Hyvää Joulua!

Eilinen talvipäivänseisaus toi mukanaan ihmeellisen valoilmiön. Aurinko pilkotti metsän takana ennen laskeutumistaan ja sitähän täytyi sitten käydä kameran linssin läpi tiirailemassa. Pitkään ei pihamaalla paljain näpein tarkentunut kuljeskella, sillä mittari näytti -15 pakkasastetta. Kunhan täytin lintujen siemenautomaatit ja kiersin talon kameran ja kissan kanssa. Kissalla oli kyllä vielä kiireempi sisälle, mutta ihmekös tuo, kun pojan polkuanturoita palelsi oikein kunnolla.

Aurinko paistoi vielä hetken myös metsään saaden puiden varjot venymään pitkiksi. Miten tärkeää ihmiselle onkaan aurinko ja valo ylipäätään. Sen taas saatoin huomata yrittäessäni tallentaa näitä päivän viimeisiä säteitä ennen auringon laskua. Kesä ja syksy ovat olleet hyvin sateisia, eikä aurinkoa ole pahemmin päässyt palvomaan. Koko joulukuun on ollut pakkasta ja lunta on satanut harva se päivä. Kun muutenkin harmaat päivät valaistuvat vasta aamuyhdeksän jälkeen ja iltapäivällä kolmen jälkeen on taas pimeää, ei ole ihme, jos sitä vähän hullaantuu nähdessään pilkahduksenkin auringosta. 

Kävin tänään päivälenkillä kirjastossa noutamassa varaamani kirjan ja kaupasta hain torstain reissulla  unohtamani kotikaljan. Kaupalla oli kaikki parkkipaikat täynnä ja ihmiset parveilivat sinne tänne. Kaupassa vanhempi pariskunta riiteli äänet kireinä keskenään ostoksista. Tulipa sitä äyskimistä kuunnellessani mieleen, ettei kaikkien joulu ole niin rauhallinen ja seesteinen kuin meidän. Monissa perheissä on rahapulaa, sairautta, epäsopua, kenties työttömyyttä, mielenterveysongelmia, alkoholismia, väkivaltaa. Meidänkin maassamme on asunnottomia ja todella köyhiä ihmisiä, joille joulu saattaa olla samanlaista puutteen ja kärsimyksen taivalta kuin mikä tahansa päivä vuodessa. 

Tätä joulua vietämme Ukkokullan kanssa jälleen vähän erilaisella kokoonpanolla; tytär on päättänyt aloittaa oman perhejoulunsa viettämisen ja tuleekin vävykokelaan kanssa vasta joulupäivänä meille syömään. Vanhempani menevät isoveljeni luokse, mutta sen sijaan Poika ja anoppi ilahduttavat meitä seurallaan.

Joulun alla avautumista

Sain Konnadonnalta oheisen tunnustuksen, johon vastataan kertomalla itsestä kahdeksan totuutta.

 

Koska nyt on joulu aivan ovensuussa, kerronkin jouluisia totuuksia eli

1. Olen isäni tapaan jouluihminen eli useimmat jouluhömpötykset kuuluvat tähän juhlaan ja niihin valmistautumisen aloitan marraskuun lopulla yleensä joulukorttiaskartelulla. Olennaisinta joulussa ovat: joulukuusi, jouluiset ruoat ja kodin koristeleminen jouluiseksi.
2. En erityisemmin välitä joulukinkusta, vaan korvaan sen mieluummin kalkkunafileellä ja kalaruoilla.
3. Teen joka jouluksi riisipuuron sijaan Viktorian kiisseliä, jonka tärkeimpänä ainesosana on jäähdytetty riisipuuro. Puuroon lisätään vatkattu kerma ja mausteita. Kiisseli on ehkä hiukan erehdyttävä nimi, sillä enemmän on kuitenkin kyse puuroakin kiinteämmästä jälkiruoasta, joka meillä nautitaan mansikkasoseen kanssa. Mansikkasoseen laitan lasiseen astiaan, jota lapset nimittävät kukkavaasiksi.
4. Ihmettelen aina lehtien juttuja siitä, kuinka joulun pitkinä pyhinä on aikaa levätä ja seurustella ystävien kanssa ja kaivautua uuden torkkupeiton uumeniin lukemaan joululahjakirjoja. Kyllä joulu on tavallisessa perheessä paljolti sitä samaa keittiössä hääräämistä ja astioiden koneeseen tunkemista. Eikä läheskään kaikilla ole mahdollisuus pitää töistä ylimääräisiä lomapäiviä. Jouluaatto, joulupäivä ja Tapaninpäivä, siinä on vain yksi vapaapäivä enemmän kuin tavallisessa viikonlopussa. Lisäksi joulu on meidän kulttuurissamme hyvin vahvasti perheen juhla, jolloin ystävien tapaaminen ei ole niinkään helposti järjestettävissä.
5. Joulu tuntuu jotenkin enemmän joululta silloin, kun läsnä on pieniä lapsia. Lapset uskovat joulupukkiin, menevät ihan sekaisin lahjoista ja laulavat iloisia lauluja kainostelematta. Aikuisten joulussa on usein hiukan teennäisyyden makua.
6. Jouluna syön suklaata kaloreita laskematta erittäin hyvällä omallatunnolla (muulloin syön sitten sillä huonolla omallatunnolla). 
7. Vuosien ajan minulle on riittänyt lahjaksi kulloinenkin Finlandia-palkinnon voittanut kirja. Yritän saada aikaan muutosta, että aikuiset eivät ostaisi laisinkaan lahjoja tai jokaiselle vain yhden. Kaikilla on jo niin paljon tavaraa ja jouluna on muutenkin paljon rahamenoja. Henkilökohtaiset lahjat voisi erinomaisesti keskittää vaikka syntymäpäiviin.
8. Niin paljon kuin joulusta tykkään, yhtä nopeasti siihen kyllästyn. Joulun jälkeen päivä alkaa nopeasti pidetä ja silloin tuntuu, että kaikki punavihreät kullankiilteiset koristeet ovat kovin tunkkaisia ja ne on pikapikaa pakattava kellariin odottamaan jälleen seuraavaa joulua.

Ohjeiden mukaisesti tämä tunnustus tulee jakaa eteenpäin kahdeksalle blogille, jotka sitten puolestaan kertovat itsestään kahdeksan totuutta ja laittavat tunnustuksen eteenpäin kahdeksalle blogille.

 

Koska jokaisella taitaa olla kiireitä jouluvalmistelujen kanssa, ehdotan, että tunnustuksessa kerrottaisiin jouluisia asioita, mutta vain, jos siihen on itse kullakin aikaa ja halua. Tunnustuksen saa ottaa myös ilman velvollisuuksia.

