Hiekkakäytävien putsausta

Rosa Ritausma

Monta päivää on ihan rehellisesti sanotttuna ottanut pattiin yläpihan hiekkakäytävien rikkaruohokasvustot. Käytävien keskiosa on kohtalaisen hyvin rikatonta, mutta reunat sitten paikoin pahastikin sammaloituneita ja ties mitä heiluvaa heinää valtaamassa kulkualaa. Joka kesä nypin rikkoja ahkerasti, mutta isompi kunnostustyö on tainnut jäädä muutamana kesänä kokonaan väliin. Hetken harkitsin tohon (olisiko virallinen nimitys kaasupoltin tms.) hankintaa ja sillä kulottamista. Googletettuani tohoja totesin niiden maksavan useita kymppejä ja liekki polttaa kuitenkin vain olemassa olevan kasvuston. Juuret säilyvät. Ongelma olisi siis vain siirtynyt eteenpäin.

Käytäviä siivotessa kivituhkapinta ohenee ohenemistaan ja piakkoin täytyy taas tilata kuorma-autollinen uutta tavaraa. Edellisestä kivituhkakuormasta on jo aikaa kulunutkin, mutta ehkä pinnassa on vielä sen verran paksuutta, että jonkin aikaa näillä materiaaleilla selvitään.

Rapskulehtikukka uutena heinäkuussa 2013

Kesän ensimmäisenä kunnon hellepäivänä potutus ylitti tulvarajansa ja kaivoin työvälineet esiin. Aloitin olopihalta purkamalla muutama vuosi sitten sinne rapskulaatoista tekemäni kukkakuvion, jonka rakensin olopihan hiekkanurkkaukseen heinäkuussa 2013. Idean kukkakuvioon löysin puutarhakalenterista (josta kuva alla). Rapskulehtilaattojen välit olivat sammaloituneet ja muurahaiset olivat rakentaneet asujaimistojaan laattojen yhteyteen. Sinänsä sammal on ihan kaunis, mutta myös monenlaista rikkakasvia pyrki kivien välistä esiin ja niiden kitkeminen ei enää tuottanut tyydyttävää tulosta.

Idean lähde: Puutarhakalenteri 2013

  

Kuvassa vain osa työvälinearsenaalista. Lisänä oli pari pientä haraa ja lapio. Hernepensaselämää -blogissa on oivallinen postaus sorakäytävien kunnostuksesta. Aivan niin tehokkaaseen otteeseen minusta ei ollut, mutta jostain täytyy aina aloittaa. Kunhan saisin muutaman vuoden laiskuuden tulokset ensin siivottua pois, voisin jatkossa panostaa enemmän ylläpitoon.

Laattojen nostamisen jälkeen voimallisesti heiluriharaa käyttämällä poistin sammal- ja rikkamassaa hiekka-alueelta. Pinnasta lähti pahimmillaan muutaman sentin kerros, joka koostui pääasiassa tiiviistä ja matalasta sammaleesta, mutta toki joukossa oli erilaista rikkaakin. Kivituhkaa lähti samassa rytäkässä aika lailla, sitä oli mahdotonta välttää. Ei sitä mössöä oikeastaan edes kivituhkaksi enää voinut kutsua. Pintakerroksen poiston jälkeen harasin vielä muutamaan kertaan tarkistaakseni, jäikö rikkoja jäljelle, joista pitkäjuurisimmat poistin käsin kitkemällä. Jotain varmaan jäikin, mutta kohtalaisen siistiä silti tuli. Lopuksi asensin rapskulaatat paikoilleen vähän eri paikkaan ja järjestykseen kuin aiemmin.

Kukkakuvion rakensin nyt leikkimökin edessä olevalle hiekka-alueelle. Siinä on aikanaan ollut lasten hiekkalaatikko ja paikka on odottanut uutta käyttöä. Hyvää ideaa ei toistaiseksi ole tullut, joten alue on saanut toimia leikkimökissä vierailevien lasten temmellysalueena. 

