä oltua. Summittaisen sijainnin löysin Malagan turisti-infosta saamastamme kartasta, jota syvennyin kunnolla tutkimaan vasta illalla hotellissa. Sen verran onnistuin onnettomalla nettiyhteydellä googlettamaan, että osoite ja aukioloajat selvisivät.

1800-luvun puolivälissä perustettu kasvitieteellinen puutarha sijaitsee Malagan pohjoispuolella, Ciudad Jardin -kaupunginosassa. Keskusta-alueelta sinne tulee matkaa useampi kilometri, joten kätevintä on käyttää julkisia tai taksia, ellei oma auto ole vaihtoehto.

Malagan linja-autoaseman (sijaitsee päärautatieaseman vieressä) turisti-infosta saimme tietää, että kasvitieteelliseen pääsee laiturista 1 lähtevällä City sightseeing -pikkubussilla. Busseja kulkee noin kerran tunnissa ja meillä oli tasan viisi minuuttia aikaa ehtiä laiturille. Hyvin ehdittiin. Matkan hinta oli muistaakseni 2,30 €/hlö.

Bussin pysäkki on aivan kasvitieteellisen portilla. Sisäänpääsy ei montaa euroa maksanut ja sillä sai alueen kartan. Paikan suosio on kuulemamme mukaan kovasti noussut. Joulukuun lopun perjantaina siellä ei tungosta ollut, mutta ei siellä yksinkään tarvinnut kävellä.

Lämpötila oli meidän käydessämme puutarhassa +21. Lyhythihaisessa puserossa pärjäsi hyvin. Voin kuvitella, kuinka mukavaa isojen puiden siimeksessä on kävellä helteisenä kesäpäivänä.

Kasveissa oli selkeät nimilaput ja moni latinankielinen nimi oli tuttu. Oli jotenkin hämmentävää nähdä itselle tuttuja huonekasveja jättikokoisina ja huomattavasti totuttua vehreämpinä.

Talvikausi näkyi mm. siten, että suihkulähteet eivät pulpunneet ja kukkivia kasvejakin oli melko vähän. Käytävillä oli myös jonkin verran alas leijuneita lehtiä, vaikkakin hyvin vähän oli lehdettömiä puita.

Tämä käytävä on wisterian kukkimisen aikaan varmasti lumoava näky. Kasvitieteellisen kotisivuilta löytyy taulukko, josta voi tarkastaa kunkin kasvin kukkimisajan.

Wisteriakäytävää läpi kulkiessa katse hakeutui väkisinkin yläpuolella kiemurtelevan köynnöksen tukeviin varsiin.

Strelitzia - Kolibrikukka

Kolibrikukkia oli paljon puutarhassa, mutta niitä on myös runsaasti julkisissa istutuksissa ja ruukuissa talojen pihoilla ja puistoissa. Luonnossa se kukkii talvella tai keväällä. Näimme runsaasti kukkivia kolibrikukkia ja ensimmäisinä päivinä niitä tulikin kuvattua ahkerasti.

Erilaisia palmuja puutarhassa on runsaasti. Miellyin kovasti palmuihin. Voisin hyvin kuvitella, että etelässä asuessani pihassani olisi ainakin yksi palmu ja muutama appelsiinipuu.

The Loring Museum

Puutarhan luojana toiminut Loring-Heredian perhe näkyy rakennuksissa ja kylteissä monin tavoin. Ostin ennen pois lähtöä puutarhaa ja sen historiaa käsittelevän kirjan, jota en ole vielä ehtinyt pikaista selausta enempää lukemaan. Jotta en puhuisi läpiä päähäni, en tässä vaiheessa jaa "faktaa". Puutarhan kotisivuilla on aika paljon tietoa espanjan lisäksi myös englannin kielellä.

Sisäänkäynnistä vasemmalle oli järvi, jossa kukkii lumpeita. Tosin nyt ei kukkinut. Järven lähellä kasvaa hedelmäpuita ja erilaisia yrttejä.