 

Nuo kahdeksan blogia ovat:

 

Elämää eri muodoissa

Förmaaki ja puutarha

Garden of my Dreams

Mummula matkan takana

Kolibrin kiemurat

Kädet mullassa

Parasta aikaani

Viher- ja käsityöpiiperrystä 

 

 

Hyvä on saanut kiertää meille saakka

Postilaatikossa oli tänään ihana yllätys. Paksun pullukka kirjekuori, josta löytyi vallan monenmoista kivaa. Stevialla makeutettua suklaata, heijastava magneetti, herkän kauniit korvakorut - aivan selvästi itse tehdyt sekä upeasti tuunattu tulitikkurasia, josta aion ottaa mallia - jollen täksi jouluksi niin seuraavaksi. Mukana sydänkortti jouluntoivotuksineen. Hetken ihmettelin, kuka minua näin upealla tavalla muistaa ja lähestyy, kunnes älysin kääntää tuon sydänkortin. Saraheinä oli mukana marraskuisessa "Anna hyvän kiertää" -haasteessa ja minä onnellisena sain olla vastaanottamassa tuon haasteen hyvää. Minulla on äärimmäisen surkea tuuri kaikissa arpajaisissa, kilpailuissa ja muissa onnenkantamoisia jakelevissa tilaisuuksissa, joten tämä pienen pullukka paketti sai minut todella iloiseksi ja kuinkas muuten - myös liikuttuneeksi. Kunpa ihmiset muistaisivat, miten vähällä voikaan toista ihmistä ilahduttaa. Aina siihen ei tarvita ainuttakaan tavaraa, vaan jo lämpimät sanat vilpittömästi lausuen tuovat arkeen niitä ilonaiheita, joita itse kukin meistä tarvitsee.

Sattumoisin rakastan koruja ja erityisesti korvakoruja. Suklaatakaan en osaa vastustaa. Kiitos sinulle Saraheinä! Hyvä tuli tosiaan perille.
 

Kissan unta ja runsaasti lunta

Meikäläisen saamattomuus vaan lisääntyy joulun lähestyessä. Luultavasti olen parhaimmillani pienessä stressitilanteessa ja nyt sitten mitä ilmeisimmin olen moista painetta itselleni keräämässä. Käytän aikaani haahuilemalla siellä sun täällä, toki osa haahuilemista on ihan päivittäisiin tai viikottaisiin velvollisuuksiin kuuluvaa - kuten eilinen omaishoitopäivä, mutta voisihan sitä jotain konkreettistakin välillä tehdä. Pakastimessa on riimihärkä ja lohta, mutta jääkaapin puolella ei oikeastaan mitään jouluun liittyvää. Ostoslistakin on vasta tekeillä.

Viikko sitten vaihdoin keittiöön jouluverhot ja joulukoristeita olen kantanut kellarista tipottain varmasti jo kuukauden ajan. Vahvasti näyttää siltä, että melkoinen osa koristeista jää tältä joululta laittamatta kun nyt jo tuntuu kumman täydeltä. Eikä noita ikkunalautoja parane ihan täyteen lastatakaan, täytyyhän talon karvakuonolle jättää oma tiirailutilansa. Juuso kun tykkää jättää nenänjälkiään vähän joka puolelle talon ikkunoita.

Maanantaina leivoin hedelmäkakun, jota jouduin hieman taas säveltämään kun kaapeista ei löytynyt kaikkia ohjeen aineksia. En myöskään koristellut kakkua, sillä laitoin sen pussiin ja jääkaappiin mehustumaan. Uumoilen, että kakku saattaa olla aika mehevä, sillä siihen tulleet hedelmät marinoitiin konjakissa. Leivoin myös kakun takana näkyviä pipareita, jotka kyllä hieman epäonnistuivat. Minulla ei nimittäin ollut tarpeeksi pientä tähtimuottia ja tuo päällimmäinen osa tuppasi repeämään uunipellille siirrettäessä, vaikka kuinka yritin olla varovainen. Kävi myös niin, että unohdin vahtia paistumista, jolloin lopputulos osassa pipareista tuli liian tummaksi. Maku kyllä on aika mukava, ei laisinkaan hiiltyneen makuinen (sanoi Ukkokulta). 

Luntahan täällä etelärannikolla on tullut suorastaan hillittömästi ja ajokelit ovat olleet karseat. Etenkin sunnuntai oli varsinaista luistelua, mutta ei eilistäkään kehumaan pääse. Lähteepä sitten liikkeelle jalan tai kumipyörillä, on paras varustautua taivaltamaan umpihangessa.  Auraaminen lienee menneen ajan muistoja, josta kohta voidaan tuleville sukupolville tarinoida iltasadun parissa: "Kuulehan mummin kulta, silloin kun sinä olit vielä margariinipaketissa, Helsingin kaduilla saattoi talvisinkin liikkua ilman lumikenkiä ja suksia, ihan vain tavallisissa talvikengissä. Ja bussillakin pääsi aina Kamppiin saakka, ei jouluostoksille lähtiessä tarvinnut tilata koiravaljakkoa Kehä III:n tienoille."

Meidän Juuso inhoaa nykyisin lunta yli kaiken. Sen luontaiset metsästysvaistot ovat tyystin tyrehtyneet ja pikkulinnutkin saava aivan vapaasti pyrähdellä sen nenän edestä. Mitä väliä, kunhan vaan pääsisi sisälle lämmittelemään. Maanantaina laitoin linnuille lisää ruokaa ja annoin Juuson odotella sen aikaa sisällepääsyä pihamaalla. Se viiletti flexissään aina tarpeen mukaan sen oven suuntaan, jonne minä olin menossa päästäkseen mahdollisimman pian edes johonkin lämpimään. Ja minä, ilkeä emäntä ryhdyin vielä toista kuvaamaan tämän yrittäessä pitää kaikkia tassujaan yhtä aikaa ilmassa, mikä ei tietenkään onnistunut.

Sisälle päästyään Juuso yleensä kiertää ruokakupin kautta ikkunalaudalle sulattelemaan tassujaan. Alla kun on sähköpatteri. Kun se on mielestään riittävästi kerännyt lämpöä itseensä, se köpöttelee olohuoneen nojatuoliin nukkumaan. Sitten hetken kuluttua kuuluukin oikein kunnon kuorsaus ja kissa makaa rötköttää selällään jalat tuolin reunan yli roikkuen. Olo on lämpöinen ja turvallinen.

