Marraskuun ensimmäisenä sunnuntaina

Harmaatakin harmaampi päivä, ei kuitenkaan sateinen. Pimeyden määrän tajuaa vasta sitten, kun lähtee kameran kanssa pihalle ja yrittää tähtäillä objektiivin läpi otollisia kuvauskohteita. Valo ei tahdo millään riittää, vaan nappuloita on väännettävä ja säädettävä. Väriä kuitenkin vielä löytyy, vaikka yleissävy onkin melko ruskea. Monissa ruusupensaissa lehtiä on yhä ja niiden väritys vaihtelee keltaisen sävyistä punaisiin. Runsas kosteus näytti vaatimattomassa +3 asteessa tiivistyvän lehdille lähes kimaltavaksi huurteeksi.

Vein aamupäivällä Ukkokullan kanssa lauantaisaunassa käyneen Pojan kotiinsa ja paluumatkalla kävin parissakin kaupassa etsimässä lisää oksasuojia omenapuille. Hurjan paljon joka paikassa oli ihmisiä ja autolle joutui pitkään etsimään vapaata parkkipaikkaa. En ole kovin innostunut käymään kaupoissa sen enempää lauantaisin kuin sunnuntaisinkaan, mutta koska meiltä on aina lähdettävä autolla johonkin suuntaan, kun jotain erityistä kaupasta tarvitsee, pyrin yhdistämään kauppakäynnit muihin pakollisiin autoreissuihin. Siksi tungin itseni sinnikkääsi muiden sunnuntaishoppailijoiden joukkoon. Harmillista on se, että harvoin löytää etsimänsä ensimmäisestä kaupasta, vaan samalla reissulla saa ravata kaupassa jos toisessakin. Sinänsä se välillä ihmetyttää, kun katsoo, miten valtavasti kaikissa kaupoissa on tavaraa. Mutta ei sitten sitä, mitä juuri silloin olet etsimässä. 

Kolmannesta kaupasta löysin riittävän ison säkin auringonkukansiemeniä. Niitä näyttää menevän niin hurjaa vauhtia, ettei kahden kilon pussukalla pitkälle pötkitä. Siispä tällä kertaa ostin samantien 20 kilon säkin ja muutaman pussillisen pähkinöitä. Lintujen ruokkimisesta tuntuu tulleen täällä pääkaupunkiseudullakin varsinainen muotivirtaus, sillä ihmiset ostivat ahkerasti erilaisia ruokinta-automaatteja ja vempaimia sekä tietenkin talipalloja ja siemeniä. Niinpä hyllyt olivatkin aika vajaita tai peräti tyhjiä, mutta onneksi sentään niitä maxisäkkejä oli vielä kaupan. Jälleen kerran huomasin myös sellaisen seikan, että asioille kannattaa lähteä maaseudun suuntaan. Siellä on likimain samat kaupat, mutta huomattavasti väljempää. Ei ruuhkaa, ei ongelmia löytää autolle paikkaa ja usein samat tuotteet ovat paremmin tarjouksessa tai muuten edullisempia, kuin pääkaupunkiseudulla. Asumme siinä mielessä hyvässä paikassa, että voimme valita, lähdemmekö kauppoihin Espooseen tai suuntaammeko auton Vihdin tai Lohjan suuntaan, jotka ovat selkeästi maalaisempia paikkoja.

Hedelmäpuiden rungot suojattiin jänisverkoilla jo perjantaina, mutta jos jälleen tulee paljon lunta, osa oksista on kyllä täysin jänöjen naposteltavana. Etenkin, jos lumi painaa oksia kohti maata. Meidän vielä pieni Valkeakuulaamme on monena talvena toiminut oivallisena jänöjussien evästysksohteena ja menettänyt oksankärkiään ristihuulien vatsoihin. Vanhojen puiden runkoja Ukkokulta suojasi tervapahvilla. Laitoin minä vielä varmuuden vuoksi verkot näille vanhoillekin puille, kun noita verkkoja nyt sattui ylimääräisiä olemaan. En tiedä, kuinka halukkaasti jänöt vanhoja runkoja napostelevat, mutta ei tuosta suojaamisesta nyt niin suurta työtä ole.

Etualalla seisova Huvitus on niin matalakasvuinen, että sitä on vaikea suojata verkolla. Pitäisi varmaan aidata koko puu latvusten leveydeltä, jotta saisi nuo alimmat oksat suojaan. Nyt runkoon on kierretty tervapahtia ja oksiin muovisia runko-/oksasuojia. Ne ovat keveitä ja helposti paikalleen laitettavia sekä pois otettavia. Eivät myöskään maksa paljoa ja näyttävät kestävän useamman vuoden. Joitakin vuosia sitten ostimme ensimmäiset ja tänään tosiaan kävin hakemassa muutaman pötkilön lisää. Bauhausista vihdoin löysin; kolme viiden kappaleen pötköä sai kympillä. Muut omenapuut ja puut ylipäätään ovat pudottaneet lehtensä, mutta Huvitus pitää viimeiseen saakka kiinni lehdistöstään.

