Lunta ja pakkasta tiedossa

Aika on hurahtanut lähinnä äidin asioita hoidellessa. Lääkäriä, röntgeniä, labraa, Marevan-mittauksia ja lääkkeiden jakamista. Kuuntelemista, lohdutusta ja arjen askareissa auttamista. Niinhän siinä kävi kuin pelkäsinkin, masennus iski äitiin ja vaikeuttaa nyt sydänleikkauksesta toipumista. Pitäisi jumpata, liikkua päivä päivältä enemmän ja syödä terveellisesti, mutta kun sänky vetää äitiä puoleensa ja mielipaha syntyy puolesta sanasta. Äiti on aina ollut melankolinen luonne ja kun sydänleikkauksen jälkitautina on usein masennus, onkin keitos valmis. Muilla sisaruksilla on päivätyönsä, joten automaattisesti arpa osuu minuun, kun auttajia tarvitaan. Tähän saakka olen jaksanut hyvin, mutta nyt olen alkanut heräämään liian aikaisin joka ikinen aamu. Viimeistään puoli neljältä alan katselemaan kelloa, vaikka väsymys silmissä kirvelee. Vääntyilyä ja kääntyilyä, mutta uni ei vain tule. Ei auta muu, kuin nousta ylös ja tehdä jotain hiljaista, että edes Ukkokulta saa nukuttua. Muuten en olisi lainkaan huolissani, mutta kun olen vasta toipunut pitkästä ja vakavasta masennuksesta, ei olisi varaa valvomisiin ja murehtimisiin. Täytyy olla varovainen, ettei itse luiskahda masennuksen syövereihin. Silloin minusta ei ole apua kenellekään.

No, ei elämä ole ollut pelkkää synkistelyä. Lapsen heppa saavutti maanantaina ensimmäisen ravivoittonsa. Muita hyviä sijoituksia on jo tullut ja tämä ykkössija kruunasi tyttären uurastuksen hevosensa valmentamisessa. Nyt sitten nostetaan peukut kohti taivasta ja toivotetaan kaksikolle menestystä jatkossakin. Raviurheilulla ei Suomessa taida rikastua, mutta jokunen voittoropo toki pienentää kuluja ja eritoten kannustaa jatkamaan vaativan harrastuksen parissa.

Keittiön minipuutarhaan on saapunut joulu

Perinteinen jouluvalojen säätöseikkailu on tuonut omaa maustettaan arkeen. Viime viikolla virittelin jouluvaloja ulos ja tällä viikolla olikin sitten sisätilojen vuoro. Kolmella ikkunalla on kyntteliköt ja valokranssi olohuoneen peilin päällä. Pyrin käyttämään ajastimia, jotta ei tarvitsisi huolehtia valojen sytyttelemisestä ja sammuttelemisesta. Jostain kumman syystä joka vuosi joku ajastin ryhtyy temppuilemaan ja niin kävi nytkin. Toissa yönä heräsin moneen kertaan todetakseni, että niin työhuoneessa kuin olohuoneessakin on varsinainen jouluvalaistus. Ajastin ei ollutkaan sammuttanut valoja. Sen sijaan, että olisin vikkelästi noussut sängystä ylös ja käynyt napsaisemassa valot sammuksiin jatkaakseni uniani, painoin aina pääni tyynyyn kurkistaakseni taas hetken kuluttua, olisiko mitään tapahtunut. Näin meni koko yö, kunnes aamuvarhaisella lopulta kömmin peiton alta aloittamaan päiväni - ja sammuttamaan koko yön palaneet jouluvalot. Ukkokullan kanssa sitten naureskeltiin ihmisen - tässä tapauksessa lähinnä minun - hyväuskoisuutta tekniikan ihmeisiin. Koko yön jaksoin odottaa, että ajastin ryhtyisi toimimaan. Ei toiminut yöllä, eikä sitten toiminut päivälläkään. Ne kaksi ajastinta saivat mennä.

Peräkamaripoika oli viikonloppuna saunomassa isänsä kanssa ja vein hänet sitten sunnuntaina kotiinsa. Paluumatkalla päätin poiketa Ikeaan ostamaan muutaman tuoksuvan tuikkukynttilän. Ikean parkkipaikka oli tupaten täynnä ja autot pyörivät ympyrää etsimässä vapautuvia paikkoja. Löysin kyllä nopeasti tyhjän paikan, koska suosiolla tyydyin niihin kauimmaisimpiin peltopaikkoihin. Useimpien autoilijoiden täytyy näköjään päästä mieluummin siihen sisäänkäynnin viereen tai lähimmän viiden metrin päähän ulko-ovesta. Jollei paikkaa löydy, tungetaan auto invapaikoille tai jalkakäytävälle. Autonhan voisi mahdollisen lastauksen ajaksi hakea lähemmäksi, mutta ei se käy. Käveleminen tuntuu rasittavan, vaikkei olisi kummempia kantamuksiakaan. Ihmiset ostivat kyllä ihan hillittömästi tavaraa ja kaikille kassoille oli pitkät jonot. Paljon oli myös niitä ihmisiä, jotka näyttivät tulleen seurustelemaan kaupan käytäville ja viettämään sunnuntaipäivää.

Nyt on vihdoin luvattu pakastuvaa ja lunta. Eilen illalla leijailikin taivaalta jo hivenen valkeaa ja tänään noustessani maa on kevyen lumipeitteen valkaisema.Mitään myräkkää ulkona ei näytä olevan, onneksi. Kummasti vähäinenkin lumi valaisee maailmaa ja mieltä. Tulee huomattavasti jouluisempi olo. Kuvaamaan en ole ehtinyt, kun aina on kiire ja pimeää. Ohi kiitäessäni päässä saattaa vilahtaa ajatus, että tuostakin voisi ottaa kuvan, mutta seuraavassa hetkessä ajatus on jo kadonnut, eikä sitä enää saa tavoitettua.

Tänään on tervetullut vapaapäivä ja luokseni tulee kolme ystävää. Olen liittynyt muutaman naisen käsityökerhoon. Kokoonnumme torstaisin - tällä viikolla poikkeuksellisesti keskiviikkona - vuorollaan kunkin luokse parantamaan maailmaa käsitöiden lomassa. Aloitamme puolilta päivin ruokailun merkeissä ja päätämme neljän maissa iltapäiväkahviin. Siinä välissä sitten puikot ja neulat viuhuvat ja hyvät ideat löytävät uusia ottajia. Viime päivien hektisyydestä johtuen aion laittaa kohtalaisen helppoa tarjottavaa eli lohikeittoa ruisleivän kanssa ja jälkiruoaksi hedelmäsalaattia. Kahvin seuraksi otan pakastimesta lauantaina leipomani omenabostonin.

