Syksyn merkkejä

Onneksi sääennustukset eivät aina mene ihan putkeen. Tänään piti sataman, mutta ulkona on aurinkoinen ja kohtalaisen lämmin päivä. Tosin tuulee aika navakasti ja kotikoivusta lentää oksa poikineen pihamaalle. Koivunsiemeniä on joutunut lakaisemaan terassilta jo viikkotolkulla, eikä se näytä loppuvan lähiaikoina. Koivut tosiaan varmistavat jatkuvuutensa. 

Tämä on sitä aikaa, jolloin ihmiset kehuvat kovasti tykkäävänsä syksyn viileydestä ja iltojen pimenemisestä. Myönnän auliisti, etten itse kuulu tuohon joukkoon. Haluaisin kesän ja lämmön sekä erityisesti valoisuuden jatkuvan. Edessä on kuukausitolkulla pimeyttä ja kylmyyttä, mahdollisesti rankkoja lumitöitä ja liukkautta. En yhtään tykkää.

Sen sijaan, että olisin tehnyt jotain konkreettista pihamaalla, olen lähinnä löhönnyt terassilla tai sisällä ja selannut lehtiä sekä lukenut kirjaa. Toki nurmikko on pitänyt leikata; se kun kasvaa hurjaa vauhtia. Mielessäni olen kyllä pohtinut pihaa ja kasveja ajoittain hyvinkin tiiviisti. Kenties suunnitelmani jalostuvat, kun niitä pyörittelen ajatuksissani ahkerasti. Tai sitten ei. Käsiä kyllä polttelee mennä lapiohommiin, mutta jokin estää vetämästä hanskoja käteen ja hakemasta lapiota kellarista. Olisiko tuo ajatustyö sittenkin vielä kesken? Näin loppukesästä tulee aina sellainen hätä ajan loppumisesta. Keväällä tuntuu, että kaikki mahdollinen on vielä edessäpäin. Että aikaa on vaikka mihin ja että millään ei oikeastaan ole vielä kiirettä. Onneksi niin, sillä muuten ei kai tulisi lainkaan levättyä ja nautittua kesän lämmöstä ja upeista kukista. No, eihän se lumikaan ihan ensi viikolla sada, joten kyllähän tässä ehtii toteuttaa useitakin projekteja.

Sadonkorjuun aika jatkuu. Marjapensaat on jo tyhjennetty, eikä omenasato ole kummoinenkaan. Aronioita tulee tänä vuonna hurjasti. Mitähän niistä tekisi? Sellaisenaan ne ovat hiukan karvaita, joten johonkin toiseen sekoitettaminen olisi tarpeen. Pakastin alkaa kyllä olla täynnä. Taidan kysyä naapureilta, josko haluavat. Kasvimaalta tulee sipulia ja punajuurta. Sen sijaan kurkut ja kurpitsat eivät taida ehtiä valmiiksi ennen kylmiä. Kurpitsoissa on toistaiseksi aivan pieniä alkuja.


Ruusunkiulukoissa on eroa. Punalehtiruusu tekee hienoja rykelmiä ja ainakin tänä vuonna oksat suorastaan notkuvat kiulukoista. Taidan jättää elukoitten syötäväksi - jos siis joku niistä tykkää. Voisin jonain päivänä tutustua näiden kiulukoiden sisäpuoleen. Muksuna tuli kerättyä kurttulehtiruusun marjoja. Niistä kerättiin sisuksen siemenet pois heitettäväksi - tai joskus jonkun puseron sisään laitettavaksi ikäänkuin kutituspulverin sijaan, ja siten  se päällikuori syötiin. Kypsänpunaisena se oli aika makoisaa.

Aiemmin ei tosiaan meidän ruusupensaisiimme ole näin paljon kiulukoita tullut. Punalehtiruusuun jonkun verran, mutta muihin ei paljon mitään. Eivät ole vuodet veljeksiä keskenään tässäkään suhteessa. Täytynee googlettaa, josko löytäisin jotain hyödyllistä käyttöä ruusunmarjoille. Tuovathan ne sellaisenaankin pensaisiin syysväriä ja kauneutta. Talven aikana täytyy perehtyä syyskukkijoihin, sillä tässä vaiheessa kukassa olevia kasveja puutarhassani on aivan liian vähän. Kohta on vain ruskeita rankoja ja mädäntyvää lehtimössöä.

Kriikunasato näyttää siedettävältä, ehkä viime vuonna tuli enemmän. Kriikunat eivät kuitenkaan ole vielä aivan kypsiä ja ne tulee syötyä sellaisenaan. 80-90 -luvun työpaikassani oli pomolla tapana tuoda puutarhastaan kriikunoita minulle ja muille syötäväksi. Kriikuna on kuin luumu, mutta huomattavasti pienempi, ehkä vähän kirsikkaa suurempi. Niitä pitäisi oikeastaan syödä pihamaalla istuen, jolloin voisi toisesta suupielestä sylkeä kiviä pois samalla kun toisesta suupuolesta työntää uutta hedelmää sisään. Kotimme lähistöllä on vanha tontti, jossa kriikunapuita kasvaa villiintyneenä. Ohi kulkiessa tuli aina napsittua puista kypsiä hedelmiä. Kerran sitten päätin, että lähden kaivamaan taimia omalle pihalle. Kysyin vastapäätä asuvalta herralta, kuka villiintyneen tontin omistaa ja olisiko mahdollista ottaa sieltä taimia. Hän kertoi, että osa hedelmäpuista tulee jäämään rakenteilla olevan sähkökaapin jalkoihin. Hyvällä omalla tunnolla sitten kaivoin muutaman taimen ja istutin meidän puutarhaamme. Nyt tuolle tontille on suunnitteilla puisto. Hyödynnetäänköhän puiston rakentamisessa kriikunapuut vai jyrätäänkö ne kokonaan pois?

On Huvituksessa sentään muutama omena.

Meidän puutarhassamme kasvaa viisi omenapuuta, joista toinen Valkea kuulas on vielä aika pieni. Vasta kolmatta kesää pihallamme kasvanut. Huvitus on niistä matalakasvuisin ja sen hedelmät kypsyvät kilpaa Valkea kuulaan kanssa. Huvituksen hedelmistä tulee kauniin punaisia ja niiden malto on makean pehmeää. Valkea kuulaan varmaan useimmat tuntevat. Se pitäisi melkeinpä syödä suoraan puusta, sillä maahan pudotessaan se pehmeydessään pilaantuu nopeasti. Nimensä mukaisesti Valkea kuulaan hedelmä on valkea ja kypsänä tosiaan niin kuulas, että miltei siemenet näkyvät. Meidän Valkea kuulaamme kärsi nuorena pakkasvaurioista ja pupujussin hampaista, joten siitä on jouduttu osa sahaamaan kokonaan pois. Voi olla, ettei jäljelle jäänyt osa vanhaksi elä ja siksi olemme istuttaneet uuden taimen.

Punakaneli on hiukan rotevampi kuin Huvitus. Sen hedelmät ovat ehkä hiukan pienempiä, mutta herkullisia syötäviä. Punakanelilla kesti aika pitkään tulla satoikään (ainakin meidän puutarhassamme), mutta se on ollut todella tuottoisa. Syys-/talviomenamme nimestä en ole aivan varma. Se voi olla Antonovka. Se on voimakaskasvuinen ja pääsikin kasvamaan liian suureksi, kun emme älynneet alkuvuosina sitä ajoissa leikata. Sen hedelmät kypsyvät aika myöhään, mutta ihan kypsinä ovat herkullisia., hiukan happamia. Valitettavasti siihen tuppaa joka vuosi tulemaan monensorttisia pilkkuja ja usein omenat mätänevät suoraan puuhun. Lienee muumiotautia, jonka vuosi joudun joka syksy hautaamaan omppuja maahan.

Talvella innostuin hiukan liikaa leikkaamaan omenapuitamme. Ukkokultani on aivan varma, ettei meille sen vuoksi tule juuri minkäänlaista satoa tänä vuonna. Voi siinä olla perääkin, mutta monet muut ovat kertoneet, ettei heillekään ole kummoista satoa odotettavissa. Kahtena edellisenä kesänä omenapuut ovat notkuneet hedelmistä ja niitä on saanut syödä kyllikseen. Myös hilloksi ja pakastettavaksi omenia on riittänyt. Ehkä puumme pitävät nyt lepovuotta. Ehkä kukinta ei onnistunut.