Jänöjusseilla lienee vielä runsaasti syötävää luonnossakin, mutta puutarhamme kuuluu erään suuren rusakon vakioreitille. Eilen se käveli varsin verkkaiseen tahtiin metsäpolkua pitkin ja siirtyi loikka-askeliin vasta lähestyessään tietä ja kuullessaan auton saapuvan. Auton mentyä se loikki tien yli ja katosi naapuritalon takaiseen metsikköön. En ole koskaan nähnyt täällä meidän nurkilla samanaikaisesti yhtä rusakkoa tai jänistä enempää, joten tuntuu, että aina näkisi sen yhden ja saman. Ukkokulta kuitenkin kertoi muutama vuosi sitten nähneensä peräti kolme jussia samanaikaisesti, joten luultavasti niitä asustaa täällä enemmänkin. Kunhan maahan tulee lunta, risteilee jänöjen jälkiä hangella sinne tänne.

Kynttilähetket ovat jälleen käsillä oikein kunnolla. Tuikkuja on tullut sisällä poltettua jo pitkään, mutta vasta eilen sytytin ensimmäisen kerran porttiruukkujen lyhtyihin öljykynttilät. Enpä viitsi niitä yleensä käydä päiväksi sammuttamassa, joten saavat palaa niin pitkään, kuin niissä voimaa riittää. Näyttävät pimeässä kauniilta ja tekevät talon enemmän asutumman tuntuiseksi.

Eilen ehdin - ja viitsin pitkästä aikaa leipoa korvapuusteja. Laitetaan nyt näiden herkkujen kuvakin tähän niin kauan, kuin pullat ovat syöntikelpoisia. Vaikka laitoinhan minä osan pakkaseen, jotta kahvin kera on jotain jäystettävää muulloinkin.

Mukavaa alkavaa viikkoa ihan kaikille tasapuolisesti!

 

 

Kivuttiin Vuorenmäen laelle

Mikähän tarmokkuuden puuska minuun ja Ukkokultaan on iskenyt, kun vuoden sisällä on pitänyt kukistaa kaksi käymätöntä kohdetta kotinurkilla. Viime syksynä saimme vihdoin lähdetyksi retkelle läheiselle Ahvenlammelle, jonne sitten tulikin mentyä toisenkin kerran. Toissapäivänä kiipesimme yhdessä ja vakain tuumin parin kilometrin päässä sijaitsevalle korkealla mäelle tai paremminkin kalliolle, Vuorenmäelle. Sinnekin on pitänyt mennä monen monituista kertaa, mutta aina on jäänyt. Sitä voisi jo kutsua saamattomuudeksi, siis sitä, ettei tule kiivenneeksi kotikylän kalliolle kertaakaan 27 vuoden aikana.

Vuorenmäki sijoittuu Vanhan Turuntien ja Eerikinkartanontien väliin ja sitä kiertää talvella valaistu, kunnan ylläpitämä kuntolatu. Vuorenmäen Eerikinkartanontien puoleisella sivulla on ollut vuosikausia hiekkakuoppaan rakennettu urheilukenttä ja nyttemmin myös uusi Vuorenmäen koulu sekä kyläläisten vanhempien yhteistuumin kustantama tekonurmipäällysteinen jalkapallokenttä. Koulun läheisyydestä löytyy myös kyläyhdistyksen rakentama frisbeegolf-rata.

Lasten ollessa pieniä kävin usein naapurin rouvan kanssa töiden jälkeen hiihtämässä muutaman kierroksen ladulla. Sitten lapset kasvoivat ja muuttivat pois kotoa ja myös naapurin rouva muutti naapurikuntaan. Hiihtäminenkin jäi vuosiksi ja nyttemmin hiihtoreissut olen sauvonut lähinnä lähipelloille tehdyllä ladulla.

Vuorenmäki on huikean korkea paikka ja taisimme lähteä kapuamaan sinne sen korkeimmalta reunalta. Ukkokulta vain totesi, että katsos, tuosta lähtee polku kallioiden välistä ja niin sitä mentiin. Sammaleet ja puunjuuret olivat märkiä, joten varovaisesti piti askeleensa sovittaa, ettei livennyt jyhkeiden kivien välistä takaisin lähtöpisteeseen. Kaulassa roikkuvaa kameraakin piti välillä toisella kädellä varjella, ettei se ylös kiivetessä kolissut eteen osuviin kiviin ja kallionkielekkeisiin. 

Jyrkän nousun ja huonokulkuisen maaston vuoksi Vuorenmäki on pysynyt kohtalaisen hyvin luonnontilaisessa muodossa. Alueen koulun puoleisessa päässä on jonkin verran roskia ja viitteitä siitä, että monenlaiset nautintoaineet ovat sulostuttaneen metsään saapuneiden kulkijoiden ajanviettoa. Kallion laelle ei kuitenkaan ollut pahemmin roskia levitelty eikä edes majoja rakenneltu. Olisin voinut kuvitella, että lähellä asuvien rivi- ja omakotitalojen viikarit olisivat enemmänkin käyttäneet aluetta omien leikkiensä tantereena.