Hups! Tuli ilmoitus, että kuvien 1 gigan tallennustila on täynnä. Juuri, kun opin pienentämään kuvia. Ilmeisesti on sitten ostettava sitä lisätilaa.

Vielä vähän kukista ja kissoista

No, nyt muistan, miksi harvoin ostan itse itselleni joulutähtiä. Siksi tietenkin, koska ne ovat niin mahdottoman herkkiä kylmälle ja vedolle. Pudottavat vihreitä lehtiään ja ovat sen jälkeen kaljun näköisiä. Minulle tarttui monien muiden tavoin marketista mukaan Princetta, vaaleanpunainen  joulutähden sukulainen, joka käyttäytyy tismalleen joulutähden lailla. Eipä ollut tuolla kauppamatkalla mukana kukkapussia ja kyseisen marketin pakkauspöydän varustus oli suorastaan luokattoman onneton. Ei sanomalehteä, ei teippiä ja varsinainen kukkapaperirullakin veteli viimeisiään. Sakset olivat kai lähteneet jonkun tarvitsevan mukaan, koska jäljellä oli vain ketju, johon sakset aiemmin on kytketty. Ulkona ei ollut järin kylmä, mutta leuto marraskuinen sää oli kuitenkin pinkille tähdelle liian viileää, vaikka suojasin kukan kangaskassiin ja kiikutin sen vikkelästi lämpimään autoon. Muutamassa päivässä se on pudottanut lukuisia vihreitä lehtiä ja jopa pari vaaleanpunaista latvalehteä. Eihän se kovin kallis ollut, mutta toivon mukaan muistan jatkossa ihastella joulutähtiä sukulaisineen lähinnä kaupassa.

Sen sijaan neilikat ovat minun leikkokukkalistallani nousseet monta astetta ylemmäs. Ystäväni toi minulle viikko sitten ison kimpun pienikukkaisia neilikoita, jotka hän oli napannut edullisesti halpakaupan ovensuuämpäristä. Ainoastaan kahdesta oksasta putosi heti kuihtuneen näköinen nuppu, muuten kukat loistavat upean punaisina ja terhakoina. Pienimmätkin nuput näyttävät vähitellen aukeavan ja noita aukeavia nuppuja on todella paljon. 

Pari vuosikymmentä sitten kukkakaupassa tuli pyydettyä mitä tahansa kunhan ei neilikoita. Miksiköhän silloin ei oikein neilikoista tykätty? Kaupoissa oli toki vähemmän leikkokukkavalikoimaa kuin nyt, marketeissa ei kyllä tainnut olla kukkia laisinkaan. Helposti tuli ostaneeksi ruusuja ja jostain syystä vanhemmat ihmiset toivat vierailulle tullessaan krysanteemejä. Viime aikoina olen markettivalikoimasta melkeinpä useammin valinnut mieluummin neilikka- kuin ruusukimpun. Markettiruusut kun usein kuolevat nupunkaan aukeamatta muutamassa päivässä, sen sijaan neilikkakimppu kestää ja kestää.

Eilisessä jutussani kertoilin meidän karvaisen Juuso-kissamme pöytäseikkailuista ja sain lukuisia aivan ihania kommentteja kissamaisesta elämästä. Suvikummun Marjan kissat juovat sohvapöydälle asetetusta Mariskoolista, jonka väri vaihtelee vuodenaikojen mukaan. Henkkumaarian Paavo kerjää pizzaa, juustoa ja paahtoleipää ja Sadun äidin edesmennyt Minni-kissa yritti onkia tassullaan mieluisia paloja ruokalautaselta.

Monilla on kokemusta niin koirista kuin kissoistakin ja he totesivat kissan olevan siistimpi kuin koira. Koiraperheissä kissanruoka on nostettava koiran tavoittamattomiin, jotta kissallekin jäisi jotain syötävää. Kirsikka kertoi hauskan jutun Lapinreissulla kadonneesta kissasta, jonka noutamiseksi tehtiin 1700 km:n ajomatka.

Tuo sanomalehden päällä makaaminen taitaa olla jokaiselle kissanomistajalle tuttua, niin myös meillä. Miten ihmeessä kissa osaakin asettua juuri sen artikkelin päälle, jota ihminen parhaillaan on lukemassa. 

Henkkumaaria kiteytti kissan luonteen osuvasti: 

"Kissan kanssa minäkin entinen koiranomistaja olen oppinut, ettei kissaa voi komentaa. Se tekee joka tapauksessa niin kuin itse haluaa. Joskus jopa niin kuin minä toivon, mutta vasta sitten, kun hänelle sopii." 

Varaslähtö valoon

Tänä vuonna joudun ihan itse nielemään motkotukset jouluvalovarustelukilvan varhaisesta aloittamisesta, sillä taidan olla meidän kadun ensimmäinen varustelija. On niin pimeää, etten enää malttanut odottaa valojen ripustamisessa. Pari päivää sitten hain laatikon kellarista ja katsastin valojen kunnon. Hyvin toimivat ja mikä parasta, olin malttanut edellisellä kerralla kääriä johdot kunnolla. Vältyin tuskalliselta setvimiseltä ja saatoin rauhassa keskittyä miettimään, minkä valosarjan ripustan minnekin. Kaikkia valoja en suinkaan vielä laittanut - ehken enempää laita ollenkaan, ja noita jo ripustettujakin täytynee hiukan käydä säätämässä parempaan asentoon. Näitä nykyisiä ledejä raaskii onneksi sytytellä, koska ne vievät niin paljon vähemmän sähköä entisiin lamppuihin verrattuna. Sain ajastimetkin toimimaan ihan ensimmäisellä kerralla. Yleensä niitäkin joutuu alkuun säätelemään, kun sytyttelevät ja sammuttelevat valoja ihan oman tahtonsa mukaan. Pihan puolelle en aamuloistoa laitakaan, sillä Juuso innostuu valojen syttymisen mukaan pomppimaan sänkyni viereen turhankin varhain.

