Lumen tuhoamista ja sinivuokkoja

Kevät on vihdoin ja viimein voittanut talven. Tänään on parhaimmillaan ollut +9 astetta ja välillä jopa aurinko on pilkistänyt pilviverhon takaa. Jo eilen illalla löysin omasta sinivuokostani nupun, mutta kävellessämme Ukkokullan kanssa kirjastosta kotiinpäin, huomasin aurinkoisessa rinteessä sinivuokkoja kukkimassa. Huikeaa. Sen verran näkyvällä paikalla nuo vuokot ovat, että toivon pikkutyttöjen jättävän ne rauhaan kulkiessaan koulumatkalla aivan vierestä. Kauneimmillaan vuokot ovat luonnossa. Valitettavasti sinivuokkojen lisäksi tienvieret ja ojat olivat täynnä kaikenmoista roskaa. Pahvisia kahvimukeja ja annosjugurttipakkauksia. Käykö koululaiset ostamassa kotimatkalleen kioskilta kahvimukillisen evääksi vai lennättävätkö autoilijat aamupalan roippeet luontoon? Ei erityisen mukavaa katseltavaa.

Leskenlehtiä olen nähnyt jo aiemminkin, mutta nyt oli yksi pieni rypäs ihan pakko käydä kuvaamassa. Muutama päivä sitten listasin Hyvän mielen haasteeseen asioita, jotka minut saa hyvälle mielelle. Se lista on kyllä aika pitkä, eikä kaikkia millään pysty yhdellä kertaa listaamaan. Kevään ensimmäiset luonnonkukat kuuluvat ehdottomasti tällaisiin mieltä kohentaviin asioihin. En voi sanoa, että mikään vuodenaika olisi minulle erityisen epämieluisa, mutta aivan varmasti pystyn heti sanomaan kevään ja kesän kuuluvan kuitenkin niihin parhaimpiin. Lumen sulamisesta alkaa ajanjakso, jolloin luonto tuo joka päivä uutta ihasteltavaa. Useimmat puutarhani kasvit ilmestyvät melkoisella varmuudella vuodesta toiseen, mutta eipä sellaista kevättä ole, jolloin en olisi itse kutakin aivan uutena ilmiönä käynyt taivastelemassa. Aika pieniä ovat ihmisen ilot, ihan konkreettisesti.

Lunta riittää vielä pihamaan valoisallakin puolella. Hurjaa vauhtia se kuitenkin sulaa ja häviää. Ihan pakko on pienessäkin välissä käydä levittämässä paksuimpia kasoja ja koputtamassa jäitä pienemmäksi. Nyt ei ihan joka paikkaan kannata enää mennä tepastelemaan, sillä maasta tunkee sipulikukkien kärkiä ja perennoistakin osa jo selvästi heräilee. 

Talvi lumineen ja jäineen on saanut aikaan paljon kaikenlaista roskaa ja myös erilaisia vaurioita. Oksia on katkennut, eikä kaikkia pääse vielä edes tutkimaan. Nyt vain malttia, että lumen alle taipuneet pensaat saavat itsekseen nousta. Omenapuut kävin jo pari viikkoa sitten leikkaamassa, mutta parivuotiasta Valkeakuulasta oli jänöjussi oma-aloitteisesti käynyt napsimassa. Jokainen oksa oli siististi haukattu puoleen. Onneksi verkko suojasi runkoa ja noita oksiakin sen verran, ettei tuho välttämättä ole koko puun kuolemaksi.

Näiden narsissien päällä oli melkoinen lumikasa - kolatessa tiivistynyttä. Lapiolla rikoin kasaa ja levittelin lunta muualle sulamaan. Onneksi huomasin ajoissa lumesta kurkottavat kukat. Lumen alla on ilmaa lämpimämpää, mutta miten ihmeessä lehdet ja nuppu jaksaa työntyä valoa kohti niinkin jämäkän lumikasan alla kuin tässäkin oli. Sipuleissa on voimaa, se on myönnettävä.

Mustarastas se nökötti terassin laidalla ja päästipä siihen pienen keonkin. Toivottavasti se puuhaa pesää lähistölle ja viipyy nurkillamme lauluaan lurittelemassa.