Pihaelämää talvella

Luontoäidin kokkauksia: Lumipäärynät

 
Keväällä, kesällä ja syksyllä kaikki vapaa-aika kuluu pihalla ongelmitta. Oikeastaan sekään aika ei edes riitä, vaan toiveissa olisi muutama ylimääräinen tunti lisää jokaiseen valoisaan ja lämpimään kesäpäivään. Talvella tilanne on toinen. Pihamaalle kutsu käy lähinnä silloin, kun lumipilvet ovat pudottaneet lastinsa pihan käytäville ja aura lykkää myräkän jälkeen 70-senttisen vallin sisäänkäyntiin. Se on sitten käytävä siirtämässä pois, jotta autolla pääsee liikenteeseen. Muuten pihalla kuljen enimmäkseen täyttämässä lintujen siemenautomaatteja, vien biojätettä kompostoriin ja haen jotain kellarista. Auringonlaskut ja -nousut sekä pakkasen kuuraamat näkymät houkuttelevat myös kamerakierroksille.

Pikkuinen pyrstötiainen keskellä kuvassa.

Pitkälle ulottuvan zoomin puutteessa tinttiotokset ovat vähissä. Lintuja kyllä tulee ahkerasti seurattua niin ikkunasta kuin ulkona ollessa. Itsenäisyyspäivän aattona keräsin lyhdyistä vanhoja kynttiläjämiä laittaakseni uudet tilalle. 

Kuulin jo kauempaa jännää siritystä, josta arvelin lähistöllä olevan pyrstötiaisia. Ne ovat todella nopeita käänteissään, enkä oikein koskaan onnistu tallentamaan ainuttakaan filmille. Nyt onni suosi tätä rohkeaa, sillä yksi pyrstötiainen jähmettyi maahan, ilmeisesti odottamaan ihmiskummituksen nopeaa poistumista takavasemmalle. Pyrstötiaiset ovat minusta niin söpöjä palleroisia. Niitä nähdessäni alan vaistomaisesti lässyttää samalla tavoin, kuin kissoja paijatessani.

Naapurin Mamis-kissa poistumassa pihaltamme.

Pyrstötiaislässytys sai nopeasti jatkoa nähdessäni adoptiokissamme eli naapurin Mamiksen poistumassa pihamaaltamme. Se kiertää säännöllisesti tonttimme. Lumiseen aikaan sen tassunjäljistä saa helposti selville vakioreitin. Useimmiten Mamis kulkee terassilla olevan pihakeinun takaa ikkunoiden alta kohti puistopäätyä. Jos illalla pihan liikennetunnistevalo syttyy, tietää asialla olevan Mamiksen tai jäniksen. Peurojen reitti kulkee sen verran kauempaa, ettei niiden kulku sytytä tunnistevaloa.

Jäniksiä liikkuu pihassa nyt runsaasti. Jälkien paljoudesta päätellen kohta alapihalla on taas perinteinen moottoritie. Myös Syreenipenkin tarhaviinikärhön ympärille ilmestyi jänisjälkien keskittymä, mistä totesin talttahampaiden suunnitellleen Polish Spiritillä herkuttelemista. 

Verkotin kriittiset kasvit jo aikaa sitten. Polish Spiritin maanpäälliset osat eivät välttämättä kuole talvella, vaan puhkeavat lehteen ja kukkaan uuden kesän saapuessa. Niinpä en halua jänisten napostelevan sitä(kään) suihinsa. Kellarista löytyi yksi sinne unohtunut verkonpätkä, jolla suojasin kärhön.  Viereiset perhoangervon versot eivät ole toistaiseksi jäniksille maistuneet.

Pihakäytävien varsilla on useita pikkutalviokaivauksia, joista jänikset ovat etsineet syötävää. Pikkutalviota on niin paljon, ettei tällainen verotus kantaa uhkaa. Kun hangen korkeus talven myötä kasvaa, tällaiset kaivannot harvenevat.

Kasvimaalla jänikset ovat käyneet maistelemassa lumen alle jääneitä yrttejä. Ehkä joku metsästäjä saa pöytäänsä valmiiksi maustettua jänistä. Persiljaa ja timjamia jäi maahan kunnon rykelmät, kun unohdin niiden korjaamisen ennen lumia.  Kiitokseksi jänikset jättivät kakkapallerot lannoitteeksi. Valitettavasti jäniskakalla ei ole kummoistakaan lannoitearvoa.