Kynttilöitä olen poltellut jo pitkät ajat. Vuosi sitten olin kynttiläkutsuilla ja ostin sieltä melkoisen tyyriit ajastettavat led-kynttilät, jotka ulkomuodoltaan muistuttavat tavallisia valkoisia vahakynttilöitä. Niistä onkin ollut paljon iloa, sillä ne syttyvät täsmällisesti ajastuksen mukaan ja ovat taatusti turvallisia näin kissakodissakin. Tosin meidän Juuso vähät välittää kynttilöistä, pikemminkin pelkää tulen kuumotusta. Pienenä se kyllä tuppasi työntämään viiksensä liiankin lähelle ja kuljeskeli sitten käherretyissä viiksissä jonkin aikaa. Juuso on oikeastaan nykyisin melko rauhallinen katti, eikä se juurikaan harrasta kolttosia. Yksi harmillinen tapa sillä on. Nimittäin se haluaa olla seurassamme iltapäiväkahvien aikaan. Keittiön pöydällä köllöttämässä. Siinä ei auta kiljua puhtaan pöytäliinan puolesta, sillä se loikkaa vaikka suoraan vesisateesta kuraisin tassuin toiseen päähän ruokapöytää, jos kello on vain lähelläkään kahviaikaa ja me Ukkokullan kanssa keittiössä. Ei se yksin keittiön pöydällä viihdy, eikä ruoka-aikaankaan. Erittäin harvoin edes silloin, jos pöydän ympärillä on muitakin ihmisiä.

Kertoessani Juuson iltapäiväkahviseurasta kissattomat ihmiset kauhistelevat, kuinka annamme eläimen tulla pöydälle. No, kissa on siisti eläin; ja luultavasti minäkin olen aika siisti ihminen. Juuso on pöydällä maksimissaan sen ajan, minkä mekin sen äärellä istumme. Yleensä se loikkaa jo ennen meitä alas ja lähtee tepsuttelemaan jonnekin muualle. Meillä ei jätetä ruokia pöydälle seisomaan, ensinnäkin säilyvyyden ja järjestyksen vuoksi, mutta myös Juuson ollessa pentukissa totuttelimme siihen, ettei anneta sille tilaisuutta lipoa mitään suihinsa huomaamatta. Juuso ei tule kahvikuppiemme viereen loikomaan vaan pysyttelee pöydän toisessa päässä siten, että yletyn sitä rapsuttamaan ja antamaan sille pari kissanminttunamia. Kun se on saanut annoksensa hellyyttä ja seuraa, se on tyytyväinen ja lähtee pois. 

Silloin tällöin mietin, josko ryhtyisin opettamaan Juusoa tyytymään vaikka tuoliin tai lopettamaan kokonaan kahvihetket kanssamme. Enimmäkseen olemme kuitenkin Ukkokullan kanssa kahden kahvilla, eikä Juuson kahviseura ole meille ylitsepääsemätön ongelma. Kissan tai minkä tahansa lemmikin omistajan on totuttava siihen, että hän vastaa kotiinsa ottamansa eläimen jälkien siivoamisesta ja toisaalta opettelee elämään osittain myös lemmikin ehdoilla.  

Me ihmiset tuppaamme olemaan tapojemme orjia, minkäs sille mahtaa, jos kissasta tulee samanlainen. 

Leppoisaa viikonvaihdetta kaikille kissallisille ja kissattomille!

Siis kauneutta on

Siis kauneutta on. 

Rakkautta on. 

Iloa on. 

Kaikki maailman kurjuudesta kärsivät puolustakaa niitä."

- Eeva Kilpi -

Kruunuvuokko Puutarhan lumo -blogista antoi minulle tämän kauniin tunnustuksen seuraavin perusteluin:

"Halusin antaa sinulle tämän henkilökohtaisen ja itse kehittelemäni  tunnustuksen hyvistä ja huumorin sävyttämistä jutuistasi. Luen kirjoituksiasi aina suurella mielenkiinnolla. Voit tietenkin halutessasi jakaa tunnustusta eteenpäin."

Tein monta vuotta vapaaehtoistyötä mielenterveyskuntoutujien parissa. Se oli minulle tärkeää siksi, että olin itse läpikäynyt vakavan masennuksen ja selviytynyt siitä sekä hengissä että myös tervehtyen. Halusin tehdä jotain hyödyllistä, vaikka en juuri silloin työelämään kelvannut. Mielestäni olen aina pystynyt kohtalaisen hyvin puhumaan omasta puolestani, mutta samalla olen nähnyt, ettei se suinkaan ole kaikille yhtä yksinkertaista. Ei varsinkaan vakavan sairauden jäytäessä mieltä ja kehoa. Jokainen ihminen tarvitsee mielekästä tekemistä, josta hän saa myönteistä palautetta. Ihminen tarvitsee sosiaalisia kontakteja, ellei ystävää niin ainakin jonkun, joka kuuntelee juuri minua, on edes hetken minua varten. Ihminen haluaa olla osa yhteiskuntaa, vaikka ei aina jaksaisi mitään sen eteen tehdäkään. Harva haluaa omasta tahdostaan jäädä yksin ja kaikkien yhteisöjen ulkopuolelle.

Kun vanhempani muuttivat 10 vuoden Varsinais-Suomi -jakson jälkeen takaisin tänne pääkaupunkiseudulle, tajusin heidän vanhentuneen ja tiedostin tulevaisuudessa avuntarpeen lisääntyvän. Kun myös äidin sydänleikkaus tuli ajankohtaiseksi, ymmärsin, että nyt elämässäni on alkanut uusi vaihe. Luultavasti olin jo jonkin aikaa jossain sisimmässäni työstänyt siirtymistä mielenterveystyön parista johonkin uuteen ja vanhempieni lisääntynyt avuntarve ikäänkuin loksautti asiat mielessäni paikalleen. Päätin jättäytyä vapaaehtoistyön aktiiviroolista rivijäseneksi. 

Vuosi sitten kesäkuussa aloitin blogini pitämisen. Pöytäkirjojen ja raha-anomusten sijaan oli innostavaa aloittaa pienten puutarhajuttujen kirjoittaminen. Ei rukseja sinne tänne, eikä lakien ja paragraafien mukaisia lauseita sääntömääräisine allekirjoituksineen vaan vapaata kerrontaa siitä, mikä milloinkin päähän putkahtaa. Etusijalla on ollut ikioma puutarha, jonka suhteen taidan olla noviisi iän ja kaiken, mutta jonka parissa on vain niin mahdottoman kiva touhuta. Yrityksen ja erehdyksen kautta, mutta kesä kesältä enemmän myös ihan oikeiden oppien mukaisesti. 

Ja mikä parasta, blogissa voin tavallaan säilöä ja jakaa muiden kanssa kukkakuvani, joita on niin hauska vuosi toisensa jälkeen ottaa. Samat pionit, liljat, tulppaanit, kerta toisensa jälkeen ja aina yhtä uuden tuntuisina. Kuvittelin, ettei kaltaisiani hölmöjä juurikaan muita ole, mutta upeaa - täältä blogimaailmasta löysin tismalleen samanlaisia kohtalotovereita. Mullassa mönkijöitä, joilla kiikkuu kamera kaulassa. Jotka kuvaavat ne samat kukkaset kesä toisensa jälkeen. Joukossa on viimeisen päälle hienoja puutarhoja ja ammattilaistasoisia valokuvaajia kuin myös selvästi harrastelijapuutarhureita ja digipokkarilla räpsyttelijöitä. Kaikki sulassa sovussa yhteisen innostuksen tartuttamina.

