Paulin ja Fannyn luona kylässä

 
Maaliskuuni alkoi kulttuuripitoisissa merkeissä. Ensin tutustuin Sinebrychoffin taidemuseon "Linné ja pieni pala paratiisia* -näyttelyyn, josta raportoin 3.3. Koska energiaa riitti enempäänkin ja koska marraskuisessa käynnillä Sinebrychoffien kotimuseo oli remontissa, oli nyt aika kivuta talon toiseen kerrokseen.

Empiresali

Onpa Sinebrychoffeilla upea koti Helsingin Bulevardilla. Meidän kaikkien onneksemme talon viimeisimmät asukkaat, Paul ja Fanny Sinebrychoff, olivat innokkaita taiteenharrastajia. He keräsivät mittavan kokoelman taidetta ja esineistöä. He kirjasivat testamenttiinsa toiveen, että taideaarteet olisivat kaikkien nähtävillä. Kokoelma lahjoitettiin valtiolle 1921, joten museon puitteissa Sinebrychoffin toive toteutuu.

Empiresali on suuri huone, jossa on useampi sohvaryhmä. Kalusteissa on yhtenäiset, kullatut koristeet. Empiresali on varmasti ollut juhlava kokoontumispaikka.

Vasta jälkikäteen tajusin, että olisi kannattanut ottaa kierrokselle mukaan opastus. Kierroksesta olisi saanut enemmän irti. Ehkä teen toisen reissun nauttiakseni opastuksesta. Museon kotisivulla voi myös vaikka kotisohvalta käsin kuunnella opastus huone kerrallaan.

Talon Bulevardin puoleiset huoneet avautuvat peräkkäin. Samoin huoneet Sinebrychoffin puiston puolella. Joskin siellä huonenauha päättyy Bulevardin puolta aiemmin portaikkoon.

Kustavilainen sali. Yksittäisten maalausten katseleminen jäi pikavilkaisuksi, kun nähtävää on niin paljon myös kalusteissa ja pienemmissä esineissä.

Kustavilaisen salin parketti on  myös hieno.

Kannattaa nostaa katse kattoon. Joka huoneessa katto on erilainen. Eipä tarvitse sängyssä tai sohvalla lampaita laskea, kun voi unelmoida kukkakimpuista ja joutsenista.

Paul Sinebrychoffin työhuone.

Ruokasali. Joulun alla Sinebrychoffin museossa on esillä jouluisia kattauksia. Ehkä ensi jouluna pääsen niitä katselemaan. Menneen joulun alla korona mutkisti suunnitelmia.

Sali, joka on nyt kalustamattomana näyttelytilana.

Salien väliin jäävällä käytävällä (ei kuvassa) oli esillä mielenkiintoinen miniatyyrikabinetti. Paul Sinebrychoff hankki noin 300 miniatyyrin kokoelman 1600-1800 -luvulta. Hän oli kiinnostunut myös niissä kuvattujen henkilöiden historiasta. Kunkin vitriinin ohessa on tabletti, jonka avulla kustakin miniatyyristä löytyy tietoa.

Sinebrychoffin puiston puoleisia huoneita.

Tarkemmat tiedot tästä taulusta jäivät tutkimatta. Tätähän voi käyttää vaikka mallina, jos haluaa tehdä itselleen sukupuun.

Pitihän minun kurkkia kotimuseon ikkunoistakin ulos. Näkymät eivät ole paljoakaan muuttuneet sitten viimeisimpien Sinebrychoffien ajoista. Paitsi vasemmalla näkyvät, keltaisen talon takana olevat kerrostalot taitavat olla 2000-luvulla rakennettuja.

Hietalahden kauppahalli (1903) jää ikkunasta näkyvän rakennuksen taakse. Ehkä Sinebrychoffien palvelusväki ehti käydä kauppahallissa ostoksilla.