Tonttimme viereisen puistoalueen hiekkakäytävät eivät kuulu talvikunnossapidon piiriin. Runsalumisinakin talvina ihmiset oikaisevat puiston halki, jolloin sinne muodostuu muutamia polkuja. Kuvassa näkyvät jäljet eivät kuitenkaan ole ihmisjalkojen aikaansaamia. Suurin osa on jänisten jälkiä. Oikeasta yläkulmasta terävänä vasemmalle kulkeva vana, kuten myös alareunan samanlainen ovat peuran aiheuttamia. 

Laitoin puistopäädyn tuijarivin aukkoon verkon, sillä peuroilla on tapana oikaista siitä meidän puolelle. Näin talviaikaan sinänsä sama, kulkevatko vai eivät, kun suurin osa syötävästä on lumen alla tai verkkojen suojassa. Toiveissani kuvittelen pienilläkin esteillä kouluttavani peuroja valitsemaan jonkun toisen reitin meidän pihamme sijasta. Toinen pointti on saada mielenrauha itselleni, sillä minua ärsyttää suunnattomasti ajatus peuroista ruokailemassa rakkaudella istutettuja kasvejani.

Suurin osa linnuista kulkee enimmäkseen ilmateitse jälkiä jättämättä. Toisinaan ne myös laskeutuvat syystä tai toisesta maan pinnalle. Varsinkin mustarastaat tepastelevat paljonkin maan tasalla. Tämä kuva on kasvimaan viljelylaatikon pinnalta, jonka lumeen on jäänyt jonkun linnun siivistä jäljet. Veikkaan mustarastaan jäljiksi. Samanlaisia on paljon leikkimökin katolla, jossa mustarastaat odottavat tinttien pudottavan muutaman siemenen niille maasta nokittaviksi.

Biokompostori jämähtää jäähän joka talvi. Tänä vuonna tavallista aikaisemmin, mutta eipä joka vuosi täällä etelärannikolla näin pakkaspitoista marras-joulukuuta yleensä olekaan. Tyhjensin kompostorin alaosasta biomassaa marraskuun alussa, mutta koitin jättää tavaraa siten, ettei pömpeli ihan tyhjäksi menisi. Pöhisee paremmin, kun on ennestään jotain kypsytettävää. 

Autotallissa oli varalta tyhjä viiden litran kanisteri, jota olen käyttänyt kuumalla vedellä täytettynä kompostorin käynnistämiseen. Nyt kanisteri on kadonnut. Luultavasti se meni epähuomiossa kesällä muiden kamojen mukana kaatikselle. Vastineeksi löysin ainoastaan 1,5 litran tyhjän muovisen etikka-astian, jonka laitoin kompostoriin. Näyttää siltä, ettei se kooltaan riitä käynnistäjäksi. 

Onneksi kompostorissa on yhä tilaa kipata uusia biojäteannoksia. Ja vieressä on jälkikypsytykseen käytetty anopin vanha biokompostori eli ei tässä mitään hätää ole. Hyvin pärjätään siihen saakka, kunnes kevätaurinko perinteisesti viimein jäätyneen kompostorin herättää.

Välillä menee viikkoja, etten edes ajattele Helsingin suuntaan menoa. Sitten on tällaisia aikoja, jolloin siellä tulee ravattua useita kertoja peräkkäin. Viikko sitten oli museoretkipäivä kälyn kanssa. Itsenäisyyspäiväviikolle taasen osui hääpäivämme. Varasimme Ukkokullan kanssa pöydän ravintolasta, jossa kävimme vastavihittyinä syömässä. Söimme nytkin pitkän kaavan mukaan ja hyvää oli. Talo tarjosi lasilliset kuohuvaa mainitessamme olevamme liikkeellä hääpäivän merkeissä.

Näyteikkunan valtava kukkakimppu.

Ukkokulta ei ole mestari minua lahjomaan. Ei kukilla, ei timanteilla eikä edes hepeneillä. Kyllä hän merkkipäivät muistaa halaten ja onnitellen. Toisinaan hän tekee itse lahjakortin, joka oikeuttaa johonkin palveluun, mieluisaan kirjaan tai muuhun toivomaani. Hän saattaa myös kysyä, mitä haluan ja hankkia sitten sen. Tällainen systeemi toimii meillä hyvin. Pitkä parisuhde on opettanut meidät tuntemaan toinen toistemme tarpeet ja toiveet. Niin kivoja kuin tavaralahjat ovatkin, ne eivät ole tärkeintä elämässä. Parasta on tasa-arvoinen, tasapainoinen, toinen toisemme hyväksyvä ja arvostava yhdessä eläminen niin arjessa kuin juhlassakin.