Illalla otin muutaman kuvan, mutta kuivassa hiekassa rapskulaatat eivät näy kunnolla. En enää jaksanut virittää kasteluletkua. Varsinkin, kun yöksi oli luvattu vesisadetta. Aamulla otin yöllisen sateen jälkeen kuvan työhuoneen ikkunasta ja siinä laatat näkyvät paremmin. Loppusilaus on edelleen tekemättä. Tarkoitus on istuttaa muutamia kiviä isompien laattojen väleihin, kuten aiemmassakin paikassa. Helteessä työskennellessä kunto loppui ja niin loppui päiväkin. Ehtiihän sitä myöhemmin.

Hiekkakäytäväkunnostus ei toki edes tähän lopu. Sama urakka odottaa niin talon kummassakin päädyssä kuin etupihallakin. Askel kerrallaan, niin homma ei ala tympiä liikaa.

Maantasalla työskennellessäni huomasin syksyllä leikattujen ja hyvin kasvuun pyrähtäneiden norjanangervojen joukossa jotain vaaleanpunaisena pilkistävää. Yläpuolella on terassin kaiteella kesäkukkalaatikot. Vaan tänä vuonna niissä ei kuki mitään näin vaaleanpunaista, joka olisi pudonnut pensaikkoon. Minulla on kyllä tapana nyppiä kesäkukkia ja nakata kuihtuneita kukkia pensaiden joukkoon. Kaivoin vaaleanpunaisen yllätyksen esiin ja sepä oli petunia. Luultavasti viime kesäisen petunian jälkeläinen, joka on alkanut itsekseen itämään ja elämään angervojen joukossa.

Enpä malttanut ihanaista jättää yksin puskiin kasvamaan, vaan kaivoin sen ylös ja siirsin ruukkuun. Toivottavasti jää henkiin ja ilahduttaa meitä loppukesän pergolan pöydällä. 

Näissä merkeissä toivotan mukavaa sunnuntaipäivää teille kaikille! 
 

Vapaata puutarhasta - melkein

Aamulla laitoin päälle vähän siistimpää vaatetta, sillä ajattelin pitää vapaapäivän puutarhasta. Se tarkoittaa lähinnä sitä, etten kärrää, kaiva tai edes suuremmin nypi mitään. Sallittua sen sijaan on huvikävely kukkien keskuudessa, valokuvaaminen ja kaikensorttinen tilusten mittaaminen. Päivä ei ollut edes puolessa, kun jo kävin vähentämässä vaatetusta ja siirryin shortseihin. Vaikka helle ei enää painakaan päälle, auringon paistaessa lämmintä riitti tänäänkin 23 asteen verran, eikä se ole laisinkaan hullumpi saavutus suomalaisessa alkukesässä. Laitoin Juuson ulos ja kävin postilaatikolla aamuviideltä ja silloin mittari näytti vajaata kymmentä astetta. Tuntui varsin kalsalta. Onpa ollut eräskin juhannusviikko, kun ollaan päivälläkin hytisty juuri tuollaisessa koleassa 10 asteen säässä ja unelmoitu etelän lämmöstä.

Poika oli jälleen tullut saunomaan Ukkokullan kanssa ja oli minun vuoroni heittää hänet kotiinsa. Poika oli itse asiassa kovin innoissaan, että juuri minä tulisin häntä viemään, sillä hänellä oli kotonaan minulle näytettävää. Poikaa ei ole aiemmin kukat pahemmin kiinnostaneet, mutta anopin muuttaessa hän luovutti hyvinvoivan kliiviansa pojalle. Enpä ole koskaan kokenut itseäni miksikään erinomaiseksi viherpeukaloksi, mutta tokihan äidin sydäntä lämmittää, kun poika soittaa ja kyselee hoito-ohjeita kukalleen. Kehotin häntä antamaan vähän lannoitetta ja kastelemaan siten, ettei tapa kukkaansa hukuttamalla sitä vesitulvaan. Pojan asunnossa on isot ikkunat ja huone tulvii valoa, joten siellä kyllä kukat viihtyy. Aiemmin olin jo antanut hänelle kiinanruusun taimen, joka oli selvästi kotiutunut pojan luo ja venyy pituutta hurjaa vauhtia.