Sanotaan, että eläin nukkuessaankin havaitsee ympäristönsä tapahtumat suojatakseen itseään ja jälkikasvuaan. Useimmiten tietynlaisen varuillaanolon huomaa ihminenkin; silmät eivät ole täysin kiinni, korvat ja häntä liikahtelee, viiksikarvatkin värähtelevät. Ikääntymisen myötä olen kuitenkin Juusossa havainnut hetkiä, jolloin se taatusti nukkuu hyvin syvää unta. Karvakaan ei siinä värähdä, eikä se näytä mitenkään reagoivan ympärillään oleviin ääniin ja liikkeisiin. Tuo yllä oleva kuva on juuri sellaisesta tilanteesta. Häärin kamerani kanssa ja napsin kuvia. Normaalisti Juuso ainakin nostaa päätään tai vaihtaa asentoa, mutta nyt se nukkui rauhallisesti puhisten täydessä unessa.

Juusolla on myös tapana vaihtaa tietyin väliajoin vakituista nukkumapaikkaansa. Syksyllä se nukkui miltei aina työhuoneeni tuolilla. Siitä se siirtyi asteittain olohuoneen nojatuoliin ja maanantaina yllättäin kirjaston sohvalle. Monen monta kertaa olen aiemmin sitä houkutellut sohvalle ja joskus siihen nostanutkin, mutta ei se ole siinä viihtynyt. Toissa iltana se vain pysähtyi sohvan luokse, hyppäsi sinne nuuskimaan tyynyjä ja kellahti pesemään itseään. Eilen päivällä se kävi myös ottamassa torkut kirjaston sohvalla, mutta yö on näköjään kulunut taas nojatuolissa. Väitänpä, että jälleen on menossa jonkinlainen siirtymävaihe ja seuraavaksi vakipaikka tulee olemaan tuo sohva. Olen joskus yrittänyt miettiä kissan logiikkaa näiden nukkumapaikkojen valinnassa. Juuso nimittäin noudattaa jonkinlaista vuodenkiertoa tässä unipaikkavalinnassaan. Työhuoneen tuoli, minun sänkyni, tuulikaapin matto, kirjaston sohva, olohuoneen nojatuoli, olohuoneen pöydän alla oleva matto. Jaa-a, pitäisikö ryhtyä tekemään oikein tieteellistä tutkimusta kotikissan unipaikkavalinnoista. Jos ihan väittelisi tohtoriksi. Onhan sitä hullummistakin asioista tohtorinhattu hankittu. Vitsi, vitsi. Kenties ihan puujalkavitsi.

Pihalla on tullut vähemmän kameran kanssa kuljettua, kun siellä on useimmiten liian pimeää tai sitten lunta tupruttaa taivaan täydeltä ja aika on käytettävä lähinnä lapion tai kolan liikuttamiseen. 

Tällaisia hassuja menninkäisiä meidänkin pihalle on lumisateiden myötä ilmestynyt. Ehkä tämä on valkoiseen asuun naamioitunut Smurffi tai Teletappi. Tosiasiassa alla on jalokuusi, joka on päättänyt olla kasvamatta koskaan isoksi. Se on kerran jouduttu siirtämään, kun alueellemme tuli vihdoin kunnallistekniikka ja kaivoimme lokakaivon pois maasta. Siitä on jo yli kymmenen vuotta, mutta kuusi on yhä samassa tilanteessa. Täytynee jonain päivänä etsiä kuva kuusen alkuvuosista, jotta voin vertailla, onko siihen tullut mittaa laisinkaan näiden vuosien aikana. Vaan eipä kyllä ole kuollutkaan. Sitkeä kaveri.

Ulkona tuulee taas navakasti. Kuulen sen katolla olevan viirikukon kääntyilyn aiheuttamasta narinasta ja tuulikellon kilinästä. Toivottavasti ei sentään lunta sada. Eiköhän tuo nyt vähäksi aikaa riitä.

Naistenmessuilla Nummelassa

Tänään täällä pääkaupunkiseudulla on tuullut navakasti ja lunta satanut vaakasuoraan ihan koko päivän. Ukkokulta on jo kahdesti tehnyt lumityöt ja aamulla pääsee takuuvarmasti jälleen kuntoilemaan lumikolan kanssa. Ajokeli oli liukas ja näkyvyys olematon, mutta siitä huolimatta lähdin liikenteeseen, sillä olin luvannut tiputtaa muutaman joulupaketin lähemmäs lahjansaajia, koska viikolla en taas millään ehdi. Samalla reissulla kävin Vihdin Lions Clubin järjestämillä Naistenmessuilla Nummelassa. Yleensä kävijöitä on ollut niin runsaasti, että myyntitiskien lähelle on ollut vaikea päästä. Ilmeisesti huono sää kuitenkin verotti innokkaita ostajia niin paljon, että ihan rauhassa pääsi tavaroita ihastelemaan.

Monet olivat varmaan kuukausien ajan valmistaneet tuotteitaan myytäväksi ja se ilmeni ehkä vähän liiallisenakin myynti-intona. Tuli samanlainen olo kuin Tallinnan Merekeskuksessa, jossa niin oikealta kuin vasemmaltakin huudetaan: "Osta nätti alushousu, osta lapselle paita, osta, osta, osta...!!!". Ja kun et osta, sinulle käännetään selkä, hyvä ettei sentään takamukselle potkua anneta. Ymmärrän kyllä tunteen, kun kauppa ei käy eikä tavara kulje. Ihan samanlainen pettymys nousee pintaan, kun kantaa kirpparilta täysiä kasseja takaisin kotiin. Monelle näiden joulumyyjäisten tulo saattaa olla tae oman joulun onnistumisesta. Toivotaan kuitenkin, ettei kenenkään lanttulaatikko jää tekemättä, vaikka muutama kaulaliina matkaakin takaisin omaan kotiin.

Huomasin Naistenmessuilla saman kuin torstaina Helsingissä Vanhan joulumyyjäisissä ja Tuomaanmarkkinoilla, että äärettömän paljon löytyy osaamista ja kekseliäisyyttä kädentaitajien piirissä. Mutta jos on monta rahanreikää, useimmat kauniit mollat ja huovutuskorut jäävät kyllä ostamatta, sillä ilman niitäkin ihminen pärjää erinomaisesti. Mietin myös kannattaako joulukorttien myynti enää tässä vaiheessa joulukuuta, kun suurin osa on varmasti postitettu jo viime viikon lopulla. Ehkä niitä myöhäisiäkin postittajia vielä löytyy, toivotaan. Eniten ihmisiä tuntui pörräävän kuivakakkuja ja säilykkeitä myyvien pöytien ympärillä, mikä ehkä kertoo siitä, että niitä on kuitenkin joko itse leivottava tai kaupasta ostettava. Ovat niinsanotusti hyödyllisempiä ostoksia kuin pehmosydämet tai joulukoristeet.