Vanhankirkon puiston rhodot

Museokäynnin päätteeksi ei tehnyt mieli jäädä talsimaan jäämuhkuraisia Helsingin katuja. Tähtäsin kulkuni metroasemalle, sillä jätin auton Tapiolaan parkkiin. Meiltä kun bussiliikenne Helsinkiin on kutistunut vaatimattomaksi ja liikennöitsijä on ilmoittanut sen loppuvan toukokuun loppuun mennessä kokonaan.

Fredalla pysähdyin kurkkimaan Kissakahvila Helkatin ikkunassa ohikulkijoita seuraavia kissoja. Näkyvillä oli kolme kissaa, joista yksi pakeni ennen kuin sain siitä kuvan. Olen käynyt kerran Helkatissa kahvilla ja kissoja rapsuttamassa. Kotisivujen mukaan sisustusta on muutettu. En löytänyt tietoa, montako kissaa kahvilassa nyt asustaa. Ennen koronaa kissakahvila oli suosittu paikka. Sisäänpääsyn varmistamiseksi kannatti tehdä netissä ennakkovaraus.

Mikäs on köllöttäessä, kun tuli ammennettua kulttuuria kerralla isompi annos. Luultavasti olisin mennyt tutustumaan Sinebrychoffille muutenkin, mutta museokortti helpottaa päätöksentekoa merkittävästi. Kunhan kevät etenee ja sohjolumi vähenee, saatan harrastaa kulttuuria entistä ahkerammin.

Sinebrykoffilla kylässä

Ystävä antoi jälleen kerran oivallisen synttärilahjan. Hän jatkoi vuosi sitten antamansa museokortin käyttöaikaa vuodella. Koronan vuoksi edellisen kortin käyttö jäi varsin vajaaksi. Nyt päätin tarjota itselleni säännöllisin välein vapaapäivän johonkin mielenkiintoiseen museoon tutustumisen merkeissä.

Jo pitkään on tehnyt mieli käydä Sinebrykorffin museossa. Niinpä aloitin turneeni suuntaamalla matkan Bulevardi 40:een, jossa Sinebrykoffin museo sijaitsee. Siellä on parhaillaan Aarteet maailmalta, Mesenaattien matkassa -näyttely, johon on koottu taiteen keräilijöiden Euroopasta hankkimia töitä.

Avoinna olevan näyttelyn ohessa on toinenkin merkkipaalu, kun Paul ja Fanny Sinebrychoffin kokoelmalahjoituksesta tulee kuluneeksi 100 v. 

Vasta museossa paljastui, että 2. kerroksessa sijaitseva Sinebrykoffien kotimuseo on parhaillaan remontissa. Se avautuu uudelleen 27.11. Kuvista päätellen ko. kotimuseo on upeaa nähtävää, joten vuoden lopussa askeleeni kulkee uudemman kerran Bulevardille. 

Museokortin parasta antia on sen tarjoama huolettomuus. Sinebrykoffin museon pääsylippu on aikuisilta 16 €. Joka kerran rahalla pääsylipun maksaessani saattaisin miettiä kahdesti, raaskinko loppuvuodesta lähteä samaan museoon toistamiseen. Museokortilla tällainen huoli ei mieltä rasita.

Sinebrykoffin museo on sopivan kokoinen tutkittavaksi vähemmälläkin ajalla. Portaikon ikkunasta avautuu näkymä Sinebrykoffin puistoon, jossa en ole vuosiin käynyt. Eipä aika riittänyt siihen nytkään. Joka kerran Helsingissä käydessä tuntuu, kuin historia havisisi kaikkialla ympärillä. Mielenkiintoista katseltavaa ja tutustumisen arvoisia paikkoja olisi viikoiksi eteenpäin.

Museon lipunmyyntisalissa tulijoita tervehtii Paul Sinebrykoff (1859‒1917). Sama herra maalauksessa seinällä ja kierrätysmateriaaleista valmistettuna sohvalla istumassa. Vaimonsa Fannyn kanssa Paul Sinebrykoff keräsi taidetta, jonka puolisot yhteisestä toiveesta lahjoittivat 1921 valtiolle.