Vasta vauvakurpitsa

Torstain Hesarin ruokapalstalta löytyi "Kärsimättömän suklaakakku" -ohje. Todella helppo väsätä ja hyvänmakuinenkin. Pakkohan sitä oli kokeilla. Sinänsäkin mukava ohje, että toteutukseen ei tarvittu suklaata, mitä harvoin meidän kaapeista löytyy. Tai löytyy joskus, muttei yleensä pitkään. Se kun tulee syötyä sellaisenaan. Ja tässä tuo kakkuohje kiinnostuneille:

Sulata 200 g voita tai margariinia ja jäähdytä.
Riko kulhossa neljän munan rakenne haarukalla ja sekoita rasvaan.
Sekoita keskenään 3 dl sokeria, 3 dl vehnäjauhoja, 1 dl tummaa kaakaojauhetta, 2 tl leivinjauhetta ja 2-4 tl vaniljasokeria.
Yhdistä ainekset nopeasti lastalla sekoittaen.
Paista 200 asteessa uunin alaosassa noin 45 minuuttia. Kakun sisus saa jäädä keskeltä kosteaksi. Jäähdytä ja siirrä tarjoiluvadille.

Paistoin omaa kakkuani 40 minuuttia ja se tuli sisältäkin ihan kypsäksi eli seuraavan kerran otan muutaman minuutin aiemmin pois uunista. Jokaisen tulee tietenkin huomioida oman uuninsa paistotyyli. Muuten kakku onnistui hyvin ja maistuu suklaiselta. Helpoin suklaakakku, jonka olen koskaan tehnyt.

Meidän Juuso-kissamme on ollut viime aikoina turhautunut ulkoilemiseen, kun on ollut kovin kosteaa. Nyt tuuli on kuivannut pitkän heinikonkin ja karvapoika köllötteli auringonpaisteessa nautiskellen. Oi, huoletonta kissanelämää! Eilen katti yllätti ja toi ensimmäisen kerran saaliinsa oikein sisälle näytille. Kuollut lintu, jota oli pikkuisen höyhennetty, muttei kuitenkaan kelvannut syötäväksi. Koska Juuso on pihalla flexissä, ei sen mahdollisuudet lintujen metsästykseen ole kovin suuret. Epäilen linnun olleen jo entuudestaan loukkaantunut. Otin linnun talouspaperilla käteeni ja kiikutin kompostin päälle. Sieltä ukkokulta kävi sen hautaamassa. Sanoin Juusolle, etten yhtään tykkää antaa pisteitä hänen saaliilleen ja vastedes saisi rajoittaa metsästyksensä hiiriin ja myyriin. Mielestäni ihmiset kuitenkin meluavat turhaan kissojen vaarallisuudesta pikkulinnuille. Enpä usko kissojen pystyvän maailmasta lintuja hävittämään, mutta sen sijaan ihmisellä on siihen kaikki keinot ja valitettavasti myös tahto. Eläimet tappavat syödäkseen, vain ihminen huvikseen ja rahasta tahi muuta hyötyä saadakseen.

Ja sitten päivän arvoitus: Mikä on tämä kihartunut kasvi? No, Rentun ruusu eli Maitohorsma. Enpä ole aiemmin huomannut näin läheltä katsoa, hauskan näköinen.

Lapiohommia vaikka kipeällä kädellä

Jo pitkään oikeaa kättäni on vaivannut rannekanavan oireyhtymä eli rannepinne. Etenkin peukalo, etu- ja keskisormi puutuvat, niitä särkee ja pistelee. Toistaiseksi hoitona on ollut kortisonipiikit, kohta kai leikkaus on ajankohtainen. Vaiva on alkanut uusiutua entistäkin nopeammin. Viikonvaihteen lapiohommat eivät suinkaan helpottaneet vaivaa ja tällä hetkellä käsi on tosi kipeä. Eikä tämä näpytteleminen suinkaan helpota tilannetta, mutta jotainhan sitä on aina puuhattava. Minä kun en osaa tyhjänpanttina istuskella.

Tilasin pihaan toimitettuna 640 l multaa ja 1000 kg kivituhkaa. Torstaina ne sitten tulivat suursäkkeihin pakattuina. Vaikka ei kovin halpaa ollutkaan, kätevää kyllä. Säkki on helppo sulkea ja tavara säilyy hyvässä kunnossa pitkäänkin. Pihakin pysyy siistinä. Aloitin syyskaudeksi suunnitellut hommat kaivamalla pionipenkkiin polun. Ensin piti siirtää olemassa olevat kukkaset johonkin odottamaan ja sen jälkeen poistaa mahdollisimman paljon multaa. Tämä tonttimme yläosa on silkkaa hiekkaa; sitä on tuotu kuormakaupalla nostamaan tonttia tien tasolle. Niinpä minulle oli yllätys, miten syvälle löytyi multaa. Hiekkamaanhan sanotaan syövän multaa, mutta ilmeisesti olen sitä vuosien mittaan lisännyt ja kompostia paikalle kärrännyt riittävästi. Ihan hiekkapintaan en polkua kaivanut, sillä olisin joutunut vastaavasti tuomaan kärrytolkulla kivituhkaa. Laitoin polun pohjalle suodatinkankaan ja kivituhkaa. Sitten naputtelin polun päällysteeksi kiviä, joiden väleihin ja pinnalle laitoin kivituhkaa. Kenties olisin saanut polusta paremman näköisen, jos olisin ostanut kaupasta tasakokoisia kiviä. Käytin kuitenkin vuosien mittaan tontiltamme löytyneitä kiviä. Valitsin niistä sopivannäköisiä ja -kokoisia. Kivituhkaa täytyy tuoda vielä hieman lisää, sillä se jatkaa tiivistymistään. Tämänpäiväinen sade uskoakseni auttaa tiivistymisessä. Polku näyttää kuvassa varsin leveältä, mutta ei se ihan kapea olekaan. Ajatus on, että jossain vaiheessa siirrän etupihalla olevan lintualtaan polun perälle. Nyt alueella kasvavia kukkia pääsee paremmin hoitamaan ja tulipa taas viriteltyä kummajaisuuksia.

Tummempi läiskä on kasteluvettä. Eikä tuo kivituhka luonnossa ole noin valkoista

Pihassa puuhaaminen aiheuttaa aina dominoilmiön eli tässä tapauksessa polun paikalta kaivettuja kasveja täytyi sijoittaa muualle. Päätin laajentaa tätä Kellopenkiksi nimittämääni uutta kukkapenkkiä. Tai paremminkin venyttää, sillä pituutta tuli lisää, ei leveyttä. Otan opikseni, enkä enää rakenna kovin leveitä kukkapenkkejä. Niiden hoitaminen on hankalaa. Siirsin tähän Iristä, Päivänliljaa, Isomaksaruohoa ja erilaisia kellokukkia. Ennestään siinä on jo Jaloangervoa, Hopeatäpläpeikkiä ja päässä ruusupensas. Tavoitteeni on pienentää nurmella olevaa alaa, sillä nurmikon hoitaminen on työlästä. Nämä nykyiset happosateet ja ympäristön puuston kasvaminen tuntuvat lisäävän sammaloitumista. Sammal voisi olla hauskan näköistä, jos se vain pysyisi nätin vihreänä. Vaan siihen tuppaa kasvamaan korsi sinne ja toinen tänne. Ja sammalkin kellastuu. Se ei suinkaan ole kaunista ja sammaleen poistaminenkaan ei ole erityisen hauskaa. Tänä kesänä nurmikko on kasvanut ajatusta nopeammin. Lämmin ja kostea ilma näyttävät viihdyttävän nurmea ja sitä pitää leikata vähintään kerran viikossa, oikeastaan useammin. Kun nurmikko pääsee liian pitkäksi, sitä saa tahkota leikkurilla otsa hiessä. Meidän leikkurimme heittää silpun sivulle, mutta kuivuessaan tuo nurmijäte rumentaa ja niinpä se pitäisi haravoida parempaan käyttöön. Vähemmällä pääsee kun leikkaa nurmikon riittävän usein.

Kellopenkki -nimen tämä kukkaesiintymä sai tuosta aurinkokellosta, jolle en ole parempaakaan paikkaa keksinyt.

Ukkokulta silppusi valtaisan kasan oksia hakkeeksi ja nyt sitä taas on kärrättäväksi. Mm. marjapensaat tulevat saamaan siitä osansa. Tässä syksyn mittaan haketettavaa tulee toki lisää, mutta kyllä se kaikki puutarhaan uppoaa. Jostain syystä meidän kattimme tykkää torkkua hakekasaan nojaten. Kenties hake on viileää, tiedä häntä. Juuso oli kärttyisen tuntuinen, kun kärräsin edellisen kasan hedelmäpuille ja pitkään kissa etsi entistä lepopaikkaansa. Nyt sillä pitäisi taas hetken olla lokoista mielipaikassaan.

Oksat on haketettu lehtineen. Laatutavaraa.

Juuso-kissa ei oikein tykkää näistä sateisista päivistä. Onhan se tietenkin ymmärrettävää, ettei vettä tihkuvassa heinikossa ole järin mukava köllötellä. Tuulestakaan se ei tykkää laisinkaan, heiluttaisiko viima liikaa viiksikarvoja. Juuso haluaa yleensä olla aina siellä, missä tapahtuu ja nytkin sitä häiritsi, kun ei aina päässyt seuraamaan tekemisiäni. Se kipaisi niin pitkälle, kun flexi myöten antoi ja saattoi sieltä jopa maukaista, että tulepas emäntä nyt minut hakemaan minut pomottamaan.