Joulutähtiä oli kasvitieteellisessä puutarhassa, mutta niitä oli myös joka paikassa muualla. Liikenneympyröissä, puistoissa, ruukuissa, ravintoloiden terasseilla, ihmisten pihoilla ja parvekkeilla. Enimmäkseen kirkkaan punaisena, mutta myös vaaleanpunaisena ja valkoisena sekä kirjavina, kuten tuossa oikealla.

Tässä kuvassa vasemmalla on pitkä rivi päivänliljoja. Joissain oli vielä kuihtuvia kukkia jäljellä.

Yrttien välissä kävellessämme näimme ylhäällä tikkusuoria sypressejä ja niiden lomassa kupolikattoisen rakennuksen. Sinne siis, kunhan ensin löysimme reitin.

Bougainvillea kukki monessa paikassa runsaana ja voimakkaan värinsä vuoksi se myös näkyi kauaksi.

Näköalapaikka on nimensä mukainen. Sieltä avautui maisemat kohti Malagaa. Kannatti kavuta tännekin.

Näköalapaikalta alas tullessa on erilaisten kaktusten alue. Isoja ja pieniä, pullean pyöreitä ja ohuen ohuita. Joka makuun sopivia.

Alhaalla, sisäänkäynnistä oikealla oli kiinnostava kuja. Hibiskuksia molemmin puolin käytävää. Eri värisiä, nuppuisia ja kukkansa avanneita. Hibiskuksia oli paljon myös puistoissa ja katujen varsilla, pihoilla ja ruukuissa.

Bambualueella oli erilaisia bambukasvustoja. Bambun kantoja tai miksi näitä kutsuisi, mutta hauskan näköisiä.

Ukkokulta oli uskoakseni saanut mega-annoksen puutarhaa, joten pienen kahvitauon jälkeen suuntasimme portille ja bussipysäkille. Kauan ei tarvinnut odottaakaan, kun City sightseeing Malagan -pikkubussi kurvasi poimimaan meidät ja muutaman muun kohti keskikaupunkia. Päätepysäkki olisi ollut jälleen linja-autoasemalla, mutta toiveestamme kuski pudotti meidät pois jo aiemmin.

Castillo de Gibralfaro, Alcazaba

Gibralfaron linna on Málagan kaupungin ja provinssin ikoni, joka on kuvattu sekä kaupungin että provinssin lippuun ja sinettiin. 900-luvulla rakennettu ja 1300-luvulla linnoitettu monumentti kohoaa maurilaisen Alcazaban linnoituksen yllä Montes del Malagan vuorijonolla. Huipulta näkee vanhat kaupunginmuurit, Málagan sataman sekä Välimeren rantaviivan. 

Pikkubussista pois jäätyämme kävelimme ripeästi kapeita katuja pitkin kohti Malagan tuomiokirkkoa ja pian sen takana kohoavaa vuorta. Vuoren rinteessä sijaitsee Alcazapan palatsi ja korkealla Gibralfaron linna.

Ylös olisi päässyt bussillakin, mutta kuka nyt reissussa uusia kokemuksia kaihtaa. Bussilla pääsee matkaamaan kotonakin. Edessä näkyy jo ensimmäiset portaat kohti korkeuksia. Suunta sinne siis.

Menimmepä lomallamme minne tahansa, aina oli edessä kiipeämistä ja sen jälkeen luonnollisesti laskeutumista. Ankarin ponnistusurakka taisi olla Gibralfaron linnaan kapuaminen. Kivetty, osin tasainen, osin portaista muodostuva reitti kiemurteli jyrkästi rinnettä ylös.

Aika pian huomasimme, että nousu oli tasaisesta kiveyksestä huolimatta jyrkkää ja nopeaa. Onneksi näköalatasanteita ja levähdyspaikkoja oli tiheästi. Niille tosin näytti olevan muitakin käyttäjiä.

Nousun jatkuessa jutut vähenivät ja  puuskutus lisääntyi. Päiväkin oli reissumme lämpimin eli mittari näytti +23 astetta. Monta muutakin kuntoilijaa oli päättänyt kukistaa samaisen ylämäkihaasteen ja useaan kertaan ohitimme samat ihmiset, heidän taas vastavuoroisesti ohittaessa meidät.