Voi, miten paljon olen saanut käyttökelpoisia ideoita niin puutarhaani kuin monenlaisiin kädentaitoihin. Tuskin kukaan ihminen on yksitaitoinen ja se näkyy selvästi myös täällä blogimaailmassa. Vaikka suurin osa seuraamistani blogeista keskittyy puutarhaan, löytyy näiden puutarhureiden joukosta taitavia käsityöihmisiä, askartelijoita, sisustajia, leipureita ja vaikka mitä mielenkiintoista. Kaiken käsinkosketeltavan lisäksi blogimaailma on tuonut elämääni mielenkiintoisia ihmisiä, luovia persoonia, joista jokainen on jo sinänsä tutustumisen arvoinen. Enpä olisi vuosi sitten uskonut, että blogissa voi saada mielen liikahtamaan siten kuin täällä on tapahtunut. Että ihmiset tuovat puutarhajuttujensa lomassa elämänsä ilon ja onnen päivät, mutta myös kärsimyksen meidän kaikkien yhdessä jaettavaksi. 

Siis sydämellinen kiitos sinulle Kruunuvuokko tästä upeasta tunnustuksesta! Kiitos myös monille muille, jotka olette Kruunuvuokon tavoin saaneet minut liikuttumaan näin syvästi. Hyvyyttä on, jakakaamme sitä toisillemme!

Valoisia muisteloita

Marlon Brando Brigitte Bardot, Louis Amstrong ja Audrey Hepburn

Tänään oli ihkaoma vapaapäivä, ei vanhempien asioita eikä mitään muitakaan velvollisuuksia tai sovittuja menoja. Ei muuta kuin kottikärryt ja harava kellarista pihalle ja pihaa rapsuttamaan. Tienvarren ojat ovat jääneet siivoamatta ja tällainen hämärän harmaa päivä sopii erinomaisesti rapsuttamiseen. Auringosta ei ole muutamaan päivään näkynyt vilaustakaan, mutta onneksi ei ole satanutkaan. Viiden asteen lämmössä ei tullut kuuma eikä vilu kun laittoi haravan viuhumaan. Tuntuipa mukavalta olla ulkona raikkaan kosteassa säässä ilman minkäänlaista kiirettä mihinkään. Ja miten siistiltä taas vähän aikaa näyttää, kun myös kaikki ohikulkijoiden tupakantumpit ja karkkipaperit on poimittu ojista. Sen sijaan, että olisin kärrännyt haravointijätteen kompostiin, levitin ne naapurin aidan tuntumassa olevien angervopensaiden alustalle. Sielläpä saavat muuttua mullaksi ihan rauhassa.

Beatles väreissä ja mustavalkoisena sekä Roy Orbison

Haravoinnin jälkeen olin suunnitellut tutkivani jouluvaloarsenaalin kunnon ja määrän. Niitä kellarista kaivaessani eksyin muistojen laatikolle, josta löysin rasian vanhoja lehtileikkeitä 60-luvulta. Muistan, kuinka äitini kertoi nuoruudessaan keränneensä filmitähtien kuvia vihkoon ja kehotti minua tekemään samoin. Kovin paneutunut tuohon ideaan en ehkä ole ollut, sillä vihkossa on sikin sokin amerikkalaisia filmitähtiä, suomalaisia tv-kasvoja ja tietenkin runsaasti niin kotimaisia kuin ulkomaisia laulajia.

Yhtään en muista, olisiko nuo Ajan sävel -lehdet äidin peruja vai sainko niitä jostain muualta. Ajan sävel ilmestyi kyllä vielä 60-luvulla, vaikka sen kukoistus taisikin olla enemmänkin 50-luvulla. Suosikin kansi on tammikuulta 1963 ja irtonumeron hinta peräti 1 mk. Tämän numeron avustajiksi mainitaan mm. Reino Helismaa ja Jaakko Jahnukainen.

Tuo kansikuvan tyttö on vuoden 1962 missi Kaarina Leskinen, tässä pohjoismaiden kauneimpana eli kaiketi siis Miss Scandinavia. Kovin montaa missikuvaa ei julkkisvihkostani löytynyt, vaikka heidän elämäänsä seurattiinkin 60-luvulla lehdistössä aktiivisesti.

Itse asiassa hämmästyin, miten paljon löysin kuvia Beatlesista, vaikka olen aina enemmän pitänyt Rollareista. Kovin paljon minulla ei ole kuvia tai tavaroita lapsuudesta, olimme vähävarainen, viisilapsinen perhe, joten vaatteet ja lelut kiersivät vanhimmalta nuorimmaiselle, eikä niistä sen jälkeen tainnut jäädä mitään säästettävää tuleville sukupolville. Muutimme myös usein aina vuoteen 1965, jolloin perheemme sai riittävän ison asunnon, eikä lapsiakaan tullut enää lisää. Äiti ei myöskään ole koskaan ollut innostunut muistojen tallettamisesta, joten silläkin lienee merkityksensä siihen, että vanhat muistot ovat lähinnä omassa päässä.

Eero ja Jussi Raittinen sekä Olavi Virta

Niin vain aika kului kuvia selatessa ja jouluvalojen koekäyttö unohtui. Sain laatikon kuitenkin raahattua sisälle ja huomenna on tarkoitus heti aamusta ryhtyä setvimään johtoja. Ehkä jonkin valon jo huomenna sytytän marraskuun lopun pimeyttä torjumaan. Jonkun verran niitä on jo naapuristossa ja eilen Espoossa ajellessani parvekkeilla enemmänkin.

Ennen ulkohommiin lähtöäni riivin lakanat sängyistä ja laitoin petivaatteet ulos tuulettumaan. Kun palasin takaisin sisälle, ryhdyin laittamaan puhtaita lakanoita. Käydessään täällä saunomassa, tapaa poika nukkua entisessä huoneessaan, joka toimii nykyisin myös vierashuoneena. Olin jo ehtinyt muut lakanat laittaa ja siirryin vierashuoneen sängyn petaamiseen. Juuso rakastaa lakanoiden vaihtamisesta ja haluaa aina möyriä patjan ja lakanan välissä. Nyt se myöhästyi sen verran, että ehdin jo aluslakanan laittaa, mutta mitäpä siitä, vielä oli iloa irrotettavissa operaatiosta eli hupsista vain pussilakanan alle.