Omalla tavallaan nämä joulumyyjäiset ja -markkinat ovat aika kiva tapa. Eihän niissä kaikissa tarvitse käydä ja jokaista pöytää kiertää. Joku varmasti löytää joululahjansa näistä myyjäisistä ja ainakin mattimyöhäisille tarjoutuu mahdollisuus hankkia lahjoja, jotka useimmiten ovat taattua käsityötä, lähellä valmistettua ja monin tavoin ekologista. Tosin tänään sain kuulla tulleeni Tuomaanmarkkinoilla huijatuksi. Ostin sieltä huovutetun hatun ja mielestäni vielä edullisesti.  Myyjä väitti itse huovuttaneensa ensin harmaanmustan huopakankaan ja siihen sitten punaiset ruusut. Lopuksi hän oli ommellut hattuun fleecevuorin. Kun tarkemmin hattuani tänään asiantuntijan kanssa tutkin, saatoin itsekin todeta, että puppua oli minulle syötetty. Hattupa olikin ommeltu huovutuskankaasta, jota saa ostaa valmiina ruusuineen päivineen. No, kaunis hattuni silti on, lämmin myös eikä niin kalliskaan. 

Tämänpäiväisistä myyjäisistä en ostanut mitään. Mitään ei erityisemmin tehnyt mieli, enkä mitään sen kummemmin tarvinnut. Ne muutamat lahjat, joita olen aikonut hankkia, on jo hankittu. Lisäksi jouluna on syötäväkin - ja myös joulun jälkeen, joten budjetissa on pysyttävä. Mukavaahan näissä myyjäisissä on käydä kurkistamassa, mitä uutta kuuluu käsityösektorilla ja joskus jokin kiva idea alkaa omassakin päässä muhimaan.

Olisin kovasti halunnut ottaa lähikuvia myyntipöydistä ja tuotteista, mutta tunsin itseni tunkeilijaksi ja koin jonkinlaista myötähäpeää siitä, että ostavia asiakkaita näytti olevan niin kovin vähän. Pitäisikö minun rustata itselleni jonkinlainen lehdistökortti, jotta kehtaisin avoimesti tähtäillä kamerani kanssa. Vasta kotona älysin, että olisin toki voinut kertoa kuvaavani blogiini, jolloin se ehkä olisi tuntunut hyväksytymmältä. Toisaalta en niin kovin innostunut ole markkinoimaan kenenkään tuotteita. 

Tulipa mieleeni vielä eräs asia. Aamupäivällä kotoa lähtiessäni ajattelin kipaista oman kylän kukkakaupan kautta viedäkseni samalla reissulla ystävälleni joulukukan. Vaan meidän kukkakauppa avautui vasta iltapäivällä. Seuraavaksi ajelin lähikylään, jossa on peräti kolme kukkakauppaa. Niistä kuitenkin vain yksi oli auki ennen puolta päivää. Sinne sitten saapastelin lumisena sisään ja ryhdyin tutkiskelemaan tarjontaa. Olinpa lentää takamukselleni, sillä aika kovat oli hinnat. Yksittäinen hyasintti 18 €, kaksivanainen amaryllis 28 €, kukkakorit 48 eurosta ylöspäin. Oman kylän kukkakaupassa sentään aika näyttävän korin saa jo 30 eurolla ja amarylliksen 20 eurolla. Alle 20 euron oli ainoastaan tuo vaatimaton hyasintti, jollaista en sentään viitsinyt ystävälleni viedä, koska hän ei voi pienessä asunnossaan voimakkaasti tuoksuvia kukkia pitää. Harmitti niin, etten odottanut oman kylän kukkakaupan aukeamiseen. Kun käytössäni oli vain 60 euroa ja tarkoitus oli hankkia kukan lisäksi muutakin, hipsin hiljaa pois tuosta kukkakaupasta ja päätin viedä joulukukan ystävälleni jonain toisena päivänä. 

Toiseen äärimmäisyyteen törmäsin käydessäni paikallisessa Hongkongissa, jossa pyydettiin viittä euroa kolmesta hyasintista, joissa käyttökelpoista taisi enää olla vain sipulit. Oli sitten kyse kesäkukista, perennoista tai mistä tahansa kasvista, säälittää, kun niistä ei kaupassa huolehdita laisinkaan. Kesällä kukat seisovat päivä toisensa jälkeen paahtavassa paisteessa ilman vedentilkkaakaan ja näin talvella aratkin joulukukat ovat vetoisassa ovenpielessä. Mainitsemani hyasintit oli ladottu rullakkoon, jossa kukinnot olivat itsekseen kasvaneet ja lakastuneet niin olemattomassa tilassa, että pitkälti jo kuihtuneet kukat olivat vaakasuorassa kuin viivottimet. Eihän niitä kukaan ostanut ja tuli ihan sääli, miten hukkaan menivät nekin kukat.

Eiköhän suurin osa kukista tähän aikaan vuodesta tule kuitenkin samoista lähteistä ja varmasti suhteellisen samoin hinnoin, joten kovat on katteet joillakin. Mutta niinhän se on, ettei se ole hölmö, joka pyytää vaan se, joka antaa.

Päiväretki jouluiseen Helsinkiin

Vaikka asun kohtalaisen lähellä Helsinkiä, tulee siellä käytyä melko harvoin. Jotenkin tuntuu, että vuosi vuodelta yhä harvemmin. Ruokatarvikkeet tulee hankittua lähikaupoista ja muut tarvittavat jonkun kilometrin päässä olevasta kauppakeskittymästä. Yhä enemmän on ryhdytty suosimaan oman kylän palveluja. Niinpä pääkaupunkiin matkatessani tunnenkin itseni aikamoiseksi turistiksi ja hieman myös maalaiseksi. Tällä kertaa olimme sopineet ystäväni kanssa treffit lounaan merkeissä. Päätimme myös kurkistaa Vanhan joulumyyjäisiin ja Senaatintorin Tuomaanmarkkinoihin. 

Vanhalla ylioppilastalolla ei onneksi ollut tungosta ja tavaroita pääsi ihastelemaan ja hypistelemään läheltä. Myynnissä oli jos jonkinmoista käsityötä, useimmat taidolla ja luovuudella tehtyjä. Pääosassa näyttivät olevan erilaiset korut, niin hopeasta kuin lasistakin valmistetut sekä myös kaikenlaiset huovutetut korut ja muut tavarat. Jonkin verran myös keramiikkaa ja toisessa kerroksesta löytyi muutamia kuvataiteilijoita. Ilahduttavan moni näyttää käyttävän käsitöissään hyväksi kierrätysmateriaaleja. Koruihin oli hyödynnetty vanhoja karkkipapereita, nappeja, kierrätyskumia, lasten lelufiguureja ja luonnosta kerättyä materiaalia.