Huomatkaa, miten kissoilla on tapana istua niin siististi tassut vierekkäin.

Aurinkoinen hetki tuo purppurapunalatvoihin runsaasti perhosia. Vihdoin saapui myös Amiraali, joka on esimerkiksi Nokkosperhosta kookkaampi ja väritykseltään kyllä samantyyppinen, mutta värit ovat puhtaammat. Tietenkin kuviointikin on hieman erilainen. Ajoittain kukissa on seitsemän-kymmenen perhosta yhtä aikaa. Harmi vain, etten koskaan ehdi näpätä kuvaa tällaisesta joukkosuosiosta.

Aikanaan puutarhaa rakentaessani istutin omenapuita. En kuitenkaan osannut enkä huomannut niitä oikein leikata. Puut pääsivät kasvamaan aivan liian korkeiksi ja tuuheiksi. Yritän korjata tilannetta jälkikäteen, mutta ihan helppoa se ei ole. Omenapuita ei saisi leikata kovalla kädellä, eikä minulla ole oikein malttia vuosikausia kestäviin projekteihin. Meillä on puutarhassamme Valkea kuulas, mutta sitä on jäystänyt jänis ja pakkanen. Osa puusta on kuollut ja siltä varalta, että lopullekin käy samoin, istutin pari vuotta sitten uuden Valkea kuulaan. Sen suhteen koitan olla viisaampi. Luin netistä, että ammatikseen omenoita kasvattavat, pyrkivät käyttämään leikkaamisen sijaan oksien taivuttamista. Nuoriin oksiin laitetaan painot siten, että se vähitellen lakkaa sojottamasta suoraan taivaisiin. Näin oksat saadaan tuottamaan paremmin omenaa ja kestämään hedelmien painoa. Niinpä minäkin virittelin painot pieneen puuhumme. Taloudestamme ei löytynyt laisinkaan sopivaa narua, joten toistaiseksi puun oksilla riippuu pieniä muovipusseja, joihin laitoin kiviä ja jotka ripustin oksiin pyykkipojilla. Oksat ovat onneksi vielä aika hentoiset, joten pyykkipojat eivät hirveästi purista. Eikä kiviäkään kovin paljon pussiin tarvita. Punakanelissa olen jo aiemmin käyttänyt taivutusmenetelmää ja se on kyllä toiminut. Oksat ovat kaartuneet mukavasti maata kohden. Ja kun ei ole niin paljon leikattu, ei ole myöskään tullut vesiversoja, joita sitten taas joutuisi leikkaamaan.

Valkea kuulaan oksat taivutuksessa. Tarkoitus on vaihtaa pyykkipoikien tilalle sopivaa narua.

Minulle tulee Ukonhatusta mieleen paremminkin myssy.

Sarjassamme hassuja kukkien nimiä, on tässä Ukonhattu (Aconitum napellus). Netin mukaan näitä on erilaisia ja niiden juurakko on erittäin myrkyllinen. Täytyypä olla tarkkana, ettei tule kaivettua nälkäisenä ruokapöytään. En kyllä kuolemaksenikaan muista, mistä tämän kukan olen pihaamme tuonut, mutta mukava tuttavuus sekin. Varsinkin, kun kukkii näin loppukesästä muiden jo lakastuessa.

Kynteni ovat nykyisin aina surkeassa kunnossa. Ne lohkeavat ja halkeavat vähän joka suuntaan. Etenkin peukaloiden ja etusormien kynsi on varsinainen nysä. En ole enää vuosiin käyttänyt tusinapaketeissa myytäviä näppylähanskoja vaan ostan paremmin käteen sopivia ja enemmän pesua kestäviä työhanskoja. Niitä saa toki rautakaupoista, mutta markkinoita ja toreja kiertää työkäsinekauppiaita, joilla on erinomainen valikoima hanskoja. Löytyy malleja ja kokoja. Eikä hinta ole sen kalliimpi kuin rautakaupassakaan. Oikeastaan päin vastoin. Kuraisia ja märkiä hommia varten käytän vettäpitäviä hanskoja, koska ne suojaavat käsiä paremmin. Silti kädet ovat kovilla ja aina ei suinkaan tule hanskoja käteen edes vedettyä. Puutarhassa liikkuessa tulee kukkia nypittyä ja rikkaruohoja kerättyä. Kynnellähän sen kuihtuneen kukan yleensä kasvista nipsaisee ja siinä sitten kynsikin taitaa lyhetä. Olin kovasti helpottunut luettuani Mari Mörön puutarha-aiheisia kirjoja, sillä hän toteaa, että viherturaajan tunnistaa onnettomista kynsistä. Kuvittelin kai olevani jotenkin outo ilmiö kynnennysineni kaikkien hienosti lakattujen ja pitkäkyntisten naisihmisten joukossa. Ainakin kirjailija Mari Möröllä on ilmeisesti samanlaiset. Mukavaa löytää hengenheimolainen tässäkin asiassa.

Mukava alivuokralainen

Meidän terassin alla asustaa siili, ainakin yksi, toivottavasti myös enemmän. Vuosien mittaan olen liki joka kesä nähnyt ainakin yhden siilin taapertavan pihalla. Ennen nykyistä terassia näytti, että ne asustaisivat talon päädyssä olevan köynnöshortensian juurella. Siili tulee harvoin päivällä esiin. Viime viikolla tämä alivuokralaisemme taapersi perennapenkkiin joskus iltayhdeksältä. Se ei tuntunut kovin aralta ja liikkui näköpiirissämme jonkun aikaa. Valitettavasti kamera ei kuitenkaan ollut lähistöllä eikä laukaisukunnossa.

Vaikka siilimme pysyykin etupäässä meiltä piilossa, se pitää niin kovaa meteliä, ettei sen läsnäolosta voi erehtyä. Rapinaa, tuhinaa ja röhkimistä. Löysin netistä videon, jossa kaksi tappelevaa siiliä röhkivät samalla tavoin kuin pari viikkoa sitten meidän terassin alla kuului. Siellä oli siis mahdollisesti siilitappelu menossa. Terassimme alla luulisi olevan siilille hyvä paikka niin kesäiseen kuin talviseenkin olemiseen. Siellä on rauhallista ja osittain kuivaa. Sinne putoilee puiden lehtiä ja varmasti siilit niitä itsekin talvimajaa rakentaessaan kuljettavat. Koska siilit syövät etanoita ja kotiloita, olen todella tyytyväinen sen majoittumisesta tontillemme. Vuosi vuodelta löytyy enemmän ja enemmän lehtokotiloita ja niiden hävittäminen tuntuu hankalalta. Toivottavasti siilimme on perheellinen, oikein sukurakas yksilö ja toivottavasti niille kaikille maistuu erityisen hyvin kotilot ja etanat. En ole ruokkinut siiliä, mutta voisin laittaa sille kissanruokaa, kuten netissä ehdotettiin. Kunhan keksin paikan, jossa ruoka ei ole jatkuvasti sateen kastelemana.

Huomenna pitäisi tilaamieni kivituhkan ja mullan saapua. Viikonlopuksi on siis töitä tiedossa. Pääsen heilumaan lapion kanssa tuonne rinteeseen. Vettä on tullut viime päivinä niin kiitettävästi, että lienee tarpeen kaivaa saappaatkin käyttöön. Toisaalta kasvien siirtäminen onnistuu paremmin maan ollessa kosteana. Helteet ja korppuisen kuiva maa asettaa liian suuria haasteita kasvien juurtumiselle.

Kesäkukat eivät laisinkaan tykkää näistä rankkasateista. Niin pelargoniat kuin petuniatkin roikkuvat pitkin ruukkujen reunoja. Ja koivunsiemeniä on kaikki paikat täynnä. Miten niitä riittääkin päivästä toiseen ihan jokaiseen koloon. Viikatessani yhtenä iltana pyykkiä narulta, ravistin jokikisen sukankin kunnolla. Silti pyykkejä kaappeihin laittaessani sieltä ja täältä tuli yksi jos toinenkin koivunsiemen.

Huomasin, että Mahoniani (Mahonia aquifolium) on tehnyt marjoja. Pieniä mustikanvärisiä. Tätä ne keltaiset kukat keväällä tiesivät. Mahonia on kaunis, ikivihreä kasvi. Sen lehdet ovat kiiltävän tummanvihreät. Mahonia kasvaa runsaan metrin korkuiseksi, mutta ainakin meidän pihalla kasvu on ollut tavattoman hidasta.

