Sateinen arkipäivä oli sopiva ajankohta käyttää loppukesästä lahjaksi saamaani museokorttia. Amos Rexissä avautui uusi Birger Carlstedt -näyttely, enkä koko Amos Rexiäkään ole vielä ehtinyt katsastaa. Tavallisesti ajan bussilla suoraan Kampin bussiterminaaliin, mutta nyt jäin Kansallismuseon pysäkillä pois ja kävelin musiikkitalon vierestä katsomaan Oodia, uutta ja paljon kehuttua keskustakirjastoa.
Oodi kerää katseita jo kaukaa, mutta sen sisäänkäynnin edustalla vasta sen valtavan koon ymmärtää konkreettisesti. Korkealla pään yläpuolella kaartuva puinen kattorakennelma on vaikuttava ja kaunis. Olin ihastunut ja olen yhä.
Sisältä rakennus tuntui odotettua pienemmältä. Kovin tarkkaan en kaikkia tiloja kolunnut, vaan keskityin katselemaan rakennusta yleisesti.
Nousin ala-aulasta 3. kerroksen isoon kirjastotilaan Töölönlahden puoleisia kierreportaita pitkin (aika keskellä rakennusta ne itse asiassa ovat). Portaikon seinämä muodostaa Otto Karvosen Omistuskirjoitus -nimisen teoksen. Teos sisältää 381 sanaa, jotka kerättiin kirjaston verkkosivuilla. Kuka tahansa sai ehdottaa, kenelle kirjasto tulisi omistaa.
Oodissa on lukuisia tiloja erilaisia tarkoituksia varten. Rakennus on enemmän kuin kirjasto. Se on kaupunkilaisten monitoimitila, olohuone. Ihmisiä istui siellä sun täällä, monilla läppäri sylissään. Olen kuullut paljon kommentteja, ettei Oodista tullutkaan paljon odotettua keskustakirjastoa, vaan yksi uusi tapaamis- ja oleilupaikka lisää. Kirjasto ehkä olisi ansainnut enemmän tilaa ja huomiota, mutta kyllä se mielestäni ihan hyvin oli läsnä. Monet lukevat tänä päivänä yhä vähemmän, joten toivottavasti upea tila houkuttelee kävijöitä tutustumaan myös kirjojen maailmaan.
Töölönlahden alueesta on vähitellen muodostunut pääkaupungin kulttuuria tarjoavien rakennusten keskittymä. Finlandiatalo (Alvar Aallon vuonna 1962 suunnittelema rakennus valmistui vuonna 1971) on jo kauan tarjonnut tilan konserteille, kokouksille ja monille muille isoja joukkoja kerääville tilaisuuksille. Sen takaa, ei niin kaukaa, löytyy myös ooppera.
Hakasalmen huvila, vaaleanpunainen rakennus, on v. 1846 rakennettu Aurora Karamzinin huvila ja koti, jossa hän asui kuolemaansa 1902 saakka. Vuodesta 1912 Hakasalmen huvilassa on ollut Helsingin kaupunginmuseon toimintaa. Nykyisin huvila näyttää puristuvan Finlandiatalon ja Musiikkitalon väliin. Siellä se edelleen elää pienen puiston keskellä.
Tummahipiäinen musiikkitalo sijaitsee vastapäätä uutta Oodia. Kovin vanha ei musiikkitalo ole. Se avattiin yleisölle vihdoin elokuussa 2011. Musiikkitalon on suunnitellut turkulainen LPR-Arkkitehdit Oy. Minusta musiikkitalo on erinomainen estradi klassiselle musiikille. Makuasia tietenkin, mutta kunnon rokkimusiikille se on liian hieno ja jäykkä paikka.
Yhdysvaltalaisen arkkitehdin Steven Hollin suunnittelema nykytaiteen museo Kiasma valmistui 1998. Rakennus on alusta lähtien herättänyt paljon keskustelua niin ulkomuotonsa kuin sijaintinsa vuoksi. Tuntuihan se alkuun hieman kummajaiselta, mutta nykyisin siihen on jo totuttu.