Hinnat olivat melko korkeita. Ymmärrän, että käsityölle täytyy laittaa materiaalin ja tehdyn työn hinta, mielellään myös vähän design-hintaa. Eihän kukaan ilmaiseksi halua töitään antaa. Silti tule sellainen tunne, että paljon tuotteita jää myymättä, koska niille ei yksinkertaisesti ole ostajia. Voisin ajatella ostavani yhden kalliimman tuotteen esimerkiksi syntymäpäivälahjaksi, mutta kun pitäisi saada rahat riittämään moniin joululahjoihin, jää 35 euron huovutettu rintakoru taatusti myyjän pöytään. Ylipäätään toivoisin kaikkiin myyjäisiin enemmän niitä 1-2 euron tai enimmillään 5 euron tuotteita, joita raaskisi ostaa useamman kappaleen ja yhden vaikka itselleen iloksi. Kun omilla käsitöillä kilpaillaan ulkomailta tulevan rihkaman kanssa, on hinnoittelu äärimmäisen tarkkaa, ettei tule hinnoitelluksi ulos koko kilpailusta. Jos on vähän rahaa käytettävissä, ostaja äänestää jaloillaan ja hankkii sen, mitä hänen roposillaan on mahdollista ostaa. Niin paljon kuin itse tehtyä arvostammekin, viime kädessä kuitenkin useimmiten ratkaisee hinta. Niin se vain näyttää olevan.

Sää oli Helsingissä viheliäinen. Hienoa lunta satoi kovan tuulen saattamana ja lumi suli lämmitettäville katualueille kenkiä kastelevaksi vedeksi. Auraaminen ei ilmeisesti enää kuulu nykytalvien vakiotoimenpiteisiin, sillä paikoin jalkakäytävät olivat möykkyisiä ja töhnäisiä käytäviä, joissa jalka lipesi ehtimiseen suolalla ja hiekoitushiekalla jalostetussa sohjossa. Eihän noita kuvassa näkyviä lämmitettyjä alueita kovin laajalla Helsingissäkään ole; lähinnä muutama keskustan keskeinen paikka. Kuinkahan taloudellista ja ympäristöystävällistä tuo katualueen lämmittäminen on? Vai tapahtuuko se kenties jollain hukkalämpösysteemillä? En tiedä.

Helsingin Stockmann on aina panostanut jouluvalaistukseen ja -koristeluihin. Stockan jouluikkunaa on käyty ihastelemassa vuosikymmenten ajan ja sen tradition minäkin muistan jo omasta lapsuudestani. Isä ei meidän lasten kanssa pahemmin missään liikkunut, mutta minut hän on ainakin yhtenä jouluna pukenut uusiin vaatteisiin ja vienyt katsomaan Stockmannin jouluikkunaa. Oli kuulemma ollut onnellinen kotiin tullessaan, kun ympärillä olevat ihmiset olivat ihastelleet nättiä pikkutyttöä isänsä olkapäillä. Siitä en itse muista mitään, äitini on kertonut.

Myös omat lapset vietiin joulun alla katsomaan, mitä kekseliästä kaupan ikkunaan oli kulloinkin leluista rakennettu. Aina on jotain jännää ja liikkuvaa, pyörivää, katosta alas laskeutuvaa, ja ikkunaa jaksaa tutkailla pidemmän aikaa, jotta kaiken ehtisi mieleensä painamaan. Stockan jouluikkuna on minusta siinä mielessä aina onnistunut, että se on ajatuksella somistettu tarinaksi ilman tuotemerkkejä ja hintalappuja. Toisin kuin ne paksut joululeluluettelot, joita kauppiaat jakavat joka kotiin lasten houkutukseksi ja vanhempien harmistukseksi.

Helsingin Stockmannin jouluikkunaa

Olin ajatellut, että tällä Hesa-retkellä myös ottaisin runsaasti kuvia jouluvalaistuksista ja lumisesta pääkaupungista. Sää oli kuitenkin niin viheliäinen, että näpit jäätyivät kameran vimpaimilla ja silmälasit olivat alituiseen niin huurussa, ettei läpi nähnyt yhtään mitään. Kunpa joku joskus keksisi aineen, jolla estää silmälasien huurtuminen tai sitten laseihin voisi ostaa lisävarusteena pyyhkimet.

Onneksi olin laittanut matalat ja lämpimät kengät, joten käveleminen sujui niin märällä asfaltilla kuin möykkyisillä sivukaduilla.

Emme käyneet missään kaupassa hypistelemässä tavaroita, vaan tyydyimme tällä kertaa joulumyyjäisten antiin ja tietenkin noihin jouluvaloihin. Lumisissa vaatteissa olisikin ollut hankala liikkua lämpimissä liikkeissä, lumi olisi sulanut ja vaatteet kostuneet, minkä jälkeen taas ulkona oleminen olisi äkkiä muuttunut varsin viluiseksi touhuksi. Ihmettelin kyllä vaakasuoraan kasvoille lentävää lunta naamaltani pyyhkiessäni nuoria naisihmisiä, jotka tepsuttelivat paljain päin ja 10 cm:n koroissa. Kuuden asteen pakkanen kun tuntui mereltä tulevassa viimassa ja lumituiskussa enemmänkin 25 asteen hyydyttävältä pakastusoperaatiolta.

Espan valaistuja puita

Monissa liikkeissä oli ikkunat somistettu hienoiksi ja meille riitti iloa jo pelkkien ikkunoiden takana tavaroiden taivastelemisesta. Espan ja Mikonkadun kulmassa sijaitsevan Louis Vuittonin liikkeen ovella seisoo tummaan pukuun pukeutunut herrasmies, jonka rinnassa lukee vartija. Olen usein miettinyt, päästäisikö hän meikäläistä edes sisään vai pitäisikö näyttää ensin tiliote. Onneksi en ole erityisemmin ihastunut ko. merkkisiin laukkuihin, joten ei tee tiukkaakaan ohittaa mainittu liike ilman minkäänlaisia sisäänmenohaluja.

OIkeastaan tuntui ihan mukavalta nähdä eräällä Aleksin parhaalla paikalla Minna Parikan kenkämyymälä. Kyllä meillä Suomessa osataan suunnitella kauniita ja yksilöllisiä tuotteita ja niitä kelpaa myös mainostaa ja markkinoida Helsingin ydinkeskustan ulkomaalaisia ostosmatkailijoita vetävillä alueilla.