Pojan hoteissa kliivia oli pukannut ensimmäisen kukkavanansa ja availi hiljalleen näyttäviä kukintojaan. Poika oli kuvannut kukkien avautumisvaiheita joka päivä ja oli niin silmin nähden onnellinen tuosta luonnon ihmeestä, että siinä jo äitikin liikuttui. Niin ne lapsetkin aikuistuvat ja heidän pesänrakennuspuuhiinsa tulee muitakin elementtejä kuin irtautuminen vanhempien määräysvallasta.

Ja minunhan oli tarkoitus pitää vapaapäivä puutarhasta. Melkein onnistui, mutta joimme Ukkokullan kanssa iltapäiväkahvia yläterassilla ja satuin vilkaisemaan rapskulehtityömaalleni. Yksi suojamuovi oli lennähtänyt avoimeksi ja paljastanut allaan kuivumassa olevat laatat. Niin sitten lähdin kurkistamaan muidenkin suojamuovien alle, olisiko kenties valmista. Olihan siellä. Hanskat käteen ja nostelemaan laattoja pois muovien päältä, muovien ravisteleminen ja viikkaaminen seuraavaa kertaa varten. Tarkoitus oli vain nostaa laatat jatkamaan kuivumista, mutta innostuin rapsuttamaan raparperinlehtiä pois laatoilta. Kuten kuvasta saattaa huomata, loppua kohti tarmo hiipui ja välineet vettyivät. Alkuun rapsutus sujui hyvin tavallisella tiskiharjalla ja vedellä, mutta vettä olisi pitänyt käydä alituiseen vaihtamassa ja harjakin alkoi olla niin kulunut, ettei se enää toiminut. Jatkoin Ukkokullan teräsharjalla, jolla lopputulos on huomattavasti siistimpi. Vaan ei haittaa, laatat kyllä putsaantuvat, kun niitä kuivattuina vielä harjaa. Sateet ja aika siistii loput.

Nämä pyöreät laatat tein muovisissa kukkapurkin aluslautasissa. Niillä onnistuu erinomaisesti, sillä betoni lähtee helposti irti ja kuvioimiseen riittää pienempikin rapskulehti, tai vaikka jonkin muunkin kasvin lehti. Tuohon yhteen laitoin pieniä kiviä, mutta reunimmaisia lukuunottamatta muut upposivat betoniin. Olisi sittenkin pitänyt tehdä siten, kuin tein ensimmäisellä kerralla. Silloin noudatin Alan Titchmarshin ohjelmassa näytettyä ideaa, jossa muotin pohjalle laitetaan ensin hienoa hiekkaa, sitten vettä, jolla tasoitetaan hiekka ja ylimääräinen vesi valutetaan varovasti pois. Sen jälkeen pistellään hiekkaan kiviä tms. esimerkiksi haluttuun kuvioon ja sen päälle betoni. Kun muotti on kuivunut, kipataan laatta ulos ja puhalletaan ja rapsutetaan hiekat pois kivien välistä, jolloin kivet tulevat hyvin esille.

Tämä laatta on tehty siis ohjeen mukaan, tosin nyt se on vasemmalta reunaltaan liikaa hiekan sisällä, enkä myöskään sommitellut kiviä mihinkään erityiseen muotoon. Minulla on ehkä enemmän käytännöllisyyttä kuin luovuutta, joten taiteellisten pisteiden sijaan minua voi lohduttaa antamalla pisteitä sitkeästä yritteliäisyydestä.