Iltapilvet itsenäisyyspäivänä 6.12.2023

Kaksi viikkoa jouluun ja minä käyn yhä liian hitaalla. Hieman outoa. Hitaalla minä, jolla on lähes aina aikataulut ja tekemiset järjestyksessä? Joskus terästäytyminen vaatii itsetutkintaa ja itsepotkintaa. Siitä se moottori taas käynnistyy, ajatukset ojentautuvat päässä ja lopulta myös käytännössä. Tähän luotan. Kohti joulua siis.

Joulukortit postiin

 
Joulukortit on nyt askarreltu ja viety postilaatikkoon. Jostain syystä tänä vuonna ei millään tahtonut idealamppu syttyä edes omien laatikoiden inventoinnin jälkeen. Tarkoitus on käyttää mahdollisimman paljon olemassa olevia materiaaleja. Vuosi vuodelta varastot hupenevat, kun takavuosina vallalla ollut askarteluinnostus on vahvasti hiipumassa. Jotain tarvikkeita oli haettava kaupasta, jotta sain yli 40 korttia ajoissa liikkeelle.

Kaksipuolisia kartonkipohjia löytyi, samoin talviaiheisia skräbbipapereita ja ääriviivatarroja. Vanhoja joulukortteja, joista voisi leikata kuvia, oli sen sijaan vaatimaton määrä. Niinpä ostin kaupasta pyöreitä kuvia, jotka sopivat hyvin skräbbipaperin talvimaisemaan.

Kortin sisäpuolelle liimasin tulostetun runon joulun ja uudenvuoden toivotuksineen. Kirjekuoriakin löytyi omasta takaa. Samoin postimerkkejä, jotka tosin eivät ole joulumerkkejä. Eivät edes jouluisia. Minulla on runsas valikoima vuosien varrella ilmestyneitä ikimerkkejä, jotka ovat yhä voimassa. Postia tulee ympäri vuoden lähetettyä entistä vähemmän, joten katsoin parhaaksi käyttää postimerkit joulukortteihin. 

Amaryllis avautui sopivasti itsenäisyyspäiväksi. Tämän pitäisi olla kaksivanainen, mutta toisesta vanasta ei toistaiseksi näy pilkahdustakaan. Annettakoon kaunokaiselle mahdollisuus pukata kukkavanansa myöhemmin. 

Mieli on tehnyt toistakin amaryllistä. Kuin myös muita joulukukkia. Kauppareissut ovat sattuneet siten, että ostokukka olisi joutunut olemaan autossa liian pitkään. Näillä pakkasilla sellaista kohtaloa ei sovi järjestää joulukukkasille - eikä millekään muullekaan kasville. Aion tehdä täsmäreissun kukkakauppaan, kunhan tästä kerkeän.

Kaksi viikkoa jouluun, enkä ole saanut käännettyä joulunvalmisteluvaihdetta päälle. Perinteisen sinapin sentään valmistin ja purkitin. Sainhan minä myös laadittua joulupöydän antimista listan edellisvuosien pohjaa apuna käyttäen. Tällaisen listan olen todennut käteväksi, sillä se toimii hyvin ostoslistana ruokakauppaan mennessä. Osan tuotteista voi hankkia hyvissä ajoin ennen h-hetkeä. Eikä kaikkea tarvitse tänä päivänä valmistaa alusta alkaen itse. Kaupasta saa monemoista, joista voi tuunata omaan pöytään sopivaa. 

Pienelle porukalle on turha tehdä kahden kilon lanttulaatikkoa tai paistaa 10 kilon kinkkua. Lapsuudenkodissa aattopöydässä oli aina lipeäkalaa valkokastikkeineen ja jälkiruokana väskynäsoppaa, jonka satakunnassa syntynyt äitini teki luumujen sijaan rusinoista. Omat muksut eivät lapsinakaan syöneet lipeäkalaa. Vielä vähemmän aikuisina. On siitä paljon aikaa, kun itsekään olen lipeäkalaa syönyt.

Perhoangervo

 

Olkaapa kilttejä, sillä tontut kurkkivat parhaillaan ikkunoiden takana. Mukavaa viikonloppua ja joulun odotusta kaikille!