Vaikka Vuorenmäki on oikeastaan aika pieni paikka, sieltä löytyy monenlaista maastoa. Sammaleiden peittämiä pehmeämuotoisia kiviä vieri vieressä ja peräkanaa, teräväsärmäisiä lohkareita röykkiöittäin ja sitten taas melko tasaista varvikkoa, jossa kaatuneet puut muodostavat kulkijalle luonnollisen esteradan. 

Vuorenmäen laelle kipuaminen oli oikeastaan retken helpoin osuus, sillä polku nousi isojen lohkareiden välistä suoraan kohti taivasta. Välillä oli isompia tasanteita, joilta saattoi ihailla maisemaa ja alhaalla siintäviä talojen kattoja. Ylemmäs kiivetessä maisema avartui ja näkymä kulki yli vihreiden havupuumetsien. Ihan kotiin saakka ei sentään näkynyt, vaikka katseen suunta olikin oikea. 

Vuorenmäen laella oli syytä sielläkin kävellä varovasti, sillä kulku eteni kiveltä toiselle hyppien, yli runkojen ja joidenkin painaumiin kertyneiden lammikoiden. Otetta ei juurikaan voinut tukea mihinkään, sillä kallion kiipeämispuolella korkeampi kasvillisuus on aika harvaa. Lähinnä joitakin mäntyjä ja pystyyn kuivuneita keloja. Välillä tuli horjahdettua sen verran vinoon, että piti kädellä ottaa tukea sammaleisista kivistä ja kallioista. Hiukan tuntui märältä ja kolealta, mutta ei se matkan tekoa liiemmin haitannut.

Kallioilla loikkiessa ajattelin, kuinka paljon lapsena tykkäsin tällaisista paikoista. Mielikuvitus antoi sen, mikä kenties muuten puuttui ja kaverien kanssa tekemistä riitti kotileikeistä piilosilla oloon ja monenlaisiin peleihin. Ihan näin mahtavaa kalliomaastoa lapsuuden kotieni läheisyydessä ei tosin ole ollut, mutta pienen ihmisen elämässä pienemmätkin kivet olivat suuria lohkareita.

Retkellämme näimme tietenkin lintuja ja muutaman oravan. Varmasti paikalla elää runsaasti pieniä ötököitä, koska paikka on kuitenkin aika rauhallinen ja puut ovat saaneet omia aikojaan lahota ja tuottaa otollisen elinympäristön. Lokakuun loppu ei tietenkään ole paras mahdollinen ajankohta ympäristön eliöstön havainnoimiseen, mutta kenties kiipeämme tulevaisuudessa Vuorenmäelle jonakin toisena vuodenaikana. 

Tällä kävelyreissulla Ukkokulta oli harvinaisen suosiollinen minun kuvauspysähdyksilleni. Yleensä hän kyllästyy jo alkumatkasta ja lakkaa odottamasta minua joka käänteessä. Nyt hän pysähtyi jonkin matkan päähän odottamaan, kunnes olin riittävästi napsinut kuvia. Silti ehkä olisin yksikseni kuvannut enemmän, mutta hyvä näinkin. Olisi harmittanut, jos kamera olisi jäänyt kotiin, enkä olisi saanut kerättyä edes näitä muutamia kuvia muistokseni. 

Helpoin reitti päästä alas Vuorenmäeltä sijoittuu kokonaan vastapäiselle puolelle siitä, mistä kiipesimme ylös. Yritimme jo muutaman kerran aiemmin, mutta aina oli melkoisen jyrkkiä kallioita, eikä kunnollista polkua missään. Ei ollut kiirettä, joten jaksoimme käyttää aikaa turvallisen alastuloreitin löytämiseksi. Yhtä nopeasti, kuin olimme saapuneet Vuorenmäen laelle, olimme sen juurella. Paikalla on aikoinaan ollut tiheä kuusikko, mutta puustoa on karsittu ja juuri täällä on nykyisin frisbeegolfratakin. Metsänpohja on aika kulunutta ja siellä risteilee polkuja sinne tänne. Paikka on suosittu ulkoilijoiden keskuudessa niin kesällä kuin talvellakin ja se liittyy läheisesti Vuorenmäen kouluun sekä sen vierellä oleviin liikuntapaikkoihin.

Parin poutapäivän jälkeen tänään on satanut koko päivän. Kipaisin vain pikaisesti asioilla ja palasin nauttimaan sadepäivästä kotosalla. Kotihommat tuli pääosin tehtyä eilen, joten nyt voi valmistautua vapaan viettämiseen. Pimeän laskeutuessa kävin sytyttämässä ulos kynttilöitä ja kohta laitan muutaman tuikun olkkarin pöydälle. Edessä on hiljainen viikonvaihde pyhäpäivineen. Mukavaa.

Rauhallista pyhäinpäivää teille kaikille!
 

