Tallinnaan ja takaisin talikon varteen

Mihin kaikki aika oikein hurahtaa? Vasta oli sunnuntai ja nyt jo lähestymme seuraavaa viikonloppua. Tämäkin perjantaipäivä on kääntymässä iltaan, enkä ole saanut puoliakaan tehtyä siitä, mitä olin suunnitellut. No, sitten tehdään se, mikä ehditään.

Keskiviikkona käytiin Ukkokullan kanssa neljän euron Tallinnan-reissulla. Tosin päätimme ottaa auton mukaan ja syödä laivan buffetissa, joten ei ihan neljällä eurolla selvitty. Laivayhtiöiden kannattaa jakaa halpoja risteilylippuja sesongin ulkopuolella, koska matkailijat jättävät kuitenkin vinon pinon euroja muihin palveluihin. Eräs tuttavapariskunta sanoi käyneensä kuluneen kesän aikana useammin Tallinnassa kuin Helsingissä (jollei huomioida sitä, että päästäkseen Tallinnaan on useimmiten matkattava Helsinkiin). 

Tallinna on ajallisesti mukavan matkan päässä. Ulkomaille ja keskiaikaisen kaupungin historian keskelle päästäkseen ei tarvitse kärsiä surkeista yöunista keinuvassa laivassa, eikä maksaa itseään kipeäksi. Tosin päiväristeilyllä ei paljon aikaa kaupunkiin tutustumiseen jää, eikä senkään vertaa, jos mukana on auto. Ensin jonotetaan laivaan, sitten laivasta pois ja taasen laivaan. Satamassa on mennen tullen oltava huomattavasti ilman autoa matkustamista aikaisemmin. Emme kuitenkaan ole olleet Virossa omalla autolla, joten ajattelimme tehdä pikatestin ja lisäksi tarkoitus oli käydä viiniostoksilla. Ei siis viina- vaan viiniostoksilla. Oli kiva valikoida erilaisia viinejä, kun hinta ei heti kukkaroa kirpaissut. Koska emme ole mitään viiniasiantuntijoita, valitseminen tapahtui enemmänkin arvailemalla. Jos näin löytyy hyviä vaihtoehtoja, on seuraavalla kerralla jo helpompaa kipaista hakemaan mieliviinejään.

Syksy oli tullut Tallinaankin, vaikkakin päivä oli aurinkoinen ja lämmin. Ehdimme jopa istua hetken ulkosalla virvokkeita nauttimassa ja kävellä rakenteilla olevassa satamapuistikossa. Kivifriikkinä ihastuin tuossa kuvassa olleeseen kiveen ja erityisesti siihen, ettei sitä oltu kammettu pois keskeltä kävelyreittiä. Kenties kivi toimii myös liikenteenjakajana ja estää raskaammilla ajoneuvoilla ajon kevyen liikenteen raitilla.

Paluumatkalla yritimme oleskella laivan kannella, mutta keskiviikkona tuuli navakasti. Merellä oli vaahtopäitä ja keinuttikin tavallista enemmän. Olin laittanut hameen ylleni ja tuuli pyrki puhaltamaan helmat korviin, joka ei tuntunut kovin mukavalta. Paluumatkalla laivan kulkiessa Suomenlinnan Kuninkaanportin läpi, tuuli ei enää päässyt tuivertamaan niin kovasti, joten pääsin muutaman japanilaisen turistin seurassa näppäämään auringonlaskun värjäämiä Helsinki-kuvia.

Viime aikoina on tullut juostua tukka putkella avustamassa vanhuksia, joten eilinen torstai oli ihanaa käyttää oman pihan siivoamiseen. Heitin pois kesäkukkia, joista osa on alkanut näyttää enemmänkin risukasoilta kuin kauniilta katseenvangitsijoilta. Tyhjät ruukut asetin terassin seinustalle aurinkoon kuivumaan. Vaikka taidan olla enemmän kevään ja kesän ihmisiä, on omalla tavallaan tällainen syyssiivous ihan hauskaa. Ainakin hetken aikaa pihassa vallitsee järjestys, kun saa enimmät koivunsiemenet lakaistua terassilta ja aloitettua kesätavaroiden siirron kellariin. Kesän siivoaminen ei ole mikään yksinkertainen ja yhden päivän projekti. Teen sitä asteittain ja säitä mukaellen. Jos syksy on aurinkoisen kuiva, siivoaminen ajoittuu pitkälle ajanjaksolle. Nyt on kyllä satanut sen verran usein ja runsaasti, ettei pihassa ole erityisen mukava pidempiä aikoja oleskella. Jollei ole jotain tekemistä.