Aarikan puuta ja Balken jäätä

 

Vietimme veljenvaimon kanssa kulttuuripitoisen talvipäivän. Kierros alkoi Helsingin Nervanderinkadulla sijaitsevasta Taidehallista, jossa on vielä tammikuun alkupäiville esillä Kaija Aarikan tuotantoa esittelevä näyttely.

Aivan ensimmäisenä meitä tervehti jättikokoinen pässi, joka on tehty vartavasten Taidehallin näyttelyyn. Oppaan mukaan se painaa tuhat kiloa ja se tuotiin saliin osina. Muuten kookas pässi ei olisi sisälle mahtunut.

Pässi on tunnetuimpia Aarikan töitä. Sitä on valmistettu vuodesta 1973. Pässi tehdään käsityönä mm. vaahterasta, männystä ja tammesta.

Aarikan Tuliainen-purkki suunniteltiin 1968 esimerkiksi kesämökkikeittiöihin suojaamaan jauhoja ja muita elintarvikkeita hiiriltä. Taaempana puolikuulla kuvioituja Tuliainen-purkkeja, etualalla on korkeampia ja matalampia sekä sirottimena Riemuraita-purkkeja, joita oli tuotannossa 1970-luvun alussa.

Kynttilänjalkoja näyttelyssä on lukuisia erilaisia. Monille tuttu Keisarinna on eräs suosituimpia. Myös lintuja Aarikan valikoimasta löytyy jos jonkinlaisia.

Aarikan mobilet olivat jossain vaiheessa suosittuja tuliaisia kylään mennessä. Esimerkiksi kuvan Joutsen-mobilea näkee yhä kotien ikkunoilla.

Pikkuiset joulunpunaiset puutontut ovat monille tuttuja. Näitä on valmistettu 40 vuoden ajan ja valmistetaan yhä. Useimpia tonttuja on saatavissa kolmea-neljää eri kokoa. S-koon tonttu maksaa 23 €, L-koko 45 €. Tonttuperheen kokoamiseksi tarvitset siis euron poikineen.

Puiset korut ovat minulle oikein tuttuja. Ostin asuihin väreiltään sopivia settejä, joihin parhaimmillaan kuului kaulanauha, rannekoru ja korvikset. Tein tässä joku aika sitten korulaatikossani inventaarin. Heitin pois useita parittomia korvakoruja. Jäljelle jäi kolme Aarikan puista korvakorua ja muutama puuhelmistä tehty kaulakoru. Hyvin ovat kestäneet aikaa, sillä korut ovat edelleen täysin käyttökelpoisia.

Omia Aarikan puukoruja

 
Aarikka suunnitteli myös lukuisia hopeakoruja. Niitäkin näyttelyssä oli kattavasti esillä vitriineissä. 

Aarikka valmisti myös useita pelejä ja lasten leluja. Kodistamme löytyy liikelahjana saatu Aarikan valmistama mylly-peli.

Sen sijaan en tiennyt, että Kaija Aarikka on suunnitellut myös lasiesineitä. Humppilan lasin valmistamat kasvikoristeiset lasilautaset tiedän kyllä. Mutta en sitä, että ne ovat Kaija Aarikan suunnittelemia.

Kaija Aarikka on ollut monipuolinen suunnittelija, joka tarttui myös tekstiilitöihin. Kuvan Aarikan suunnittelema ryijy on lainassa Someron seurakunnalta.

Somerolla 3.2.1929 (- 14.8.2014 Helsinki) syntynyt Kaija Aarikka perusti miehensä Erkki Ruohosen kanssa Aarikka Oy:n 1954. Kaija Aarikan tyttäret myivät yrityksen 2017 raisiolaiselle Martinex Oy:lle. 

Peder Balke (1804-1887) on norjalainen taidemaalari, joka tunnetaan erityisesti dramaattisista ja romanttisista Norjan luontoa käsittelevistä maisemamaalauksistaan.

Sinebrychoffin museossa on 14.1.2024 saakka esillä Peder Balken töitä esittelevä näyttely "Arktisen lumo". Mukana on myös Balken aikalaisten teoksia norjalaisista ja ruotsalaisista kokoelmista.

Peder Balke: Nordkapp (noin 1840)

Balke on selvästi viehättynyt valon maalaamiseen. Teoksia kannattaa katsoa myös ihan läheltä, sillä joissain tauluissa on hyvin pieniä yksityiskohtia. Ihmetytti, miten tarkasti hän on maalannut esimerkiksi lintujen parvia.

