Ateneum: Gallen-Kallela, Klimt & Wien

 

Gallen-Kallela, Klimt & Wien Ateneumissa 1.2.2026 saakka

Akseli Gallen-Kallela oli mukana Gustav Klimtin johdolla perustetussa, taidetta uudistaneessa sesessio-liikkeessä. Taiteilijoita yhdisti kiinnostus moderniin elämäntapaan. Kuvataiteen lisäksi näyttelyssä on esillä valokuvia, muotoilua arjen esineistä koruihin ja muotiin. Gustav Klimtin teoksia on ensimmäistä kertaa esillä Suomessa. Siinä riittävästi houkutusta käydä katsomassa näyttely.

Osa Klimtin Beethoven-friisistä, maalattu Beethovenin 75-vuotisjuhlanäyttelyyn.

Näyttelyn alussa olin hiukan pettynyt, kun esillä näyttää olevan enimmäkseen Gallen-Kallelan  teoksia. Niistä monet olen nähnyt aiemminkin. Olin valmistautunut katselemaan Gustaf Klimtin maalauksia. Niitäkin oli nähtävillä, kunhan jaksoin kiertää salit loppuun saakka.

Gustav Klimt: Suudelma/portfolion lehti

Klimtin (1862-1918) maalauksissa tunnusomaista on kullan väriset taustat ja mosaiikkimaisuus. Suudelma-maalaus lienee yksi hänen tunnetuimpia teoksiaan.

Akseli Gallen-Kallela: Taiteilijan äiti 

Aika pian vapauduin ennakko-odotuksistani. Kykenin syventymään näkemiini teoksiin. Väkeä oli paljon, minkä vuoksi välillä joutui odottamaan päästäkseen katsomaan haluamaansa teosta lähempää. Olihan siellä Gallen-Kallelaltakin teoksia, joita en ainakaan muista nähneeni aikaisemmin. Hän on toki maalannut paljon muutakin kuin kansallisromanttisia maisemia ja Kalevala-aiheita.

Taiteilijan äitiä kuvaava maalaus on minusta kuin aikansa valokuva. 

Secession-talo, Wien

Sesession-liikkeellä on Wienissä oma art nouveau-tyylinen näyttelypaviljonki, joka valmistui 1897-1898. Rakennus vaurioitui pahasti 1945. Täydellinen remontti tehtiin rakennukselle 1985.

Art nouveau- tai jugend -liikettä kutsuttiin Itävallassa sesessionismiksi. Sesessionistien päätavoite oli kaikkien taiteenlajien tasa-arvo.

Kukkaruukku

Sesession-liikkeen taide ulottui maalauksien lisäksi lähes kaikkeen, mitä ihminen arjessaan tarvitsee. 

Kokolman Moser: Syklaamiasetelma 

Maalauksessa on saman tapainen ruukku, jonka näin viereisessä lasivitriinissä. Mielihyvin ottaisin tuollaisen ruukun omalle ikkunalaudalle tai puutarhapöydälle.

Koloman Muser: Tapetti

Näyttelyssä on esillä myös tapetteja. Tässä Koloman Muserin suunnittelema tapetti kauempaa kuvattuna...

Edellisen kuvan Kolomanin tapetti lähempää kuvattuna.

...ja lähikuva samaisesta tapetista. Aika jännä, eikö vain?

Maalausten, tapettien, astioiden, huonekalujen ja monien muiden tarpeiden lisäksi taidesuunta ulottui myös vaatteisiin. Suuntaus näkyy hyvin mm. kuvioinnissa.

Vasemmalla sininen vaate on samanlainen, jollaiseen Gustav Klimt pukeutui mielellään taidetta tehdessään ja muulloinkin. Valkoinen puku on taasen ns. reformipuku. Reformipuvun uuden muodon oli tarkoitus vapauttaa nainen ampiaisvyötärön ihanteesta ja korsetin puristuksesta.

Näyttelyssä on esillä itävaltalaisen muotisuunnittelija Emilia Flögen reformipukuja. Flöge oli liikenainen ja pitkäaikaisin Gustav Klimtin kumppani.  

