Havupuiden huminaa Ilolassa

 

Jokin aika sitten luin Tuplasti terapiaa  -blogista jutun Ilolan arboretumista. Olen törmännyt samaisen paikan kehuihin aiemminkin muutamissa blogeissa ja mediassa. Paikka on jäänyt mieleen kohteena, jossa haluaisin käydä. Meiltä ei ole ylivoimainen matka kyseiseen arboretumiin. Tähän saakka lähtö on vain toistamiseen jäänyt aikomukseksi. Viime viikon torstaille sovittu ohjelma peruuntui. Samantien keksin, että nytpä lähdetään Ilolaan, jos vain Ulla innostuu matkakumppaniksi. Ja Ullahan innostui.

Ilolan arboretum sijaitsee Salon Kiikalassa, osoitteessa Kalkkilantie 1325. Laitoin osoitteen auton navigaattoriin ja suunnistin nokan 110-tietä kohti Turkua. Suomusjärvellä poikettiin navigaattorin ohjaamana valtatieltä oikealle. Kiemurainen tie kulki läpi maalaismaisemien, peltojen ja metsien. Matka tuntui todella pitkältä, kuten usein ennen ajamaton reitti tuntuu. Hyvin pääsimme perille. 

Vastaisuudessa ajaisin joko moottoritietä tai 110-tietä suoraan Muurlan lasitehtaan risteykseen ja siitä kääntyisin oikealle tie 2402:ta pitkin, kunnes kääntyisin oikealle 2403:lle. Silloin olisin jo lähellä Ilolan arboretumia. Näin siis Helsingin suunnasta ajaessa.

Ilolaan tullessa saa vaikutelman saapuneensa jonkun omakotitalon pihaan. Siitä vain pihan läpi sen takana sijaitsevalle pysäköintialueelle. Siellä on opastaulut ja postilaatikko, johon pudotetaan pääsymaksu 2 euroa/hlö. Mielellään tasaraha. Ilmoitustaululla on karttoja, joita voi halutessaan lainata kierrokselle mukaan. Kartasta voi ottaa myös kuvan kännykällä. Alueelle ei kyllä helposti eksy, joten siinä mielessä karttaa ei tarvita. Kasveissa ei ole nimilappuja, minkä koin puutteena. Aina voi tuntemattomista kasveista ottaa kuvia ja pähkäillä niiden nimiä kotona. Se ei siis ole suuren suuri ongelma.

Alueella on helppo kulkea. Kulkuväylät ovat tasaisia ja paikoin leveitäkin. Kalliopuutarhassa on pari jyrkkää mäkeä, mikä voi olla huonojalkaiselle tai pyörätuolille este. Siellä täällä on penkkejä, joissa voi levähtää. Ehdottomasti välillä kannattaakin istahtaa sulattelemaan näkemäänsä kauneutta. Ja aistimaan havupuiden huminaa ja hiljaisuutta.

Siellä täällä on muutamia patsaita ja muuta taidetta. Taiteilijaseuroilla on Ilolassa kesänäyttelyitä, jotka näin syyskuussa ovat ilmeisesti jo ohi.

Ilolan arboretum on puutarhuri Ari Laakson yli 30 vuotta sitten omalle maalleen perustama paikka, johon hän sai innostuksen käydessään puutarhuriopiskelijana Mustilan arboretumissa.

Kokonaisuudessaan 20 hehtaarin alueesta noin 15 hehtaaria on hoidettuna. Polkureitistön pituus on noin kolme kilometriä eli ei lainkaan mahdoton kulkea vaikka kokonaan läpi. 

Ilolassa on paljon erilaisia havuja, tuttuja ja harvinaisuuksia. Siellä on myös isoja rhodoja, mikä sai minut heti suunnittelemaan alkukesän vierailua Ilolassa. 

Kesäaikaan myynnissä on myös taimia.

Lampien läheisyydessä ilmassa surrasi lukuisia sudenkorentoja. Kuin pikkuruisia helikoptereita olisi etsinyt sopivaa laskeutumispaikkaa veden yllä.

Lammen lähellä kasvoi isohko määrä purppurapunalatvoja. Ne olivat täynnä amiraaliperhosia nauttimassa mettä auringon lämmössä. 

Kuvassa ei erotu kovin hyvin edessä olevan kalliopuutarhan korkeuserot. Laella kannattaa huomata kalliolohkareiden lomaan taitavasti istutettuja kasveja, jotka näyttävät olleen siellä koko ikänsä.