Sain kesällä naapurilta kassillisen joriininjuurakoita, joita istuttelin erilaisiin ruukkuihin. Suurin osa niistä kasvatti hurjan pitkän varren, eikä ole vieläkään tehnyt nupun nuppua. Vain muutama on nyt nuppuvaiheessa ja vain tämä yksi päätti nuppunsa myös avata. Eilen siis kaivoin juurakot mullasta ja asetin kuivumaan. Ensi kesänä taidan istuttaa ne kasvimaalle, jotta mullan pintaan päästyään saisivat valoa joka suunnalta. Tai sitten esikasvatan sisällä, mikä varmaankin kukinnan kannalta saattaisi olla paras vaihtoehto.

Näin syksyllä nurmikkoa on edelleen leikattava. Ongelmana on yleensä sopivan leikkausajankohdan löytäminen. Aamuisin on hyvin kosteaa ja usein myös sataa. Märän nurmikon leikkaaminen on raskaampaa ja lopputulos huonompi. Eilen kaikki sattui nappiin ja pääsin lyhentämään pitkäksi venähtänyttä nurmea poutaisessa säässä. Puista oli jo pudonnut ja nurmikolle leijaillut keltaisia lehtiä, jotka silppuuntuivat samalla nurmikon ravinteeksi, eikä niitä tarvitse minnekään käydä haravoimassa. Parissakin paikassa leikkurin jytinä ja murina pelästytti liikkeelle pienikokoisia sammakoita. Onneksi nämä pikkuotukset eivät käyttäydy jäniksen lailla jääden loikkimaan ajoneuvon eteen vaan ketterästi ponkaisivat sopivan suojaisaan paikkaan. Aamuisin nurmella kävellessä on parempi katsella vain ylöspäin, ettei näe niitä lukuisia etanoita, jotka näyttävät nousevan näkyville. Omenia maasta poimittaessa on paras pyyhkäistä punaposket puhtaaksi etanoista, jotka löytävät vikkelästi tiensä hedelmiin. Lyhyessä nurmikossa maahan pudonneet omputkin säästyvät vähän pidempään etanoiden ruokatunnilta.

Pihasession päätteeksi käänsin vielä kasvimaan vapaan osion, jota olen käyttänyt lähinnä siirtoistutuksiin. Vasemmalle jääkin hiukan siirtämättä jäänyttä Kurjenpolvea ja "kypsymässä" olevaa Lyhtykoisoa. Laatikoissa korjaamatta ovat punajuuret ja persiljakin odottaa pakastamista. Vuosi sitten parikymmentä vuotta meitä kuuliaisesti palvellut talikko hajosi ja ostin sen tilalle kympillä uuden. Eilen maata kääntäessäni kummastelin, huimaako minua päästä vai miten kääntöhomma tuntuu niin oudolta. Lopulta tajusin, että talikko oli murtumaisillaan ja vääntyili hitaasti suuntaa jos toiseen. Metallinen varren ja piikkien kiinnityskohta oli totaalisesti väsähtänyt ja vain muutama lisäsukellus multaan olisi saanut sen hajoamaan kokonaan. Ukkokulta oli juuri lähdössä kauppaan, joten pyysin häntä käymään samalla reissulla rautakaupassa ostamassa uuden talikon. Ja kunnollisen. Nyt meillä on sitten kotimainen talikko, jota pääsin tuoreeltaan kokeilemaan. Siinä on jonkinsortin komposiittivarsi, joka tekee talikosta keveän käyttää ja lujan kestää. Köyhän ei kannata halpaa ostaa, mikä tuli taasen todistetuksi.

Puutarhapäiväni päätteeksi tepastelin vielä hetken silmäilemässä niin kuluneen päivän aikaansaannoksia kuin myös pohtimassa tulevia tehtäviä. Vielä on varsin vihreää ja vehreää, mutta kukkivat kasvit alkavat olla vähissä. Niitä tuleekin jatkossa lisätä - vaikkapa tuota nurmikkoa vähentämällä. Puutarhassa kulkeminen synnyttää yleensä tukun uusia ideoita, joista osa toteutuu, osa painuu unholaan joko mahdottomina tai ihan muuten vaan. Tavallaan on hyväkin, ettei puutarha tule valmiiksi yhdessä tai viidessäkään vuodessa. Monta asiaa tekisi nyt toisin, jos olisi käyttänyt enemmän aikaa harkintaan. Toisaalta harjoitus tekee mestarin; tai jollei nyt mestaria niin ainakin hitusen kokeneemman puutarhurin.