Näyttelyssä on paljon katsottavaa ja niin myös omaksuttavaa. Alussa jaksan katsoa maalauksia tarkasti ja lukea kaikki tekstit. Sali toisensa jälkeen johtaa väistämättä väsähtämiseen. Se ei välttämättä ole pahaksi. Siitä todistuksena on kuva ateneumin ilmastointikanavien luukusta. Sopii hyvin historialliseen rakennukseen ja edesmenneiden taiteilijoiden töiden lomaan.

Ateneumin lattiaakin kannattaa ihailla. En huomannut kysyä, onko tämä kenties alkuperäinen laatta. Jäi jotain selville otettavaa seuraavaa kertaa varten.

Ateneum on kaunis rakennus ulkoa ja sisältä. Kuvaaminen tuottaa hankaluuksia, jos ei halua ikuistaa muita vierailijoita. Portaikossa ihmisiä tuli ja meni runsaasti. Katossa heitä ei sentään kiipeile.

Museokortti on minusta oivallinen keksintö. Se madaltaa kynnystä mennä katsomaan kaikenlaisia näyttelyitä. Ei harmita, jos nähty ei tunnu kovin kiinnostavalta. Toisaalta museokorttia vilauttamalla löytää helposti uusia kiinnostuksen kohteita ja miellyttäviä elämyksiä. Pääkaupunkiseudulla ja suurten kaupunkien läheisyydessä museokortin hyödyt tulevat tietenkin paremmin esiin.

Gustav Klimt: Amelie Zuckerkandl

 

Taidetankkaus

 
Loppuvuodesta oli kalenteri sen verran täynnä ohjelmaa, että osa oli väkisinkin siirrettävä vähintäänkin tammikuulle. Muutaman mielenkiintoisen näyttelyn päättyminen lähestyy uhkaavasti, joten niiden pidemmälle siirtäminen olisi tarkoittanut kokemuksen ohittamista.

Minulla on ollut jo muutaman vuoden ajan museokortti, joka on mielestäni oivallinen keksintö. Pääsymaksut ovat nousseet, mikä ei ehkä yksittäisen näyttelyn kannalta ole kynnyskysymys. Mutta useammassa näyttelyssä käyminen tuntuu jo budjetissa. Esimerkiksi Ateneumin normaalin pääsylipun hinta on 22 €, alennuslippu 12 €. Museokorttia vilauttamalla on mahdollista käydä vaikka yhden päivän aikana niin monessa museossa kuin sielu tai kunto sietää. Jos ei jaksa koko näyttelyä kerralla kiertää, voi huoletta palata paremmalla ajalla uudelleen. Tai jos käynti ei ole mieleinen, ei ainakaan rahanmeno harmita.

Jatkoin museokortin voimassaoloaikaa marraskuussa vuodella eteenpäin. Usein on käynyt niin, että museokortin voimassaoloajan päättymisen lähestyessä, sähköpostiin kilahtaa varteenotettava tarjous uusimisesta. Museokortin hankkiminen on lisännyt museo- ja näyttelykäyntejäni. Se on myös madaltanut kynnystä lähteä tutustumaan sellaisiinkin näyttelyihin, jotka eivät ensisilmäyksellä houkuttele. Harvoin olen joutunut pettymään.

 Väriä & valoa - impressionismin perintö -näyttely Ateneumissa on esillä 25.2.2024 saakka. Siispä suunnistin Ateneumiin ehtiäkseni nähdä näyttelyn ja mielellään ennen viimeisiä päiviä. Silloin kaikki mattimyöhäiset ryntäävät taiteen pariin, joka monesti on johtanut jonoihin.

Keskiviikkona Ateneumissa oli tilaa kierrellä ja katsella rauhassa. Tosin arkipäivä on muutenkin viikonloppuja väljempi. 

Kuvasin satunnaisesti joitakin maalauksia. Valintaperusteena oli lähinnä se, onko taulu kuvattavissa ilman edessä seisovia ihmisiä. Ateneumissa ei salamavalon käyttö ole luvallista, kuten ei useimmissa muissakaan museoissa ja taidenäyttelyissä. Varsin hämäristä olosuhteista huolimatta kamerani onnistui aika hyvin tallentamaan maalauksia. En ottanut laajempia näkymiä, koska saleissa käyskenteli muitakin ihmisiä.