Ilokseni linnoituksen rakentajat olivat aikanaan - ja toki moni heidän jälkeenkin - päättäneet istuttaa rinteen täyteen kauniita ja mielenkiintoisia kasveja. Niitä tiiraillessa unohtui otsalta valuva hiki ja rinnassa pompottava sydän.

Maisema senkun komistui ja autot alhaalla muuttuivat lilliputtikokoisiksi.

Malagan härkätaisteluareenakin etääntyi sitä mukaa, kun kipusimme korkeammalle. Tässä kuvassa käytin zoomia, joten areena näyttää olevan lähempänä, kuin todellisuudessa on.

Vihdoin hikisellä kiipeämisurakalla häämöttää maalinsa. Pienellä aukiolla istuu hengästyneitä ihmisiä isojen puiden varjossa. Vielä olisi kierros linnan muureilla. Ei jaksa. Kunhan maitohapot pohkeista haihtuvat, on aika lähteä kohti alamäkeä.

Alaspäin kulkeminen ei aina sekään ole kovin helppoa. Huipun lepohetkestä huolimatta ylösnousun rasitus tuntui edelleen jaloissa ja ajoittain jalkojen tilalla saattoi olla silkkaa spagettia.

Tiukoissa käänteissä ajattelin, että jos juoksisi kovaa ja antaisi vauhdin pysähtyä ensimmäiseen vastaan tulevaan muuriin. Menisikö sitä muurista läpi, vai liiskaantuisiko vasten ikivanhaa kiviseinää?

Alaslaskun puolivälin jälkeen alkoi taas ympäristökin kiinnostaa. Kiviä rakastavana ihailin kaikkialla upeaa kädentyötä. Miten taitavasti onkaan rakennettu muureja, portaita ja ihan vain kivisiä koristeitakin. Kivien muodoilla ja väreillä on leikitty taitavasti.

Mitä lie köynnöstä tähän on laitettu varjostamaan ja kaunistamaan. Villiviiniltä se ei näyttänyt. Jokin köynnös, joka Espanjan lämmössäkin pudottaa lehtensä talveksi. Keväällä varmaan kaunis ihan vain vihreänäkin, puhumattakaan kukkien paljoudesta.

Miten hieno yksityiskohta tuleekaan pikkukivien ympäröimästä kivilaatasta. Tällaisia näin paljon. Onnistuisi minultakin. Isoja kiviä kun meidän tontilla ei montaa ole, mutta pikkukiviä olisi helppo kantaa jostain muualta.

Tällaisen kivituolin ottaisin omaan puutarhaan ihan milloin tahansa. Tuota ei tuuli kaataisi eikä sade turmelisi.

Tässä taas hieno esimerkki portaista. Suorakulmaiset kivet on varmasti joku muotoonsa kilkutellut, mutta miten taitavasti jälleen on käytetty pieniä kiviä.

Rinteen kasvimaailma oli kerrassaan hieno. Vihreän eri sävyjä ja muotoja. Kivimuurin päällä pehmentäviä köynnöksiä ja omaa elämäänsä muurikivien välistä etsiviä onnenonkijoita. Kaunista.

Kivisille penkeille on käyttäjiä, kun ylös ja alas kulkevat haluavat levähtää ja hengähtää rinteen kasveja ihaillen.

Hengitys on jo tasaantunut, maitohapot pohkeista hävinneet ja hiki otsalta kuivunut. Kroppa kesti hyvin aikamoisen ponnistuksen ja mieli oli iloinen haasteen ylittämisestä. Kyllä kannatti kiivetä. Ehdottomasti.

Jardines de Pedro Luis Alonso

Alcazaban ja Gibralfaron linnoitusten kivisiä polkuja ylös kavutessa katse osui kerran jos toisenkin alhaalla olevaan muotopuutarhaan. Sitä kautta voisi hyvin kävellä kohti juna-asemaa.

Malagan komean kaupungintalon (Ayuntamiento) kupeessa oleva pieni muotopuutarha on nimeltään Jardines de Pedro Luis Alonso. Vihreydestä ja vehreydestä huolimatta paikka on varmasti parhaimmillaan keväällä lukuisten ruusujen kukkiessa ja suihkulähteiden toimiessa.