 Tämä kissapatsas istuu sisääntulon portaalla tuumimassa, mennäkö sisään vai ulos. Se on melko painava ja ostin sen joskus ovenpönkäksi. Laitan katin seisomaan oven väliin, kun käyn esimerkiksi postilaatikolla. Harvoin kuskaan avainta mukanani ja olisi varsin ikävää, jos tuuli paiskaisi oven kiinni, kun talvipakkasella kipaisen tien toisella puolella olevalle postilaatikolle. Hyvin on patsas kestänyt kesät ja talvet ulkosalla. 


Pihasta on tullut oma sisustuskohteensa, johon käytetään rahaa ja aikaa. Terassit ja patiot varustetaan sohvilla ja nojatuoleilla. Kaasugrillit ovat suurempia kuin monen perheen tila-auto. Ei siinä mitään. Kukin tekee, kuten haluaa ja mihin varat riittävät. Täällä koto-Suomessa nuo säät eivät vain oikein suosi muhkeita oleskeluryhmiä valkoisine pehmusteineen. Aika harvalla taitaa olla niin suurta katettua aluetta pihamaalla tai lasiverantaa, että surutta voisi jättää pihasohvansa pidemmäksi aikaa omiin oloihinsa. Vaikka kuluva kesä onkin ollut sään puolesta mahtava, silti olen joutunut omia tuolipehmusteitani siirtelemään sateensuojaan. Kun on enimmäkseen kotosalla, tyynyjä kyllä ehtii kannella tai suojata. Auta armias, jos reissaa ja 50 kilometrin päässä kaatosateessa muistaa pehmusteiden jääneen taivasalle. Kuivattele niitä sitten muutama päivä. Ilkeä on istua litimärällä pehmusteella varustetulle kosteankalvakalle tuolille.

Ei kai nyt vielä syksyä?

On tämä Suomen kesä kovin lyhyt. Selvää syksyn meininkiä näkyy siellä täällä luonnossa. Eilinen koko päivän kestänyt sade antoi osviittaa siitä, miten maailma kutistuu neljän seinän sisään heti, kun pihaovi suljetaan. Onneksi tänään sentään aurinko on lämmittänyt kesäisesti ja siirtänyt syystunnelmaa edemmäksi.

Pihassa ei ole mikään homma edistynyt johtuen siitä, että odottelen tilaamaani kivituhka- ja multatoimitusta. Tilasin Siisti Piha -nimisestä firmasta suursäkeissä 1000 kg kivituhkaa ja 640 l multaa. Varmaan ne olisivat tulleet edullisemmiksi kuorma-autolla pihaan kipattuina, mutta en tarvitse nyt kokonaisia kuormia ja toisaalta ei ole paikkaa, johon jättimääriä mitään varastoisi.

Kivituhkaa tarvitsen mm. hiekkakäytävien paikkaukseen, sillä pari kunnon kaatosadetta jyrsivät syviä uomia käytäville vieden olemassa olevan hiekan ties minne. Ja multaa, sitä nyt tarvitsee aina. Hiukan jo aloittelin ns. "vasemman rinteen" kunnostusta. Sinne on aikoinaan istutettu sammalleimua ja maksaruohoja. Ajan kanssa on heinää alkanut kasvaa sammalleimujen keskellä, samoin apilaa. Ahomansikkani olen kerännyt tästä rinteestä, mutta tarkoitus on poistaa myös tämä väliaikainen mansikkamaa. Pionipenkkiin on tarkoitus tehdä kivipolku helpottamaan perennojen hoitoa ja kesän aikana on virinnyt joitakin siirtoideoita. Ajattelin siirtää tuolta talon päädystä muutaman Nauhuksen sisäänkäynnin eteen. Siinä on jo perhosia houkuttelevaa Purppurapunalatvaa, joten lisää vain ihanille perhosille houkutuksia.

Aikoinaan en oikein tykännyt nauhuksista. Kerran olin kahvilla erään julkisen rakennuksen edustalla ja huomasin betonilaattojen välissä pieniä kukantaimia. Rakennuksen reunustalle oli istutettu nauhuksia, joten oletin taimien olevan samoja. Kaivoin kahvilusikalla muutaman taimen ja käärin ne varovasti nenäliinaan. Nyt noista taimista on kasvanut talon toiseen päähän isoja Kallionauhuksia (Ligularia dentata). Niitä on levinnyt myös kasvimaalle ilmeisesti haravointijätteitä kärrätessä ja sieltä siirsin keväällä pari tainta myös talon toiseen päähän. Tiedän nauhusten viihtyvän varjossa (kuten omatkin nauhukseni nyt ovat), mutta olen suunnitellut Valtikkanauhuksen hankkimista hieman aurinkoisempaan paikkaan pihallani. Nauhuksillahan on myös isot lehdet näyttävän kukinnon lisäksi ja ne kukkivat elo-syyskuussa, jolloin puutarhan monet muut kukat ovat jo kukintansa lopettaneet. 

Purppurapunalatvat ovat kukkineet jo jonkun aikaa sisääntulon edessä. Kovasti olen odotellut niihin perhosia, joita yleensä tässä elokuun aikana ilmestyy useampaakin lajia. Yksittäisen Nokkosperhosen olen parina päivänä nähnyt, mutta vihdoin tänään tuli myös Neitoperhosia. Samanaikaisesti näin kuusi perhosta ja lukuisia kimalaisia. Toissakesänä purppurapunalatvat olivat täynnä ohdake-, nokkos- ja neitoperhosia sekä amiraaleja. Nyt ei taida tulla samanlaisia määriä, sillä kukat alkavat olla lakastumassa.

Nokkosperhonen ja Neitoperhonen Purppurapunalatvassa (Eupatorium purpureum)

Neitoperhosessa on jotain sadunomaista. Se esiintyy monissa runoissa ja lauluissa. Hectorin lauluissa on usein neitoperhosia; hänen 70-luvun alkupuolella ilmestyneellä Nostalgia-levyllään on Neitoperho -niminen laulukin. Siivissä on ikäänkuin silmät tarkkailemassa. Kaiketi niiden tarkoitus on toimia suojana vihollisilta. 

Luulisi, että nämä loppukesän perhoset tykkäisivät purppurapunalatvojen vierellä olevista syysleimuista, jotka koreina ja värikkäinä kilpailevat huomiosta. Vaan ei, paljon vaatimattomampi punalatva saa täyden suosion niin perhosilta kuin kimalaisiltakin. Auringon oikein paistaessa lämpimästi, kukintoihin on suorastaan tungosta.

Perjantai-iltana huomasin ison männyn alla runsaasti kuolleita sittiäisiä. Mikä oli saanut ne kellahtamaan selälleen ja heittämään henkensä? Luulin ensin lintujen pudottaneen tuomenmarjoja maahan nähdessäni maassa noita sinisiä pilkkuja, mutta tarkemmin katsottuna näitä sittiäisiä löytyi lukemattomia. Ehkä ne eivät olleetkaan kuolleita, leikkivät vain liikkumatonta, jotta jättäisin ne rauhaan. Kuvaamisen jälkeen jätinkin, mutta ei niihin liikettä ole tullut senkään jälkeen.

Luultavasti Metsäsittiäinen

Tämä loppukesä on meikäläistenkin puutarhassa sadonkorjuun aikaa. Herukat on jo mehustettu ja nyt tulee karviaisten vuoro. Kasvimaalta on haettu salaattia, ruohosipulia ja tilliä. Saapa nähdä, ehtivätkö kurkku ja kurpitsa kypsyä ennen kylmyyden saapumista. Myös aroniapensaissa on paljon raakileita, osa jo muuttunut viininpunaisiksi. Sääli, ettei omenapuista tule tänä vuonna juuri mitään, niitä olisi voinut hyvin soseuttaa aroniamarjojen kanssa. Pelkästä aronian mausta en kovin paljon pidä. Täytyy tutkailla reseptejä ja etsiä hyviä vinkkejä. Mitä sitä ilmaista syötävää kompostiinkaan kantaa. Ai niin, melkein unohdin kriikunat, joita on tulossa ihan mukavasti. Ne kyllä syödään sellaisenaan.

Terassin kaiteet vihdoin valmiit!

Sanotaan, että hyvää kannattaa odottaa. Minä odotin terassin kaiteita 25 vuotta, vajaa kuukausi vaille. Olen kovasti tyytyväinen. Talon kummankin puolen terassit ovat nyt paljon kodikkaammat ja käyttökelpoisemmat. Ehkä talvella ei tule luntakaan ulko-ovelle niin paljon, kun on vähän suojaa sivuilla. Ukkokulta suunnitteli ja toteutti. Kiitos hänelle!

Sisäänkäynnin terassi toiseen suuntaan...

...ja sitten toiseen suuntaan.

Ulkoapäin toisesta suunnasta...

...ja taas toisesta suunnasta.

