maanantai 24. kesäkuuta 2013

Ihme ja kumma


Saaripalsta -blogin Saila kirjoitteli, että puutarhassa on aina jotain pelastettavaa ja niin se kyllä on. Kun yhden kasvin saa kunnolla kasvamaan ja kukkimaan, onkin vuoro siirtyä kohentamaan seuraavan olosuhteita. Joskus tuntuu, että puutarhurin kesä on pelkkää vitsauksesta toiseen kulkemista, mutta eihän se sentään ole totta. Ihmisen mieleen tuppaa näköjään jäämään turhankin helposti erilaiset vastoinkäymiset.

Meidän puutarhamme uusin vitsaus on vattukärsäkäs, joka vadelman ja mansikan ohella on jostain syystä mieltynyt erikoisen paljon juhannusruusuun. Aikuiset kuoriaiset munivat nuppuihin ja poistuessaan purevat kukkaperät poikki joko osittain tai kokonaan. Toukat jäävät kehittymään nuppujen sisään, jotka kuihtuvat ja tippuvat pois. Juhannusruusun lisäksi ötökälle näyttää maistuvan myös jaloruusut. Juhannusruususta vattukärsäkäs ei sentään saanut kaikkia nuppuja tuhottua - vielä - mutta jaloruusun ainokainen nuppu on nyt menetetty. Harmi.


Tästä toisesta puutarhan vitsauksesta onkin jo puhuttu ja vaihdettu mielipiteitä moneen kertaan. Sadepäivien aikaan keräilin kotiloita kymmenittäin. Koska pihamme rajoittuu kahdelta sivultaan kunnan puistoalueeseen, kotiloiden mahdollisuudet piiloutua moninkertaistuvat, aivan nurmialueemme vieressä. Tähän saakka olen pitänyt kapean kaistaleen kunnan aluettakin nurmena, mutta nyt laajensin hoidettavaa aluetta niittämällä ensintöikseni pitkät heinät, horsmat sun muut matalammiksi. Siinä meni samalla myös villivadelmaa, joka on tuon aiemmin mainitun vattukärsäkkään muhimispaikkoja. Hätätilassa nappaan tuollaisen kotilon paljain sormin maasta, mutta limaisimpia yksilöitä varten laitoin muovilusikan narulla kiinni purkkiin. Kulkeepa kumpikin helpommin mukana.


Mikä - tai kuka lie järsinyt malvani rujoksi ja lehdettömäksi? Hiukan siinä on eloa, mutta huonolta näyttää tämän kesän kukinta. Voisi kuvitella, ettei nyt kukaan malvaa mene syömään. Ruusujen kirvoihin ja muihin siitä tykkääviin ötököihin on totuttu, mutta malva. Niin rauhallisen ja riitaa haastamattoman näköinen kukka. Ihmeiden aika ei ole ohi, ei totisesti.


Sitten on näitä karkulaisia, kuten päivänkakkarat. Eivät tykkää näköjään laisinkaan kasvaa ja kukkia penkissä vaan vaeltavat mieluummin tuonne aroniapensaiden alle. Eihän sinne aurinko kunnolla paista ja sen vuoksi noiden kakkaroiden pitää kasvattaa itselleen pitkä varsi, jonka avulla voivat luikerrella kohti valoa. Muutaman kerran olen niitä koittanut siirtää kukkapenkkiin, jopa eri paikkoihin, jotta voisivat koettaa onneaan useammassa paikassa ennen kotiutumistaan sopivimpaan, mutta ei, jonnekin käsittämättömän vaikeaan nurkkaukseen niiden täytyy ahtautua. Luovutan, ahtautukoon, minne lystäävät.


Tässähän se suuri koivu kasvoi vuosikausia ja sen alimmalla oksalla (joka sekin oli aika korkealla) roikkui talvisin lintulauta. Lintulaudan kohdalla maassa oli vuorenkilpien lukuisa joukko. Vaikka joka talvi vuosien ajan laitoin lintulaudalle myös auringonkukansiemeniä linnuille syötäväksi, vain ani harvana kesänä pudonneista siemenistä lähti kasvamaan kukkia. Mutta nyt, kun koivu on mennyttä ja sen myötä myös auringonkukkien mahdollisuus kasvaa juuri tähän paikkaan, eikös kaksi siementä ole lähtenyt kasvamaan mullasta kohti aurinkoa. Eihän tuo paikka ole laisinkaan hyvä isolle auringonkukalle, mutta saa kasvaa. Ihan vapaasti kasvakoon ja kukkikoon ihan syksyyn saakka.