Kaupungintalon puoleisessa päädyssä on istutusaluekartta eli sieltä voi katsoa, missä itselle mieluisa ruusu sijaitsee.

Välimeren maissa vieraillessa ihastelen aina keramiikan runsasta käyttöä. Kaupunkien, katujen ja rakennusten kyltit on tehty värikkäästä keramiikasta. Näitä kuvia en niin tarkkaan tutkinut, jotta olisin nähnyt, onko linnut ja kasvit maalattu pohjalaatalle. Joissain töissä yksityiskohdatkin on koottu pienistä, eri värisistä laatoista. Tässä tuskin niin on tehty.

Kaupungintalokin on näkemisen arvoinen rakennus. Sen pääsisäänkäynti on kuvaa katsoen rakennuksen vasemmalla sivulla Paseo del Parquen päin.

Tällä lomalla ihailin myös kekseliästä pensaiden ja puiden leikkausta. Tässä pienessä muotopuutarhassa pensaat on leikattu aika tavalliseen tapaan kulmat ja pinta suoristaen.

Osa ruusuista kukki vielä täyttä päätä. Suurin osa oli lopettanut tai sitten ei vielä aloittanutkaan.

  
Nämä komeat puunjuuret olivat kaupungintalon toisella puolella. Tällaisiin elefantin jalkoihin kiinnitin huomiota siellä täällä. Komea oli puukin, mutta huomioni kiinnittyi lähes kokonaan noihin juuriin.

Malagan tuomiokirkko on kaupungin merkittävimpiä nähtävyyksiä. Etualalta oli hankala ottaa kuvaa, kun siellä oli niin paljon ihmisiä. Rakennuksen takaosakuvaan sain muutaman henon palmunkin. Luulin, ettei kirkkoon olisi pääsyä sisälle, mutta onnistuihan sekin.

Tuomiokirkko on valtava sisältä. Kuvat eivät anna sille oikeutta. Kirkoissa kuvaaminen on muutenkin vähän kyseenalaista, kun yleensä siellä on monia rukoilemassa ja hiljentymässä. Arkkitehtonisesti ja taiteen puolesta kirkot ovat kiinnostavia. Korkeuksia katsellessa tulee ihmetelleeksi, miten kummassa holvikattoja ja ruusuikkunoita on rakennettu aikana, jolloin työkalut ovat olleet huomattavasti yksinkertaisempia.

Joulutähtiin törmästi kaikkialla. Tällaisia kukkapylväitäkin näki kaupunkien kaduilla paljon. Oikeanpuoleisessa pylväässä on syklaameita. Kävin ihan läheltä tutustumassa pylvään rakenteeseen. Se koostuu muovisista, päällekkäin pinotuista altaista, joihin kukat on istutettu. Yksinkertainen ja näyttävä.

 

Kuljimme ruuhkaisessa kaupungissa kohti C-1:n juna-asemaa. Matkalla tosin istahdimme pidemmäksi toviksi kahvilaan ja katselemaan kadulla kulkevien ihmisten vilinää. Ukkokulta taisi olla jo pitkästä päivästä väsähtänyt, kun hän ei enää pysähtynyt minua odottamaan bongatessani jännittävää kuvattavaa. Oli ihan kotoisaa, kun tavanomaiseen tapaan harjoitin intervalliliikuntaa; pari kuvaa ja juoksua, hetki tasaista kävelyä Ukkokullan rinnalla ja taas pari kuvaa ja juoksua, jne.

Katutaide on parhaimmillaan loistavaa ja täynnä huumoria, kuten tämä kuva osoittaa. Kurkistin kuivan kanavan ylittävältä sillalta alas ja siellä tämä herrasmies rötkötti nakusillaan. Joku sillalla kulkenut oli kenties kyllästynyt ruuhkaisaan kaupunkiin tai pettynyt vedettömään uomaan.

Tähän loppuun vielä kuva pasuunakukasta vaikka Nettimartalle, jolla muistaakseni on pasuunakukka. Kokoa ja näköä tällä yksilöllä riittää.