Minna Parikan kenkiä

Kluuvikadun Fazerin ikkunanäkymä

Etenimme ystäväni kanssa hitaasti mutta vääjäämättömästi kohti Senaatintoria ja siellä vielä ensi viikon olevaa Tuomaanmarkkinoita. Edellisen kerran kävin Tuomaanmarkkinoilla niiden pitäessä majaa Espan puistossa, mutta minusta Senaatintori on parempi paikka, josta tietenkin ollaan hyvin montaa mieltä. Jotkut asiakkaat ja kauppiaat ovat esittäneet toiveensa päästä takaisin Espalle. Senaatintorilla on kuitenkin enemmän avaraa tilaa, eikä tarvitse ahtautua kojujen, katselijoiden ja kaiken maailman penkkien ja pystien väliin nähdäkseen, mitä kussakin kojussa on myytävänä. Enemmän ehkä olisin toivonut lämpimin juomien kojuja ja jotain tuoksuvia houkutuksia, kuten monilla Euroopan kaupunkien joulutoreilla.

 
Senaatintorin markkinoillakin oli mukavan väljää, mikä taatusti johtui osittain tuosta ikävän kylmästä säästä. Osa ihmisistä taisi myös olla parhaillaan Tuomiokirkossa, jossa oli alkamassa vuoden 2012 Lucia-neidon kruunaus. Siksipä mekään emme pitäneet kiirettä, jotta näkisimme edes vilahduksen kulkueesta ja itse valontuojasta. Kiersimme rauhassa kojun toisensa jälkeen ja tiirailimme myytäviä tuotteita. Jotkut kauppiaat olivat hyvällä tuulella ja ryhtyivät juttusille kun taas jotkut istuivat hiljakseen kojunsa nurkassa; ehkä kylmissään, ehkä harmissaan vähäisistä asiakkaista.

 
Tuomiokirkon eteen olikin jo alkanut kerääntyä katselijoita ja järjestysmiehiä sekä palomiehiä sytyttämään tulia kirkon portaille. Me jatkoimme vielä rauhassa kojujen tutkimista. Niissä oli myynnissä osittain samanlaista tavaraa kuin Vanhan joulumyyjäisissäkin. Huovutettuina niin hattuja, tumppuja kuin korujakin, paljon monenlaisia joulukoristeita, lasi- ja hopeakoruja sekä muutama seppä takomassa rautaa. Ystävälläni ei ollut mukanaan hattua, tosin hänellä oli kyllä varsin lämmin ja hyvä huppu. Eräässä kojussa myytiin kauniita huovutettuja hattuja, joita innostuimme kokeilemaan sillä lopputuloksella, että kumpaisenkin päässä keikkui uusi huovutushattu. Lämmin ja kaunis, tummalla pohjalla ruusumaisia punasävyisiä kuvioita.

Omassa ryhmässään olivat ruokakojut; maustekalaa, puolukkaglögiä, tyrnihilloa, suklaassa ja tomusokerissa pyöritettyjä karpaloita, erilaisia piirakoita, savulihaa. Kaiken keskellä oli lämmittimillä varustettu kahvilateltta, jonne mekin päätimme mennä hetkeksi sormia sulattamaan. Vieressä oli vähän isompi teltta, jossa oli mahdollisuus maistella paistettuja muikkuja ja jotain paellan tapaista ruokaa kuin myös grillattuja makkaroita.

On se Lucia-neito siellä, jos tarkkaan katsoo...

Kahvitteluhetken jälkeen sormet olivatkin jo sen verran sulaneet ja kello niin paljon, että oli aika siirtyä etsimään sopivaa tiirauspaikkaa Lucia-neitoa varten. Löysimmekin ihan hyvän paikan kirkon portailla, muurin vieressä, mutta hetken odottelu oli kyllä jäädyttää meidät ihan tönköiksi. Odottelevat lapset laskivat portaita pitkin muodostuneita railoja pitkin, eikä heillä taatusti ollut laisinkaan kylmä. Olisi pitänyt heittää "tittelit pois" ja mennä mukaan pyllymäkeen, olisi veri alkanut kiertämään ja lämpö palannut varpaihin. 

No, vihdoin alkoi kirkonkello soida ja Lucia oli ilmeisesti astumassa kirkosta portaille ja niitä pitkin alhaalla odottavaan autoon. Muut ihmiset totesivat saman kuin mekin ja muodostivat melko läpitunkevan ihmismuurin alas astelevan Lucian eteen, joten näimme suurinpiirtein hänen kutreillaan keikkuvan kynttiläkruunun laen. Ja kun Lucia vihdoin pääsi nousemaan autoonsa, olimme me niin jäässä, ettei pahemmin enää tehnyt mieli jäädä kuikuilemaan sopivaa kuvauspaikkaa. Ei, me otimme suunnan suoraan kohti Kamppia, josta pääsisimme bussilla kotimatkalle.

Koffin kaljakärryt Aleksanterinkadulla

Hauskat lamppu-ukot

Mikonkadun näkymiä

Kotimatka sujui mukavasti lämpimässä linja-autossa. Ei huolta lentävästä loskasta tai tuulilasiin jäätyvästä lumesta. Oli leppoisaa katsella jalkakäytävien lumisohjossa ja tuulessa tarpovia ihmisiä ja katukaistoilla liukastelevia autoilijoita. Bussissa ei tällä kertaa ollut yhtään kännykkäänsä henkilökohtaisuuksia kailottavaa teini, joten jopa omiin ajatuksiin vaipuminen oli mahdollista.

Pääkaupunkiretki oli ohi onnistuneesti, uusi pipo päässä keikkumassa, kivoja kokemuksia rikkaampana, lumessa tarpomisesta ja raittiista ilmasta terveesti väsyneenä.
 

Joulukukkia ja järjestystä

Näin sydäntalven aikaan täytynee tyytyä tekokukkien kuvaamiseen, kun nuo aidot ovat niin vähissä. Nämä kankaiset joulutähdet olen ostanut vuosia vuosia sitten Tiimarin alesta. Jossain vaiheessa mukaan on liittynyt muutama muovinen havunoksa. Tekokukissa on se hyvä puoli, että ne viihtyvät melkeinpä millaisissa oloissa tahansa; oli sitten valoa tai varjoa, viileää tahi lämmintä, aina kukkivat. Ei tarvitse murehtia kastelemisesta eikä nyppimisestä. Näköjään myös säilyttävät värinsä ja kyllästymisen hetkellä niistä voi ravistaa ylimääräiset pölyt pois ja pakata pussiin odottamaan seuraavaa innostusta. Näistä joulutähdistä on muodostunut jokajouluinen perinne. Aina ne löytävät paikkansa jostain kohtaa huushollia. Tänä vuonna sijoitin ne eteisen lipaston päälle, peltiseen astiaan, jonka sain ystävältä.