Näyttely jatkuu myös kellarissa, joka on aikanaan toiminut panimotuotteiden säilytystilana. Punatiilinen kellari holvikaarineen on jo tilana hieno paikka. Teokset on laitettu esille sopivan väljästi, jotta niitä on helppo tutkia niin läheltä kuin kaukaa.

Katse kiinnittyi 1. kerroksen kattoihin, joissa oli hienoja yksityiskohtia. Hämärässä tilassa kaikki valokuvat eivät onnistuneet, enkä saanut kunnollisia kuvia isoista kokonaisuuksista. Toivottavasti 2. kerroksen kotimuseon avautuessa siellä on mahdollisuus osallistua opastettuihin kierroksiin. Tiedonjano ainakin lisääntyi rakennuksen sisätiloja katsellessa.

Jacopo Bassano 1510-1592: Neitsy Maria, Jeesus-lapsi, Johannes Kastaja ja Pyhä Antonius Apotti

Näyttelyssä taidetta keränneiden mesenaattien taustaa on tuotu hyvin esille. Ensisilmäyksellä ajattelin, etteihän tuollaisia tauluja suomalaiset tailteilijat ole maalanneet. Kunhan käänsin katseeni teoksen oikealle puolelle, selvisi myös taidemaalarin nimi.

 Vasemmalla Alexander Roslin 1718-1793: Naisen muotokuva ja                                                                                                                                                   oikealla Carl Fredrik von Breda 1759-1818: Maria de Ron

Vanhojen muotokuvien yksityiskohtia, kampauksia ja vaatteita on hauska katsella. Kuvien rouvat ovat ruotsalaisia. Noissa tamineissa on mitä ilmeisimmin tyydyttävä lähinnä seurustelemaan tai korkeintaan kirjomaan muutamia pistoja silkkilangalla. Puutarhahommissa voisi hiustöyhtö tarttua ohikulkiessa lumikärhön oksaan ja koko kampaus mennä sekaisin. Maria de Ronin hattu sen sijaan olisi vallan mainio suoja paahtavalta auringolta.

Cornelis de Vos 1584-1651: Kaksi sisarta

Tämän maalauksen tiedoista ei käynyt selville, onko kyseessä ehkä kaksoset vai muuten sisarukset. Ehkä vasemmanpuoleinen on isosisko. Kuinkahan kauan tytöt ovat joutuneet malleina istumaan?

Kabinettikaappi 1600-1650

Kellarissa on esillä kabinettikaappeja, joiden yksityiskohtia oli pakko katsella lähempää. Valitettavasti ja ymmärrettävästi esineisiin ei saanut koskea. Mieli kyllä teki hiplata sormenpäillään kohokuvioita. 

Kabinettikaapit olivat erityisen suosittuja 1600-luvulla alankomaissa. Kaapit olivat usein ulkoasultaan vaatimattomia. Ovien takaa avautui ylellisillä materiaaleilla koristeltuja yksityiskohtia.

Tässä yksityiskohta yläkuvan kabinettikaapista. Kaapissa on käytetty materiaalina tammea, eebenpuuta, norsunluuta ja kilpikonnankuorta.

Kabinettikaappi 1600-luku

Tämänkin kabinettikaapin materiaaleina on eebenpuu ja kilpikonnankuori. Ovien ja laatikoiden maalaukset on suojattu lasilla, jonka vuosi valo heijastuu kuvista häiritsevästi.

Tämän kabinettikaapin maalaukset ovat 1600-luvun alun antwerpeniläisen mestarin käsialaa. Kaapissa on kuvattuna 15 kohtausta evankeliumista. 

Kapinettikaappi toimi kirjoituslipastona ja renesanssin aikaan suosiossa olleiden keräilyesineiden sijoituspaikkana. Kansallismuseossa on esillä kabinettikaappi, joka on joko ruotsalaista tai suomalaista alkuperää. Lisää siitä voit lukea täältä.