Kuoriainen oli kupsahtanut nukkumaan varjoliljan lehdelle. Kyllä siinä henki näytti pihisevän ja välillä jalatkin sätkivät. Koitin avustaa kuoriaista nousemaan jaloilleen, mutta heti kohta se pötkähti takaisin entiseen asentoon. Ottiko mahdollisesti aurinkoa vatsapuolelle vai muuten vaan tuuletti jalkojaan?


Monissa blogeissa on huikean kauniita sormustinkukka-penkkejä, joissa toinen toistaan kauniimmat ja tanakammat yksilöt huojuvat yhdessä muiden kanssa sulassa sovussa. Vaan ei meidän puutarhassa. Meillä sormustinkukat vaeltavat ihan, miten itse lystäävät. Useimmiten täysin ennalta arvaamattomiin paikkoihin. Ja yleensä vielä sellaisiin koloihin, ettei niitä ihan helpolla pääse ohi kulkiessaan ihailemaan. Ei, pitää raottaa muuta kasvillisuutta ja myös tietää näiden kulkijoiden lymyämispaikat. Eniten oikeastaan ihmetyttää se, kuinka varjoisiin paikkoihin sormustinkukka näyttää mieluisimmin kasvavan. Tässäkin kuvassa, aivan suurten vatukoiden huomaan. Ei siinä aurinko pahemmin pääse tämän kukan vartta hyväilemään. Eikä ole ainut omituinen sormustinkukka. Kukkapenkissä, johon olen niitä aikoinaan istuttanut, ei nyt kasva ainuttakaan sormustinkukkaa, mutta silti pihaltani löytyy monen monta yksilöä. No, tehköön hänkin kierroksiaan ja vaelluksiaan. Pääasia, että joka kesä jossain nurkassa nousee minua kukillaan ilahduttamaan.


Sain muutama vuosi sitten eräältä tuttavan tuttavalta kukkia, joita hän kutsui lapinkukiksi. Sellaista en kuitenkaan mistään kasviluettelosta löytänyt. Istutin kukan yläpihan penkkiin, mutta siellä se on lähinnä olla möllöttänyt tekemättä mitään mainittavaa. Ei ole levinnyt eikä kukkinut. Ehdin jo autuaasti unohtaa koko kukan. Kunnes tänä keväänä lehtien keskeltä nousi pitkänhuiskea vana ja sen päähän aukeni tällainen oranssi kukka. Aukeni toinen ja kolmaskin. Ja toisen lehtiruusukkeen keskeltä nousi toinen vana samoilla seurauksilla. En ole kuitenkaan ehtinyt etsiä kukalle nimeä (se lapinkukkahan ei johtanut minnekään), mutta viime viikolla törmäsin muistaakseni Scillan blogissa (anteeksi nyt, unohdin laittaa blogin muistiin) samanmoiseen kukkaan ja sain sille nimen Oranssikeltano Pilosella aurantiaca. Hauska tutustua, Oranssikeltano.


Lupiinia en ole erityisemmin minnekään istuttanut. Oikeastaan siinä pelossa, että se villiintyy tykkänään ja sitten olen ns. liemessä sen kanssa. Naapurin aidan vieressä olevien norjanangervojen takana on pieni alue, jota silloin tällöin käytän koeistutukseen. Sinne laitoin kerran rohtoraunioyrttiä ja yhden lupiinin. Vuosia kului, eikä lupiineja näkynyt. Viime kesänä paikalle nousi yksi sininen yksilö ja nyt angervojen keskellä kukkii yksi punainen. Ilmeisesti siemenet ovat muhineet maassa ja sopivalla hetkellä ne ovat päättäneet ponkaista ihmisten ilmoille. Onhan tuo vähän hassun näköinen keskellä angervopensaikkoa, mutta olkoon. Minua ei haittaa ja jos muita haittaa, niin haitatkoon ihan vapaasti.