Tasaista klonksutusta

Päivä on alkanut tasaisessa klonksutuksessa, sillä kotitiellemme ilmestyi mustanpuhuva vekotin, jolla kairataan maanäytteitä tienparannusta varten. Alkukesästä tienoilla kulki kaksi kaveria mittakeppien kanssa samaista tiehommaa alustamassa. Vihdoin näyttää siltä, että kunta tekee jotain näillä seuduin. Kenties mekin saamme kunnon tievalaistuksen, jalkakäytävät - uskaltaako toivoa jopa hidastuksia, ettei enää tarvitsisi pelätä jäävänsä ohi kiitävien autojen alle postilaatikolla käydessään. Toivoa saattaa.

Upea kesäsää jatkuu, vaikkakaan ei enää yhtä helteisenä. Ruoho kasvaa kohisemalla ja vuoro on karviaisten kypsyä. Kurpitsakin kukkii vyöryttäen lonkeroitaan pitkin kasvimaata. Myös tillit, punajuuret ja sipulit ovat hyvässä jamassa. Perunoitakin tulee muutama, vaikkemme ole ainuttakaan tänä vuonna multaan laittaneet. Aina niitä jokunen taitaa edellisiltä vuosilta jäädä ja niin voimme kerätä talteen pienen perunasadon. Eilen sain päätökseen omenapuiden vesiversojen leikkaamisen. Muutamia versoja jäi puiden yläosiin ja nyt leikkasin ne korkealle ylettävällä monitoimileikkurilla. Samalla poistin yhdestä kriikunasta kokonaan kuolleen oksan. Ja sitten innostuin taas kulkemaan leikkurien ja sahan kanssa ympäri tonttia. Muutama alastaipuva oksa sai lähteä vaahterasta ja tuomesta. Tuloksena oli iso kasa haketettavaa. Kunhan tässä keritään siihen hommaan.

Kunnon työvälineet on puutarhassakin välttämättömyys

Ja taas on haketettavaa odottamassa vuoroaan. Edelliset hakkeet onkin jo kärrätty mm. omenapuille

Kissaveljekset haettiin sitten kotiinsa ja meidän perheemme palaa jälleen normaaliin päiväjärjestykseen. Yritin viikon aikana kuvata "pikkupoikia", mutta erityisen helppoa se ei ollut, sillä ne viipottivat koko ajan johonkin suuntaan. Ruoho niille maistui, kuten omallekin kissallemme. Ruohoa syömällä kissa puhdistaa vatsaansa sinne kertyneistä karvoista. Monet kissoihin liittyvät sanonnat ovat täyttä puppua. Raapiessaan esimerkiksi puuta, kissa ei suinkaan terota kynsiään, vaan paremminkin lyhentää pitkiksi kasvaneita kynsiä.

Nemo haukkaamassa herkullista heinää.

Nämä tyttäreni kissat ovat kyllä hyvin ilmeikkäitä katteja. Kun ne lisäksi touhuavat koko ajan aktiivisesti jotain, saa niistä välillä tosi hauskoja kuvia. Meidän oma Juuso-kissamme on 10-vuotias ja se tuntuu arvokkaalta vanhalta herrasmieheltä, joka harvoin yltyy hulluttelemaan.  Näille pojanviikareille se suostui vain murisemaan ja sihisemään. Koki pohjat uhaksi omalle reviirilleen. Juuso on aina ollut ainoa kissa, eikä oikein tykkää toisista kissoista. Kyllä sitä kovasti kiinnostaa muiden kattien touhuilu, kunhan eivät tule hänen tontilleen. Kaikesta huolimatta Juuso on melko arka kissa ja yleensä se tyytyi uhittelemaan näillekin pojille vain kaukaa. Kun Nemo ja Loki lähtivät lähestymään Juusoa tehdäkseen tuttavuutta, Juuso otti jalat alleen ja pakeni mahdollisimman pitkälle tarkkailemaan tilannetta.

Nemolla kynsienhoitosessio. Samassa paikassa meidänkin kissamme käy kynsihoidossa

Vanhemmiten Juusostakin on tullut enemmän hellyydenkipeä. Sylikissa se ei ole koskaan ollut, mutta talvella se hyppäsi oma-aloitteisesti syliini rapsutettavaksi ja viihtyikin siinä pitkiä aikoja. Myös viereeni nukkumaan se saattaa tulla useana iltana peräkkäin. Odottaa olohuoneen matolla, koska menen makkariin päin. Ja kun sitten sanon sille meneväni nukkumaan, katti saattaa olla jo ennen minua sängyssä. Se ei onneksi tapaa nukkua jalkojen päällä eikä samalla tyynyllä vaan haluaa oman tilansa. Onneksi on leveä sänky. Siinä se sitten kuorsaa ja tuhisee kuin kuka tahansa kumppani.

Nemo (vasemmalla) on löytänyt jonkun mielenkiintoisen hajun puukasaa peittävästä pressusta ja Loki ilmeisesti jonottaa vuoroaan tuoksuttelemaan.

Vintiöiden hoitaminen on siinä mielessä koko päivä hommaa, että Nemo osaa avata ovien ja ikkunoiden kahvoja ja lukkoja. Se on kyllä varsinainen houdini halutessaan esimerkiksi ulos. Sinnikäs ja taitava. Välillä tuntuu, että se suorastaan vihaa suljettuja ovia. Viimeksi pojat olivat meillä hoidossa talvella ja silloin Nemo kulki huoneesta toiseen rämpyttämässä ovia. Oli sitten kyseessä vaatehuone tai varasto, ovet vaan auki. Loki on onneksi vähän rauhallisempi ja se käyttää paljon aikaa vain tarkkailemalla veljensä touhuja. Toki sekin innostuu painimaan ja kierimään, mutta Nemoa voisi kyllä kutsua adhd-tapaukseksi. 

Onneksi kuitenkin kaikki kissatkin ovat omia persooniaan. Niiden touhuja on hauska seurata ja kissat ovat kyllä aikamoisia pehmoleluja. Niin sileitä ja puhtaita. Ei niille kerta kaikkiaan voi olla pitkään vihainen. Lemmikeillä on kyllä valloittava tapa kietoa ihminen puolelleen. Eläimiä karttava ihminen ei varmasti edes ymmärrä, kuinka paljon mielihyvää voi saada lemmikiltä. Kissa, koira, kani tai lisko. Yhtäkaikki tärkeitä omistajalleen.

Pelargoniat, muratti ja maahumala sulassa sovussa.

Ostin muutama vuosi sitten eräästä puutarhaliikkeestä kaksi korkeaa ja hyvin painavaa piharuukkua edullisesti. Ne eivät olleet kovin kauniita. Niiden pinta oli jonkinlaista harmaata laastia, joka oli jo liikkeessä alkanut rapautua pois. Siinä syy hinnan pudotukseen. Ostaessani ruukkuja minulla ei ollut vielä käsitystä mitä niille teen. Yhden talven ne seisoivat pihamaalla, kunnes sitten seuraavana keväänä raahasin ruukut autotalliin. Koitin raaputtaa harmaan laastin pois, mutta paikotellen se oli erittäin lujasti kiinni. Mietin, miten saisin niistä siedettävämmän näköiset. Laastin alla on punamultaruukun tapaista materiaalia, joka sinänsä olisi mukavaa. Kun en kuitenkaan saanut laastia kokonaan pois, maalasin ruukut betonisokkelimaalilla ruskeiksi. Niistä tuli aika siistin näköiset ja niinpä siirsin ruukut portinpylväiksi. Itse ruukut ovat jo niin painavat, että niitä ei huvikseen alituiseen liikutella. Kun vielä täytin ne mullalla (alaosaan laitoin karkeampaa ainesta), ei voisi kuvitellakaan siirrettävän niitä mihinkään. Onneksi ruukkujen pohjissa on reikä, joten ylimääräinen vesi poistuu sieltä. Viime talvena sokkelimaali hilseili jonkun verran toisesta ruukusta; lähinnä niistä kohdista, joista en ollut saanut harmaata ainesta pois. Tarkoitukseni on jossain vaiheessa raaputtaa ruukkuja uudelleen, josko saisin alimmaisen pinnan esiin. 


Luin aikoinaan jostain puutarhalehdestä, että maahumala on eräs parhaita maanpeitekasveja. Kävin sitten kysymässä moista eläjää kaupoista, kunnes yhdessä puutarhaliikkeessä sanottiin, että maahumalaahan löytyy miltei jokaisen pihalta. Niinpä sitten kaivoin kasvikirjat esiin ja tunnistin paljon puhutun maahumalan myös omalla pihallani. Sen jälkeen olen laittanut sitä keväällä kesäkukkien tapaan ruukkuihin reunuskasviksi. Alkuun jopa hiukan liikaa, sillä se on kova leviämään ja valtaamaan alaa. Porttiruukuissa maahumala on ollut oivallinen lisä kesäkukille, koska se tosiaan kasvaa hurjaa vauhtia melko näyttäväksi vihreäksi pehkoksi. Kannan maahumalan syksyisin kompostiin ja seuraavana keväänä kaivan sitä taas omasta pihasta. Eikä maksa mitään.