Vasemmalla Vilhelm Bissen Maljakonmaalaaja (1889). Oikeanpuoleisen seinän vasen maalaus Carl Schuch: Asetelma ja oikeanpuoleinen maalaus Gunnar Berdtson: Aimee, egyptiläinen tanssijatar 1883.

Walter Runeberg 1838-1920: Psykhe lamppu ja tikari kädessä

Ehkä kesäisen Runebergin kotimuseovierailun vuoksi katse kiinnittyi erkkerissä olevaan patsaaseen. Se on Runebergin pojan Walter Runebergin teos.

Kulttuurin ahmimisen päätteeksi kävin pesemässä kädet jatkaakseni matkaa kaupungille. Kellarikerroksessa sijaitseva wc oli rakennettu rakennuksen historiaa myötäillen. Mustat kalusteet sopivat hyvin punatiiliseen seinään. Kivitasolle sijoitettu  kuivakukka-asetelma tuo pehmeyttä ja antaa ripauksen ylellisyyden tunnetta vessakäynnille.

Sinebrykoffilta suuntasin Bulevardia pitkin kohti keskustaa. Matkalla oli toki pysähdyttävä katselemaan kaupungin ihmeitä. Tämän kukkakaupan syysasetelmat ovat ihastuttavia. Jossain lähellä asuessani voisin hyvin  kuvitella kipaisevani ostamaan parvekkeelle jonkun kauniin yhdistelmän.

Ruska Helsingissäkin on upeaa. Bulevardin ja Annankadun kulmauksen vaahtera loisti keltaisesta punaiseen.

Kävelin Vanhan kirkon puiston läpi. Puisto sijoittuu Bulevardin, Annankadun, Yrjönkadun ja Lönnrotinkadun rajaamalle alueelle. Lönnrotinkadun puolella sijaitseva, Engelin suunnittelema Vanha kirkko (1826) on parhaillaan hupuilla peitettynä remontissa.

Puistossa on muistomerkit mm Suomen sisällissodassa kaatuneille valkoisille ja saksalaisille sekä Viron vapaussodassa kuolleille suomalaisille vapaahtoisille. Helsingin ensimmäisen kirjapainon perustaneen Jakob Simeliuksen hautakivi on Bulevardin ja Yrjönkadun kulmauksessa.

Vanhan kirkon puisto tunnetaan yleisesti myös nimellä Ruttopuisto. Syksyllä 1710 riehui suuri ruttoepidemia, jonka aikana kuolleita haudattiin nykyisen Annankadun tienoille. Tämän muistoksi on puiston reunalla sijaitsevaan hautausmaan porttiin kiinnitetty 1938 Helsinki-Seuran aloitteesta suomen- ja ruotsinkieliset muistotaulut, joissa sanotaan ”tällä paikalla” olleeseen hautausmaahan haudatun 1 185 helsinkiläistä.

Puiston paikalla oli Kampin hautausmaa 1790-1829 Vanhimmat hautamuistomerkeistä ovat yli 200-vuotiaita. Niitä on noin 50. Helsinkiläisten toiveesta muistomerkit pestiin, tekstit maalattiin uudelleen ja pinnat käsiteltiin suoja-aineella kesällä 2021. Kivien puhtaus melkein häikäisi silmiä ja olisi ihmetyttänyt, ellen olisi lukenut lehdestä niiden kunnostuksesta.

Helsingissä, kuten missä tahansa kaupungissa on hyvä välillä kääntää katse kohti yläilmoja. Vanhoissa taloissa on paljon kauniita yksityiskohtia. Aikoinaan Helsingissä asuessa kävelylenkkien jälkeen tuntui, että arkkitehtuuriihmettelyn johdosta pää on jumittunut pysyvästi kenoon.