Ymmärrän nyt myös paremmin, miksi betonivaluja ei ole syytä tehdä sateessa. Betonijauheeseen lisätään vettä massan notkistamiseksi. Jos jo sekoitetun veden lisäksi taivaalta sataa ylimääräisiä annoksia, luonnollisesti massa notkistuu liikaa ja alkaa valua. Niin kävi minun viimeiselle betonierälleni. Yllättävän hyvin laatat olivat kuitenkin pysyneet kasassa liiallisesta vedestä huolimatta, mutta toki niiden reunat jäivät huolimattomammin viimeistellyiksi kuin ennen vesisadetta tehtyjen laattojen. 

Nyt on taas muutama päivä sen verran kiirettä, etten laisinkaan ehdi miettiä laattojen sijoittelua, mutta hiljaa hyvää tulee. Eli ehkä suunnitelma jalostuu, kun sitä joutuu hautomaan aiottua kauemmin.

No niin, päivä ei siis mennyt ihan suunnitelmien mukaan lonkkaa vedellessä vaan vielä iltahetkillä piti innostua puuhailemaan. Rapskulehtien siirtelyn lisäksi ehdin viimein kuvata villiviinin, joka on päättänyt kasvaa myös patiomme alla. Viime kesänä tuli ensimmäinen verso ja nyt viimeisen viikon aikana peräti viisi versoa yrittää kohti valoa patiolautojen välistä. Villiviini kasvaa talon L-nurkassa ja olen sitonut sen kulkemaan molempiin suuntiin katon reunaa pitkin. Aina välillä pystytän tikkaat ja käyn kiskomassa tiilikatteen alle luikertelevat versot väljemmille ilmoille. Loppukesästä villiviini on kasvattanut versoja suuntaan jos toiseenkin ja olohuoneessa alkaa olla huomattavan hämärää köynnöksen roikottaessa ulokkeitaan pitkälle ikkunan eteen. Nuorimmat versot paleltuvat usein talven aikana ja välillä myös leikkaan kaikkein hankalimpiin paikkoihin ulottuvia kärkiä kokonaan pois.

Puutarhassa kukkii parhaillaan unikot, köynnöskuusama, lehtosinilatvat, akileijat, ketoneilikat, iirikset, sammalleimut ja monet kurjenpolvet sekä tietenkin kesäkukat. Ruusupensaat ovat nupulla ja juhannusruusu jopa jo avannut muutaman kukkansa. Punaherukoissa ja karviaisissa on raakileet ja keltainen päivänliljankin nuppu on viittä vaille auki. Nurmikkoa on saanut leikata vähintään kerran viikossa ja pikkupuutarhan polutkin kävin jo avaamassa. Se tarkoittaa lähinnä sitä, että karsin kevätkaihonkukkien ja pikkutalvioiden versoja, jotka olivat kasvaneet ristiin rastiin polun yli niin, ettei polkua käytännössä enää näkynyt. Unohdin tykkänään, että minun piti ottaa talteen istutuskelpoisia taimia. Seuraavalla siivouskerralla sitten. Puutarha on rehevän ja tuoreen näköinen, kiitos perjantaisen sateen. Tuntuu myös siltä, kuin kesää olisi riittänyt pitkältikin ja kuitenkin juhannukseen on vielä kaksi viikkoa. Aika hieno kesä tähän saakka.

Ja tästä minä olen ylpeä, vaikka se joitakin saattaakin ihmetyttää. Että mitä ylpeilemistä nyt yhdessä pelaguun rotiskossa voi olla. Jo toisen kerran olen ihan itse siemenestä kasvattanut tämän pelaguun. Meinasin sen jo tappaa viemällä taimet ulos kenties liian aikaisin. Jokunen lehti vähän kärsi, mutta uutta on tullut tilalle. Vielä ei ole nuppuja näkyvissä, mutta ehkä sekin päivä koittaa. Viime vuonna kasvattamassani pelaguussa oli kirkkaan punainen kukka, mutta sen enempää sen nimeä en muistanut laittaa mihinkään ylös. Eikä myöskään talvetus onnistunut, kun ei ole oikein siihen sopivaa paikkaa. Yritystä kyllä oli. Tämä pelaguu on 'Inspire Pink' ja kukan siis pitäisi olla vaaleanpunainen. Aika näyttää. Tuleeko kukkaa ja onko se vaaleanpunainen.