Hiljainen kylätie ei kohta enää ole hiljainen

Niin nämä päivät hurahtavat kiivasta tahtia. Aamulla ajattelee, että tänään teen sitä ja tätä ja sitten onkin jälleen iltapäivä, eikä puoliakaan suunnitelluista hommista ole tullut tehtyä. Viime viikonlopun talviaikaan siirtymisen jälkeen pimeä tulee nyt aikaisemmin ja valoisa aika hupenee hetkessä. Lokakuun loppupuoli on ollut hyvin lämmin, viime yötä ja tätä päivää lukuunottamatta. Parhaina päivinä mittari on kivunnut +10 asteeseen ja mukana roikkuneet käsineet on pitänyt tunkea takin taskuun. Alkuviikolle luvattu syysmyräkkäkin taisi ohittaa meidät Baltian kautta ja saimme vain jokusen aikaa vettä oikein kunnolla. Levittihän se normaalia navakampi tuuli haravoimattomat puunlehdet pitkin pihaa ja toki myös irroitti syreenien lehdet - vihdoin ja viimein.

Eilen saimme vihdoin irroitettua sen verran yhteistä aikaa Ukkokullan kanssa, että pääsimme kunnon päiväkävelylle. Pitkän parisuhteen paras puoli on samanlainen ajatusmaailma ja eilen huomasimme useammankin asian kohdalla ajatustemme kulkevan aivan samoja reittejä. Toinen kun sanoi jotain, oli siihen pakko todeta, että juuri olin sanomassa ihan samaa. Tuli tehtyä pitkä kävelyreissu ja oltua ulkona oikein kunnolla.

Vuosia suunnitteilla ollut tieremontti on vihdoin lähestymässä meidän kotikulmia. Aina ei uudet tuulet tuo pelkästään parannuksia, sillä tuossa yllä oleva kaivuri on raivannut tieltään pois upeat kriikunat, syreenit ja pari vanhaa vaahteraa. Tähän on tulossa kevyen liikenteen raitti ja ehkä myös korttelileikkipaikka, mutta silti valmistelutyöt ovat melko massiiviset.

Ehkä sittenkin olisin mieluummin halunnut jatkaa kävelyretkiä tällaisessa maisemassa. Kesän alussa reitin varrella tuoksuivat vanhat syreenit ja loppukesästä saattoi poimia kypsyviä kriikunoita. Tällä paikalla on saattanut ihailla vanhojen vaahteroiden upeaa syysväritystä ja keräillä niiden lehtiä askartelua varten. Todennäköisesti uusi raitti päällystetään asfaltilla ja menee totisesti useita vuosia, ennen kuin minkäänlainen kasvusto saavuttaa  tällaista vihreää runsautta, josta olemme nämä kuluneet vuodet saaneet nauttia.

Aivan tuon edellisen paikan läheisyydessä kasvaa näitä upeita lehtikuusia. Osa niistä on jo kaadettu, kuinka käynee näille vielä pystyssä oleville. Toki on mukavaa, että kotinurkkamme saa vihdoin kunnon katuvalaistuksen ja villinä surraava liikenne pyritään laittamaan jonkinlaiseen kuriin. Silti ihmettelen, onko tarpeellista rakentaa valmiille asuinalueelle niin mahtavia baanoja,kuin mitä tämä meidän rakennusprojektimme näyttää tekevän. Lähellä sijaitsevalta ranta-alueelta on kaikkien talojen vanhat orapihlaja-, kuusi- ja syreeniaidat kaadettu, jotta tilalle saataisiin monta metriä leveä tie jalkakäytävineen. Asukkaat eivät tällaista massiivista tierakentamista halunneet, mutta ei heitä kuunneltu. Kevyempikin ratkaisu olisi ollut heille riittävä, ehkä se olisi tullut myös sen verran halvemmaksi, ettei niin paljon kunnan työntekijöitä tarvitsisi ensi vuonna irtisanoa tai lomauttaa.

Kylän halki kulkee vanha Turuntie, jonka varteen kymmenisen vuotta sitten rakennettiin vihdoin kevyen liikenteen reitti. Silloin käytiin kovaa kinastelua, pitäisiko tuo komea kuusirivistö säilyttää vai kaataa. Kuusiaidan säilyttämisen puolella oli niin paljon kannattajia, että yhdistetty kävelytie-pyörätie rakennettiin kulkemaan kuusiaidan viereen ja hyvin siinä on mahtunut kulkemaan. Kovalla tuulella ja etenkin sateella huomaa, miten paljon isot kuuset suojaavat kulkijaa.

Eilen tehtiin tosiaan pitkä ja mukava kävelyretki, mutta siitä toiste. Tänään oli aamulla jälleen alapiha valkoisessa huurteessa pakkasyön jäljiltä. Sen sijaan, että olisin suunnitelmani mukaan lähtenyt haravoimaan, ryhdyinkin siivoamaan sisällä. Viime viikolla jäivät normaalit viikkohommat väliin, kun oli useampana päivänä vanhempien kyydityksiä. Tälle viikolle osui vain yksi käynti silmäklinikalla isän kanssa. Kahden viikon kuluttua hänelle tehdään glaukoomaleikkaus toiseen silmään. 