Kissoja ja kameroita

Kuvien pienentämisen vuoksi osa kuvista on kadoksissa.

Arvio rikkoutuneen kameran korjaamisesta liikkui 300 euron paremmalla puolella, joten kävin ostamassa uuden uutukaisen. Entisenlaisen, mutta hiukan parannetun version. Mitä sitä nyt hyväksi havaitusta luopumaan. Rahalle olisi ollut muutakin käyttöä, mutta sille ei nyt enää voi mitään.

Tänään on jälleen ollut kesäisen lämmin päivä. Kosteusprosenttikin alkaa olla inhimmillinen, joten hiki ei valu ihan kaiken aikaa. Ajoittain oli jopa pilvistä, mutta aina aurinko kuitenkin tuli esiin. Juuri äsken tein kesäkukkien kastelukierroksen. Amppelipetunia on niin valtava, ettei sitä voi yläkautta enää kastella. Nostan sen vatiin, jossa se saa huomisaamuun imeä vettä omaan tahtiinsa. Sitten se taas pärjää pari päivää. Jotain syksyistä näihin kesäkukkiin on jo eksynyt. Koivun siemeniä ja ruskeita lehtiä. Kyllä taas tuntuu kesä menneen nopeasti. Vaikka vielähän sitä virallisestikin on kuukausi jäljellä. Vaan kun koulut alkavat runsaan viikon päästä ja mainokset ovat reppuja ja penaaleita  täynnä...


Vihdoin terassimme on saanut kaiteen. Kyllä kannatti odottaa 25 vuotta. Tässä kuvassa kaide on vielä viimeistelyä vaille; mm. keskeltä puuttuu tukipuu, jolla kierot puut saatiin oikaistua ja samalla kaide tuli tukevammaksi. Ja taitaa tässä vaiheessa puuttua vielä päältäkin yksi lauta sekä väri noiden vaakapuiden päistä. Tykkään kovasti uudesta kaiteesta. Terassista tuli käyttökelpoisempi ja kodikkaampi. Tuo puu oli valmiiksi ruskean väristä ja luonnossa se sopii mielestäni hyvin muuhun väritykseen. Jos se jossain vaiheessa alkaa häiritä, voin vedellä uuden värin päälle. Myös sisäänkäynnin terassi on saanut jo osittain kaiteen. Materiaali loppui kesken ja homma saa muhia muutaman päivän.

Toinenkin iso projekti on pihamaallamme menossa. Molemmissa päissä taloa on rinne, josta maa tuntuu vähitellen valuvan pois. Jo viime kesänä Ukkokulta rakensi tukimuuria harkoista ja sitä on paranneltu tänä kesänä. Viimeistelyä on vielä tiedossa, mutta hiljaa hyvää tulee. Tässä toisessa päässä taloa, naapurin aidan vieressä kulkee yksi meidän "huoltopoluista". Sinne on nyt valmistumassa portaat. Täällä tukimuurin reunaan ei voi istuttaa mitään kovin korkeaa kasvia, sillä pyykinkuivaustelineen pitää päästä pyörimään ja pyykin pysyä puhtaana naruillaan. Olen miettinyt jotain matalaa kuivan paikan kasvisysteemiä, mutta idea on vielä hahmotteluasteella. Kun on näinkin kauan jaksanut sopivaa ratkaisua miettiä, ei muutamilla päivillä tai viikoillakaan ole enää juurikaan merkitystä.

Ukkoskuuroja ja rentoilua

Jotkut asettavat rentoilun elämässään etusijalle ja tekevät vain pakolliset työt. Minut on vissiin rokotettu työnarkomaaniksi, sillä aina pitää tehdä ensin kaikki mahdolliset hommat ja vasta sitten on lupa asettua sohvanpainoksi. Kukin tekee tavallaan ja se on ihan oikein niin pitkään, kun tilanne ei häiritse ainakaan itseä. Minäkin olen tässä vuosien varrella oppinut hiukan armahtamaan itseäni ja osaan jo jakaa tekemisiäni useille päiville. Ei siis enää tarvitse urakoida viimeisillä voimillaan.

Tälle päivälle en ollut asettanut mitään tavoitteita, mutta toki jossain takaraivossa nakutti pitkäksi venähtänyt nurmikko. Netin säätiedotus lupaili sateita iltapäiväksi, joten tomerasti lykkäsin ruohonleikkurin autotallista alapihalle ja huristin nurmikon lyhyeksi. Kyllä se kasvaakin näillä helteillä hurjaa vauhtia, kun aina välillä tulee napakasti vettä. Runsaassa tunnissa leikkaan nurmikon ja sehän on pelkkää kuntoilua. Kun tässä lämpimässä kesäsäässä ei ole tullut pahemmin lenkkeiltyä, on tuo tunnin nurmikon-leikkuu-juoksu tervetullutta sykkeen kohotusta.

Nyt sitten sataa taas taivaan täydeltä - toista kertaa tänään. Ukkonen ei kuitenkaan kuulu jyrisevän, joten saatan siis turvallisesti jatkaa tätä kirjoittelua. Ukkosella olemme tavanneet ottaa netin pois päältä, sillä muutaman kerran on modeemi hajonnut.

...ja jatkan tänään lauantaina 30.7.

Tuo edellinen juttu on eiliseltä. Jälleen alkoi jyristä ja netti otettiin pois päältä. Ukkonen ei kuitenkaan tullut päälle, mutta eipä tullut enää palattua koneellekaan. Tänään onkin ollut upean aurinkoinen ja lämmin päivä. Ei edes niin nihkeä, kuin aiemmin. Sellainen kaunis kesäpäivä, jollaista lomalleen aina toivoo. Tuullutkin on, vaan ei ollut pyykkiä ripustettavaksi kuivumaan.

Tyttären kissaveljekset ovat edelleen mummin hoidossa. Päätin mennä niitä tuonne alapihan nurmikolle kuvaamaan. Ensitöikseni jouduin selvittelemään kissojen sekaisin menneet flexit. Loki palasi tyytyväisen näköisenä heinikon reunaan syömään päivän ruohoannostaan. Nemo sen sijaan pyöri jalkojeni ympärillä tapansa mukaan muksahdellen välillä maahan. Yhtäkkiä se oli kietonut flexinsä jalkoihini ja vapaaksi päästäkseni yritin loikata flexinarun yli. Kompastuin kuitenkin kissaan ja mätkähdin maahan kameran lentäessä kaulastani nurmikolle. Nemo kiisi pelästyneenä velipoikansa viereen heinikon ääreen. Kömmin ylös kissoja manaillen ja roskia vaatteistani ja polvistani puistellen. Ei verisiä naarmuja eikä ruhjeita. Mustelmia kenties päivän parin päästä. Sen sijaan kameralle kävi huonommin. Se oli ollut kuvausvalmiudessa ja ilmeisesti iskeytyi maahan objektiivi edellä. Ja hajosi. Harmittaa. Harmittaa vietävästi. Kameran putoaminen ja rikkoutuminen oli vahinko, jota ei olisi voinut ennalta aavistaa. En voi syyttää kissoja enkä itseäni. Tekevälle sattuu jne. Mutta kamera on minulle tärkeä väline. Ja nyt on yksi vuodein parhainta kuvausaikaa. Miten pärjään ilman kameraa - tai huonolla kamerallakaan. Kaivoin esiin vanhan Ixukseni. Se tuntuu kerrassaan onnettomalta, mutta muutama päivä sillä täytyy pärjätä. Aion hankkia itselleni uuden kameran, entisen kaltaisen. Sama malli ei ole enää myytävänä, parannettu versio kylläkin. Rahaa ei olisi uuteen kameraan, mutta tingin jostain muusta.

 
Tässä rikkoutunut kamerani, johon olen ollut tavattoman tyytyväinen. Sopivan kokoinen kannettavaksi käsilaukussa ja kuitenkin monipuolinen ja tehokas. Erinomainen vekotin myös huonossa valaistuksessa, hämärässäkin onnistuu kuvaamaan käsivaralta. Ostin sen puolitoista vuotta sitten pitkään harkittuani järjestelmäkameran hankkimista. Totesin kuitenkin, etten jaksa ja viitsi raahata järkkäriä mahdollisine lisävarusteineen aina mukanani. Minulla kameran pitää kulkea aina ja joka paikkaan - miltei. Kuvaaminen jää, jos kamera on hankalasti käsiteltävissä tai vaikeassa paikassa. Nämä digikamerat ovat mullistaneet monen kuvausharrastuksen. Kuvaaminen on helppoa ja entisiin filmikustannuksiin verrattuna edullistakin. Tykkään digikuvien monipuolisista käyttömahdollisuuksista. Tosin kameroiden ilmestyminen kännyköihin on varmaan verottanut varsinaisten kameroiden käyttöä. Toisaalta moni on ryhtynyt kuvaamaan, kun kamera kulkee kännykässä aina mukana.