Onhan minulla toinenkin ylpeydenaihe eli tämä Isosamettikukka 'Vanilla', joka tunkee tuolta keskeltä nuppua. Näettehän, sieltä se tulee! Koskaan aiemmin en ole kasvattanut itse kesäkukkia, enkä kyllä perennoitakaan ennen viime kevättä. Niin se vain on, että vaikkei kovin paljon osaamista olisikaan, kokemus opettaa. Tänä keväänä olen yrittänyt olla maltillinen näiden omakasvatusten kanssa ja suurin osa niistä on edelleen poteissaan kasvimaalla. Ovat kasvaneet ja vahvistuneet niin paljon, että piakkoin pitäisi perennat saada siirrettyä omille kasvupaikoilleen. 

Kuten huomaatte, ovat äiti ja poika samaa maata. Poika ihastelee ensimmäistä kliivian kukkaansa ja äiti on aivan hurahtanut itse kasvattamastaan pelaguusta ja samettikukasta. Vaan jos tarkemmin ajattelee, eipä ole laisinkaan hullummat ilonaiheet. 

Kasvunihmeitä ja mukavia arkipäiviä 

kaikille viherpeukaloille 

ja viherpeukaloiden kasvattajille!

. 
 

Yölaulajia kuuntelemassa

Vielä eilispäin sai pyyhki hikeä otsalta, mutta tänään heräsimme sateen lotinaan ja kaukana jyrisevään ukkosen kumuun. Eipä kyllä erityisemmin harmittanut, sillä luonnon järjestämä kastelu on varsin terveellistä ihan kaikille puutarhan kasveille. Kun vesisade lisäksi oli sellaista tasaisen rauhallista, eikä mitään kaatosadetta, sen kasteluvoima näytti erityisen hyvältä. Kaatosade olisi vain saanut veden norumaan pitkin kuivaa maan pintaa mahdollisiin ojiin ja painanteisiin. Toki se sieltäkin olisi ajallaan imeytynyt maahan, mutta ensin hiljakseen kostunut maa imee paremmin taivaalta tulevan veden.

Kylmäksi ei säätä voi nytkään väittää, 20 asteen paremmalla puolella kiikutaan edelleen ihan tukevasti. Nyt vain pitää hartaasti toivoa, ettei sateinen sää jää viikkokausiksi pyörimään juuri meidän kylän päälle. Kunhan ihan sopivasti vähän aikaa kastelisi ja sitten muuttuisi jälleen aurinkoiseksi. En nyt niin hellettäkään kaipaa, sillä se estää kaikenlaisen puuhaamisen pihamaalla ja pakottaa istumaan varjossa hikeä otsalta pyyhkimässä tahmeaan ihoon liimautuvia hyttysiä lätkien, minkä siltä hien pyyhinnältä kerkiää. Mutta aurinkoa, aurinkoa saa olla. Sopivasti ja vähän enemmänkin.

Villa Elfvikin luontotalo on Espoon kaupungin ympäristövalistuskeskus. Luontotalo tarjoaa luonto- ja ympäristötietoutta eri muodoissaan. Elfvikissä on luontopolkuja, joista osa kulkeea pitkospuita pitkin ja lintutorni. Villa Elfvikin rakennutti asuintalokseen vapaaherratar Elvira Standertskjöld vuonna 1904, ja sen suunnitteli arkkitehti Mauritz Gripenberg. Rakennus edustaa englantilaisvaikutteista jugendia ja on rakennushistoriallisesti arvokas. Standertskjöldien kuoltua rakennus päätyi monien välivaiheiden kautta Espoon kaupungin omistukseen vuonna 1985, minkä jälkeen se kunnostettiin. Vuonna 1992 se avattiin yleisölle. Villa Elfvik sijaitsee Laajalahden rannalla, Leppävaaran ja Tapiolan kaupunkikeskusten välillä. Alkujaan sen lähettyvillä oli myös venelaituri, mutta koska sen edustalla oleva osa Laajalahtea on vähitellen kasvanut täyteen ruovikkoa, sinne ei nykyisin enää pääse veneellä. (Lähde: wikipedia)