Toivottavasti jaksoitte kahlata tämän postauksen loppuun.  Aion rasittaa teitä vielä parilla lomareissupostauksella. Onneksi aina voi jättää lukematta, jos tuntuu liialta.

Loppiainen on muuten ohi ja joulukausi myös. Vähäisetkin joulukoristeet on kiikutettu kellariin ja keittiössä on keväisempi pöytäliina.

Matkapostauksen edelliset osat:

Joulu appelsiinipuun katveessa 
Ylös alas Andalusiassa eli patikointi Caminito del Reyllä

 

Ylös alas Andalusiassa eli patikointi Caminito del Reyllä

 

Ennen matkalle lähtöä etsin aktiivisesti tietoa kohteestamme ja mahdollisista kiinnostavista paikoista kohtuullisella etäisyydellä. Törmäsin useammassakin yhteydessä Caminito del Reyhin eli Kuninkaan polkuun - reitti nimettiin Kuninkaan poluksi vuonna 1921, kun Espanjan hallitsija Alfonso XIII kulki sitä pitkin padon avajaisiin. Caminito del Reystä en ollut aiemmin kuullutkaan. Pelkästään kuvat paikasta nostivat tutustumisinnon korkeuksiin, jossa ne sitten koko retken ajan pysyivätkin. Konkreettisesti.

Caminito del Rey (alempana lisää faktaa, paikan viralliset kotisivut täällä) on patikointireitti jylhissä maisemissa, kahden kanjonin läpi kallioisen vuoren kyljessä kulkien. Onneksi en kärsi korkean paikan kammosta. Muuten retki olisi jäänyt tekemättä.

Alkuun tarkoituksemme oli ajaa autolla El Chorroon ja aloittaa retki omatoimisesti. Suunnitelma muuttui autonvuokrausongelmien vuoksi ja lopulta päädyimme hotellista ostettuun valmispakettiin, mikä ei ollut laisinkaan hullu idea. Paketti maksoi 45 €/hlö ja se sisälsi bussikuljetuksen, sisäänpääsyliput ja opastuksen. Polulle päästäkseen liput kannattaa ostaa hyvissä ajoin etukäteen. Samalla kannattaa ostaa myös lippu bussiin, jolla pääsee takaisin aloituspaikkaan, jonne oma auto on jäänyt. Itse polku maksaa 10 €/hlö ja bussilippu päälle 1,50 € eli ei ole kallista. Sisäänpääsy- ja bussilipun voi tulostaa varaussivuilta.

Ardales, kylä 445 metrin korkeudessa

Lähdimme hotellilta puoli kahdeksalta (meidän aikaa puoli seitsemältä, sillä Espanjassa kello on tunnin jäljessä). Lähtiessä oli vielä pimeää, mutta matkan aikana päivä nousi ja valostui. Itse ajomatka Malagan seudulta kestää noin tunnin, mutta meillä kesti pidempään, koska kiersimme Benalmadenan, Torremolinoksen ja muiden paikkojen hotellien edustoilta poimimassa lisää porukkaa. Lopulta bussi oli täynnä ja matka kohti vuoria alkoi.Kuskinamme oli Rafael ja oppaana Fernando.

Ardelasissa oli lyhyt tauko, jolloin saattoi käydä kahvilassa ja vessassa. Sen jälkeen bussi vei meidät kolmen kilometrin päähän, jossa jalkauduimme polulle.

Noin 50 henkilön ryhmässä oli edustettuina monia kieliä. Opas jakoi meille radiot, joista saatoimme valita viidestä kielestä sopivimman. Valitsimme englannin, mutta radio rätisi ja enimmäkseen kuulimme oppaan puuskutusta ja saksaa. Meiltä meni ohi tieto, että ensin kävelemme runsaan kilometrin ripeää tahtia päästäksemme Kuninkaan polun lähtöportille.

Retken ensiaskeleet menivät siis minulta muutaman kiukustuneen kommentin merkeissä. Olisin halunnut ottaa kuvia, mutta ne muutamatkin johtivat juoksuaskeliin, jotta sain pitkälle edenneen ryhmän kiinni. Kerrottakoon, että kiukku laimeni oitis, kun pääsin itse kohteeseen.