Claude Monet: Jäiden lähtö Seinestä, 1880

Claude Monet'n maalaus Impressio, auringonnousu (1872) antoi nimen  koko taidesuuntaukselle. Kyseinen maalaus ei ole kuvassa, mutta impressionistinen tyyli on hyvin nähtävissä.

Lähde: Wikipedia
Impressionismi (ransk. impressionnisme) oli taidesuuntaus, joka vaikutti 1860-luvulta 1900-luvun alkuun. Sen ideana oli vangita vaikutelma eli impressio tietystä hetkestä ja jättää sommittelu ja yksityiskohdat toisarvoisiksi.

Impressionismi syntyi Pariisissa Ranskassa, missä luonnon valosta ja värien vaihtelusta kiinnostuneiden nuorten taiteilijoiden ryhmä nousi taidemaailman tietoisuuteen järjestämillään yhteisnäyttelyillä 1870- ja 1880-luvulla. Suuntaus on saanut nimensä Claude Monet’n maalauksesta, jota eräs kriitikko nimitti ”impressionistin” tekemäksi. Impressionistit olivat aikansa taiteessa vallankumouksellisia, sillä he hylkäsivät perinteiset säännöt ja tekniikat. Aluksi impressionistien luonnosmaista tyyliä ei ymmärretty vaan sitä pilkattiin, mutta 1890-lukuun mennessä impressionismista oli jo tullut taiteenostajienkin suosima taidesuuntaus.

Vaikka impressionismin kausi oli lyhyt, impressionistit aiheuttivat taiteessa vallankumouksen. Impressionismi synnytti postimpressionismin ja vapautti koko länsimaisen maalaustaiteen perinteisistä tekniikoista ja suhtautumistavasta kuva-aiheisiin.

Axel Haartman: Intialainen verho, 1911

Usein maalaus miellyttää silmää monestakin syystä. Tämä Axel Haaartmanin maalaus kiinnosti siksi, että taiteilija on nimennyt sen taustalla näkyvän verhon mukaan. Nainen maalauksessa on vapaaherratar Ulrica Fredrika Cedercreutz. Olisiko hän halunnut tulla maalatuksi uudet verhot taustanaan? Vai sisältyykö maalaukseen joku toinen tarina?

Santeri Salokivi: Tyttöjä rannalla, 1916

Santeri Salokivi oli turkulainen taidemaalari (1886-1940), joka vaihtoi nimensä Toivo Alexander Johanssonista Santeri Salokiveksi. Hän maalasi muotokuvia ja maisemakuvia. Meri ja saaristo esiintyvät usein hänen teoksissaan.

Alfred Sisley: Louveciennes lumessa, 1878

Luulin Alfed Sisleyn olevan britti, mutta hän syntyi ja eli valtaosan elämästään Ranskassa. Hänen vanhempansa olivat brittejä. 

Pohdin, missä päin Ranskaa sijaitsee maalauksen nimessä esiintyvä Louveciennes. Netistähän sekin tieto löytyi eli se sijaitsee Pariisin läntisellä esikaupunkialueella. Näkymää katsoessa voisi sen kuvitella olevan vaikka tammikuisesta Porvoosta.

Pekka Halonen: Veden noutaja, 1911

Pekka Halosen Veden noutaja esittää hänen vanhinta tytärtään, maalauksen aikaan 13-vuotiasta Annia. Ateneum sai kokoelmiinsa maalauksen 2017 yksityiseltä lahjoittajalta. Halosen maalauksissa on usein ihmisiä, etenkin töidensä äärellä. Maalaus kiinnitti huomiota valoisuutensa vuoksi. Halosen tyyli on helposti tunnistettavissa.

Näyttelyyn on koottu useita kansainvälisiä huippunimiä: Claude Monet, August Renoir, Alfred Sisley, Camille Pisarro, Alfred William Finch, Paul Signac ja Theo van Rysselberghe. 