Vähän aikaa sitten katsoin televisiossa dokumenttia, joka käsitteli mm. Islannin ja Norjan jäätiköiden nopeaa pienenemistä. Balken maalausten jäätiköt ja vuorten jäiset huiput ovat kuin konkreettisia todisteita pian meille tämän päivän ihmisille menneestä maailmasta.

 
Bulevardilla sijaitsevasta Sinebrychoffin museosta jatkoimme jalkaisin kohti Espaa. Välissä poikettiin kahville ja teelle Bulevardi 24:ssä sijaitsevaan Chez Janet Gourmet & Gift'iin. Varsinkin teetä pienessä paikassa on tarjolla runsas valikoima. Myös makeita leivonnaisia vitriinissä oli kivasti. Paikan erikoisuus on herkulliset macaron-leivokset. Palvelu on erinomaista. Vielä parempaa, jos asiakas puhuu ranskaa tai englantia. Liian voimakas musiikki häiritsi. Olisin pyytänyt hiljentämistä, mutta rouva katosi jonnekin takahuoneeseen tuotuaan tarjoilut pöytäämme. Kahvila on pieni ja täynnä jos jonkinlaista blingblingiä.  

Näin joulun alla täytyy aina käydä katsomassa Espan jouluvalot. Ne ovat joka vuosi yhtä kauniit. Sää oli surkea kylmine tuulineen ja lumisateineen, mutta silti sain jonkun aikaa jonottaa päästäkseni napsaisemaan kuvan Runebergin patsaan ympäristön eläinhahmoista ilman ylimääräisiä ihmisiä.

Helsingissä liikkuessa kannattaa pitää silmät auki. Etenkin vanhemmissa rakennuksissa on runsaasti hienoja yksityskohtia. Mielelläni kurkistan myös sisäpihoille, jos se vain on mahdollista. Usein portit on kiinni, eikä pihoille ole pääsyä. Eräässä porttikongissa ovet oli auki. Pysähdyin kummastelemaan käytävän seinällä näkyviä juttuja. Ensin ajattelin, että onko kyseessä jonkun huoltoyhtiön Fiskars-välineiden (oranssit tangonpäät ja kuviot) varasto? Pyörätelineitä ne ovat.

Telineiden läheisyydessä näin kuvan, joka selitti vempainten tarkoituksen. Ensikertalaisena saattaisin tarvita henkilökohtaista opastusta tuon kuvallisen ohjeen lisäksi.

Jälkikäteen mietin, minkä rakennuksen porttikongista oikein oli kysymys? En tullut sitä kävellessäni tarkemmin katsoneeksi. Veikkaan toimistorakennusta, sillä Kluuvikadulla ei taida montaakaan asuintaloa olla. 

Kluuvikadun Fazerin ikkunoissa on aina kaunista katseltavaa. Niin myös näin joulun alla. Yhtenä jouluna tein tuollaisen "suklaakonvehtikuusen" Julia-karkeista. Liimasin pahvikartioon limittäin suklaakonvehteja alaosasta aloittaen. Yksi suklaarasiallinen ei riittänyt keskikokoisen kuusen täyttämiseksi. Olipa sitten sitäkin herkullisempaa jouluna syödä kuusi tyhjäksi.

Helsingin Aleksanterinkatu on aina ollut SE JOULUKATU. Nykyisin kadun taika ei tunnu enää yhtään niin maagiselta kuin lapsena. Tyhjien liikkeiden ja tylsien näyteikkunoiden vuoksi kadun jouluisuus on muisto vain. Lämmitetty kiveys näytti lumisateessa enemmänkin loskaiselta ja märältä, mitä se itse asiassa olikin.

Stockan jouluikkunan katsominen on jokavuotinen traditio. Jouluikkuna on somistettu lasten ja aikuisten iloksi vuodesta 1949 lähtien. Stockan tiedotteen mukaan "Tänä jouluna satuikkunoissa perinteet yhdistyvät moderneihin digitaalisiin toteutuksiin; tuttujen satu- ja eläinhahmojen rinnalla seikkailevat hologrammeilla ja projisoinneilla luodut eläimet." 

Lapsia oli jonkun verran jonossa lähempää katsomista varten rakennetulle korokkeelle. Niinpä nappasin kaeumpaa vain yksittäisen kuvan ikkunan näkymästä.

Jouluikkunan viereisen näyteikkunan somistus.