Retkelle kehotettiin varustautumaan hyvin jalkinein. Korkokengissä sinne ei olisi edes päässyt. Lämmintä oli myös hyvä ottaa mukaan, sillä korkeuksissa saattaa olla viileää. Huonolla säällä, sateella ja tuulella Caminito del Reylle ei pääse. Meitä onnisti, sillä päivästä tuli aurinkoinen ja lämmin. Takki vilahti jo alkumatkasta reppuun.

Erilaisia havupuita oli alkumatkasta rinteissä runsaasti. Onnistuin myös kuvaamaan iriksen, jollaisia kasvoi pitkin vuoren rinnettä lukuisia. Suurin osa oli jo kukkimisensa loppusuoralla. Ylipäätään pyörittelin koko matkan ajan päätäni väkkärän lailla nähdäkseni kaikki oudot ja upeat kasvit. Harmittelin, etten ottanut matkalle mukaan jotain Välimeren alueen kasvistoa käsittelevää kirjaa.

Vihdoin saavuimme lähtöportille, jossa oli tilaisuus käydä vessassa ja ostaa juotavaa. Opas jakoi kaikille kypärän turvaksemme. Kallioilta saattaa pudota kiviä ja lisäksi paikoin kulku oli ahdasta ja pään kolauttaminen mahdollista. Lisäksi jokainen portista kulkija laskettiin, jotta sama määrä ihmisiä saadaan myös pois reitiltä.

Caminito del Rey on Espanjassa, Andalusian itsehallintoalueella olevassa Malagan maakunnassa sijaitseva vaellusreitti. Se tunnettiin aiemmin maailman vaarallisimpana vaellusreittinä. Reitti kulkee vuoren seinään tehtyjä polkuja pitkin, korkeimmillaan sata metriä rotkon pohjalla virtaavan Guadalhorce-joen yläpuolella. Caminito del Rey suljettiin reitin rapistumisen ja siellä tapahtuneiden onnettomuuksien vuoksi. Reitti avattiin kunnostettuna keväällä 2015 kymmenen vuoden tauon jälkeen. Reitin kokonaispituus on noin seitsemän kilometriä, ja sille pääsy on rajoitettu 600 henkilöön vuorokaudessa. Lisäsi reitille pääsylle on säävaraus.

Caminito del Reyn rakensivat 1900-luvun alussa patotyömaan työtekijät El Chorron kylän ja rakennettavan El Chorron padon välille. Tätä polkua käyttivät myös naiset ja lapset ylittämään Gaitanesin rotkon, vaikka polulla ei ollut paikoin edes kaiteita. Polku kulkee kolmen kunnan Áloran, Antequeran ja Ardalesin alueilla. Kunnat päättivät maakunnan avustuksella jälleenrakentaa polun matkailunähtävyydeksi. Lähde: Wikipedia

Caminito del Rey on maisemiltaan enimmäkseen hyvin kallioinen ja karu paikka. Siitä huolimatta kasvit ovat työntäneet juurensa pieneenkin koloon muodostuneeseen multatilaan. Kuten kuvan narsissi.

Kuljimme pitkänä letkana kallion seinämää reunustamaa reittiä. Edellä ja perässä oli muita ryhmiä ja ajoittain joku reippaili ohitsemme. Rakennettu kulkuväylä oli sen verran leveä, että ohitukset olivat mahdollisia, eikä kovin ahdasta tullut missään. Siellä täällä oli myös levennyksiä, joissa opas kertoi paikasta, sen historiasta ja monia mielenkiintoisia tarinoita.

Reitin kokonaispituus on noin seitsemän kilometriä, josta runsas kilometri meni alkupään polkua kohti aloituspistettä reippaillessa. Lopussa on myös kilometrin osuus Kuninkaan polun ja pysäköintipaikan välillä. Kuljimme siten vuorenrinteessä vajaan viiden kilometrin matkan.

Kahden kanjonin välissä oli hieman matalampi osuus, jossa kulku tapahtui maapohjaista polkua pitkin. Korkeuserotkaan eivät siellä olleet yhtä jyrkät ja korkeat, kuin esimerkiksi tässä kuvan alkupään osuudessa.