Raparperi on todella tuottoisa hyötykasvi. Koko kesän olen kerännyt siitä satoa ja keittänyt kiisseliä, leiponut piirakkaa sekä paloitellut pakkaseen. Satoa saa yleensä jo varsin aikaisin ja pitkälle syksyyn. Tuossa kesä-heinäkuun vaihteessa varret näyttivät hetken aikaa kohtalaisen laihoilta, kun oli kuivaa. Sateet ovat saaneet sadon paranemaan sekä laadullisesti että määrällisesti. Tänään kävin kiskomassa satoa jokusen varren.

Keitin osan pilkotuista varsista kiisseliksi, joka maistuu aamuisen kaurapuuron lisukkeena. Osan laitoin suoraan pakastimeen ja osasta tein piirakkaa. Piimätölkistä nappasin Piimäpiirakan ohjeen. Se on hyvin helppo ja nopea. Eikä ollenkaan hullumman makuinen. Yleensä kaapista löytyy sokeria, jauhoja, rasvaa ja leivinjauhetta. Piimä taitaa olla se vähemmän todennäköinen ainesosa. Meillä on yleensä piimää vaan ei maitoa, jota monet kaipaisivat esimerkiksi kahviinsa.

Tässä ohjeessa raparperia pehmennettiin hetken aikaa mikrossa laakealla astialla sokerin kera. Se teki piirakkaan mukavan säväyksen verrattuna tavallisesti leipomiini rapskupiirakoihin. Kenties raparperia olisi voinut vaikka maustaa jollakin - kanelilla ehkä. Enpä muistanut nostaa pöytään jääkaapista vaniljakastiketta piirakan seuraksi. Niin oli tarkoitus, mutta minkäs voit kesähelteiden pehmittämälle päälle.

Olen joskus vuosia sitten saanut anopiltani Tiikerililjan siemeniä. Kovin kummoista pehkoa en niistä ole saanut kasvamaan, mikä osittain johtuu huonosta paikasta. Tänä vuonna tiikerini ovat vaihtaneet väriä. Ei sitä tuttua oranssia vaan väljää keltaista. Onneksi sentään pilkut ovat paikallaan.

Juuso-kissamme miltei rusensi tiikerini jahdatessaan jotain itseään pienempää kukkapenkissäni. Kiinni se ei mitään saanut ja kellahti sitten vuorenkilpien lomaan makaamaan. Samalla tallaantui jokunen Tarha-alpi, mikä ei sinänsä suuremmin haittaa. Ne ovat jo kukintansa lopettaneet ja näyttävät hiukan lakastuneilta. Minulla on monenlaisia suunnitelmia tällekin tarha-alpi osuudelle, mutta niistä ei kannata vielä virkkoa julkisesti mitään.

Lumien sulattua (vai sulettua - kumpi muoto on oikea?) paljastui meidän pihamme ensimmäinen suuri myyrätuho. Toinen vuosia vanhoista Syyshortensioista oli kaluttu, koko runko ympäriinsä valkeaksi. Myös runsas lumikuorma oli katkonut useita isoja oksia, joten leikkasin pensaan ihan matalaksi. Joku minua neuvoi leikkaamaan aivan maata myöden, syyshortensia saattaisi kuulemma lähteä uuteen kasvuun. Ja näin tapahtui. Yritin etsiä tiedostoistani keväällä ottamaani kuvaa kalutusta rungosta, mutta enpä löytänyt. Kyllä se tallessa on, vaan kuvia alkaa olla aika runsaasti. Nyt osa uusista versoista huitelee metrin korkeudessa. Lehdet ovat kauniin vihreät ja muutenkin kasvi näyttää hyvinvoivalta. Sieltä se vaan pungersi esiin norjanangervon ja pikkutalvion lomasta. Vierellä näkyy myös juhannusruusun verso. Aikanaan minulla oli tässä lähellä iso Juhannusruusu, jonka siirsin alapihalle omalle paikalleen. Juuria jäi vanhalle paikalle ja ruusun taimia tupsahtelee sinne tänne.

Kunnon ukkosmyrsky

Tämänpäiväinen ukkonen toi tullessaan varsinaisen rankkasateen. Vettä satoi niinsanotusti "saavista kaatamalla". Rännit eivät alkuunkaan riittäneet, vaan vesi tulvi katolta valtoimenaan roiskuen ikkunoihin ja vieden jo toisen kerran viikon sisällä hiekat käytäviltä ties minne. Mikäs oli istua sisällä katsomassa luonnon melskaamista, mutta sateen vihdoin tauottua oli Ukkokullan mentävä siivoamaan kellarin tulvaa. Vaikka kellarin kynnys on melko korkea ja oven edessä on sadevesiviemäri, eivät nämä esteet pidätelleet rankkasadetta vyörymästä myös kellariin. Pari ämpärillistä sieltä kertyi ulos nakattavaa, jopa polttopuille saakka oli poikkeuksellisesti vesi ulottunut. Tämä kesä on ollut hyvin lämmin. Välillä tosin tuskastuttaa kostea helteisyys, mutta kyllä sitä ehtii taas talvella palella, joten ei nyt narista.

Vettä sataa kaatamalla ja sitä tulee yli rännienkin.

Kosteus ja lämpö ovat saaneet kurkun ja kurpitsan kasvamaan hurjaa vauhtia. Kurkussa on kukkiakin mukavasti. Kunhan ei ihan hetkessä muutu kylmäksi, saamme varmasti hyvän kurkkusadon. Ja kurpitsasta myös.

Kurkku rehottaa, keltaisia kukkia jo näkyvissä.

Hiukan on konseptit sekaisin kahden vintiön vuoksi. Tyttären kissaveljekset Nemo ja Loki järjestävät erikoisohjelmaa touhottamalla sinne tänne. Loki on minusta rauhallisempi ja saattaa viihtyä pitkäänkin paikallaan, mutta Nemo kulkee levottomasti niin sisällä kuin ulkonakin. Välillä se naukuu hyvin vaativasti, eikä taatusti lopeta ennen kuin on saanut haluamansa. Ensimmäisenä päivänä täällä mummin luona ollessaan Nemo halusi väkisin sisälle ja naukui naukumistaan. Ajattelin, että sillä on jano ja toin vettä. Ei kelvannut. Tuumin, josko sillä on kuuma ja vein sen varjoisaan metsään kävelylle. Ei hyvä. Häntä pystyssä kohti sisäänkäyntiä. En kuitenkaan halunnut tuoda sitä sisälle, koska ulkona oli hieno ilma ja me kaikki muut olimme ulkona. Todennäköisesti se olisi sisälle päästyään halunnut kuitenkin ulos. Lopulta otin katin kainaloon ja vein sen kasvimaalle. Siinä se hetken epäröi ja niinpä kaivoin sille pienen kuopan. Ah, helpotusta. Kissa istahti kuopalle ja teki sinne tarpeensa. Sillä oli siis hätä, mutta se olisi ensin halunnut sisävessaan. Paperia Nemo ei sentään pyytänyt, eikä pyllyä pyyhkimään. Kuopan peitettyään kissa rauhoittui maistelemaan ruohoa nurmikolle.

Nemo (vas) ja Loki tutustumassa mummin hakekasaan. Nemolla on tässäkin vauhti päällä. Pitää ehtiä tutkia kaikki mahdolliset paikat.

Kaikkien puutarhasääntöjen mukaan kasvit tulisi mielellään valita siten, että aina kukkii joku tai jotkut. Aikoinaan perennoja hankkiessani olen ostanut sellaisia, joita olen jollakin tuttavalla nähnyt ja niihin mahdollisesti jo silloin mieltynyt. Toinen ohjenuorani on ollut etsiä helppoja tai helpohkoja kasveja. Sellaisia, jotka viihtyvät monenlaisissa olosuhteissa, jotka ovat kestäviä niin ilmojen kuin tuholaistenkin suhteen. Enpä ole huomannut erityisemmin panostaa kukkimisen vuorottaisuuteen tai perättäisyyteen. Aika hyvin valintani ovat keskenään kukintavuoronsa sopineet. Liljat ovat kukkineet jo pidempään ja nyt aloittavat Syysleimut ja Syyshortensia. Purppurapunalatva myös availee kukintojaan. Niitä perhosia vaan tässä odottelen. Muina vuosina purppurapunalatvat ovat keränneet Ohdake-, Neito- ja Amiraaliperhosia.

Pääasiana puutarhassani pidän kuitenkin vihreyttä ja vehreyttä. Monilla kasveilla on varsin hienot lehdet; isot tai muuten jännän muotoiset, kenties syvän vihreät tai nahkeat. Miten valtavasti voikaan luonnossa olla eri vihreän sävyjä. Sinne ne kaikki sopivat toinen toisensa lomaan, ja harvoin mikään pistää niin pahasti silmään, että sille pitäisi tehdä jotain. Erittäin harvoin.