Puhtailla lakanoilla on niin mukava köllöttää ja kurnuttaa. Turha mamman on mitään päiväpeitettä siihen päälle laittaa, minäpä kissa jään raikkaisiin liinavaatteisiin päiväunia nukkumaan.

Pimeä viikko

Kukkulakukkapenkissäni puutarhakeiju on pulassa, pelkää varmaan hukkuvansa kotilehdelleen kertyvästä sadevedestä. Onneksi sillä on tikkaat, joiden avulla keiju pääsee kapuamaan vieressä olevaan riippahernepensaaseen.

Onpa ollut pimeä viikko, monin tavoin. Valoitta ei ole pärjännyt edes keskipäivän aikaan, sillä taivas on enimmän aikaa paksujen pilvien peitossa ja ellei sada niin ainakin melkein. Monessa pihassa ja ikkunassa on jo jouluvaloja piristämässä arjen harmautta ja eilen olin itsekin jo viittä vaille kellarissa tutkailemassa valojen kuntoa. Sitten kuitenkin päätin, että mennään nyt viikko eteenpäin, ehtiihän tässä. Jouluvalojen ripustamisesta on tullut eräänlainen kilpailu etenkin pientaloalueilla. Valot lisääntyvät vuosi toisensa jälkeen ja joissakin pihoissa alkaa olla varsinainen discovalaistus. 

Pihassa ei pahemmin tule kameran kanssa kuljettua. Ylipäätään en ole kuluneen viikon aikana ehtinyt ottaa kameraa käsiini. Äiti kotiutettiin perjantaina sairaalasta ja olen hoitanut vanhempieni asioita. Tähän saakka vanhempani ovat pärjäneet omin avuin aika hyvin, mutta yhtäkkiä huomaan olevani keskellä suomalaista vanhustenhoitoproblematiikkaa. Pelkästään neuvoja saadakseen joutuu soittamaan sinne ja tänne ja kun jonkun ihmisen langan päähän saa, hän yleensä käskee soittamaan jollekin toiselle. Arvatkaa, miten valtavasti menee aikaa ihan turhaan puhelimessa roikkumiseen, kun odottaa jonkun vastaavan. Kaupungin kotisivuilla kerrotaan monista palveluista hienoin korulausein, mutta totuus on jotain aivan muuta. Espoossa on kotihoitoa, kotisairaalaa, kotiutustiimiä ja kotiutushoitajaa. On hämmentävää, kun kyseisten palveluiden edustajat eivät edes itse tiedä, mitä heidän alueeseensa kuuluu puhumattakaan siitä, että tuntisivat jonkun toisen työsarkaa. Ja kun vihdoin tavoittaa asiansa osaavan ja ystävällisen ihmisen, hänellä tuntuu olevan niin valtava työtaakka, ettei siihen enää mitään muuta mahdu. Miten ihmeessä selviävät ne vanhukset, joilla ei ole omaisia puhumassa puolestaan?

Olen minä sentään jotain hyödyllistäkin saanut aikaan. Joulukortit on askarreltu ja kuoria vaille valmiina. Siivosin myös tietokoneeltani nipun turhia tiedostoja. Lisäksi jouduin rakentamaan itselleni uuden facebook-profiilin, koska kadotin turvakoodini, enkä monista kyselyistä huolimatta saanut uutta. On niin turvallinen systeemi, ettei käyttäjä itsekään pääse kirjautumaan sisään. Päivittäessäni uuteen profiiliin siviilisäätyäni, sain facebookilta onnittelut naimisiinmenon johdosta. No, vastahan tuosta tulee kohta kuluneeksi 34 vuotta, mutta kivahan sitä on onnitteluja saada vähän myöhässäkin. 

Onneksi meillä on tuo karvainen lohduttaja, Juuso-kissa. Kyllä taas eilen illalla tuntui ihanalta, kun katti ilmestyi naukumaan tuolin viereen istuessani telkkua katsomassa. Siinä se selitti, että nyt olisi mammakulta pienen rapsutussession aika ja niin sitten hellin sitä, kunnes naamaa kutisi vimmatusti pölisevistä kisssankarvoista. Juusokin tykkäsi, että tämä riittää ja loikkasi pitkällä hypyllä pois sylistäni ja tepasteli olohuoneen nojatuoliin torkkumaan.
 

Liebster Blog -tunnustus

 

Sain Puutarhan lumo -blogin Kruunuvuokolta tällaisen tunnustuksen, josta kiitän kovasti.

Liebster tarkoittaa rakkain tai rakastettu, mutta voi myös tarkoittaa suosikkia. 
Liebster-palkinnon ajatuksena on saada huomiota blogeille, joilla on alle 200 seuraajaa.
Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi tunnustuksen sinulle.
Valitse viisi blogia (joilla on alle 200 lukijaa) ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa.
Toivo, että ihmiset, joille jätit tunnustuksen, antavat sen eteenpäin.

Tässä viisi blogia,joille haluan antaa tämän tunnustuksen eteenpäin:

Anne-Marin blogi

-  koska nuoria on kiva kannustaa

Jokirannassa

-  koska Eeviregina oli askarrellut ihania joulukortteja

Kolibrin kiemurat

-  koska häneltä löysin "satavat sydämet"

Kuusiranta - ihan metsässä

-  koska tykkään tästäkin blogista

Parasta aikaani

-   koska tämän blogin pitäjä on eräällä tavalla kaimani

Talipötköstä joulukorttiaskarteluun

Onpa ollut viime aikoina sähellystä jos jonkinlaista. Äiti on edelleen sairaalassa ja voi kohtalaisen hyvin. Kävimme häntä eilen isän kanssa katsomassa. Toki toipuminen tulee viemään kuukausia, sillä jo pelkästään rintalastan luutuminen ottaa oman aikansa. Lääkäri totesi äidille ennen leikkausta, että elinaikaa on ilman leikkausta kaksi vuotta ja leikkauksen jälkeen vähintään 15 vuotta. Se on paljon kahdeksankymppiselle. Kunpa äiti jaksaisi kuntouttaa itseään kotiin päästyään; sydänleikkauksen läpikäyneillä kun on vaara masentua. Vanhempien asioiden hoitaminen on sen verran vienyt aikaa ja tarmoa omilta hommilta, että enimmäkseen luultavasti pyörin turhan panttina. Eilen sentään sain vihdoin aloitettua joulukorttien väsäämisen. Mieleistä mallia en keksinyt enkä mistään löytänyt, mutta mennään paremman puutteessa vanhoilla ideoilla.