Osa alueista on selvästi jo vanhempia. Kasvit suuria ja paikkaansa kotiutuneita. Sitten on alueita, jotka ovat osittain vasta rakentumassa. On nautinnollista ihailla havukasvien muotoja ja niiden yksityiskohtia neulasineen.

Nämä kuuset ovat jotenkin hyvin inhimmillisen oloisia. Kuin metsänväkeä tarkkailemassa ohi kulkevia vierailijoita.

Monessa paikassa istutusalueilla on nurmialueita, jotka kehystävät istutuksia ja rakennelmia sekä mahdollistavat lähemmän tarkastelun. 

Olimme torstaina ainoat kiertäjät, mutta kesällä kävijöitä voi olla runsaastikin. Monet yhdistykset järjestävät bussiretkiä Ilolaan. Rhodojen kukkimisaika on hyvin suosittu ajankohta.  

Nämä kuvat eivät kerro puoliakaan siitä lumosta, jota paikka kävijälle tarjoaa. Kaikkialla on hyvin hoidettua ja siistiä. Kaikesta aistii, kuinka aluetta on rakennettu suurella sydämellä ja rakkaudella kasveihin.

Komeat surukuuset tekivät minuun vaikutuksen. Niitä näkee heti pysäköintialueelle saapuessa. Ovat siellä vastaanottamassa kulkijaa ja toivottamassa lähtijän tervetulleeksi uudelleen. Vaikka pyrin ahmimaan näkymiä, jäi varmasti paljon kokematta. Siinä syy tehdä Ilolaan uusi reissu. Suosittelen lämpimästi muillekin!

Museonystävien retki Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan

 
Sateisen harmaata tammikuista päivää valaisi vierailuni Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan. Järjestäjänä oli  Helsingin kaupunginmuseon ystävät ry. Yhdistykseen liittyminen muutama vuosi sitten on ollut yksi antoisimpia tekoja aikoihin. Yhdistyksen retkillä olen päässyt tutustumaan opastetusti paikkoihin, joihin ei välttämättä yksityishenkilöllä ole pääsyä ollenkaan. Tai jos onkin, pienelle ryhmälle opastettu retki antaa paljon enemmän tietoa, kuin omatoimisesti tutustuminen.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) rakennus sijaitsee Kruunuhaassa, Hallituskatu 1:ssä. Yhdistyksellä on toimintoja myös ympäristön muissa rakennuksissa. Sebastian Gripenbergin suunnittelema talo valmistui 1890. Päärakennus uudistettiin perusteellisesti vuonna 1934. Uusin peruskorjaus tehtiin vuosina 2006–2009.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustivat v. 1831 suomen kielestä kiinnostuneet Helsingin yliopiston piirissä toimineet miehet. He uskoivat suomen kielisen kirjallisuuden tulevaisuuteen. Tunnetuin seuran perustajajäsenistä lienee Elias Lönnrot. 

Wikipediassa lisää Suomalaisen Kirjallisuuden Seurasta.

"Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tehtävänä on harjoittaa ja edistää suomalaisen kulttuurin ja kulttuuriperinnön tutkimusta ja tunnetuksi tekemistä. Teemme työtä sivistyksen, kulttuurisen itseymmärryksen ja vuoropuhelun puolesta. Olemme sitoutuneet tieteelliseen tietoon perustuvan ymmärryksen lisäämiseen ja tiedon syventämiseen kulttuuristen ilmiöiden monimuotoisuudesta." Lähde: SKS

En edes yritä kertoa teille teille sitä kaikkea tietoa, jota innostuneena imin vierailun aikana. Saattaa olla, että olen tavallista altiimpi kaikelle kirjoja ja kirjallisuutta koskeville tiedoille. Lukeminen ja kirjoittaminen kun on aina ollut mieluisa harrastus. 

Vierailun aikana vahvistui entisestään mielipiteeni oman kielen tärkeydestä tällaiselle pienelle kansalle. Hyvä kielitaito ja vieraiden kielten opiskelu on rahassa mittaamatonta pääomaa, joka rikastuttaa kenen tahansa elämää. Oman äidinkielen osaaminen on perusta kaiken muun oppimiselle. 

SKS:n talon historia. 

Lyhyen esittelyn jälkeen ryhmämme ohjattiin toisen kerroksen saliin, jossa saimme lisää ja yksityiskohtaisempaa tietoa rakennuksesta, seuran historiasta ja toiminnasta aina tähän päivään saakka. 