Toistaiseksi olen saanut hankittua kaksi amaryllistä, joista toisen pitäisi olla valkoinen. Ostaessani ne olivat aivan nupussa ja vasta nyt punainen alkaa availla nuppuaan. Valkoinen - jos se nyt sitten tosiaan on valkoinen - nököttää toistaiseksi keittiön ikkunalla ja punainen eteisen sivupöydällä minijoulukuusen kainalossa. Tai paremminkin minijoulukuusi on amaryllisen kainalossa, sillä nuppuvarrella on mittaa tuon joulukuusen latvan tasolle. 

Tarkoitus on ollut ostaa hyasintteja, mutta pelkästään niiden takia en ole mihinkään kauppaan viitsinyt tai ehtinyt lähteä. Enkä kyllä muutenkaan ole hyasinttien suhteen kiirettä pitänyt, sillä lämpimässä kodissa ne avaavat nuppunsa nopeasti ja sen jälkeen ovatkin pian ylikukkineita. Ajattelin, josko saisin hyasinttini parhaimmilleen juuri aatonseuduksi.

Työelämässä ollessani sain ympäri vuoden paljon kukkia ja jouluna eritoten. Työkaverit ja eri tasojen pomot tapasivat antaa kauniita kukkaistutuksia, joista riitti iloa pitkäksi aikaa. Joistakin ehti nauttia jo ennen joulua työhuoneessa ja useimmat toin kotiin joulunpyhinä katseltaviksi. Nykyisin olen enimmäkseen oman kukkahankinnan varassa, ei tule lähdettyä vartavasten kukkakauppaan ja usein tulee itseään lahjottua lähinnä marketpuskalla ruokaostosten yhteydessä. Puutarhakauden aikaan tilanne onkin toinen, kun mielessä pyörii kaiken aikaa jokin kasvimaailman pyydys ja tavanomainen ruokaostosmatkakin tuppaa laajenemaan kesäkukkaosastoille ja puutarhamaailmoihin.

Tapaan tuhota tärkeitä papereita silppurilla, joka on kyllä melkoisen tehoton vekotin. Viiden kuuden arkin jälkeen se alkaa jumittaa ja lopulta simahtaa täysin. Silloin on putsattava sen hammastukset juuttuneista papereista ja annettava laitteen levätä puolesta tunnista tuntiin. Ja juuri kun silppurin saa taas toimimaan, sen säiliö onkin täyttynyt ja se on tyhjennettävä. Tyhjennys kannattaa ajoittaa siivouspäiville, sillä vaikka miten taidokkaasti tyhjennyksen yrittää suorittaa, lentää silppua aina kuitenkin myös lattialle ja etenkin työpöydän alle, josta sitä saa kontata nyppimässä. Niinpä käyn toisinaan polttamassa isompia nippuja tuhottavia papereita alapihan betonirenkaassa. Kaikenlainen polttaminenkin on nykyisin laitonta, joko siitä syntyy ilmaston kannalta haitallisia yhdisteitä tai sitten se vaan rikkoo naapurisopua. Toki minä yritän kaikin tavoin kantaa vastuuni ilmastonsuojelusta, mutta joskus tuntuu, että on pienempi paha polttaa vanhoja laskuja kuin syytää niitä jonnekin muualle. Eilen nuotion sytyttäessäni ajattelin myös kuvata hieman liekkejä. Poltettavien paperien pino oli tällä kertaa sen verran olematon, ettei mitään valtaisaa liekkimerta saanut mitenkään syntymään. Tuli on aina  kuitenkin elementti, jota on mielenkiintoista ja rauhoittavaakin katsella.

Olen intohimoinen järjestelijä ja aina päässäni risteilee ajatuksia jonkin tietyn kohdan kohentamisesta. Kun saan kodin toisen pään järjestykseen, jo toisessa päässä on odotettavissa järjesteltävää. En saa lainkaan aikaani kulumaan pelkästään kädet sylissä istumalla. Tykkään tekemisestä ja etenkin, jos se tähtää johonkin hyödylliseen. Se, missä mielessä hyödylliseen, onkin sitten jo toinen juttu. Joskus nuoruudessa järjestyksenpitoni saattoi johtaa ylilyönteihin, mutta lapset, työ ja elämä sinänsä ovat tuoneet tervettä järkeä tähän ominaisuuteeni.

Uskallan väittää, että meidän kaapeissa on aina kohtalaisen hyvä järjestys. Minut valtaa säännöllisin välein innostus käydä läpi mm. vaatekaappeja. Saatan samalla kuunnella radiota ja miettiä syntyjä syviä. Inventoin kaapin sisällön, pyyhin mahdolliset pölyt ja järjestelen tavarat paikoilleen. Kun ei päästä kaappeihin hävityksen kauhistusta, säästyy aikaa vieviltä ja raskailta siivousprosesseilta. Säännöllisissä putsauskeikoissa ei pitkään nenä tuhise ja itse kukin löytää tavaransa helposti. Minä en juurikaan harrasta joulu- tai juhannussiivouksia, koska niihin ei ole tarvetta. Normaali viikkosiivous yleensä riittää meillä erinomaisesti, kun kodissa vallitsee aina perusjärjestys. Toista oli tietenkin silloin, kun lapset olivat pieniä. Ei sitä mitenkään ehtinyt työn ohessa niin paljon järjestelemään, eikä se silloin tuntunut tarpeelliseltakaan.

Muutama viikko sitten keksin, että haluan kylppäriin lasihyllyn hajuvesipullojani varten. Pitkään sekin ajatus oli muhinut, mutta kerran Ikeassa käydessäni näin edullisen ja yksinkertaisen ratkaisun, joka lopulta tuli hankituksi. Ukkokulta sen pienellä murinalla kiinnitti laattaseinään ja siinä se nyt on. Hajuvesipullot ovat niin kauniita, että turha niitä on kaappien kätköihin säilöä. Nykyisin tosin pulloja ei kovin paljon ole, kun harvemmin niitä tulee itse itselleen ostaneeksi. Ukkokultakaan ei enää tee työmatkoja ulkomaille, joten tuliaistuoksut ovat harvinaisia.

Jouluaatto on jo niin lähellä, että nurkissa hiiviskeleviä tonttuja saattaa hyvinkin nähdä. Meidänkin terassilla kaksi harmaapartaa yritti kurkkia sisälle nähdäkseen, onko talossa kilttejä lapsia. Eivät tonttuherrat tainneet tietää vakoilevansa vessan ikkunan takana. Siellä sitä harvemmin kukaan pidempään oleskelee. Täytyy ehkä tänään käydä vinkkaamassa, että siirtyisivät talon toiselle puolelle. Tai vielä parempi, josko kokonaan naapuriin, kun meillä ei noita lapsia ole enää laisinkaan. Vaan ehkä nämä tontut kurkkivatkin kilttejä aikuisia... Olisiko meillä sellaisia?
 