 

Nuo oranssit liljat kasvavat keskellä Kuunliljaa, mutta näyttävät olevan sulassa sovussa - niin Värililjat kuin Kuunliljakin.

Vadelmatkin alkavat kypsyä. Pitää muistaa käydä päivittäin napsimassa kypsät suuhun. Muutoin ne putoavat maahan tai menevät räkättien vatsaan. Joko olen tehnyt jotain totaalisesti väärin tai sitten en vain muuten ymmärrä vadelmiani. Ne tuntuvat olevan maata myötäilevää mallia. Eivät sitten millään pysy pystyssä ja kasva suoraan - tai edes ylöspäin. Olen laittanut tukilankoja sun muuta, mutta aina ne vaan lysähtävät maahan ja niiden varret ovat kiemuraiset kuin korkkiruuvi. Marjat ovat kyllä hyvänmakuisia, eikä niissä ole pahemmin matojakaan. Mitään valtavia satoja näistä muutamista pensaista ei ole odotettavissa, sillä yksi kypsyy silloin, toinen tällöin. Miten ihmeessä voi pakastaa marjoja, joita voi käydä keräämässä yksitellen. Johan siinä pakastin kerää turhaa huurretta, kun ovea joutuisi alituiseen availemaan. Ei, herkutellaan vai tuoreina.

Ehdin nappaista kypsän vadelman suuhuni ennen kuvausta.

Aamupäivän ukkosmyrskyn jälkeen nyt on aurinkoista ja jälleen helteistä. Kaikki kolme kissaa nuokkuu eri puolilla taloa, jonka vuoksi en voi aukaista pihaovea. Ikkunatkin ovat hyvin pienellä auki, sillä Nemo ja Loki ovat varsinaisia houdineja. Ihan selkäpiitä kylmää ajatuskin siitä, että jompi kumpi vintiöistä livahtaisi ikkunasta suureen maailmaan ja katoaisi sinne. Kohta kyllä alan katteja siirtää pihamaalle ulkoilemaan. Täytyyhän tästä päästä itsekin tarkastamaan rankkasateen jälkiä. Ja kissat ovat yöllä rauhallisempia, kun väsyttävät itsensä ulkona. Ihan kuin pienet lapsetkin.

Ilman kosteusprosentti 96

Lämmintä on piisannut, ei voi väittää palelevansa. Lämpömittarin lukemat huitelevat 25 ja 30 asteen välillä, ilmankosteus 96 %. Iho on kaikenaikaa hiestä nihkeä ja kylmä suihku on paras päätös jokaiselle päivälle. Vihdoin myös tällä kylällä ukkosti; lauantaina peräti kaksi kertaa. Aamulehteä lukiessa paukahteli muutaman kerran ja satoikin. Vaan iltapäivällä tuli sitten jonkin verran parempi rytinä. Vettä satoi niin paljon, etteivät rännit enää jaksaneet vetää. Sade vei mennessään pihakäytäviltä hiekkaa ja toi tullessaan läjäpäin neulasia. Kesäkukat sade rummutti maata viistämään; petunioista ei taida enää tanakoita tullakaan. Sain sentään juuri ja juuri nurmikon leikattua ennen rankkasateen alkamista. Aloitin ukkosen jo kumistessa ja juoksin leikkurin kanssa. Pakko oli kuitenkin nyt hoitaa nurmikonleikkuu, sillä se oli jo ehtinyt pitkäksi ja sattui olemaan riittävän kuivaa leikattavaksi. Hiki valui päästä miltei norona, ja ehdin saada taivaallisen pesun viedessäni leikkuria autotalliin. Siitä sitten suoraan suihkuun - esipestynä.

Tässä viimeinen ämpärillinen menossa mehumaijaan.

Muutaman päivän olen viettänyt herukkapensaiden katveessa. Tulikin kiire marjojen poimimisessa, sillä räkätit eivät enää tippaakaan piitanneet tuulessa pyörähtelevistä rompuista, joita olin pelättimeksi pensaisiin ripustanut. Punaherukat olivat jo niin kypsiäkin, että putoilivat herkästi maahan. Vaan jäihän tuota satoa vielä meillekin. Hienoja, isoja marjoja. Monet oksat notkuivat punaisten marjaterttujen painosta. Minulla oli pieni palli, jota siirtelin sitä mukaa kun oksien putsaamisessa edistyin. Välillä olin lähes kokonaan pensaan alla, mutta siellä olikin sitten hieman viileämpää. Aurinkoisimpaan paikkaan kannoin päivänvarjon antamaan hiukan suojaa polttavimmilta säteiltä. Kuudesta pensaasta sain neljä ämpärillistä marjoja. Osan noukin suoraan pakastusrasioihin käytettäviksi sellaisenaan esimerkiksi kakkuihin tai piirakoihin. Muut marjat menivät mehumaijaan. Ja osan sadosta annoin naapurille, sillä oma pakastin alkaa olla jo piripinnassa. Ei meillä niin paljon mehuja juoda, mutta talven mittaan teen herukkamehusta hyytelöä, joka maistuu aamupuuron kera. 

Lehtokotiloita etikkaliemessä - luultavasti hengettömiä.  Tai siis toivottavasti...

Puutarhassamme on jo muutaman vuoden ollut lehtokotiloita. Useimmiten jätän ne paikoilleen, joskus kyllä litistän kengälläni jotain kiveä vasten. Viime kesänä tuntui, että kotilot ovat alkaneet lisääntyä ja niinpä ryhdyin etsimään sopivia häätökeinoja. Netistä löytyy jos jonkinlaisia ehdotuksia ja virityksiä etanoiden päänmenoksi. Joku käskee istuttaa sitä sun tätä kasvia ja joku toinen kehottaa upottamaan olutta sisältävän pullon kasvimaalle. Sinne sitten janoisten etanoiden pitäisi suunnata hukkuakseen suloiseen humalaan. Kuinka usein kasvimaan olutsammio pitäisi täyttää ja vaihtaa? Ei ole minulle selvinnyt. Parhaaksi vinkiksi olen kokenut etikkaan hukuttamisen. Purkkiin sopivasti laimetamatonta etikkaa ja sinne sitten plumsautetaan kotilot uimaan. Eivät ui kauaa. Onko kuolema kivulias? Siitä minulla ei ole tietoa. Hesarissa oli tässä jokin päivä sitten artikkeli rapujen keittämisestä. Kuinka ne pitää oikeaoppisesti upottaa kuumaan veteen rapujen kärsimysten minimoimiseksi. Millä tai miten mitataan ravun kärsimyksen määrää? Ajattelin, että rapujen keittämismenetelmällä tavoiteltaisiin lähinnä hyvää makua ja hygieenisyyttä. Ehkä niinkin, mutta nyt täytyy myös muistaa tappaa rapuruoka hellävaraisesti. Voiko ylipäätään mitään elävää syödä, jos lähtee miettimään ruokansa alkumetreillä kokemaa kärsimystä, ahdistusta ja kipua? Lehmä, kana, kala, jopa vihannesten ja juuresten voidaan katsoa olevan elävää jossain vaiheessa. Eiköhän tappaminen aina aiheuta kärsimystä ja kipua, mutta missä kulkee inhimmillistämisen raja? Joissain kulttuureissa syödään koiria ja kissojakin. Joissakin toukkia elävinä suoraan puunrungosta ulos tongittuina. Ihminen on aina tappanut syödäkseen, mutta ihminen on ainoa olento maan päällä, joka tappaa myös muista syistä kuin syödäkseen. Jos lähdemme miettimään ravintoamme eettisestä näkökulmasta, tuskin kohta voi laittaa mitään suuhunsa. Eettisyyttä olennaisempaa on kuitenkin tänä päivänä ravinnon ekologisuus, jotka tosin eivät sulje toinen toistaan pois. On hyvin vaikeaa  oppia muuttamaan ravintotottumuksiaan sellaisiksi, että valinnat vaikuttaisivat merkittävästi ympäristöön. On vaikeaa ymmärtää oman pienenkin panoksen merkitystä, kun on kysymys niin valtavista asioista. Usein tulee ajatelleeksi, että mitä merkitystä minun tekemisilläni on tässä valtavassa maailmassa. Ymmärrän, että pienistä puroista syntyy suuria jokia. Matka vähänkin suuremman joenuoman kautta valtamerelle on uskomattoman pitkä. Täytyy hypätä rohkeasti mukaan.

Eksyin lehtokotiloista maailmanlaajuisiin ympäristökysymyksiin. Mitä tehdä noille etikkaan säilötyille lehtokotiloille? Vielä on selvittämättä, voiko ne nyt laittaa kompostiin vai pitääkö niille vielä tehdä muita toimenpiteitä leviämisen estämiseksi. Kiinnostaisiko jotain courmet-kokkia tällainen luomutuotanto? Omalle lautaselle nuo eivät taatusti eksy, mutta mieluusti annan haluavalle liemineen päivineen.