Kulttuurikokonaisuutta sopii hyvin hallitsemaan ja vähän ylempää katselemaan v. 1931 valmistunut Eduskuntatalo, jonka suunnitteli arkkitehtitoimisto Borg-Siren-Åberg (kilpailuehdotuksen varsinainen laatija J.S. Siren) ehdotuksellaan Oratoribus (Puhujille).
Töölönlahti ja sen ympärille nousseet rakennukset näkyvät hyvin Oodin kolmannen kerroksen terassilta. Kaukana keskellä näkyy myös Olympiastadion.
Oodin isot ikkunat on osittain valkeapilkkuiset. Ikäänkuin sadepisaroiden täplittämät. En tiedä, onko ikkunoiden pintakuvioinnin tarkoitus suodattaa auringonvalon paahdetta vai onko kyseessä arkkitehtoninen elementti. Kansallismuseon torni Musiikkitalon takana näkyy hyvin Oodin ikkunoista.
Oodista kävelinkin pienen mutkan kautta Amos Rexin museoon tutustumaan Birger Carlstedtin juuri avautuneeseen näyttelyyn. Birger Carlstedt (1907-1975) on Helsingissä syntynyt taiteilija. Näin uutisissa jutun tästä näyttelystä ja Carlstedtin teoksista ja ajattelin, että nyt olisi oiva aika käydä katsomassa sekä näyttely että viime vuonna avautunut uusi museo.
Jonkin verran oli jo jonoa museon ovelle kerääntynyt, mutta se eteni nopeasti. Katutason aulasta portaita alas itse museoon laskeutuessani katse kohdistui ikkunaan, josta avautui näkymä Lasipalatsin toiselle puolelle. Siellä ovat Amos Rex -museon jännän muotoiset kattoikkunat ja vanha linja-autoterminaali.
Taulujen sijasta huomioni taisi enemmän kohdistua museon rakennelmiin. Minkäänlaista maanalaisen tilan ahdasta tunnetta ei museossa tullut. Isoista kattoikkunoista tulee luonnonvaloa ja muutenkin ne korottavat tilaa.
Kyllä maalauksetkin kiinnostivat. Carlstedt on ollut hyvin monipuolinen taiteilija. Hän on modernismin edelläkävijä, abstraktin taiteen uranuurtaja ja monilahjakas. Maalauksen lisäksi hän työskenteli sisustustussuunnittelun, muotoilun ja lavastuksen sekä monumentaalimaalauksen parissa.
Carlstedtin teoksia pääsi hyvin katselemaan sekä läheltä että kauempaa. Hänen erilaiset maalauskautensa oli ryhmitelty selkeästi. Näyttelytilan ovella oli mahdollisuus ottaa taiteilijasta kertovan pienen kirjasen helpottamaan teoksiin tutustumista.
Museossa on otettu huomioon myös esteettömyys. Oikealla olevasta mustasta oviaukosta oli pääsy hisseille. Ei siis tarvitse kulkea pitkiä portaita pitkin. Tykkäsin siitä, että oviaukot olivat tuollaisia mustia aukkoja valkoisessa seinässä. Luonnollisesti tummemmissa tiloissa on valaistus, ei siellä tarvitse pimeässä harhailla.
Ala-aulan katto on myös hieno. Luultavasti valkoisilla kiehkuroilla on piilotettu monet ilmastointiputket ja sähköjohdot. Mietin pitkään pää kenossa kattoa katsellen, mistä materiaalista kiehkurat on tehty. Tuskin ne paperia ovat.
Toinenkin ikkunanäkymä museossa oli minusta hieno, kuin maalaus sekin. Pyöreästä ikkunasta näkyy Lasipalatsirakennuksen elokuvateatteripäädyn seinällä oleva ovi portaineen.
Antoisa retki, jonka jälkeen olikin kiva palata kotiin.