Valaistusta joulukuun hämärään

Parissakin blogissa on heitetty ideaa itse kunkin ulkojouluvalaistuksen esittelystä. Päätin tarttua haasteeseen, vaikka hämärässä kuvaaminen ei kuulukaan vahvuuksiini. Keittiön ikkunan alla meillä on varmaankin ollut ulkovalot ellei ensimmäisestä niin ainakin toisesta joulusta lähtien. Kukkalaatikoihin valosarja onkin helppo asentaa, koska pistoke on lähellä ja johdon saa helposti viritettyä siten, ettei siitä ole haittaa kulkemiselle. Valot näkyvät hyvin tiellä kulkijoille ja myös sisälle keittiöön. Kynttelikkö keittiön ikkunalla kruunaa kokonaisuuden.

Joitakin vuosia sitten istutin autotallin nurkalle kartiotuijan. Silloin en tullut edes ajatelleeksi, että se joskus voisi toimia joulukuusena. Viime joulun alla huomasin, että tuo tuija oli venynyt pituutta ja ripustin siihen kokeeksi ulkovalosarjan. Olin kovasti tyytyväinen valaistukseen, vaikka johdon vetäminen olikin haasteellista, kun lähellä ei ole ulkopistoketta. Tänä vuonna keksin hyvän keinon johdon kuljettamiseen etuterassin katonrajassa olevaan pistokkeeseen. Laitoin S:n mallisia koukkuja kattolipan alapuolen laidoitusväleihin, jolloin sain paksun ulkojohdon hyvin pujotettua koukkujen avulla kulkemaan pistokkeeseen. Johto on siististi lähes näkymättömissä ja mikä parasta, ei taatusti häiritse kenenkään kulkemista ja on myös turvallinen. Nuo koukut on helppo poistaa, mutta luultavasti jätän ne kattoon killumaan ja odottamaan seuraavaa joulua. Tuijakuusi saa palaa läpi yön, sillä se ei näy sisälle.

Kuten joka vuosi, myös nyt innostuin lisäämään ulkovaloja joulun lähestymisen myötä. Keksin laittaa rautaiseen kesäkukkatelineeseen valosarjan. Se näyttää pimeydessä hyvin kauniilta.

Työhuoneen ikkunalla on myös kukkalaatikko, joten sinnekin piti virittää ulkovalosarja. Jätin kukkalaatikkoon kesäkukkien poistamisen jälkeen muratit, jotka valuvat mukavasti laatikon reunojen yli. Syyskanervien lisäksi työnsin tyhjiin rakoihin kuusenhavuja. Sähkön tähän valosarjaan saan viereisen terassin katosta. Myös työhuoneen sisäikkunalla on kynttiläsarja.

Patiolle nostin pajukartion ja sen päälle laitoin valoverkon. Meidän pihamaalla ei ole kunnon valaistusta, joten nämä jouluvalot auttavat myös pihalla liikkumisessa. Toki terassin seinässä on liiketunnistinvalo, joka syttyy ja sammuu välillä jonkun tyystin tuntemattoman systeemin mukaan. Kellarin oviaukon yläpuolella on toinen liiketunnistin, jonka syttyminen on vieläkin sattumanvaraisempaa. Kun tontin ympärillä on isoja puita ja muut naapurit noiden puiden takana, ei valoa illan pimeydessä ole yhtään liikaa.

Kaikki ulkovaloni ovat vähemmän sähköä kuluttavia led-valoja ja lisäksi ohjaan niiden syttymistä ja sammumista ajastimilla eli ne eivät pala ympäri vuorokauden autotallin tuijakuusta lukuunottamatta. Etenkin pihan puolella valojen syttyminen on syytä ajoittaa niin, etteivät ne pala nukkuma-aikaan. Muuten Juuso ryntää herättämään talonväkeä täyttämään hänen ruokakuppinsa ihan liian varhain.

Varaston ikkunalla on kynttelikkö, joka näkyy jo pitkälle kotitien päähän. Meillähän varasto on kotiväen pääasiallinen sisäänkäynti. Siellä on kaapit ulkovaatteille ja kenkätelineet. Sinne oli aikoinaan helppo tuoda lapset kuravaatteissaan ja pääsisäänkäynti pysyi aina siistinä ja vieraskoreana.

Clas Ohlssonilta löysin kympillä kauniin pöytätähden. Samaan hintaan sai lamppuun myös varjostimen. Tosin vaihtoehdot olivat kovin vähissä, mutta ihan kelvollisen harmaan mukaani valitsin. Pöytätähtiä oli tuossa halpiskaupassakin monenmoisia ja -hintaisia, mutta kympin tähdeksi tämä on kyllä ihan kaunis ja kelpaa meikäläiselle erinomaisesti. Ensin sijoitin pöytätähden takkahuoneen ikkunalle, mutta sitten totesin, ettei se näy sieltä yhtään mihinkään. Tuskin kunnolla edes huoneeseen, kun tähden edessä on iso soihtuköynnös. Niinpä sitten siirsin tähden kirjastoon, josta se näkyy varmasti tontin takarajalle saakka ja voimmehan mekin Ukkokullan kanssa tähteä ihastella telkun ääressä iltaa viettäessämme. 

Makuuhuoneen ikkunalle ripustin punatähden, joka on pyörinyt joulukoristeissamme varmasti pari vuosikymmentä ellei enemmänkin. Ihan alkuperäinen 70-luvun tähti tämä ei ole, sillä niissä vanhoissa malleissa sakarat olivat keltaisia. Ihan hirveästi en tämän tähden punaloisteesta tykkää. Jotenkin se tuntuu hiukan liian räikeältä, mutta enpä jaksanut enää poiskaan ottaa, kun sähköjohdon virittäminen verhon taakse oli niin aikaavievää ja haasteellista hommaa.

Juuso istui takkahuoneen ikkunalla ihmettelemässä minun kameramanööveriäni eilisillan pimeydessä. Kai se ajatteli, että "taas tuo Mammakulta on kajahtanut, kun viitsii tarpoa kylmässä lumessa kameransa kanssa ja käy vielä naputtelemassa ikkunaruutuun herättääkseen huomioni. Minähän en todellakaan viitsi kameraan katsoa vaan olen näkevinäni metsän pimeydessä jotain hyvin mielenkiintoista."