Laajalahden luonnonsuojelualue on yksi parhaista lintuvesistä Etelä-Suomessa.
Lähellä Villa Elfvikin luontotaloa sijaitseva Laajalahden luonnonsuojelualue perustettiin vuonna 1989. Se on lähes 200 hehtaarin laajuinen luonnonsuojelualue, jonka tarkoituksena on paitsi suojella matalaa merenlahtea myös mahdollistaa alueen käyttö luonnonharrastukseen.
Laajalahti on Etelä-Suomen parhaita lintuvesiä ja myös kansainvälisesti arvokas.
Se on tärkeä sekä runsaalle pesimälinnustolle että tuhansille muuttomatkoillaan levähtäville linnuille. Lahden luontoon pääsee tutustumaan helposti luontopoluilta. Villa Elfvikistä lähtevä lähipolku on rakennettu niin, että retkeily pyörätuolilla ja lastenvaunujen kanssa on mahdollista. Villa Elfvikin lintutorniin pääsee myös pyörätuolilla. Toinen lintutorni sijaitsee Otaniemen puolella, Konemiehentieltä lähtevän polun varrella.

Osoite: Elfvikintie 4, 02600 Espoo (Lähde: visitespoo)

Eilen illalla olin mielenkiintoisessa paikassa ja tilaisuudessa. Ystäväni pyysi minua kanssaan Espoon Laajalahdessa sijaitsevaan Villa Elfvikin luontotaloon  Alkukesän lintuyö -tapahtumaan. Ohjelmallinen tapahtuma alkoi klo 20 musiikkiesityksellä ja leikkimielisellä lintuvisailulla. Sitten tarjolla oli Villa Elfvikin tukiyhdistyksen tarjoamaa maukasta sienikeittoa sekä kahvit. Luontotaloon oli saapunut runsaasti lintuharrastajia ja muutama ihan aito ornitologikin. Klo 22:n jälkeen porukka jakautui kolmeen eri pituisen matkan kulkevaan ryhmään. Ystävämme kanssa valitsimme keskipitkän retken ja lähdimme jonossa oppaan perässä kuuntelemaan kesäyön laulajia: viita- ja luhtakerttusia, laulurastaita sekä satakieliä.

Huomaa vasemmalla tuomenkehrääjäkoin seitittämät puut

Alkumatkan kävelimme leveähköä hiekkapintaista kevyenliikenteen raittia ja väistelimme suhisten ohi vilistäviä pyöräilijöitä. Oikealta puolelta kuului Kehä I:n tasaista autoliikenteen hurinaa ja vasemmalta rantaniitylle kesätöihin tuodun raaseporilaisen kyyttökarjan ammumista. Vähitellen korva tottui erottamaan myös muita ääniä ja illan yhä hämärtyessä satakielten ja laulurastaiden luritus täytti ilman. Poikkesimme raitilta niityillä ja lehdossa kulkeville pitkospuille pysähdellen hetkittäin kuuntelemaan oppaan kertomuksia ja lintujen laulua. Välillä kenkien alla rapsahteli, kun pitkospuille nousseet lukuisat kotilot kohtasivat matkansa pään kulkijoiden askelten alla.

Tuomenkehrääjäkoin saavutuksia tuomissa

Luonnosuojelualueella kasvaa runsaasti tuomia, jotka olivat muuttuneet aavemaisiksi tuomenkehrääjäkoin kutomien harmaiden seittien päällystämisiksi kummituksiksi. Paikoitellen näitä aavepuita oli isoina ryhminä ja koit olivat kutoneet seittiä puiden ohessa vieressä oleviin kantoihin ja jopa kyyttökarjan omalle alueelleen rajaaviin aitoihin. Etenkin myöhäisillan hämäryydessä näky tuntui suorastaan karmivalta.