Kotimaisista taiteilijoista esillä ovat mm: Alvar Cawén, Antti Favén, Magnus Enckell, Pekka Halonen, Ellen Thesleff, Verner Thóme, Yrjö Ollilla, Tyko Sallinen ja Wilho Sjöström.

 

Ellen Thesleff: Ihmisiä luonnossa, 1911

Claude Monet: Kevät Givernyssä, 1890

Alfred William Finch: Auringonlaskun maisema, 1892

Brittiläisten vanhempien Belgiassa syntynyt poika Alfred William Finch (1854 –1930) on ollut tuottelias taidemaalari. Näyttelyssä oli useita hänen maalauksiaan. Finch tuli Suomeen 1897 Iris-tehtaan taiteelliseksi johtajaksi. Finch lukeutui uusimpressionistehin, vaikkakin Suomeen hän tuli keraamikkona. 

Finchin Auringonlaskun maisema on tyypillinen uusimpressionistinen teos, jossa värit on maalattu kankaalle sekoittamattomina täplinä. Katsojan silmä muodostaa täplistä kokonaisuuden.

Yksityiskohta Alfred William Finchin maalauksesta

Pointillismi eli pistemaalaus tai täplämaalaus erottuu hyvin kauempaakin. Läheltä katsoessa huomaa, kuinka pieniä pisteitä on laitettu kankaalle vieri viereen. Taiteilija on varmasti astellut maalatessaan taulunsa edessä suuntaan jos toiseenkin nähdäkseen toivomansa kokonaisuuden muodostumisen.

Pointillismin keksijänä pidetään Georges Seurat’ta. Muita tunnettuja pointillistejä olivat Paul Signac ja Alfred William Finch. 

Ateneumin alakerran Bistron takaseinän mosaiikkityö

Impressionistit katsottuani kiersin vielä pikaisesti perusnäyttelyn. Sen jälkeen palasin 3. kerroksen uuteen Café Höijeriin. Pieni kahvila oli täynnä ihmisiä, mutta hetken odotettuani minut ohjattiin seinustan pitkälle sohvalle. Café Höijerissä on pöytiintarjoilu.

Tiedoksi kiinnostuneille, että Café Höijer on avoinna vain museolipun ostaneille asiakkaille, koska se sijaitsee näyttelysalien keskellä. Kahvila on avoinna aina samaan aikaan kolmannen kerroksen vaihtuvien näyttelyiden kanssa. Näyttelyiden vaihtovälien aikana kahvila on suljettu teoskuljetusten sekä näyttelyn rakentamisen vuoksi.

Ajatuksena oli käydä katsomassa toinenkin näyttely vähän kauempana Helsingin keskustasta. Kroppa olisi kyllä senkin jaksanut, mutta kauneutta ja kiintoisaa nähtävää on parempi kokea pienempinä annoksina. Onpahan syytä tehdä lähiaikoina uusi retki kulttuurin pariin.

Väriä & Valoa - impressionismin perintö -näyttely kannattaa käydä katsomassa, jos vain suinkin ehtii. Runsas kuukausi vielä aikaa. 

5.4. avautuu Eero Järnefelt -näyttely ja 4.10. Gothic Modern. Houkuttelevia näyttelyitä kumpikin.

Nyhjää tyhjästä

Sade ropisee työhuoneen ikkunaan. Ulkona on aamusta iltaan samanlaista harmaata hämärää. Olen ripotellut kausi-/jouluvaloja ulos ja sisälle. Niin sähköllä kuin patterillakin toimivat ajastuvat syttymään ja sammumaan itsestään. Alkuun laitoin sähköllä toimivat syttymään iltapäivän hämärän aikaan. Vähitellen olen säätänyt ajastimia siten, että osa valoista palaa lähes koko päivän. Patteritoimisten paloaika on valmiiksi 6-8 tuntia, joten niiden säätäminen on rajallista.

Yhden harmaan päivän käytin käytävien haravoimiseen ja tuulien viskomien oksien keräämiseen. Kärräsin ja levitin myös kolme kärryllistä multaa pariin kukkapenkkiin. Suursäkin pohjalle jäi vieläkin hiukan multaa, jonka senkin taidan vielä levittää. Ellei tule pakkasia jäädyttämään multaa.