Harvemmin tulee iloittua yksinkertaisista asioista, mutta tänään totesin tyytyväisenä, kuinka hyvä on omistaa iso työpöytä - puhumattakaan kokonaisesta työhuoneesta. Taloa rakentaessamme isäni ehdotti yhden varaston liittämistä itse asuntoon väliovella. Meille kun rakennettiin yllättäen talon kokoinen kellari, koska taloa piti nostaa tien pinnan tasoon aiottua enemmän. Kellarin myötä asuntoon liitetylle varastolle ei enää ollutkaan entisenlaista tarvetta ja välioven rakentamisella ja ikkunan suurentamisella pienestä huoneesta tuli erinomainen työhuone talon toiseen päähän. Ihan alussa pikkuhuone taisi toimia vierashuoneena. Ukkokulta myös väittää tämän huoneen olleen aluksi hänen työhuoneensa ja minä olen sen häneltä "varastanut". Voi hyvinkin olla, että näin on käynyt. Minulle tällä huoneella on ollut varmasti kaikkein eniten käyttöä ja tarvetta. Täällä on tietokoneeni, askarteluni, ompelukoneeni ja tietokoneeni sekä hyllyt kaikenmaailman arkistomapeille, joihin tuppaan tarvittavia ja tarpeettomia papereita säilömään. Parasta on, että oven voi sulkea, ellei ehdi tai halua siivota pöytää. Toisinaan haaveilen ovellisista kaapeista ja tyylikkäämmästä pöydästä, mutta sitten totean, ettei tämä ole mikään sisustusnurkkaus vaan työhuone, jossa teen monenlaista työtä.

Juttelin tuossa hetki sitten pikkuveljeni kanssa silittämisestä. Hän kun hoitaa heidän perheessään silitystouhut. Tuumasin, että silittäminen on ihan mukavaa, jos on aikaa, eikä mitään erityistä vaivaa. Viimeksi pöytäliinaa silittäessäni silitysrauta suihkaisi höyryn mukana ruskeita tahroja vaalealle liinalle niin näkyvälle paikalle, että liina oli laitettava pyykkiin. Hieman harmitti. Silitysrauta pääsi tietenkin puhdistusoperaatioon ja laitoin vesisäiliöön kalkinpoistajaa. Lisäksi putsasin raudan pohjan erityisaineella, jota olen joskus hankkinut. Hyvä tuli, mutta nyt hirvittää ryhtyä uuteen silityssessioon, josko sieltä tuleekin taas samanlaista mönjää.

Ukkokullan kanssa käymme usein keskustelua, jonka aiheena on kankainen pöytäliina/kerniliina. Ehkä eniten pidän pöydästä täysin ilman liinaa, mutta toisinaan innostun käyttämään kankaisia liinoja. Kankaalla on helppo luoda väriä ja lämpöä keittiöön. Vaan auta armias! Kankainen liina suorastaan vetää puoleensa kaatuvia kahvikuppeja ja putoavia voileipiä. Salaattikastikkeen roiskuttamisesta en suinkaan voi moittia muita sen enempää kuin itseänikään. Ei ole kerta ensimmäinen kun olen avannut pöytäliina-pesuun -projektin suttaamalla omilla eväilläni puhtaan liinan. Kernit ovat tänä päivänä kauniita ja käytännöllisiä. On sellaisia, joita voi pestä koneessa ja silittääkin. Joista tahra lähtee pyyhkäisemällä. Mutta kun kankainen tuntuu niin paljon mukavammalta. Niinpä sitten innostun säästämään kangasliinaa ja laitan sen päälle tabletit. Ainakin oman porukan läsnäollessa. Vähän samaan tyyliin kuin englantilaiset laittavat kokolattiamaton päälle toisen maton. Ehkä säästääkseen alempana olevaa materiaalia, ehkä lisätäkseen lämmön tunnetta, ehkä kuitenkin vähentääkseen omaa työtaakkaa.

Tänään on ollut monin tavoin hyödyllinen päivä. Hartioita toki särkee tietokoneen ääressä istuminen, mutta uusia asioita on tullut opittua useita. Löysin Picasasta kätevän keinon pienentää kuvia niin, etteivät ne turhaan vie tilaa ja latautuminenkin on ihan toista luokkaa pienennyksen jälkeen. Tästä hyödyllisestä taidosta saan kiittää niitä ahkeria bloggaajia, jotka jaksavat opastaa myös muita ihmisiä. Ehkä voin jossain vaiheessa puolestani tehdä palveluksen ja helpottaa jonkun taivalta täällä tietotekniikan ihmemaassa.

Ulkona on ollut aurinkoisen kaunis pikkupakkassää. Täytin linnunruoka-automaatit ja vein uuden talipötkön leikkimökin päätyyn, syreeniin. Löysin eräästä kaupasta juuttinarurullan ja illalla virkkasin toisen verkkopussin talipötkölle. Linnut kyllä syövän hurjan paljon siemeniä, mutta onpa niitä tinttejä kiva katsella. Tultuani takaisin sisälle, talipötkylään oli ilmestynyt tikka ruokailemaan, mutta enpä ehtinyt kameran kanssa ajoissa kuvaamaan. Onneksi jäi kiva muistijälki.

Kuusi kuvaa kesästä

Pirjo Mökkipuutarhassa -blogista keksi mukavan haasteen eli "Kuusi kuvaa kesästä". Tässä vaiheessa marraskuun pimeyttä onkin kiva selailla kesäkuvia ja antaa ajatuksen lentää lämpöön ja aurinkoon. Tosin yllätyin omasta reaktiostani; sen sijaan, että olisin vaipunut surkuttelemaan mennyttä aikaa, innostuinkin pohtimaan tulevan kesän ideoita.

Ja kun tietokoneen uumenissa seikkailen, löydän itseni aina monen mutkan takaa ihan jostain muualta kuin mikä oli alkuperäinen osoite. Innostuin lukemaan bloggerin kuvatilan täyttymisestä ja kuvien pienentämisestä. Älkää enää kysykö, mistä niitä luin, sillä klikkasin aina uuden linkin ja sivut avautuivat toinen toisensa jälkeen. Jossain vaiheessa olin kuitenkin Cherin Autuas olo -blogissa ja taivastelin sen ihanaakin ihanampia kuvia. Tuon seikkailun tuloksena löysin Picasasta oivallisen kuvien pienennystoiminnon, jota aion jatkossa käyttää välttääkseni kuvatilan täyttymisen ja sen maksulliseksi muuttumisen. Vieläkään en löytänyt paikkaa, josta voisin tarkistaa tähän mennessäni käyttämäni kuvatilan. Ehkä minun oppimismääräni päivää kohti on rajallinen, vaikka tuntuu kyllä harmilliselta, että jo näin aamuseitsemältä nuppini tilantarve on käytetty.