Kuvassa oikealla, keskivaiheilla näkyy ihmisiä pieninä pisteinä. Sinne mekin olimme matkalla.

Kulku vuoren seinämän vieressä tuntui kaiken aikaa ihan turvalliselta. Kaiteet olivat vankkaa teräsvaijeria. Paikoin tukivaijeri kulki myös oikealla puolella. Ohitimme jossain vaiheessa ilmeisesti isän ja tyttären, jotka kulkivat melkeinpä selkä rotkoon päin kaksin käsin oikean puoleisesta tukivaijerista kiinni pidellen. En päässyt selville, kumpi pelkäsi enemmän, kumpi tuki toistaan. Viisi kilometriä on pitkä matka kulkea pelosta jäykkänä.

Monessa paikassa oli yhä näkyvissä vanhempi kulkuväylä, jota käyttäen moni oli kohdannut kohtalonsa. Pelkkä ajatuskin kaiteettomalla, kapoisella kivitasanteella kulkemisesta heikotti.

Innokkaana kuvaajana ymmärrän ihmisiä, jotka pysähtyvät alituiseen räpsimään kuvia näkemästään. Niin teen minäkin. Koitin kuitenkin huomioida muut ihmiset, etten olisi kenenkään tukkeena kapealla reitillä. Kulku pysähtyi kaiken aikaa pitkälti sen vuoksi, että osa porukasta otti joka nurkalla selfieitä itsestään, matkakumppaneistaan ja taas itsestään. Selfiekepit oli polulla kielletty, joten kättä venytettiin kännykän ulottuvuuden lisäämiseksi. Alkumatkasta selfieporukat eivät häirinneet, mutta loppumatkasta väsymys ja hiki saivat toivomaan ripeämpää etenemistä.

Yhteen paikkaan polulle oli rakennettu levennys, jossa lattia oli lasia. Siinä seisoessa saattoi katsella allaan olevaa pudotusta syvyyksiin. Lasilevennys täyttyi hetkessä selfieporukasta, joka kuvasi ja kuvasi ja kuvasi. Totesin, ettei lasin päällä seisominen ole niin ainutlaatuista, että sen vuoksi jaksaisin iäisyyden odotella. Jatkoimme matkaa.

Sinänsä kulku kaitein varustetuilla, tukevilla puusilloilla oli helppoa ja turvallisen tuntuista. Oikeastaan missään vaiheessa ei pelottanut. Muutamia innokkaiden kuvaajien aiheuttamia tungoksia lukuunottamatta väylällä oli tilavan tuntuista ja enimmäkseen saattoi kulkea omassa tahdissa. Kiireen tuntu tuli vasta aivan lopussa, kun huomasimme ison osan porukasta ja astuvan bussiin.

Caminito del Reylle on kahdeksan vuoden ikäraja. Pienten lasten kanssa reitillä kulkeminen olisikin vaikeaa, joten ikäraja on ihan ymmärrettävä. Reitti on ainoastaan yksisuuntainen, joten ainoa tapa päästä sieltä pois, on laittaa tossua toisen eteen. Muuta keinoa ei ole.

Alku- ja loppuosan välillä oli matalampi osuus, jossa kuljettiin maavaraista polkua. Ylhäällä silloinkin ymmärsi olevansa, mutta huikeimmat maisemat ja korkeusero oli sekä alussa että lopussa. Voimakas mutka kallioiden väliin ennen loppuosan riippusillalle saapumista oli unohtumaton kokemus.

Opas paimensi ryhmäänsä kiitettävästi. Myös henkilökuntaa oli siellä täällä katsomassa, että kaikki sujuu hyvin. Paikoin näin myös kameroita eli turvallisuuteen on kyllä panostettu.

Kallion seinämässä oli myös ammoniittejä. Yksi niistä ihan kulkuväylältä hyvin nähtävissä. Osa vhän korkeammalla, jolloin opas osoitti niitä valokynällä. Aika historiallisilla paikoilla kuljettiin.
 