Oxalis

Sisällä talvehtivat pelaguut ovat hengissä, mutta melkoisia raaskuja niistä vähitellen kehkeytyy. Toivottavasti joulun jälkeen lisääntyvä valo saa ne piristymään. Pääasia, etteivät kuole. Autotallissa on välivarastossa kaksi verenpisaraa ja passioköynnös. Tällä hetkellä autotallin lämpötila on +7 astetta. Koska autotallissa ei ole lämmitystä, on kasvit siirrettävä pakkasten tullessa kellariin.

Kellarissa talvehtii kaksi isoa pelaguuta, begonioita ja muutama oxalis. Sekä tietenkin daalioita ja muita juurakoina. Oxalikset ovat muuttuneet pimeässä kellarissa hailakoiksi. Niitä katsellessa mieleen muistuu olmi (luolissa elävä sokea, pigmentitön salamanteri (Proteus anguinus). Sellaisia näin käydessäni vuosia sitten Postojnan tippukiviluolissa (Slovenia).

Harmaa marraskuu on erinomaista aikaa itsensä sivistämiseen. Tämän syksyn aikana olen harrastanut kulttuuria varmaan enemmän, kuin vuosiin yhteensä. RSO-konserttien lisäksi tutuiksi ovat tulleet monet museot ja näyttelyt.

Pari viikkoa sitten osallistuin tutustumisretkelle Helsingin Bulevardilla sijaitsevaan Aleksanterin teatteriin. Oppaanamme toimi Aku Ahjolinna, joka sai kiinnityksen tanssijaksi Suomen kansallisbalettiin 1963. Parempaa opasta tuskin olisi voinut saadakaan. Ahjolinna hallitsee 1879 valmistuneen rakennuksen historian. Hänen eläväinen ja avoin olemuksensa on mitä parhain johdattamaan yleisöä kauniin rakennuksen saloihin. Vuoteen 1993 balettitanssijana toimineena hän tuntee sekä alan että ihmiset. Tarinoita hänellä siis riittää.

140-vuotias Aleksanterin teatteri on valtion omaisuutta ja sitä myydään parhaillaan. Rakennus on suojeltu, eikä sitä voi muuttaa vaikkapa hotelliksi tai toimistoksi. Remontoiminen tulisi arvioiden mukaan maksamaan noin 40 miljoonaa euroa. Kunnon peruskorjauksen rakennus tosiaan tarvitsee. 

Suomessa on aika vähän vanhoja arvorakennuksia. Minusta on sääli, että niiden annetaan mennä liian huonoon kuntoon, eikä niihin haluta investoida rahaa. Matkustamme mielellämme ulkomaille ihailemaan vanhojen kauniiden rakennusten täyttämiä kaupunkeja, mutta omassa maassa sellaisille ei anneta arvoa.

Taiteilijaystäväni houkutteli minut katsomaan Ateneumiin "Maailmalta löysin itseni - Helene Schjerfbeck" -näyttelyn, joka on esillä 26.1.2020 saakka. Samalla kiersimme myös "Taiteilijoiden Ruovesi" -näyttelyn, jossa on esillä mm. Akseli Gallen-Kallelan, Hugo Simbergin, Ellen Thesleffin ja muutaman muun teoksia. Pidän kovasti Helene Schjerfbeckin maalauksista. Tässä näyttelyssä on esillä maalauksia, joita ei ole aiemmin Suomessa nähty. Taiteilijan kanssa oli mielenkiintoista katsella tauluja. Hänen tietojensa ja taitojensa kautta avautui ihan uusia näkökulmia.

Museokortti on siinäkin suhteessa hyvä ratkaisu, ettei tarvitse kerralla perehtyä ison museon tarjontaan. Voi nauttia osan silloin, toisen tällöin. Välttyy hyvin kulttuurin yliannostukselta ja säilyttää mielenkiinnon vierailla toisen tai kolmannenkin kerran.

Joulupuu Tapiolan kauppakeskus Ainoan edustalla.