Luennon jälkeen meidät jaettiin kahteen ryhmään: toinen siirtyi 1. kerroksen arkistoon ja toinen kirjastoon. Vähän ajan päästä ryhmät vaihtoivat paikkaa. Tämä siksi, että ahtaisiin tiloihin mahtuisi paremmin kuulemaan oppaan kertomaa.

Arkistossa oli minusta kiva tunnelma. Puiset arkistolaatikostot on käsin tehty. Jokainen laatikko saattaa olla hieman eri kokoinen riippuen sen sijoituspaikasta. Ei siis pidä ottaa montaa laatikkoa kerralla esiin. Niiden palauttamisessa voi tulla ongelma, kun tietty laatikko menee vain omaan paikkaansa.

Kansanrunousarkiston kokoelmasali, ns. ”kaikkein pyhin”. Kuva: 1974, Ilkka Kolehmainen (SKS, kansanrunousarkisto).

 

Arkiston takana on pieni, mutta sitäkin arvokkaampi ja tunnelmallisempi huone: kansanrunousarkisto. Kuvassa takaseinällä näkyvät kanteleet riippuvat käytännössä ovissa, jotka suojaavat kirjaharvinaisuuksia. Esimerkiksi Elias Lönnrotin ja Samuli Paulaharjun matkoillaan keräämää ja taltioimaa kansanperinnetietoa. 

Lisää kuvia tästä kuvagalleriasta. 

Arkistossa käy paljon mm. tutkijoita. He voivat viettää työpöydän ääressä pitkiäkin aikoja. Tutkijat ovat tuoneet villasukkia päivän aikana jalkoihinsa vedettäviksi. Mukavampi työskennellä kenkien sijasta pehmeissä ja lämpimissä sukissa.

Kirjastosta en ottanut yhtään kuvaa. Sen sijaan kirjastotilan alla sijaitseva kaunokirjallisuuden arkisto oli minusta kiehtova paikka. Se on remontoitu nykyiseen asuunsa muistaakseni 2000-luvun alkupuolella. Kaartuvat oviaukot ja punatiilinen holvikatto on kaunis. Aikojen alussa samassa tilassa on sijainnut jonkun tiedon mukaan jopa sikala.

Holvimainen kirja-arkisto ei suinkaan ole ainoa. Hallituskadun alla on uusin, pari vuotta sitten valmistunut n. 700 neliön kokoinen arkisto. Se ei ole auki yleisölle. 

Ritarihuone, jonka takana SKS:n rakennus sijaitsee. Ritarihuoneella vierailin pari vuotta sitten.

 

Kuvia olisi voinut ottaa enemmänkin, mutta kameran käyttö unohtui kuunnellessani oppaiden kertomuksia ja ihaillessani vanhan rakennuksen upeita yksityiskohtia. Oli erityisen mukava kuunnella oppaita ja jutella heidän kanssaan. Heistä jokainen oli aidosti ylpeä seurasta, sen toiminnasta ja itse rakennuksesta. Innostus tarttui väistämättä meihin kuulijoihinkin.

Lisää tietoa Suomalaisen Kirjallisuuden Seurasta löydät heidän kotisivuiltaan.

Aleksanterinkadulla sijaitsevan rakennuksen linnuksi naamioitu kamera.

Yhdistyksen seuraavista retkistä saan taas tietoa myöhemmin saapuvassa jäsenkirjeessä. En aina pysty jokaiseen retkeen osallistumaan. Toisinaan retkikohteet ovat niin suosittuja, etteivät kaikki edes mukaan mahdu. Useimpiin kyllä. Helsingissä on valtava määrä mielenkiintoisia kohteita, joista en kaikista en ole aiemmin kuulllutkaan. Tiedonjano vain yltyy, mitä useammassa paikassa käy.

100 vuotta joulua Weisteellä

Helsingin kaupunginmuseon ystävät ry järjesti keskiviikona retken joulukoristeita valmistavan Weisteen tehtaalle Pukinmäkeen. Tai oikeastaan yrityksen putiikkiin Wanhaan Villaan, joka on ollut perustajan Kalle Aimo Weisteen koti vuodesta 1926 lähtien.

Nykyisin tuo vanha 1904 rakennettu, suojeltu hirsihuvila on Weisteen tuotteiden myymälä. Heti ovesta sisään astuessa esille tuli lumoavan kauniilla joulukoristeilla täytetyt pöydät ja hyllyt huone toisensa jälkeen.

Neljännen polven weisteläinen, Johanna Weiste kertoi meille perustajasta, Kalle Weisteestä ja yrityksestä. Kalle Weiste (1881-1963) valmistui Kajaanin seminaarista kansakoulunopettajaksi. Häntä kiinnosti liikeala ja niinpä hän muutti Helsinkiin, perusti paperikaupan, jossa myi muiden tavaroiden ohessa saksalaisia joulukoristeita.