Tämä blogin kirjoittaminen ja etenkin muiden blogien seuraaminen on kasvattanut puutarhatietoutta ja innostanut uusiin kokeiluihin enemmän kuin edelliset vuodet yhteensä. Muutaman päivän netittömän jakson jälkeen oli tänään seuraamissani puutarhablogeissa niin paljon mielenkiintoisia juttuja ja hienoja kuvia, että osan taisin käydä läpi pikalukusysteemillä, enkä millään ehdi niihin kaikkiin kommentteja kirjoittaa vaikka kuinka mieli tekisi. Oli myös lohdullista huomata, että muilla bloggareilla on enenevässä määrin kuvia ja kertomuksia puutarhan ulkopuolelta, sillä syksyn saapuminen merkitsee eittämättä kasvipitoisen materiaalin ehtymistä. Mutta ei haittaa, kesä on taas edessä, ja jos aika kulkee tämän viikon malliin, kohta saadaan taas raportoida idätyksestä ja taimikasvatuksesta.

* * *

Tuosta keskiviikon Tallinnan matkasta tuli mieleen oheinen juttu, jonka monet ovat varmaan jo aiemmin kuulleetkin, mutta laitanpa kuitenkin tähän luettavaksi:

  

 Suomalainen turisti kertoo virolaiselle tuttavalleen matkakokemuksistaan:

”Kun minä ja vaimoni tulimme Tallinnaan, lokit rääkkyivät rumasti ja myrsky kallisteli lauttaa niin ettemme voineet nukkua, vaikka olimme ihan rättejä ja vähällä pyörtyä. Kävimme ystäviemme häissä, joissa sulhanen halasi rohkeasti tummaa morsianta. Kummisetä siunasi avioliiton ja antoi hääparille lahjaoriin. Lounas oli makea, meitä ruokittiin munakkaalla ja kinkulla. Lähdemme kotiin haikeana, mutta salkut ja kassit täynnä tuoreita viinereitä, jotka ovat täällä halpoja.”

Mutta mitenpä tuon ymmärtää virolainen tuttava korvakuulolla? Suunnilleen näin (ellei osaa kunnolla suomea):

”Kun minä ja henkeni tulimme Tallinnaan, kiharat puhuivat tyhmästi ja ammus halasi navettaa niin ettemme voineet koteloitua, vaikka olimme ihan huiveja ja vähällä kääntyä. Kävimme ystäviemme häissä, joissa renki itki runsaasti mykkää morsianta. Kumisetä kirosi avioliiton ja antoi hääparille nälkiintyneen orjan. Etelässä oli suolatonta, meitä lapioitiin mukulakivillä ja kummulla. Lähdemme kotiin sairaina, mutta hiustupsut ja kissat täynnä raakoja nakkeja, jotka ovat täällä huonoja.”

           Kannattaa siis opiskella jonkin verran viron kieltä tai varoa Tallinnan reissulla joitakin 
           sanoja.

 * * * 

Elämää ja elämyksiä -blogissa arvonta

Päivä meni rattoisasti anopin tavaroiden järjestelemisessä. Viikko sitten tuotiin pääosa tavaroista Tampereelta - ja anoppi. Tänään saapui loput huonekalut ja vihdoin palaset alkavat loksahdella paikalleen. Aikamoinen työ on siirtää vuosikymmenten elämä isommasta asunnosta huomattavasti pienempään ja vielä kaiken lisäksi kokonaan toiselle paikkakunnalle. Meillä alkaa kyllä olla jo kokemusta, sillä vuosi sitten muutettiin minun vanhempani Uudestakaupungista Espooseen ja nyt Ukkokullan äiti myöskin Espooseen. Hyvä kuitenkin, kun kaikki mummot ja papat on saatu sen verran lähelle, että heitä pääsee helposti auttamaan ja muutenkin katsomaan. 