Oppaan ja retkeläisten harmiksi emme kuulleet ainuttakaan kerttusta, mutta lohdutukseksi sentään näimme yhden lehtokurpan lentävän päidemme yli ja saimme asiantuntevaa opastusta ko. linnun tunnistamiseen juuri sen siipien lepakkomaisen liikehdinnän vuoksi. Huomaamatta aika kului ja luontotalolle palatessamme oli jo juuri niin pimeää tai paremminkin hämärää, kuin suomalaisessa alkukesän yössä ylipäätään voi olla. Palasin yönhiljaista moottoritietä ajaen kotiin ja sain nukkumaan mennessäni seurakseni rapsutettavaksi mammaa ikävöineen kissanketaleen.

Jokaisen pitäisi kyllä valvoa edes yhtenä kesäyönä, sillä siinä on totisesti omanlaistaan taikaa. Monenlaisia ääniä, tuoksuja ja tunnelmaa, joita muistellen jaksaa talvella taas odottaa tulevaa kesää.

Etanoiden kirjomat kuunliljat

Tähän saakka tämä kesä on ollut pelkkää juhlaa: aurinkoa, lämpöä ja kukkien kauneutta. Hyttysten paljouskaan ei ole päässyt pahemmin näitä arjen nautintoja himmentämään. Aina pitää paratiisissa olla kuitenkin muutama käärmeen retale ja tokihan ne vähitellen alkavat tulla esiin. Tässä tapauksessa huomasin aamulla etanoiden järsineen alapihan kuunliljojen lehdistä reikäkuviollisia. Seuraavaksi totesin yhden jos toisenkin ruusupensaan versojen ja lehtien käpristyneen, joten jonkinsortin kirvaa tai toukkaa on ilmaantunut haastamaan minut taistelemaan kukkapaljouden puolesta. 

Mitä lie ötökkää ruusupensaassa

Päätin kuitenkin aloittaa päivän työrupeaman raparperilehtilaattojen tekemisellä ja valmistauduin nappaamalla sisältä veitsen ja terassilta korin suunnistaen kohti rapskumaata. Kuivuuden vuoksi osa varsista on laihanlaisia, mutta lehdet ovat kyllä kasvaneet ihan mukavan kookkaiksi. Pilkoin varret koriin sisälle vietäviksi ja lehdet lajittelin koon mukaan pariin pinoon odottamaan jatkoa. 

Rapskuja nyhtäessäni totesin yön ja aamun sateen hakanneen osan ruusupensaista lakoon maahan. Harmittelin, että olisi sittenkin pitänyt syksyllä leikata kaikki hansaruusut tapille. Leikkasin vain osan ja osan pitkiksi jätin ajatuksella, että tulisi ainakin jokunen kukka. Eihän ne pysy pystyssä, kun pitkän huiskean varren päässä on painava lehtiruusuke. No, en kyllä niitä nyt ala leikkaamaan, sillä ruusukkeissa on jo nuppuja.

Rapskulehtilaatat piilossa kuivumassa

Miten nuo työt tuppaavat aina matkan varrella lisääntymään ja muuttumaan. Sen sijaan, että olisin keskittynyt laastihommiin, kipaisin kellariin etsimään sopivia kepakoita, jotta saisin tehtyä ruusuille tuet. Lopulta sain nuijittua maahan kolme reipasta seivästä ja sidottua ruusunvarret niiden väliin pystyyn. Sateessa kastuneiden ruusupuskien parissa touhuaminen oli kastellut minut läpimäräksi ja ennen laastipuuhiin ryhtymistä piti käydä vaihtamassa vaatteet.

