Kevättä eletään ja talvea lupaillaan

Kärhö heräilee

Pakko yhtyä muiden hehkutukseen, sillä niin upeat kevätsäät on meitä viime päivinä hellineet. Aurinko on paistanut täydeltä taivaalta ja lämpömittari on pongahtanut parhaimmillaan 12:een asteeseen, varjossakin seitsemään. Eilen kannoin pihatuolit iltapäiväkahvittelua varten yläterassille ja Juusolle matonkin oven alle. Vielä ei ole ehditty niitä kahveja terassille juomaan, mutta Juuso sen sijaan on ymmärtänyt maton merkityksen siten, että kulku sisälle pitäisi vihdoin aloittaa pihaovesta. Muulloin kuljemme lähinnä takaovesta, koska sieltä pääsee sopivasti varastoon riisumaan kuraisia saappaita ja pihahommissa pöllyyntyneitä pihatamineita.

Mamma, avaa ovi!

En päästänyt Juusoa tuosta pihaovesta sisälle, sillä se oli juuri torkkunut auringonläiskässä norjanangervopusikossa. Arvatkaa vain, miten pölyinen ja täynnä jos jonkinlaista roskaa ja rikkaa sen karva on. Varaston ovella sitä sentään ehtii päällimmäiset harjata ainakin sen hännästä pois, eikä kaikki kulkeudu sisätiloihin. On se hyvä, että talven mittaan ehtii unohtaa kaikki kevääseen ja kesään liittyvät negatiiviset puolet niin tehokkaasti, ettei niitä tule turhaan murehdittua. Vaikka pientähän tuo Juuson roskaaminen on.

Köynnöshortensia

Kaikki takatalvea mananneet röyhistelevät nyt rintaansa, kun viikonlopulle on luvassa lumisadetta ja kylmenevää. Eihän lumisade kovin mukavalta ajatukselta tunnu, mutta jos sitä nyt ylipäätään pitää vielä sataa, parempi että sataa näin maaliskuussa. Eikä sitten huhti- tai toukokuussa, jolloin ihan tosissaan kaikki ovat jo orientoituneet aloittamaan kevään ja kesän.

Vihdoin meidänkin pihassa mullasta alkaa työntymään elämää. Yksi tulppaanikin on päättänyt kurkistaa, josko jo jaksaisi ryhtyä kasvamaan. Ei kiirettä, teki mieleni sille sanoa. Kuten kuvista näkee, maa on todella märkää. Enemmänhän tuo on kuin kermalorausta odottavaa mämmiä, eikä mitään multaa.

Yläpihalla ei pahemmin lunta enää ole, mutta nekin vähät jäävät sulaessaan vetenä lillumaan mullan pintaan. Maa on edelleen jäässä ja luultavasti piripintaan täynnänsä syksyn mittaan satanutta vettä. Kyllä nämä aurinkoiset ilmat tekevät hyvää kaikelle kosteudelle. Haihduttavat ylimääräistä märkyyttä.

Karvaiset lehdet unikolla

Kevätkaihonkukka

Pihalla ei ole tänä keväänä kovin paljon haravoitavaa, sillä syksyn mittaan ehti haravoida vähän turhankin tarkasti. Vaikka onhan noista puista ja myös tuulen mukana tullut mm. neulasia, käpyjä ja kaikenlaisia lehtiä sen verran, että ehkä siellä vähän voisi haravaa heiluttaa. Toisaalta yritän pitää itseni kurissa ja mättää sitä tuoretta multaa kaiken maatuvan päälle kunnes maa on vähän kuivunut sen sijaan, että menisin rapsuttamaan viimeisetkin ravinnonrippeet pois. 

Alapiha oli eilen vielä tämän näköinen. Tuo ei ole lunta vaan jäätikkö, joka aivan selvästi uhkaa sitä olematonta nurmikkoa, joka vielä on selvinnyt sammaloitumatta. Onneksi tämän päivän aurinko on mukavasti kaventanut ja sulattanut tuota napajäätä. Kovin paksu tuo kerros ei ole, mutta niin surullisen ja paleltavan näköistä. Enpä muista, että meidän alapihalla olisi koskaan aiemmin ollut moista jäätikköä. 