Kulttuurinautintojen lisäksi tein pikaisen asiointireissun Espoon Tapiolassa lokakuussa avautuneeseen kauppakeskus Ainoaan, jonka uusimmassa osassa en ole vielä käynyt. Onhan siellä kauppakeskuksessa avaraa ja kiiltävää. Uutisoinnin mukaan Ainoasta on ollut tarkoitus tehdä erilainen kauppakeskus, jonne tavallisimmilla ketjuliikkeillä ei ole asiaa. Varmasti sieltä jokunen iso ketjupuoti puuttui, mutta ihan riittävästi niitä näytti Ainoaankin rantautuneen. 

Ainoan ulkopuolella avaruus ja kiilto puuttuu tykkänään. Aikamoinen rakennustyömaiden muodostama sokkelo koko vanha Heikintorin ja Tapiontorin ympäristö. Toivottavasti kulahtaneessa kunnossa olevat 50-luvun liikerakennukset remontoidaan, laattakäytävät uudistetaan ja kerrassaan surkeassa jamassa olevat istutusalueet kunnostetaan.

Persiljaa eivät sateet ja tuulet nujerra.

Älkäämme antako harmaan maiseman syöpyä sieluumme, vaan mennään kaikki pää pystyssä kohti joulua ja sen jälkeen pidentyviä päiviä. Huomenna on marraskuun viimeinen päivä. Jos joulukuukin menee samalla tavoin siivillä liitäen, olemme hetkessä uusia kylvöjä aloittamassa.

Mukavaa pikkujoulun aikaa kaikille!
 

Kesän kulttuuriannos

Näkymä Ateneumin portaikossa

Useamman vuoden ajan olen antanut veljen tytölle syntymäpäivälahjaksi lipun Suomenlinnan kesäteatteriin. Ennen teatteria olemme käyneet kakkukahvilla ja pehmoleluja hiplaamassa tai kirjakaupoissa. Tytön kasvaessa päivän oheisohjelma elää ja muuttuu, ja aina meillä on ollut mukavaa.

Näkymä Ateneumin portaikossa

Tänä vuonna Siiri täytti jo 15 vuotta ja hiukan pelkäsin, jaksaako hän yhä viettää kesäpäivää tätinsä kanssa. Hyvin kelpasi teinille kakkukahvit ja teatterireissu, vaikka tällä kertaa Siirin uintiharrastuksen ja rippikoulun vuoksi ajankohta siirtyi alkukesästä elokuulle.

Taistelevat metsot: Ferdinand von Wrightin öljyvärimaalaus vuodelta 1886

Olimme Siirin kanssa Helsingissä jo hyvissä ajoin päivällä. Olin varannut ajan Kissakahvila Helkattiin, mutta ennen sinne menoa oli aikaa käydä jossain. Pehmolelut eivät enää teiniä kovin paljon kiinnosta, eikä nyt ollut mielessä mitään kirjakaupasta etsittävää. Edelliskesänä kävimme silloin uudessa paikassa avautuneessa Helsingin kaupungin museossa. Keskustassa pyöriessämme etsin katseellani jotain sopivaa kohdetta. Monissa tunnetuissa paikoissa Siiri oli käynyt joko vanhempiensa tai koulun kanssa, mutta Ateneum oli käymättä. Sinne siis.

Pariisin Luxembourgin puistossa on Albert Edelfeltin vuonna 1887 valmistunut öljymaalaus

Taidemuseo ei välttämättä ole teini-ikäisen ensisijainen kiinnostuksen kohde, mutta mielestäni Ateneumissa käymisen edes kerran elämässä voi hyvin sisällyttää yleissivistykseen. Etenkin, kun täällä pääkaupunkiseudulla asutaan. Viimeksi kävin Ateneumissa katsomassa Picasso-näyttelyn vuonna 2012 ja Schjerfbeck-näyttelyn viime vuonna.

Picasso-näytteyn ohessa kiersimme myös Ateneumin perusnäyttelyn suomalaisine klassikkomaalauksineen. Nyt Suomen taiteen maalaukset on koottu ja ripustettu uudella tavalla, joka minusta tuntui mukavan intensiiviseltä.