Nyt on koti siivottu, lakanatkin vaihdettu ja ehdin vielä pihalle sen verran haravoimaan, että syysmyrskyn lennättämät lehdet on haravoitu. Lopetellessamme päiväruokaa, huomasin marjakuusen alla jälleen vipinää. Kaikenlaisia pikkulintuja on käynyt päivittäin napsimassa auringonkukansiemeniä ja pähkinöitä. Onpa siellä välillä istunut oravakin piilottamassa ruokaa multaan. Tänään vierailulle lennähti kaksi punatulkkua, jotka kyllä ilahduttivat tosi paljon. Järkkärissäni ei ole zoomia, joten kuvaamisessa oli tyydyttävä pokkarin zoomaukseen. Sainpa kuitenkin ikuistettua nuo palleroiset tulkut.

 

Päivä kirjamessuilla

Eilinen päivä hurahti kirjamessuilla. Ehken olisi siellä niin pitkään viihtynyt, mutta olin sopinut treffit Pojan kanssa ja hän ehti paikalle vasta puolen päivän jälkeen. Valtavastihan tapahtumaan oli ihmisiä tullut, joten ajoittain alkoi tympiä jatkuva tungos ja meteli. Aina on mieleni tehnyt kirjamessuille, enkä ole tullut menneeksi, joten nyt on sekin nähty ja koettu ja mieliteko tyydytetty. Paljonhan siellä pyöri tuttuja julkkiksia kirjamaailmasta ja ihan olivat tavallisen näköisiä ihmisiä, kuten olettaa saattaakin. Jopa tavallistakin tavallisempia, kun näki heitä ilman kuvauksia varten tällättyjä vaatteita ja meikkejä. Miten sitä ruudun ja sivun tällä puolen tuleekin kuviteltua, että julkkikset olisivat jotenkin hienompia tai parempia kuin me tavalliset tallaajat.

Jaakko Selin esittelemässä kirjaansa

Erilaisia kirjailijahaastatteluja oli samanaikaisesti useita ympäri hallia; sekä kustantajien omilla standeilla että isommilla haastatteluja varten rakennetuilla lavoilla. Mielenkiintoisimmat haastattelut oli tietenkin ajoitettu myöhäisiltapäivään ja iltaan ja niihin oli tietenkin melkoinen tungos. Parin lavan äärellä istuin hetken aikaa kuuntelemassa, mutta minua häiritsi yleinen hälinä ja ihmisten poukkoilu istuinten lomassa. Lisäksi olisin mielelläni toivonut mahdollisuutta esittää yleisökysymyksiä, mutta kaiketi haastattelut oli pitkälti etukäteen sanoitettu ja ajastettu.

No, oliko kirjamessuilla sitten edullisia kirjoja? Oikeastaan ei. Parilla isolla kirjakauppaketjulla oli 20 %:n alennus kaikista kirjoista. Ja paljon oli monenlaisia tarjouksia sekä tietenkin vanhempien kirjojen alennuksia. Uutuuskirjojen hinnat liikkuvat 30-40 euron hinnoissa, joten alennuksen jälkeenkin jää vielä aika iso summa. Joulu on kirjamyynnille erinomaista aikaa, joten eipä kirjoja kovin edullisesti nyt kannattaisi myydäkään. Kirjamessuja parempia tarjouksia kyllä yleensä saa niin kirjakaupoista kuin yleisösuosikkien ollessa kyseessä myös marketeista. 

Parasta minusta kirjamessuilla oli runsas antikvaaristen kirjakauppojen edustus. Niitä oli tullut eri puolilta Suomea, mutta tietenkin eniten pääkaupunkiseudulta. Useimmat antikvaariset kirjakaupat ovat pieniä kivijalkakauppoja ja jotain teosta etsiessä joutuu käyttämään runsaasti aikaa ja vaivaa käydäkseen edes muutamassa kaupassa. Kirjamessuilla saattoi vierailla hyvin monessa vanhojen kirjojen kaupassa ja vaikka ne olivat tuoneet luonnollisesti vain osan tuotteistaan esille, oli kauppiaiden asiantuntemus ja tietämys hyvin messuvieraiden käytössä.

Messuille mennessäni minulla oli pitkä lista harkittavia ostoksia, mutta tietenkin budjetti asetti melkoisesti rajoituksia hankinnoille. Jouduin seisomaan pitkään monien mielenkiintoisten kirjojen äärellä ja tekemään rankkoja valintoja, sillä mitenkään ei rahat olisi kaikkiin riittänyt. Punnitsin kirjoja ja pohdin, minkä niistä voisin käydä lainaamassa myöhemmin kirjastosta, minkä kenties ostaisin joskus alennusmyynnistä tai löytyisikö muita mahdollisuuksia päästä noita kirjoja lukemaan. 