Joulukoristeet kiinnostivat häntä siinä määrin, että hän lähti Saksaan opiskelemaan hopealangan ja muiden joulukoristeiden valmistusta. Hän aloitti joulukoristeiden tekemisen 1924 kotonaan. Pukinmäen hirsirakennukseen Kalle Weiste muutti 1926 ja samana vuonna valmistui ensimmäinen osa tehdasrakennuksesta, joka laajeni viisi vuotta myöhemmin.

Sota-aikana joulukoristeiden valmistus loppui säännöstelyn vuoksi. Silloin tehdas valmisti kunniamerkki- ja kaluunanauhoja puolustusvoimille.

Weiste on Euroopan vanhimpia joulukoristeita valmistavia yrityksiä. Pohjoismaissa se on ainoa. Tuotteita viedään useisiin kymmeniin maihin. Ranska on päämarkkina-alue.

Kilpailu on tänä päivänä kovaa. Aasian halvemman massatuotannon kanssa on vaiikea pärjätä. 

Myös joulukoristeissa on vaihtuvia trendejä. Niin muodoissa kuin väreissäkin. Nyt muodikkain väri on vihreä ja korvalliset pallot ovat myös suosittuja. Weiste valmistaa myös sisustustuotteita.

Myymälässä koristeita on koottu huoneisiin väreittäin. On punaista, vaaleanpunaista, valkoista, kultaa ja hopeaa, lasisia koristeita. Tähdet, enkelit, joulupukit ja -tontut, pallot ja kimallenauhat ovat monille niitä perinteisiä joulukoristeita. Paljon on myös erilaisia poroja, hiiriä, pöllöjä, käpyjä ja sydämiä.

Joka huoneessa on eri tavoin koristeltuja kuusia, joista voi ammentaa ideoita oman kuusen koristeluun.

Myymälässä oli meidän ryhmämme lisäksi paljon muita asiakkaita. Siksi osa esittelystä meni hiukan ohi korvien. Löysin netistä Kaikkien aikojen joulu 1/2020 -lehdessä julkaistun artikkelin, jossa on osin tässä kertomani asiat ja paljon muuta Weisteestä.

Meillä oli mahdollisuus tutustumisen jälkeen tehdä ostoksia myymälässä. Kiersinkin huoneet useaan kertaan pienen ostoskorin kanssa. Teki mieli ostaa jokaisen hypistelemäni pallon ja tontun. Lopuksi päädyin ostamaan kaksi pientä enkeliä ystäville tuliaisiksi. Koristellut pallot ovat todella upeita, mutta yksi pallo ei näytä miltään. Niitä pitäisi olla ainakin kolme tai vielä useampi. Päädyin ahmimaan kimallusta silmilläni, enkä siis ostanut pallon palloa.

Julkisilla liikennevälineillä Weisteelle pääsee jäämällä lähijunasta pois Pukinmäen asemalla ja suuntaamalla kävellen kohti Pukinmäenkaarta. Weisteen osoite on Kalle Weisteen katu 4. Tehdas ja Villa sijaitsevat omakotialueelle noin kilometrin päässä Pukinmäen juna-asemalta. Mikään bussi tai muu julkinen väline ei kulje tehtaalle saakka. Omalla autolla pääsee tietenkin helpoiten.

Villan eteisessä on vitriini, jossa on esillä jonkun verran Weisteen vanhempia joulukoristeita. Huomasin siellä useita omasta lapsuudesta tuttuja koristeita. Joitakin minulla on yhä tallessa. Weisteen tuotteita on näin joulun alla myytävänä tavarataloissa, marketeissa ja monilla muilla jälleenmyyjillä.

Nämä Museon ystävien järjestämät retket ovat kivoja ja mielenkiintoisia. Kohteet saattavat tuntua tutuilta, mutta retkelle osallistuessa huomaa saavansa paljon uutta ja yksityiskohtaisempaa tietoa. Välillä saa mahdollisuuden tutustua paikkoihin, joihin ei muuten ole mahdollisuus edes päästä. Itsekin joskus ryhmätilaisuuksia järjestäneenä tiedän, ettei ole ihan helppoa organisoida vaikkapa 20 hengen ryhmälle tutustumisretkeä kulttuurikohteeseen, yritykseen tai näyttelyyn.

Seuraava retki onkin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan tammikuussa. Odotan sitä innolla.