Edellisen laastisatsin tuotoksia

Kuivat vaatteet ylleni puettuani kippasin säkillinen laastia kottikärryihin, joukkoon annos vettä ja eikun sekoittamaan. Kolme säkillistä oli jo lätkitty muovin päälle asetetuille lehdille, kun taivaalta alkoi hissukseen sataa vettä. En yhtään pidä isompien projektien keskeytyksistä. Etenkin sotkuiset hommat tekisin mielelläni alusta loppuun ja sen jälkeen tarvikkeiden siivous ja pesulle. Niinpä päätin sotkea vielä neljännen eli viimeisen laastisäkillisen ja valmistaa loput laatat. Olipahan aikamoista kiriä kastumisen ja laattojen valmistuksen kanssa. Vesisade senkun kiihtyi ja minä lätkin laastia silmälasit huurussa. Pelkäsin jo, että kohta laasti vesittyy liikaa ja osa työstä menee täysin harakoille. Vihdoin laatat oli peitetty, työvälineet pesty ja jälleen sisälle vaatteita vaihtamaan.

Pikkaisen on sellainen tuntu, ettei vain osa työstä olisi mennyt hukkaan turhan hosumisen vuoksi. Aina kannattaisi mieluummin tehdä vähän ja kunnolla kuin paljon ja hutiloiden. No, aika näyttää. Kuivukoon rauhassa.

Unikon nuppu

Eilisellä linturetkellä opas tokaisi jossain välissä, että käkikin lienee jo tältä kesältä kukkumisensa kukkunut. Eräs rouva totesi siihen, ettei suinkaan, hän oli kuullut kukuntaa vielä eilen aamulla. Minusta tuntuu, ettei meidän lähistöllä käki ole milloinkaan aiemmin kukkunut niin aktiivisesti kuin tänä keväänä/kesänä. Kuin eiliselle lintuoppaan tokaisulle vastineeksi käki päätti tänään antaa oikein perjantaipäivän konsertin. Se lenteli tässä aivan meidän talon läheisyydessä ja kukkui pitkiä sarjoja. Välillä kuulosti, kuin sen ääni olisi ajoittain suorastaan käheytynyt pitkästä kukunnasta. Yritin tiirailla, näkisinkö kukkujaa, sillä aivan läheltä sen ääni kuului, mutta en kyllä saanut sitä paikallistettua. Hetki sitten joimme kahvit yläterassilla ja jälleen alkoi kukkuminen. Kilpaa tietä pitkin kilkutellen kulkeneen jäätelöauton kanssa käki kukkuu edelleen.

Rhodo Nova Zembla

Ystävät hyvät, olen tänäänkin käynyt lukemassa kaikkia hienoja puutarhablogejanne ja ihastellut kauniita kuvianne. Katjalla oli niin upeita lintukuvia, että niitä voisi käyttää vaikka opetustarkoituksiin. Saila, Emilie, Saraheinä, Sussi, Sylvi, Niina, Ilona ja lukuisat muut. Kaikilla on nyt niin paljon hienoja puutarhajuttuja ja mielenkiintoista kerrottavaa, joita pitäisi voida laittaa tapahtumattomien talvipäivien varalle varastoon. Oli kuitenkin pakko pidättäytyä tällä kertaa kommentoimasta, sillä muuten en mitenkään olisi ehtinyt kirjoittamaan omaa blogiani. Tai tekemään rapskulehtilaattoja, tai syömään tai keittämään Ukkokullalle kahvia ja rapsuttamaan kissaa. 

Viettäkäähän leppoisa viikonloppu vaikka tähän tapaan:

Pään painan ruohikolle
ja oion jalkojain.
En jaksa pohdiskella,
mä tahdon olla vain.

Sen viisaammat voi tehdä,
mä päivän kultaan jään.
Mä tunnen kaikki tuoksut
ja luonnon loiston nään.

Voi leikitellä mielikseen,
voi ottaa jättää paikoilleen
tai olla niin kuin luonnostaan
ja maata vaan.

Mä peikko siihen uskoon jään,
on maailmaa tää minkä nyt mä nään.

-Tove Jansson -

  


.