Muutamia ns. must-ostoksia tein eli kolme kirjaa tuleviksi lahjoiksi. Niiden nimiä en nyt tässä julkisesti kerro, jotta yllätys pysyisi ylllätyksenä. Itselleni ostin Hobboksin osastolta kympin tarjoushintaan tuon Bill Laws:n "50 kasvia, jotka muuttivat maailmaa". Se esittelee sanoin ja kuvin ihmiskunnan historiaan vaikuttaneita kasveja, joiden löytämisen, jalostamisen ja hyödyntämisen ohella tarkastellaan niiden taloudellisia, poliittisia ja kulttuurisia merkityksiä. Kirja on viime vuonna ilmestynyt ja jo lyhyen selailun perusteella aika mielenkiintoinen teos, joka sopii erinomaisesti puutarhakirjojeni jatkoksi. 

Toinen hyvä löytö, joskaan ei itselleni, on Renata Grahamin "Koruntekijän käsikirja". Aiheesta löytyi useitakin erilaisia kirjoja, mutta minusta tämä näyttää varsin perusteelliselta, kuvitus on melko yksityiskohtaista ja selkeää sekä kaunista. Jos itse tekisin koruja, tämä kuuluisi ehdottomasti perusoppaisiini.

Samanaikaisesti kirjamessujen kanssa oli Ruoka & Viini & Hyvä elämä, Musiikki ja Art Forum -messut. Art Forumia mainostettiin "Tule, koe, nauti ja hanki upeaa taidetta kotiin", mutta aika vähän paikalla oli taidetta. Iso alue kaikui avaraa tyhjyyttä. Joitakin maalauksia ja ehkä hieman enemmän veistoksia. Mieleen jäivät Merja Rankin Pilvenkantaja, Seija Rusthollkarhun Rauhaa rakastava kissa ja tuo hiottu kivi, jonka nimi on Kotilo, mutta jonka tekijä unohtui kuvasta. En tiedä, miksi kiven nimeksi oli annettu tuo Kotilo, minua kuitenkin viehätti kiven sileys ja varmasti tuollaista veistosta tulisi omassa kodissa siliteltyä kerran jos toisenkin.
 

Brittiläiseen fudgeen moni on varmasti jo päässyt tutustumaan. Käyväthän nuo englantilaiset nykyisin esittelemässä ja myymässä näitä värikkäitä makeisia monilla markkinoilla ja Helsingissä, Kampin kauppakeskuksessakin olen nähnyt myyntitiskin. Fudge-makeiset vastaavat ehkä meikäläisen toffeeta. Niitä löytyy hyvin eri tavoin maustettuna. Palat ovat isoja ja melko painavia, joten muutamaan maistiaiskuutioon menee helposti pitkä penni, ellei ole varovainen. Fudge-pöydän vieressä oli brittien herkkupöytä maustettuna kukikkailla astioilla. Lähinnä kuppeja ja mukeja, mutta myös kaksi kokonaista astiastoa. Malleja on valmistettu pari sataa vuotta ilman suuriakaan muutoksia. Englantilainen posliini on aika kevyttä ja ohutta, jotta tee tai kahvi pääsisi kupissa pääosaan.

Ruoka & Viini & Hyvä elämä oli yhtäkuin muutama viinipiste, joissa pääsi maksusta maistelemaan viinejä. Lisäksi paikalla oli jonkin verran italialaisia juustoja, saksalaisia makkaroita ja muutamia leipomoita esittelemässä tuotteitaan. Erikoiskahveja ja niiden valmistukseen tarvittavia laitteita löytyi useammastakin pisteestä. Mikä sitten oli sitä hyvää elämää? Silmälasien puhdistussuihke, magneettikorut vaiko Nanson T-paidat. Se jäi vähän epäselväksi.

Musiikki-puoli jäi oikeastaan likimain kokonaan minulta pimentoon. Sisääntuloportaiden ja kirjastandien välissä oli joitakin soitinstandeja, joissa koululaiset näyttivät ahkerasti testaavan kitaroita ja rumpuja. Onneksi vahvistimet oli jätetty liittämättä soittimiin.

Messuilla kierrellessä tulee tietenkin nälkä ja jano. Alkuun olin ajatellut käyväni jopa lounastamassa Messukeskuksessa, mutta hiukan hintoja katsellessa tämä ajatus pakeni pikaisesti päästäni ja tyydyimme kahviin ja croisanttiin, joista niistäkin sai maksaa itsensä kipeäksi. Vapaan pöydän löytäminen olikin erityisen vaikeaa ja kun sellaisen löysi, joutui jonkin aikaa miettimään, miten ihmeessä saa kassinsa ja mahdollisen ostospussinsa sijoitettua pois omista ja muiden kahvilavieraiden jaloista. Tai mahtumaan edes omiin jalkoihinsa, kun sielläkin tilaa riitti juuri ja juuri omille nelikymppisille. Messukeskuksen ravintolamaailmoineen mainostettiin hiljattain uudistuneen. Tässä olisi ollut suunnittelijoille erinomainen paikka miettiä messukävijöiden mukavuutta myös mukana kannettavien tavaroiden osalta. Takit saattoi sisään saapuessaan jättää 2,50 euron takkihintaan narikkaan, mutta mihin kenties messuille matkaan tarttuneet kirjakassit ja muut kannettavat. Monilla messuvierailla näytti olevan mukanaan vedettävät kauppakassit. Olkoot mummokasseja tai mitä vain, mutta oivallinen ratkaisu painavien tavaroiden kuljettamiseen. Pitääpä miettiä kevään puutarhamessujen tullessa ajankohtaisiksi.