Meidän tien päässä on ratsutalli. Jollei sitä tietäisi, sen arvaisi niistä aamuvarhaisella ratsastuskypärä ja piiska kainalossaan ratsastussaappaissa vinhasti pyörällä polkevista pikkutytöistä, jotka taasen iltapäivällä kulkevat toiseen suuntaan, mutta hyvin paljon maltillisemmin. Hepat on hoidettu ja ruokittu, ehkä vähän niillä palkaksi ratsastettukin, joten mihinkäs sitä nyt enää kiirettä pitäisi. Kotona odottaa pikkuveli tai kaksikin, ja nehän ei mitään hepoista ymmärrä. Silloin tällöin ohitsemme kulkee ylväitä ratsukkoja, mutta harvoin sentään näkee tällaista joukkoa. Taitaa olla kesäleirien aika. 


23 kommenttia:

  1. Eilen juuri mietin, että puutarhan merkittävä anti ihmiselle taitaa olla opetus sietää epätäydellisyyttä. Niin paljon saa kohdata kaikkia tuholaisia, rikkaruohoja jne.

    Sain tässä viime päivinä jälleen kerran katsella muutamaa naapuria, joilta menee täysin hermot, jos vain yksi oksakin sojottaa väärään suuntaan tai johonkin ilmestyy nokkonen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nimenomaan, osuit naulan kantaan. Minulla on ollut aina vaikeuksia hyväksyä epätäydellisyyttä - etenkin itsessäni. Viime vuodet ovat olleet tässä suhteessa oivallista opetusaikaa ja puutarha on ollut siinä hyvänä apuna. Luontoa vastaan on usein ihan turhaa tapella, ja onko se edes tarpeen.

      Poista
  2. Puutarha on elävä ja villi temmellyskenttä. Viimevuosina olen antanut kasveille hieman vapautta olla ja käyttäytyä kuten lystää.Pientä vahtimista kuitenkin yllä. Sormustinkukka minullakin karkailee jopa metsänlaitaan.
    Malvassa samoin oli noita mustia ötököitä. Kalusivat tyhjäksi yhden pikku taimen. Nyt taimeen kehittymässä uusia lehtiä. Viereiset ehdin suihkutella mäntysuopalla ja sain ne pelastetuksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tavallaan on jännää ja mielenkiintoista, kun luonto ottaa ohjakset omiin käsiinsä. Löytävät siten paremmat kasvupaikat ja ryhtyvät viihtymään.

      Poista
  3. Puutarhassa on monenlaista elämää, myös sitä vähemmän toivottua. Muutaman vuoden keräsin ahkerasti kaikki vattukärsäkkään katkomat ruusunnuput ja poltin. Ehkä sain sillä vähän rajoitettua kantaa. Tänä kesänä ruusu kukki niin aikaisin, ettei kärsäkäs ehtinyt tehdä paljon tuhojaan. Pari päivää sitten huomasin valkosipulin lehdissä outoa mönjää, liljakukot olivat poikineet ja toukat napsivat valkosipulia, olin luullut, että kaikista kasveista se on turvassa tuholaisilta. Nokkosvedellä ja mäntysuovalla olen häätänyt kirvoja ja kaalikoita. Niittämällä yritän rajoittaa etana/kotilokantaa, joita onneksi on vain vähän täällä. Mutta ötökätkin tulevat ja menevät, se kuuluu puutarhurointiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin se on. Jotain saadakseen on hyväksyttävä myös kääntöpuoli. Mäntysuopa on hyvä ja halpa keino moneen ongelmaan ja sitä on tullut meilläkin suihkittua kesä toisensa jälkeen.

      Poista
  4. Oranssikeltanohan se. ;) Toisten blogeissa surffatessa löytää aina joskus vastauksen johonkin kysymykseen. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä blogimaailma on onneksi antamisen lisäksi myös saamista.

      Poista
  5. Hauskasti kirjoitettu:) Piti ihan ääneen naurahtaa päivänkakkara-tarinan kohdalla. Itselläni on vähän sama tyyli pihassani ja toisaalta on kiva kun puutarha muotoutuu itsekseenkin:)

    Minullakaan ei sormustinkukka viihdy alkuperäisellä paikallaan ja vaeltelee yllätyksellisiin paikkoihin. Se kukkii myös varjossa(ei niin loistavasti tosin),joten toivon että muutama metsäpuutarhaosaan siirtämäni yksilö aloittaa vaelluksensa siellä;)

    Harmi ruusunnuppua:(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, tänä vuonna harmi ruusunnuppua ja ensi vuonna ehkä jotain toista. Tällaista tämä puutarhurin elämä on. Onneksi niitä onnistumisia on kuitenkin ehdottomasti enemmän.