Itselläni on Stockan jouluikkunaan liittyvä lapsuudenmuisto. Isäni vei minut 3-vuotiaana katsomaan ikkunaa. Silloin ei ollut pienille rakennettua koroketta. Isä oli nostanut minut olkapäilleen, jotta näkisin paremmin muiden katselijoiden päiden yli. Isä oli aina tarkka siitä, että kylään tai muihin tilaisuuksiin mennessä pukeudutaan siististi. Niinpä minulla oli ylläni uusi takki, jonka hupun sisältä silloin vaaleat hiukseni pyrkivät ulos. Vieressä seisonut rouva oli todennut isälleni, että onpa teillä kaunis tytär. Voitte kuvitella, että isä oli monin verroin ylpeämpi tämän kuultuaan.

Tiistaina Helsingissä pyrytti lunta ja tuulikin kylmästi. Kadut oli kuitenkin yllättävän hyvin aurattu. Varovasti eteenpäin töpötellen vältimme kaatumista. Etenkin nupukiviset alueet ovat talvikeleissä todella liukkaita.Jouluvalot tsekattuamme suuntasimme Kamppiin, jossa kipaistiin pikaisesti ruokakaupassa ostamassa mausteita ja sinappijauhetta. Vielä kirjakauppaan ja sitten bussiin. Oli kiva reissu.

Kluuvikadun Fazerin jouluikkuna

 

Se on täällä taas

Se on täällä taas! Innolla odottamani Pihakalenteri 2024 löytyi perjantaina postilaatikosta. Ehdinkin jo ajatella, olenko kokonaan unohtanut tilata kalenterin. En suinkaan. Tilaustiedot löytyivät sähköpostistani. Olen tilannut Pihakalenterin aina netin kautta. Se on myynnissä myös kirjakaupoissa.

Ehdin vasta alustavasti selailla tuoreen kalenterin sivuja. Tuttua taattua tavaraahan se edelleen on. Ajattelin viikonloppuna tehdä ensimmäiset kirjaukset tammikuulle. Tärkeimmät menot merkitsen kännykän kalenteriin. Pihakalenteriin sen sijaan tietoja yksityiskohtaisemmin niin puutarhasta, säästä kuin muistakin asioista.

Tästä kalenterista löytyy paljon tärkeää tietoa kauniiden kuvien maustamana. Toimituksen muodostavat maisema-arkkitehti Saila Routio, toimittaja Linda Peltola ja puutarhatoimittaja Pirkko Kahila. Kaikki kolme meille puutarhaihmisille ennestäänkin jo tuttuja asiantuntijoita.

Tykkään tästä Pihakalenterista, koska se on oivallinen tietopaketti ja hakuteos ja lisäksi kalenterissa on hyvin tilaa omille kirjauksille. Oma kalenterini on loppuvuodesta runsaasta selauksesta johtuen hiirenkorvilla, vaikka se kestää kyllä hyvin päivittäistä käsittelyä. Lisäksi kalenterini lihoo viikko viikolta, kun lisään sen väleihin lippusia ja lappusia. Pihakalenterin paikka on sohvan päädyn pikkupöydällä, josta se on helppo illalla napata käteen tietojen päivittämistä varten ja seuraavien tapahtumien tarkastamiseksi.

Vuoden 2024 Pihakalenteri on jo järjestyksessään 20. Minä löysin tämän kalenterin 2012, joten uusin opukseni on 13. Pihakalenteri. Moni on luopunut paperisista kalentereista kokonaan. Pitkälti näin on käynyt itsellenikin, mutta Pihakalenteri on säilyttänyt paikkansa. Se on minulle enemmän kuin kalenteri. Se toimii puutarhapäiväkirjana, johon on helppo palata vuosienkin jälkeen ja josta voi tarkastaa ja vertailla monia kasveihin liittyviä asioita. Toki myös puutarhaelämän lisäksi muutkin asiat tallentuvat tähän kalenteriin.

Markkinoilla on muitakin puutarhurille sopivia kalentereita. Niistä jokainen varmasti löytää mieluisimman.

Huusholliimme on toistaiseksi saapunut yksi ainoa amaryllis. Sinänsä outoa ottaen huomioon, miten paljon näistä pidän. Tämä vaaleanpunainen yksilö on marketista ostettu. Ehdin jo huolestua, onko sen nuppu liimattu kiinni. Turhaan murehdin, nyt nuput ovat mönkimässä esiin. 

 Raikasta joulukuun alun viikonloppua kaikille!