Juuson varjoteltta, heinäkuun loppua

Kurjenmiekan lehdet pysyvät hyvin kesän ajan pystyssä, mutta elokuun lähestyessä ja etenkin muutaman kunnon sadekuuron jälkeen ne alkavat horjua kaatuen lopulta käytäville. Eipä siitä niin suurta haittaa olisi, ellei juuri noiden sateiden jälkeen märkien lehtien läpi kulkeminen kastaisi tehokkaasti ainakin puolikkaan ihmisen. Kun lisäksi samalla kohtaa käytävän toisella puolen kasvaa parimetrisiä tuoksuvatukoita, jotka samalla tavoin uhkaavat lätkäistä ohi kulkijan niskaan ylimääräiset vedet isoilta lehdiltään, katsoin parhaaksi sitoa kurjenmiekat hellästi toisiinsa kiinni, jotta ne pysyisivät paremmin pystyssä. Ei ehkä kovin kaunista, mutta käytännöllisyyden vuoksi joutuu toisinaan tinkimään estetiikasta.

Sunnuntaina Ukkokulta tuli jossain välissä sisälle ja ihmetteli ääneen, mihin se meidän karvapeto on oikein kadonnut. Sinänsä outo kysymys, sillä kunhan seuraa juoksunarua, löytyy yleensä sen päästä kissakin. No, miehet eivät aina toimi järjen mukaisesti. Itse olisin ryhtynyt ratkaisemaan ongelmaa ennen kuin lähtisin sisälle kysymään, onko joku kenties siirtänyt kissan jonnekin. Kun sitten totesin, että siellä välipihalla Juuson pitäisi oleman, lähti Ukkokulta sitä omatoimisesti etsimään. Hetken kuluttua hän tuli hymynkare poskilla kertomaan, kuinka fiksu kissa meillä on ja kehotti minua mukaansa katsomaan.

Juuso oli löytänyt itselleen oivallisen varjopaikan, ihan ikioman teltan. Yhteensitomani kurjenmiekat muodostivat keskelleen tyhjän kolon, johon Juuso oli kuumuutta pakoon ryöminyt. Ryhtyessäni sitä kuvaamaan, se nosti päätään ja kurkisti telttansa oviaukosta minua. Luultavasti se totesi, että miksei tällaista ratkaisua ole aiemmin meidän pihaan laitettu.

Hetken jo luulin, että Juuso kyllästyy minun ja kameran työntymiseen hänen yksityiseen varjotelttaansa, mutta ei se kuitenkaan tullut poiskaan, vaan paneutui torkkumaan. Menin muutaman kerran teltan ohi ja siellä kissa pötkötti äänekkäästi kuorsaten pitkälle iltapäivään. Hölmön näköisiä tai ei, kurjenmiekat saanevat seisoa yhteenliitettyinä huomattavasti aiottua pidempään. Enhän minä voi mennä rikkomaan oman kissan varjotelttaa kesken parhainta kesää.

Sää on muuttunut epävakaisemmaksi, mutta edelleen on hyvin lämmintä. Eilen aamulla herätessäni satoi, mutta jo liikkeelle lähtiessäni sade alkoi tauota ja Espooseen päästyäni se oli loppunut jo kokonaan. Piti viedä isä lääkäriin samanaikaisesti kun olisi pitänyt mennä äidin kanssa sädehoitoon. Onneksi äiti sai toisen henkilön kanssaan ja saatoin keskittyä vaihteeksi isän vaivojen tulkkaamiseen lääkärille. Minusta on ihan sama, onko lääkäri syntyisin virolainen, venäläinen vaiko peräti etiopialainen. Kunhan hän puhuu selkeästi suomea ja ymmärtää samoin, mitä potilas hänelle koittaa sanoa. Valitettavasti minulla on aika huonoja kokemuksia muunmaalaisista terveyskeskuslääkäreistä; jos kerran julkisissa viroissa vaaditaan hyvää ruotsin kielen taitoa, niin luulisi samat vaatimukset olevan suomen kielen suhteen. Aika hankalaa on kertoa muutenkin ongelmallisista asioista ihmiselle, joka ei selvästikään ymmärrä sanomaani ja jonka puhetta minun on vielä vaikeampi ymmärtää. Tällä kertaa sain kuitenkin isälle ihan aidon suomalaisen naislääkärin, joka kaiken lisäksi tuntui ottavan isän vaivat vakavasti, eikä heittänyt meitä labralähetteen kera viiden minuutin kuluttua ulos huoneestaan.

Eilinen päivä sitten hurahti omaishoitotehtävissä, mutta tänään on ollut ns. vapaapäivä. Isä ja äiti touhuaa tänään keskenään. Lupasivat mennä sädehoitoonkin ihan kaksistaan. Äiti kun alkaa jo hallita taksilla matkustamisen ja Kela-kortin vilauttamisen ilmoittautumislaitteelle. Kuka väittää, ettei vanhakin voisi oppia. Toivottavasti äiti kuntonsa puolesta jaksaa tuon sädehoitoruljanssin. Entä sitten, jos ja kun tulee niitä hoidon sivuvaikutuksia?

Yöllä nukuin raskaasti, mutta heräsin johonkin aikaan rankkasateen ääniin. Oli pilkkopimeää ja hetken mietin, muistiko Ukkokulta illalla laittaa pihaoven kiinni, mutta enpä jaksanut nousta katsomaan, vaan käänsin kylkeä ja jatkoin nukkumista. Juusokin köllötti pitkin pituuttaan vieressäni, mutta tällä kertaa sen verran sopuisasti, että mahduimme molemmat hyvin nukkumaan. 

Kulunut päivä on ollut mukavan lämmin. Välillä aurinko paistaa, mutta ajoittain se on ollut pitkäänkin pilvien takana. Sadetta ei toistaiseksi ole tullut, vaikka välillä onkin ollut sangen synkät pilvet taivaanrannalla.

Jotenkin kummallisesti ajauduin rikkaämpärin kanssa alapihalle ja sen kummemmin suunnittelematta ryhdyin nyhtämään rikkaruohoja kukkapenkkien, marjapuskien ja yhden kriikunan ympäriltä. Siinä vaiheessa, kun aloin vilkuilemaan vielä nyhtämättömiä paikkoja, suoristin selkäni ja päätin lopettaa urakan. Ei tule maailma päivässä valmiiksi, eikä myöskään meikäläisen rikkaruohourakka. Siellä ne muhivat, mutta mikään katastrofaalinen tilanne pihassani ei nyt ole, joten muhikoon. Kun kerran olin saanut itseni sopivasti hikiseksi ja varpaat multaisiksi, päätin vielä leikata nurmikon. Mukavaa, kun on pihallakin siistiä. Siitä on hyvä lähteä suihkuun ja laittaa pesukone pyörimään.

Huomenna alkaa elokuu. Ilmassa on selkeää syksyn tuntua, vaikka en vielä suostukaan lopettamaan kesästä puhumista ja nauttimista. Postilaatikkoon on jo pidemmän aikaa pudonnut koulureppumainoksia ja kauppojen ikkunat on somistettu ruskean ja viininpunaisin sävyin. Pois kaikki hempeys ja iloiset värit, markkinamiehet ovat päättäneet syyssesongin alkaneen. Elokuu on edelleen kesäkuukausi ja sellaisena sen aion ottaa jatkossakin. Pihalle vain nuuskuttelemaan krasseja ja kehäkukkia. Niissä on kesän tuoksua ja tunnetta, jonka muistaa aina lapsuudesta saakka. Lähdenkin heti pihalle, lähtekää tekin!