Äidin sydänläppäleikkaus tehtiin keskiviikkona ja se meni ihan hyvin. Sairaalassa on puhuttu äidin kotiutuksesta alkuviikosta, mikä minusta kyllä tuntuu liian aikaiselta. Lähettää nyt puolikuntoinen vanhus toisen puolikuntoisen vanhuksen seuraksi. Olen toiminut yhteyshenkilönä äidin, sairaalan, isän ja muiden sisarusten välillä. Sekä soitellut yhteen jos toiseenkin paikkaan löytääkseni apua vanhemmilleni kotiin. Äiti on väsynyt ja haluaisi vain levätä rauhassa. Isä väittää selviytyvänsä kotihommista, vaikka saattaa unohtaa puurokattilan kiehumaan täysille hellalle, eikä ole ikinä joutunut ottamaan kokonaisvastuuta kodin tehtävistä. Ei kelpaa ruoka-apu, ei siivousapu. Toisen mielestä selvitään ihan itse, toisen mielestä ei missään nimessä. Ja sitten mukana sopassa on joukko eripuraisia sisaruksia. Seikkaile nyt sitten tässä mielipiteiden viidakossa ja koita saada jotain järkevää aikaan.
Olen saapunut uuteen tilanteeseen ja ajanjaksoon, jonka nimenä lienee "mistä ja millaista apua vanhuksille".
Huoh, tuo ajanjakso ei ole sieltä kevyimmästä päästä. Jaksamista toivottelen.
VastaaPoistaNiinpä, kuinka saada vanhemmat ottamaan vieras apu vastaan? Siinä sitä on omaisilla tekemistä. Ja vielä toiset omaiset hämmentämässä soppaa, eipä käy kateeksi. Lisäksi huoli leikkauksesta toipumisesta. Olispa edes joku ystävä, naapuri tai tuttava siinä välillä vähän katsomassa perään. Jos sellaista apua ottaisivat vastaan. Täällä maalla on vielä sellaista yhteisöllisyyttä, että naapurista voi joskus tulla apua, jos tarvis. Tsemppiä.
VastaaPoistaOijoi, ei kuulosta helpolta elämäntilanteelta... Tsemppiä!
VastaaPoistaOn aika hankala tilanne teillä, sellaisia ne vanhukset ovat eivät halua tunnustaa
VastaaPoistaetteivät selviä.Mahdollisen pitkälle haluavat selvitä omin voimin.
Voimia teille, että saatte hyvän sovun
Minustakin tuntuu että usein laitetaan liian pian kotiin sairaalasta. Ihmisten pitäisi saada ensin toipua kunnolla ja pitäisi kyllä huomioida vähän paremmin niitä kotiolojakin. Tsemppiä sinne ja toivotaan, että kaikki menee hyvin.
VastaaPoistaRaskaita aikoja tuollaiset. Kyllä se Suomalainen perusluonne tulee esiin vamhuksillakin;ei millään otettaisi apua vastaan vaan itse pitää kaikesta selvityä. Todellisuudentaju ei ole enää ihan entisellään ja elämänmuutokset pelottavat.
VastaaPoistaNopeasti nykyään päästävät sairaalasta kotiin;toki ymmärrän siinä sen pointin,että todennäköisesti sieltä sairaalasta saa jonkin ikävän pöpön mukaansa kuin kotoa.
Tuttua. Niin tuttua. Tosin kyseessä oli iäkäs anoppini, ei oma vanhempani. Hoidin anopin asioita paljon, kun työni vuoksi minulla oli siihen aikaa ja mahdollisuuksia. Anoppi alkoi olla muistamaton ja itki ettei pärjää enää. Tokihan sitä silloin yrittää parhaansa. Palkaksi sain paljon arvostelua miehen sisaruksilta ja monet, monet haukut. Oma mies ymmärsi ja oli ja on edelleen kiitollinen avustani. Silti, vaikka näin, miten muut eivät olleet kiitollisia, tekisin saman uudelleen. Anoppi kuoli laitoshoidossa viime vuoden keväällä. Kolme vuotta hän vietti siellä täysin muiden armoilla.
VastaaPoistaNo on siinä sinulla vaikea tehtävä.
VastaaPoistaToivon että ratkaiset pulman ja löydät oikean avun.
Kaikkien mieliksi ei koskaan voi olla.
Voimia sinulle tässä vaikeassa tehtävässä.♥
Samassa tilanteessa ollaan ja siksi ymmärrän tuskasi. Minulla äiti asuu kaukana ilman läheisiä, kun miehensä joutui pysyvästi laitoshoitoon. Äiti itse on dementoitunut. Yritän täältä kaukaa hoidella hänen asioitaan, mutta välillä tulee todella tuskainen olo. Toivottavasti sinun vanhempasi ovat lähempänä, että voit edes jotain pientä apua antaa ja pääset seuraamaan heidän elämäänsä.
VastaaPoistaVoimia sinulle!
VastaaPoistaBlogissani on sinulle kesäinen ja ehkä piristäväkin haaste :)
http://puutarhaterapiaa.blogspot.fi/2012/11/kuusi-kuvaa-kesasta-haaste.html
Kiitos kaikille! Äiti voi hyvin ja on edelleen sairaalassa. Eiköhän asiat järjesty, mutta välillä kyllä meinaa puhti loppua.
VastaaPoista