Mutta seuraavaksi siis Pirjon haasteeseen, jonka idea on seuraava:

Haasteessa on tarkoitus valita kuusi kuvaa viime kesästä. Aihe on täysin vapaa, kunhan vain kuvat ovat viime kesältä. Siispä, suosikkikasveista, kesän projekteista, onnistumisen ilosta, reissuista tai vaikka vain kauniista valokuvista on haasteenne tehty.

Haasteen annan  

Förmaaki ja puutarha -blogille
Mirrinminttua ja kissanhäntiä -blogille 
Puutarhatarinoita -blogille 

Kesä alkaa jo paljon ennen tulppaanien kukkimista. Se alkaa edellisenä syksynä, kenties sateessa ja tuulessa, multaiset saappaat jalassa, kottikärryjen ja lapion välissä. Kesä sujahtaa mullan huomaan ja aloittaa matkansa kohti auringon valoa...

Kesä maistuu mansikoilta, herukoilta, omenoilta. Kesä tuoksuu syreeneiltä, ruusuilta, vasta leikatulta nurmikolta...

Kesä on odotusta, lupausten täyttymistä, pettymyksiäkin...

Kesä on sateen ropinaa, koivunlehtien havinaa, ruohonleikkurin pörinää, hiekan rapinaa polkupyörän renkaiden alla...

Kesä on nurmikon pehmeyttä varpaiden alla, auringon lämpöä kasvoilla, iltatuulen henkäyksiä hiuksissa...

Kesä on muistoja menneistä, kaipuuta kauneuteen, unelmia tulevasta...

* * * 

 

Vetämättömissä

Äidin sydänläppäleikkaus tehtiin keskiviikkona ja se meni ihan hyvin. Sairaalassa on puhuttu äidin kotiutuksesta alkuviikosta, mikä minusta kyllä tuntuu liian aikaiselta. Lähettää nyt puolikuntoinen vanhus toisen puolikuntoisen vanhuksen seuraksi. Olen toiminut yhteyshenkilönä äidin, sairaalan, isän ja muiden sisarusten välillä. Sekä soitellut yhteen jos toiseenkin paikkaan löytääkseni apua vanhemmilleni kotiin. Äiti on väsynyt ja haluaisi vain levätä rauhassa. Isä väittää selviytyvänsä kotihommista, vaikka saattaa unohtaa puurokattilan kiehumaan täysille hellalle, eikä ole ikinä joutunut ottamaan kokonaisvastuuta kodin tehtävistä. Ei kelpaa ruoka-apu, ei siivousapu. Toisen mielestä selvitään ihan itse, toisen mielestä ei missään nimessä. Ja sitten mukana sopassa on joukko eripuraisia sisaruksia. Seikkaile nyt sitten tässä mielipiteiden viidakossa ja koita saada jotain järkevää aikaan. 

Olen saapunut uuteen tilanteeseen ja ajanjaksoon, jonka nimenä lienee "mistä ja millaista apua vanhuksille".

Kiitos tunnustuksesta!

 

Sain tämän tunnustuksen eilen Henkkumaarialta Mummula matkan takana -blogista ja tänään Konnadonnalta Konnadonnan kotona ja puutarhassa -blogista. Tunnustukseen liittyy tehtävä. Pitää kertoa seitsemän asiaa itsestään ja nimetä blogeja, joille annan tämän tunnustuksen eteenpäin. 

Tässä seitsemän tunnustusta:

1.  Olen pikkutarkka perfektionisti, joka johti työelämässä totaaliseen loppuunpalamiseen.  Se on opettanut hölläämään tahtia ja sallimaan niin itselle kuin muillekin epätäydellisyyttä ja keskeneräisyyttä.

2.  Pelkään vieraita koiria. Olin 13-vuotias, kun ystäväni koira yllättäen hyökkäsi päälleni ja puri minua. Koira oli isokokoinen ja luonteeltaan hiukan arvaamaton, oli tehnyt saman tempun toiselle jo aiemmin. Olkapäähäni jäi arpi ja mielen taka-alalle pelko.

3.  Tykkään kaikesta kauniista (kukapa ei tykkäisi), vaikka tuskin kaikkea tykkäämäni itselleni koskaan hankkisinkaan (ei kyllä ole mahdollistakaan).

4.  Lottoan silloin tällöin pienellä summalla siinä toivossa, että voisimme tehdä kylppäriremppaa - ja vähän kenties muokata keittiötäkin.

5.  Aina välillä sorrun ostamaan suklaata tai jotain muuta karkkia ja syön sen Ukkokullalta salaa. Toki toisinaan sitten jaan herkut hänen kanssaan.

6.  Istun ihan liikaa tietokoneen ääressä. Hartiat ja ranteet eivät tykkää laisinkaan.

7.  Yksi parhaista arkielämän nautinnoista on sukeltaa väsyneenä puhtaiden ja viileiden lakanoiden väliin tietäen, ettei aamulla ole kiirettä mihinkään.

Tämä tunnustus näkyy kiertäneen jo aika monella, joten annan sen nyt vain kahdelle eli

Mökkipuutarhassa  -blogiin tuodakseni valoa synkkään päivään.
Puutarhan lumo -blogiin ihan muuten vaan.

Iltapäivällä nauroimme hassulle kissallemme. Ostin sille eilen muovisen tarjottimen, johon sijoitin Juuson ruoka-astiat. Tähän saakka olen käyttänyt kuppien alustana ribbikangasliinoja, jotka voi nakata pyykkiin niiden likaannuttua. Kissallahan on usein tapana nostaa ruoka kupista lattialle - mieluummin vielä matolle - ja syödä sitten siitä. Tuloksena on sotkua ja lattian jynssäämistä. Ystäväni käyttää koirien ruokakuppien alustana tarjotinta, jolla on helppo siirtää kupit pestäväksi ja samalla huuhtaista alustakin. Tuumin sen olevan hyvä idea ja päätin kokeilla Juusolle samaa juttua. 

Ilmeisesti Juuso ei oikein tykännyt muovisesta tarjottimesta, sillä ensin se hiipi kohti ruokapaikkaansa sen näköisenä, että vähintäänkin siellä olisi odottamassa jotain valtavan pelottavaa. Seuraavaksi se venytti itsensä pitkän pitkäksi ja ojensi tassunsa ruokakuppiin napaten kiireesti kynsiinsä joko pehmoruokaa tai raksuja siirtäen ne sitten entistäkin kauemmaksi lattialle ja söi ruokansa kaukana koko ruokapaikasta. Tuloksena on siis enemmän sotkua ja huomattavasti laajemmalla alueella. Taidan palata niihin ribbikangasliinoihin.