Ammoniitit ilmestyivät noin 400 miljoonaa vuotta sitten siluuri- ja devonikausien vaihteessa ja hävisivät sukupuuttoon liitukauden lopun joukkotuhossa 65 miljoonaa vuotta sitten. Koska ammoniitit olivat hyvin yleisiä ja evoluutio tuotti muutaman miljoonan vuoden välein uusia lajeja edellisten kuollessa sukupuuttoon, ammoniittilajin määrittämisellä voidaan arvioida fossiilikerrostuman ikä.

Ammoniitit olivat nilviäisten pääjaksoon ja siinä pääjalkaisten luokkaan luettuja muinaisia merieläimiä, joiden lähimpiä nykysukulaisia lienevät helmiveneet. Ammoniiteillä oli spiraalimainen hieman pässinsarvea muistuttava kuori, ja ne ovat säilyneet hyvin fossiilikerrostumissa. Lähde: Wikipedia

Riippusilta on reitin loppupäässä. Tässä riippusillassa ei ollut mitään pelättävää. Se huojui vähän, mutta sen kesti hyvin. Sillalle suositeltiin yhtäaikaisesti kymmentä henkilöä. Silta on metallirakenteinen ja hyvin vankan tuntuinen

Kuvassa ihmiset ovat jo loppusuoralla. Vaikka nuo kallioseinämän reunalla olevat portaat eivät korkeita olleetkaan ja lisäksi ne oli jaettu tasanteilla, tunsi portaita noustessaan kuitenkin voimiensa ehtyneen reissun aikana. Myös korvien ajoittaisesta lukkoon menemisestä tajusi olevansa korkealla. 

Edessä näkyvä vihreä metallirakenne on junasilta. Juna kulkee siinä mm. Malagasta Rondaan ja Sevillaan. 

Reitin päässä oli jälleen mahdollisuus käydä vessassa. Vessoihin ei ollut pitkiä jonoja, mutta paperi oli tietenkin loppu. Matkan päässä oli myös muutamia matkamuistokojuja ja mahdollisuus ostaa juotavaa. Läheltä lähti myös julkisen liikenteen bussi. Meitä odotti oma bussimme, joka kuljetti meidät jonkin matkan päässä sijaitsevan kylän ravintolaan. Siellä saatoimme tilata syötävää ja juotavaa sekä levähtää jonkin aikaa ennen paluumatkaa.

Paluumatka bussilla alas vuorilta läpi kylien täplittämän maaseudun sujui reippaasti. Opas Fernando kertoi joidenkin paikkojen nimiä. Bussin ikkunasta näimme appelsiini- ja sitruunaviljelmiä sekä oliivilehtoja. Aamulla näin, kuinka appelsiineja poimittiin laatikoihin ja koottiin traktorin peräkärryyn.

Caminito del Reyhin ei ole ylettömän vaikeaa mennä omatoimisestikaan. Järjestetyssä retkessä on hyvinä puolina tietynlainen huolettomuus. Ei tarvitse pähkäillä outojen yksityiskohtien kanssa ja lisäksi hyvän oppaan kohdalle osuessa saa paljon faktatietoa. Vaikka retken alkuosassa opastus meni meidän osalta vähän pieleen, itse polulla opas osoittautui mainioksi ja ammattitaitoiseksi kaveriksi. Hänellä oli aikaa vastata yksittäisen ihmisen kysymyksiin ja hän oli selvästi itsekin innoissaan paikasta. Lopussa hän kertoi minulle ja Ukkokullalle, että oppaallekin retki on sen verran rankka, ettei niitä yhtä enempää päivässä pysty tekemään. Eikä kyllä ajallisestikaan se olisi mahdollista, sillä retkiä tehdään vain valoisaan aikaan ja reitin läpi kulkeminen vei aikaa noin viisi tuntia.

Olen todella iloinen ja tyytyväinen, että Caminito del Reyn patikkaretki tuli tehtyä. Maisemat olivat huikeat ja kokemus tulee jäämään unohtumattomaksi. Koko lomamme oli hyvin onnistunut ja mielestäni Kuninkaanpolun kulkeminen jää matkan kohokohdaksi.

Reportaasi jatkuu ja puutarhaakin on tulossa...