Suklainen lohikäärme Fazerin osastolla

Kaiken kaikkiaan päivä kirjamessuilla oli raikas poikkeus tavalliseen arkeen. Erityisen mukavaa on liikkua maailmalla Pojan kanssa. Hän on aina reipas ja iloinen, ei ruikuta eikä marise. Kuuntelin hänen jutustelujaan antikvaaristen kirjakauppiaiden kanssa ja olin ylpeä hänen asiallisesta ja kohteliaasta käytöksestään sekä mahtavasta tietomäärästään. Jos talsiminen pitkillä käytävillä väsyttikin, pysyi mieli koko ajan iloisena ja avoimena.

Ulkoilua haravan kanssa

Parin päivän haravointi- ja pihasiivoussessio on nyt ohi. Hiekkakäytävät on putsattu ja meninpä sitten rapsuttamaan vielä nurmikkoakin, kun eilinen tuuli riipi omenapuista lehdet pitkin alapihaa. Kovin on ollut sää harmaata ja kosteaa. Päiväaikaan ei sentään ole satanut - iltaisin kylläkin - mutta silti vaatteet olivat sisään tullessa lähes märkiä. Kymmenen asteen lämpötila on taannut mukavan oloisia ulkoiluhetkiä. Eilen piti välillä pysähtyä kuuntelemaan kovan tuulen huminaa ja katsella isojen puiden huojumista. 

Ehkä haravoiminen sinänsä ei ole enää parin tunnin jälkeen kovin mukavaa, mutta ulkona on vain niin kiva olla. Ja erityisen kivaa siitä tekee lopputulos, joka näkyy jo parin kottikärryllisen haravoinnin hoiduttua. Joskus on käynyt niin, että pihan siivoamiseen ei ole syksyllä riittänyt aikaa ja innostusta. Arvatkaa vaan, ottaako sitten keväällä pattiin, kun työtä on kaksinverroin enemmän. Minusta on paljon mukavampi käyttää kevät kaiken uuden ihmettelemiseen, kuin siivota syksyisiä lehtikasoja pois. Ne kun ovat yleensä talven jäljiltä melkoisen limaisia ja painavia siivottavia.

Olen usein miettinyt syksyllä lehtien intoa kirjoittaa talventörröttäjistä. Kuinka kannattaa jättää perennoja pystyyn pakkasen purtaviksi ja huurruttamiksi. Olisiko nuo artikkelit suoria käännöksiä muista kielistä? Vaikkapa sellaisista maista, joissa lunta ei tule talvisin metritolkulla peittämään kaikki valkoiseen massaan. Silloin kyllä ymmärrän ajatuksen kauniista talventörröttäjistä. Minulla on tapana leikata loppusyksystä pidemmät perennat lyhyiksi. Siis ne, jotka vielä sattuvat pystyssä seisomaan. Useimmathan makaavat aika limaisina myttyinä pitkin pituuttaan kukkapenkeissä. Jos vain lunta tulee, ja useimmiten sitä kuitenkin melko paljon tulee, meillä kaikki kukkapenkit peittyvät raskaaseen lumihankeen, eikä sieltä vähälumisinakaan talvina pahemmin mitään törröttäjiä näy. Jopa monet pensaat, kuten angervot ja syyshortensiat taipuvat lumitaakan alle. Vuorimännytkään eivät paksusta lumesta mihinkään törrötä ennen kevätaurinkoa.

Meidän ja naapurin rajalla kasvaa jonkinsorttista angervoa. Edellinen naapuri istutti niitä peittämään rinnettä ja aitaa. Pensas on levinnyt meidänkin puolelle, joka ei minua yhtään häiritse, sillä tuolle nurkkaukselle en ole parempaakaan käyttöä keksinyt. Pensas tulee keväällä aikaisin lehteen ja kukkii kauniilla valkoisella kukalla. Ainoa ongelma on meidän vaahteran lehtisadon tarttuminen pensaisiin ja siellä ne pysyvät, ellen käy yksitellen niitä pois poimimassa. Käsittämätöntä on se, että tuuli kyllä irrottelee ja riipii kuivuvia lehtiä sinne tänne, mutta muuten niiden poistaminen vaatii ihmiskäden vankkaa otetta. Toistaiseksi vaahteranlehdet olkoon pusikossa, ehkä tässä tulee vielä tekemisen puutetta ja silloin voin käydä tähän ongelmaan käsiksi.

Kuva on eilispäivältä, jonka jälkeen olen alapihalla haravaa heilutellut.