 
Asuttu ja kehittyvä kaupunki ei ole pelkästään muistomerkkien ja museoiden maailma. Elämä näkyy monin tavoin kaikkialla. Pidän siitä, että isoille betonipinnoille maalataan muraaleja ja pienemmätkin harmaat laatikot ansaitsevat tulla koristelluiksi. Kuka lienee maalannut sähkökaappiin punarinnan tai toiseen pandan? Punarinta olisi saanut jäädä sotkematta.

Hetken puistoa ja Bulevardin ruskaa ihasteltuani jatkoin matkaa kohti Erottajaa. Nälkä kurni vatsassa. Lähdin etsimään sopivaa paikkaa syödäkseni salaatin. Edellisellä Hesa-reissulla asioiden hoitamisen jälkeen en jaksanut jäädä kaupungille pyörimään, vaan suunnistin kotimatkalle. Tällä kertaa päätin ottaa vapaapäivästä kaiken irti ja söinkin oikein maittavan salaatin.

Erottaja oli vuosikausia Lauttasaareen ja Seurasaareen ajavien bussien päätepysäkki. Vuonna 2018 pysäkit poistettiin ja tilalle tehtiin avara jalankulkualue. Komeiden kukka-asetelmien takana näkyy Svenska Teaternin sisäänkäynti. 

Uudistuneella Erottaja-aukiolla on myös moderni taideteos, joka jäi minua askarruttamaan. En kuvannut sitä, kun teoksen ympärillä oli niin paljon ihmisiä. Helsingin taidemuseon sivulta löysin tietoa eli teos on vuonna 2019 paljastettu ruotsalaisen Eva Langen veistos Usko toivo rakkaus. 

Eva Langen teosta katsellessa minulle tuli mieleen Lasipalatsin kulmalla 1980 julkaistu J.K. Paasikiven muistomerkki, joka on ikäänkuin pyylevämpi versio usko toivo rakkaudesta.

 

 

 

Seuraavaa museokohdetta en ole vielä päättänyt. Useita vaihtoehtoja pyörii mielessä. Kohde ja ajankohta selvinnee myöhemmin. Sen huomasin, ettei yhteen päivään kannata useampaa tutkimuskohdetta ahnehtia. Uusien asioiden sulattaminen vaatii oman aikansa. Kukin kohde olkoon oma elämyksensä.

Metsälenkillä

 

Taas alkaa olla käsillä ne ajat, jolloin tarpeellisen liikunnan täytyy hankkia oman pihapiirin ulkopuolelta. Ei vain riitä haravoitavaa ja nyhjäämistä kaikelle vapaa-ajalle. Myös jonkinasteinen väsähdys puutarhatöihin on vallalla, mikä on ihan ymmärrettävää monen kuukauden aherruksen jälkeen.

Onneksi omalta kylältä löytyy sopivia kävelylenkkejä, ettei joka kerran tarvitse samaa reittiä talsia. Myös metsiin pääsee helposti, eikä tarvitse edes ajaa autolla suuntaan tai toiseen. Ihan tien toisella puolella olevien talojen takana alkaa iso metsäalue, jossa riittäisi tutkittavaa laajemminkin.

Tallustimme Ukkokullan kanssa peräkanaa hiljaisessa metsässä. Sitä tavallista intervalliulkoiluahan meidän kävelylenkkimme ovat, koska pysähdyn vähän väliä tähtäilemään kameralla näkymiä, kun taas Ukkokulta jatkaa matkaansa. Hänet kiinni saadakseni joudun laittamaan töppöstä toisen eteen rivakassa tahdissa.

Luonnossa liikkuminen on sekä mukavaa että mielenkiintoista. Kaiken aikaa päässä syntyy kysymysmerkkejä, kun en osaa riittävästi tulkita luonnon ilmiöitä. Enkä tunnista puoliakaan näkemistäni linnuista tai sienistä.

Niin luonnossa liikkuminen kuin puutarhaharrastuskin saavat minut kerta toisensa jälkeen ihmettelemään, miten rajaton voi olla ihmisen tiedonjano ja oppimisen tarve.