Jäätikön ylitettyäni löysin sentään lohdutukseksi elämää raparperipenkistä. Se on kuin mikäkin kirkkaaseen naamiaisasuun pukeutunut mörkö, joka tarmokkaasti uhkaa lunta ja kylmyyttä mönkiessään vielä roudasta koppuraisen mullan läpi kohti valoa ja kevättä. Luulenpa, että puutarhassani olisi raparperi, vaikka en siitä tykkäisikään. Se on niin positiivinen ja vähään tyytyvä kasvi, että se pelkällä olemassaollollaan jo tuo hyvää mieltä. Ja kyllähän minä siitä tykkään sen kaikissa olomuodoissa.

Tomaatin taimet nousivat ripeästi mullasta. Nyt ne nojaavat toisiinsa läpikuultavan hentoina ja herkkinä. Joka päivä käyn niitä suihkuttamassa ja hellästi sormella huojuttamassa, jotta ne vahvistuisivat ja jaksaisivat kasvaa. Kohta niiden on aika muuttaa isompiin purkkeihin ja parempaan multaan. 

Jostain on kyllä iskenyt aivan mahdoton aikaansaamattomuus ja laiskotuksen tarve, mikä näkyy tällä hetkellä lähinnä siten, että paljon on yhä siemeniä kylvämättä. Eihän niillä useimmilla vielä ole edes kiirettä ja saattaapa tässä käydä niinkin, että siirrän kukkien kasvattamisen kesään. Ulkona ja kasvihuoneessa on paremmin tilaa mullan kanssa touhuamiseen ja taimien sijoittamiseen. 

Yhtenä päivän kummastelin, miksi Juuso istuu sellaisessa paikassa ikkunalaudalla, jossa se ei juuri koskaan käy. Osa taimipoteistani on ikkunalaudan viereen sijoitetun pikkupöydän päällä ja juuri siinä vieressä Juuso istuskeli. Kylvin ensimmäistä kertaa muutaman maissin siemenen ja ne nousivatkin nopeasti pintaan kasvaen viisisenttisiksi. Kolmessa ruukussa on kussakin kaksi tainta. Huomasin, että yhden ruukun kummastakin maissintaimesta puuttuu puolikas.  Vasta myöhemmin tajusin, että luultavasti Juuso oli käynyt maistelemassa maisseja juuri silloin, kun sen näin epätavallisessa paikassaan. Sanoin silloin Ukkokullallekin, että miksiköhän Juuso on niin kummallisen oloinen. Löytäessäni taimipuolikkaat ajattelin, että Juuso oli ollut selvästikin syyllisen näköinen, mutta tarkemmin mietittyäni se näytti pikemmikin varsin elämäänsä tyytyväiseltä.

Mitäpä muuta sitä iltaisin on tullut tehtyä, kuin kudottu sukkia. Olen menossa tapaamaan ystävää, joka pitää kovasti oranssista väristä koruissa, huiveissa ja laukuissa. Päätin kutoa hänelle sukat kotona pidettäväksi ja väriksi valikoitui tietenkin oranssi. Ostin 7veikan seuraksi sävyihin sopivan kerän Polkaa ja niin sitten valmistui kaksi iloista sukkaparia. Nyt on kyllä tarkoitus pitää hetki taukoa kutimien kanssa, sillä kädet ovat todella kipeät ja jäykät.  Ei niitä kutoessa satu yhtään, mutta öisin sormia särkee välillä ihan unta häiritsevästi. Katsotaan nyt, kuinka monta iltaa jaksan pitää sormeni levossa.

Tämän ruusun kera toivotan uudet lukijani lämpimästi tervetulleiksi blogini pariin. Ja mukavaa viikonvaihdetta kaikille, sehän on jälleen huomenissa.