En tiedä, saatteko te äkillisiä toimintaspurtteja, joiden seurauksena tapahtuu hetkessä isoja muutoksia. Minä saan. Joskus joku asia saattaa pitkäänkin muhia jossain takaraivon sopessa, mutta aina ei mitään pienen pientä muhimistakaan tarvita. Tietty asia yksinkertaisesti alkaa nyppimään ja sitten tapahtuu. Viime viikolla iski toimintaspurtti ja sen seurauksena leikkasin olopihan rinteessä kasvavat aroniat tapille. Ainakin meillä aroniat tuppaavat risuuntumaan alaosistaan. Lehtiä on vain pensaiden latvoissa ja pensaat näyttävät rumilta. Varmasti risuinen näkymä oli porautunut jonnekin alitajuntaani ja se tarvitsi vain pienen sysäyksen muuttuakseen toiminnaksi. No, aroniat on näin leikattu muutaman kerran aiemminkin ja sieltä ne taas kasvavat. Ehkä niitä olisi parempi leikata useammin, mutta kerralla maltillisemmin. Josko ne sitten pysyisivät tuuheampina ja nätimpinä.

Aina keväisin ja syksyisin pääsen ihailemaan tätä upeaa kiveä ja sen vieläkin upeampaa sammalpeitettä. Kivi on meidän, mutta kunnan tontilla. Aikanaan alapihaa tasoittanut kaivurikuski kippasi tuon kiven tontilta pois ja sitä olen jaksanut murehtia vuodesta toiseen. Nyt toivon, että lähivuosina metsikköön rakennettava läpikulkureitti toisi paikalle sen verran jämerää kalustoa, että voisin pyytää niiden kuskia nakkaamaan kiven takaisin meidän puolelle. Miesvoimin tuota kiveä ei kyllä liikuteta.

Uskokaa tai älkää, mutta taivaalla vikkelällä vauhdilla kulkevien pilvien lomassa näkyy sinisiä aukkoja. Aivan kuin aurinkokin pilkistäisi jostain välistä, eikä täällä työhuoneessa ei enää tarvita keinovalaistusta. Niin pimeää on tässä parin päivän aikana ollut, että päivälläkin on pitänyt valot sytyttää. Eilen meiltä napsahti neljän maissa sähköt pois ja olivat poissa kokonaisen tunnin. Alkuvuosina täällä asuessamme se oli varsin tavallista, kun sähköt kulkivat ilmajohdoissa ja olivat alttiina koville tuulille. Nyttemmin ei juurikaan tarvitse sähkökatkoja pelätä. Mitä nyt se parin vuoden takainen vuoden vaihteen myrsky, joka katkoi sähköjä pitkiksi ajoiksi aika monilta kansalaisilta meidän lisäksemme.

Juuso se ei näistä syysilmoista oikein tykkää. Kunhan vikkelästi käy Ukkokullan kanssa tarpeillaan metsän reunassa ja haluaa milteipä saman tien takaisin sisälle lämmittelemään. Aika paljon se nukkuu, mutta muutamana päivänä ollaan taas leikitty illansuussa hetki piilosta tai narun kiinni ottamista. Ulkopuolisesta saattaisi näyttää hivenen hölmöltä, kun aikuinen nainen juoksee huoneesta toiseen kissan kanssa. Näyttäköön miltä näyttää, mutta se on niin hauskaa. Joka kerran on yhtä mainio näkymä, kuinka iso kissa menee verhon taakse niin, että koko takapuoli pörhöllään olevine häntineen jää näkyviin. Siellä se kissa odottaa, että tulen sanomaan sille PÖÖ ja taas mennään jonnekin toiseen paikkaan olemaan "muka piilossa". Välillä Juuso tietenkin syöksyy piilostaan minua kohti selkä köyristettynä ja kaikki karvat pörhöllään. Kerrassaan pelottavana. Ja sitten juostaan sellaisella töminällä, että voisi kuvitella vähintäänkin etelävaltioiden ratsuväen hyökkäävän meidän olkkarissa. Tätä jatkuu, kunnes Juuso yhtäkkiä tömähtää matolle loikomaan ja siihen leikki loppuu. Se on sen näköinen, kuin se ei olisi ikinä muuta tehnytkään, kuin maannut matolla. Ei ainakaan leikkinyt mamman kanssa piilosta eikä laukannut ratsuväen lailla ympäri huushollia.

No niin, nyt on hyvä olo minulla ja kissalla. Piha on siivottu ja pyykkiä pesty. Koko eukko on suihkunraikas ja kissalla vatsa täynnä. Huomenna aion mennä Pojan kanssa kirjamessuille. Joka vuosi olen kovasti menossa, enkä sitten menekään. Nyt on treffit sovittu messuhallin aulaan ja messuohjelmaakin olen jo ehtinyt selailla. Toivottavasti kirjojen äärelle päästessä järki pysyy päässä ja kortti kukkarossa. Tai jos kukkaron aukaisenkin, niin ainakin kohtuuden rajoissa.