      Poista
  6. Varmaan kamalia nuo kotilot saas nähdä koska meillä näkyy niitä. Kyllä noita puutarhatuholaisia vaan on monenlaisia, Neljä päivää oltiin poissa voi kuinta paljon rikkaruohoja oli noussut kasvimaahan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä meni monta vuotta ilman kotiloita, mutta nyt niitä on parina viime kesänä ollut runsaanlaisesti. Siihen kyllä vaikuttavat myös ilmaolosuhteet, joten toivotaan kuivempaa kesää ja sopivan routaista maata.

      Poista
  7. Verenpaineet nousee pelkästä kotilon näkemisestä. Argh. Tuolla olis vaikka mitä tuholaisia häädettävänä, mutta taidan nauttia toisen kupin kahvia koneen ääressä. Ne ei sieltä mihinkään häviä...ikävä kyllä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eivät häviä, joten parempi nauttia kahvit rauhassa. Olisivatko nämpä lämpimät päivät ajaneet kotilot koloihinsa. Toivotaan, että todella syvälle.

      Poista
  8. Niinpä on täälläkin kotilojen keräystä ollut juhannuksena ja tänäänkin. Kummasti on penkeistä vähentyneet "ryteiköt" kun löysin uusia reikiä ja niitä vielä nyt pieniä kotiloita. Tänään katsoin harson alle, missä on lehtikaalit, ja olihan sielläkin lentäviä ötököitä ja reikiä. Eikun mäntysuopaa vaan päälle. Vain muutama sormustikukan vana on täällä tänä vuonna, mutta senkin edestä uusia taimia ihan tureikkona. Epäilen vaan että siinäkin tureikossa lymyilee kotiloita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oikeastaan sormustinkukka on aika sympaattinen kasvi vaelteluineen. Kiva tehdä uusia löytöjä milloin mistäkin puutarhan nurkasta. Ei ole yksitoikkoista tämä elämä.

      Poista
  9. Heh, oli taasen sinulta hauska postaus! Minullakaan eivät sormustinkukat menesty. Luulen, että käyttämäni kate kukkapenkeissä ei anna sormustinkukan siemenille mahdollisuutta selviytyä. Tsemppiä kotiloiden keräämiseen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuumin samaa tuosta katteen "haitallisuudesta" sormustinkukan lisääntymiselle. Niinpä laitoin yhden omenapuun alle vähemmän katetta ja heti sinne ilmestyi valkoinen sormustinkukka.

      Poista
  10. Kyllähän tänne kauneuden keskelle aina tunkee niitä ei toivottuja vieraita;minulla ovat purppuraomenapuut aivan joidenkin toukkien seiteissä ja liljat täynnä kukkoja,vaikka käyn lähestulkoon päivittän kaikki liljakasvustot läpi ja hävitän kukot ja toukkaiset lehdet. MRRRRRR!! Tekisi mieli jo luovuttaa ja hävittää kaikki liljat,vaikka kukkiessaan (ilman kukkojen tihutöitä) komeita ovatkin..






    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liljakukoillakin näyttää olevan lempikesänsä. Joskus niitä on enemmän ja joskus vähemmän. Tänä kesänä tuntuu olevan kaikkia ötököitä tavattoman paljon. Onneksi aina talven aikana tuppaa unohtumaan edellisen kesän takaiskut.

      Poista
  11. Oi kun kaunista.
    Tuo Oranssi keltamo on on kaunis mutta hirveä leviämään.
    Suloseni toi sen kerran pihaamme ja se levisi jokapuolelle. Viimeksi piti repiä se pois.

    hauska katsella ratsastajia.
    Hieno postaus taas kerran, kiitos

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä tietää oranssikeltanon leviävyydestä. Ryhdyn tarkkailemaan sitä. Kiitos tiedosta.

      Poista
  12. Kiva oli lukea tätä kirjoitusta. Täällä meillä on jokin ötökkä syönyt malvan melko surkeaan kuntoon.
    Tänä vuonna puutarhassa on paljon sormustinkukkaa, valkoista ja lilanpunaista.

    VastaaPoista

Päivänkakkara, kielonkukka, metsätähti, nurmennukka
kuiskii meitä seurakseen, puutarhan helmaan suloiseen.
Kommentista mukava muisto jää, se pitkään mieltä lämmittää.
Kiitos Sinulle vierailustasi!