Havunneulasten kattamalla polulla on pehmeää askeltaa. Välillä on ihan pakko katsella polun yli ristiin rastiin kulkevia puiden juuria ja ihmetellä niiden muodostamia kuvioita. Toisinaan taas silmät seilaavat ympäröivässä kasvillisuudessa löytäen monenlaista katsottavaa.

Lähimetsä on alueen asukkaiden suosima marjastus- ja sienestyspaikka. Paljon siellä kulkee myös koirien ulkoiluttajia ja ihan vain ulkoilijoita, kuten  me. Silti vastaantulijoita tai ohitse kulkijoita on todella harvoin. Metsässä saa ihan rauhassa kulkea. Ei ole tungosta mihinkään suuntaan.

Vaikka syksy ei ole ollut erityisen sateinen, polku oli varsinkin alavilla paikoilla märkä ja lietteinen. Isompien polkujen rinnalle on syntynyt kiertopolkuja, jotta kulkua voi jatkaa jalat kuivina. 

Kuljimme tällä kertaa pidemmän reitin, jonka toinen pää sijoittuu vanhalle pururadalle. Lähellä asunut maanomistaja tapasi ylläpitää polkua ja kattaa sitä säännöllisesti hakkeella, jota ilmeisesti syntyi hänen hoitaessaan metsää. Sinänsä suurin osa metsäalueesta on saanut kasvaa luontaisesti ja vain reuna-alueilla on tehty hakkuita. Nyttemin pururadasta huolehtinut henkilö ei ole enää tekemässä vapaaehtoistyötään. Kosteimpien kohtien yli kulkeneet puusillat ja pitkospuut ovat vähitellen lahonneet, minkä vuoksi kulkija joutuu enemmän loikkimaan päästäkseen kuivin jaloin eteepäin. 

Vaikka olemme kulkeneet saman reitin lukuisia kertoja milloin mistäkin suunnasta aloittaen, on jokainen kerta ainutlaatuinen. En lainkaan kyllästy ihastelemaan samoja kiviä ja kantoja, sammaleen vihreyttä ja mäntyjen suoria runkoja. Viime vuosina talvetkin ovat olleet niin leutoja, että harvoin lunta on ollut liikaa poluilla kulkemisen esteenä. Sankka metsä estää lumen kinostumisen paksuiksi massoiksi ja toisaalta myös kulkijat tallovat nopeasti polulle sopivan kulku-uran.

Tämän metsälenkin jälkeen luin uutisen pohjoisessa ammutuksi tulleesta pyöräilijästä. Meidänkin metsissä harjoitetaan metsästystä ja laukauksia on viime aikoina sieltäkin kuulunut. Ehkä seuraavalle metsälenkille etsin kaapista kirkkaanpunaisen pipon, jotta minua ei mustassa ulkoiluasussani sekoiteta peuraan tai hirveen.

Tunninkin lenkki luonnossa tuottaa melkoisen annoksen mielihyvää. Pelkästään se, että on saanut itsensä liikkeelle, on kiitoksen paikka. Plussana on mukava lämmön ja raukeuden tunne, kun veri kiertää ja pää on tuulettamisesta keveä. 

Ulkoilun ja luonnossa liikkumisen terveysvaikutukset on tutkimuksin todistettu (UKK-instituutti - Ulkoilututkimus — luontoympäristö ja liikunnan hyvinvointihyödyt).

Metsään on tullut jo syys, 
lohduton yön hämäryys,
vaan hongat huokaillessaan
suojaavat kukkia maan.
Hongiston suojaan on jäänehet pienoiset;
metsäorvokit nuo syksy unhoitti laasta pois.
Yksinäin alla päin saavun kukkien luo,
poimin ne armaallein.
Anteeksi saan,
tien onnelaan,
tunnen taas löytänein.

Metsäkukkia
Kansansävelmä, sanat Anu Tuulos