Parasta aikaa -blogissa arpajaiset

 

Mielenkiintoinen arvonta menossa Parasta aikaa -blogissa! 

Käy kurkkaamassa ja osallistumassa.

10 kuvaa kesään

Marraskuun kuva

Pyhäinpäiväviikonloppu on kulunut harmaassa ja melko lämpimässä säässä. Mittari näytti päivällä parhaimmillaan +5 astetta ja ajoittain tuntui, että kohta alkaa sade, mutta ei sitten alkanutkaan. Haravoin alapihalta omenapuiden lehdet ja yläpihalla leikkasin joitakin perennojen varsia. Alapihalle mennessäni Ukkokulta totesi, että ota kellukkeet ja snorkkeli mukaan. En ottanut, mutta jos paljasjaloin olisin siellä tepastellut, vesisuihkut olisivat pursuneet varpaiden välistä. Niin märkää, niin märkää.

Alkuviikosta leikkasin humalan pois puutarhaportista. Sen limaiset lehdet lätsähtivät ikävästi naamalle portista alapihalle kuljettaessa. Kovin alkaa olla puutarhassa alastonta. Mutta vähänpä pihamaalla tähän vuodenaikaan tulee oltua. Tänään sain luultavasti syksyn haravoinnit hoidettua, ehkä jotain pientä säätöä käyn jossain vaiheessa tekemässä, mutta nyt voi minun puolestani talvi tulla.

Sisustusnavetan synttärit ja jouluavajaiset

Kävin tänään ystäväni kanssa Nummelassa, Ojakkalantien varressa sijaitsevan Katin sisustusnavetan 1-vuotissynttäreillä, jotka samalla olivat navetanvintin jouluavajaiset. Alakerrassa oli synttäreiden kunniaksi tarjolla lämmintä kurpitsakeittoa ja täytekakkua kyytipoikanaan mehua. Paikalla oli melko runsaasti asiakkaita ja varmasti myös Katin ystäviä ja tuttuja. Jonkun verran tunnistin esineistöä samaksi kuin runsas kuukausi sitten edellisen kerran käydessäni, mutta paljon oli myös uudempaa tavaraa. Siis iältään vanhaa, mutta minulle uutta. Tykkään tästä Katin sisustusnavetasta juuri sen vuoksi, että hän näkee vaivaa tavaroiden esille laittamisessa. Suurin osa tavarastahan on ihan tavallista kirpparikamaa; siis tavalla tai toisella sisustamiseen liittyvää esineistöä tai muuta kodin käyttötavaraa. Ei vaatteita eikä tekstiilejä ylipäätään kovin paljoa.

Osa tavaroista on todellakin vanhoja ja monet oikeaa antiikkia. Joukossa toki arvokkaitakin esineitä, mutta ihan varmasti jokainen löytää omalle kukkarolleen sopivaa tavaraa. Itse asiassa minusta tuntui, että monet astiat, kipot ja kannut olivat täällä halvempia kuin useimmilla tavallisilla kirppareilla. Tavaksi kirppareilla näyttää tulleen, että jos vain tavarassa on Arabian leima tai jonkun tunnetun suomalaisen suunnittelijan nimi, sille laitetaan aivan liian korkea hinta missä tahansa nurkkakirppiksellä. Kunnosta, iästä ja tavaran yleisyydestä viis. Ehkä ne sitten joutuvatkin jobbareiden varastoihin odottamaan aikoja parempia tai sitten seisovat viikosta toiseen täyttämässä kirpparihyllyjä. Ei kaikki suomalainen ole antiikkia eikä harvinaista designia. Kohta kaikilla on kotonaan mariskooleja, kivituikkuja ja teema-astioita. Miksi enää hankkia kirpparilta kolhittuja tavaroita kovaan hintaan kun kaupasta saa jatkuvasti samanlaisia uunituoreina 20 %:n alennuksella.

Olin viikolla vähän aikaa kolmen ikäiseni naisen seurassa ja meillä syntyi keskustelu siitä, miten nuorena tuli vannottua, ettei koskaan hanki kotiinsa kristallikruunua tai itämaisen maton tyyppistä plyysimattoa. Eikä mitään pitsiä, krumeluuria tai kultauksiakaan. Vaan niin aika muuttaa ihmistä, sillä hissukseen ovat mielipiteet muuttuneet ja isovanhempian ja vanhempien krumeluurit löytävät tiensä meikäläisenkin kotiin. Osittain siksikin, että ne ovat täynnä muistoja ja niihin liittyviä tunteita. Osittain siksi, että mieli ma maku on muuttunut, eikä enää jaksa olla niin ehdoton kuin nuoruudessa.

Jonkun verran sisustusnavetassa on ihan uutta tavaraa, lähinnä erilaisia käsitöitä tai muunlaisia kädentuotoksia. Yllä olevassa kuvassa on mm. kattotiilistä tehtyjä tauluja. Lisäksi navetasta löytyi villasukkia, tyynynpäällisiä, itse tehtyjä kynttilöitä ja muuta pientä sisustustavaraa. Nuo villasukat taisivatkin olla ainoat vaatteeksi luokitellut. Tai olihan siellä muutama huovuttaen tehty hattu.

Vintissä oli kävijöille tarjolla glögiä kera joulupipareiden. Vintti oli somistettu jouluiseksi erilaisin valoin ja havuin sekä jouluisin esinein. Vinttiin oli alakerran tapaan rakennettu kekseliäästi erilaisia asetelmia. Yhdistävänä tekijänä saattoi olla väri tai materiaali. Tunnelmaa lisäsi kynttilät, havujen tuoksu kuin myös taustalla soiva joulumusiikki. Tässä vaiheessa marraskuuta siihen ei vielä ole ehtinyt kyllästyä.

Niin navetassa kuin vintilläkin lattia on epätasainen ja siinä on yllättäviä korkeuseroja, joten kannattaa olla varovainen ja ehkä jo etukäteen valmistautua käyntiin helppokulkuisin kengin. Lisäksi pihamaa oli aikamoisen kurainen, mikä lienee osittain viime aikaisten vesisateiden syytä.

Katin sisustusnavetta on kyllä mukava ja vähän erilainen kirpparipaikka, jossa taidan käydä säännöllisin väliajoin bongaamassa kauniita esineitä vaikkapa lahjaksi annettavaksi.