Ateneumissa on parhaillaan "Alvar Aalto - Taide ja moderni muoto" -näyttely, jonka myös kiersimme pikaisesti. Museoon saa helposti uppoamaan puoli päivää ellei enemmänkin, mutta Siirin ja minun vatsassani jo nälkä kurni ja kissat kutsuivat. 

Pehmoinen Tuli-neito

Itse olen käynyt Helsingin kissakahvilassa ennen sen omistaja- ja nimenvaihdosta. Siirille käynti oli ensimmäinen. Kissakahvila Helkatti näyttää olevan varsin suosittu paikka, sillä vapaita aikoja oli niukasti ja moni ovikelloa soittanut joutui tyytymään ajanvaraukseen jollekin toiselle päivälle. 

Pete tai Ville

  
Helkatissa on kahdeksan kissaa. Löytökissa, tiikerikuvioinen Pete on 7-8-vuotias. 2-vuotiaat veljekset, tiikerikuvioinen Ville ja tabby-kuvioinen Kalle. Sisarukset Nestori ja Helmiina sekä mustavalkoinen Tyylilyyli ovat niinikään 2-vuotiaita. Nuorimpina tulokkaina Helkatissa kehräilevät valkoinen 1-vuotias Herkules ja kilpparikuvioinen Tuli.

Kissat ovat hyvin tottuneita kahvilan asiakkaisiin ja niitä pääsee silittämään ja niiden kiipeilyjä ja touhuja katselemaan ihan läheltä. Ei pidä kissakahvilaan mennä, jos pelästyy yllättäen pöydän yli loikkivaa tai vessan oveen tehdystä aukosta sisään kömpivää karvaista kaveria.

Söimme kissakahvilassa herkulliset salaatit ja jälkkäriksi kakkupalat. Kahvilan valaistus oli sen verran tunnelmallinen, ettei kamerani teho tahtonut hyviin kuviin riittää. Eikä kyllä kamera muutenkaan pysynyt vauhdikkaiden kissojen perässä. Pääasia, että saimme melkoisen annoksen kissaterapiaa.

Kissakahvilasta riensimmekin jo kohti Kauppatoria ja Suomenlinnan lauttaa. Suomenlinnan kesäteatteriin on hyvä mennä ajoissa, sillä myöhästyneita ei sisään päästetä. Sen ymmärtää hyvin, sillä paikan erityisyyden vuoksi myöhästyneiden sisäänkömpiminen häiritsisi pahasti niin katsojia kuin näyttelijöitäkin.

Esityksen väliajalla linnoituksen edustalla myydään mm. virvokkeita ja grillimakkaraa. Kokemuksesta olemme oppineet, että lyhyen väliajan saattaa joutua käyttämään jonottamiseen, joten ostimme Kauppatorilta evääksi ja väliaikanaposteltavaksi maukkaita kotimaisia kirsikkatomaatteja.

Sää suosi kulttuuripäiväämme alusta loppuun saakka. Lämpöä ja aurinkoa riitti. Suomenlinnan lauttaa odotellessamme taivas vetäytyi pilveen ja tuli muutama vaatimaton vesipisara. Kylmä ei silti ollut. Teatteri on katettu, joten siellä sade ja tuuli ei sinänsä haittaa, mutta toki paksujen kivimuurien sisällä kosteuden lisääntyessä ilmakin nopeasti viilenee.

Tänä kesänä Ryhmäteatterin ohjelmistossa on Kari Heiskasen ohjaama Aleksis Kiven Seitsemän veljestä. Seitsemän veljeksen tarina on varmasti useimmille suomalaisille tuttu. Heiskasen ohjaus pysyi melko uskollisena Kiven tekstille. Täytyy sanoa, että aikamoisen hienosti Kivi on aikanaan rakentanut tarinan oppimattomien ja köyhien veljesten välillä vähän villiksikin riehaantuvista tempauksista. 

Kolme tuntia teatterielämystä sujahti nopeasti ja illan jo pimetessä huristimme lautalla Kauppatorille ja sieltä ratikalla parkissa odottavalle autolle. Kesän perinteinen kulttuuriannos on jälleen ammennettu. Toivottavasti tämä minun ja Siirin yhteinen kesäperinne jatkuu pitkään.