Jos on muutto rankkaa nuorelle ihmiselle, on se taatusti raskasta vanhalle. Kauhulla ajattelen tilannetta, jolloin minun ja Ukkokullan pitäisi mahduttaa itsemme tavaroinemme pienempään asuntoon. Mitä säilyttää ja mistä luopua? Vaikka toisaalta olen viime aikoina harrastanut raakaakin karsintaa myymällä tavaroita kirpputorilla. Kaappeja tyhjentäessä joku esine saattaa pyöriä käsissä yhden jos toisenkin kerran, mutta kolmannella yrityksellä siitä luopuminen sujuukin jo mallikkaasti. Kovin totaalinen minimalisti minusta tuskin koskaan tulee, mutta toisinaan on alkanut ärsyttää tarpeettomien tavaroiden kertyminen nurkkiin. Esimerkiksi siivoaminen sujuu huomattavasti helpommin, kun ei koko ajan tarvitse siirrellä ja nostella huonekaluja ja erilaisia esineitä. 

Jostain luopuessa ei välttämättä tarvitse hankkia jotain muuta tilalle. Kun tarkkailee, mitä vaatteita ja tavaroita tulee käyttäneeksi, huomaa pyörittävänsä melko suppeaa arsenaalia. Lempivaatteet, mieliväriset pyyhkeet, sopivan kokoinen kahvimuki. Tämän sain mummulta, tuon siskolta ja tuon toin nuoruudessani Pariisista. Ja sitten lukematon määrä sellaista, jonka alkuperää ei ehkä edes muista tai joka ei aiheuta minkäänlaista liikahdusta sydänalassa.

No, näitä tässä mietiskelin, mutta esimerkiksi en kyllä kenellekään kelpaa - enkä aiokaan. Helppoa on sanoa, miten pitäisi tehdä, mutta vaikeaa on ryhtyä elämään neuvojensa mukaan.


Käykääpä kurkkaamassa "Elämää ja elämyksiä" -blogin  arvontaa. Kivoja voittoja tarjolla - ja ihan käyttökelpoisia!



 

Ja niin saapui syys...

Syksy on saapunut niin kalenterista kuin ikkunastakin katsottuna. Taivas on raskaassa, harmaassa pilvessä, navakka tuuli tuivertaa puissa ja ilmassa on selvä sateen tuoksu. Nettisään mukaan puolen tunnin kuluttua pitäisi meidänkin kylällä sataa. Useimmiten tuo nettisää on oikeassa. Eilen siivosin terassin ja lakaisin miljoonat koivunsiemenet pois ja nyt niitä siemeniä on uusi miljoona pyörimässä jaloissa. Luontoäiti on kyllä varmistanut, ettei koivuista tule olemaan jatkossakaan pulaa. Onneksi ne eivät kuitenkaan pääse itämään meidän terassille.

Omenat kypsyvät ja niitä tulee paljon. Olen tässä parin päivän aikana mutustellut jo muutaman kilon ja pelkästään maahan pudonneita yksilöitä. Olen myös miettinyt, vaikuttaako esimerkiksi aurinko samalla tavoin omenan makuun kuin mansikkaan. Ihan kuin Huvitus maistuisi tänä kesänä vetisemmältä kuin aiemmin. Mitään en ole vielä omenoista valmistanut, en piirakan piirakkaa. Sosetalkoot ovat varmasti edessä, kunhan ensin keksin, mihin sen saan säilöttyä kun pakastimet ovat jo pullollaan marjoja. Mustikoita olen jo ahkerasti käyttänyt, tänään on jälkkäriksi mustikkarahkaa ja iltapäiväkahvin seuraksi mustikkapiirakkaa. Uunissa muhii kasvislaatikko, jonka ohjeen nappasin netistä soveltaen sitä jääkaapista löytyvien ainesten mukaisesti. Kaalia, kesäkurpitsaa, paprikaa, tomaattia, purjoa, mausteita, tuorejuustoa. Ainakin keittiöstä leijuva tuoksu saa vatsan kurisemaan.

Kriikunoita ei tule kovin paljon, vaikka puut kukkivatkin alkukesästä kauniisti. Lehdissä on jonkinsortin äkämää tai mitä lie ötökänpuremaa. Vaikka kriikunoita tulisi runsaastikin, ne syötäisiin sellaisenaan. Kivien poistaminen on sen verran työlästä, etten ole jaksanut hedelmiä mitenkään työstää. Meistä on mukava käydä poimimassa välipaloja omasta puutarhasta, joten kaikkea ei tarvitse jatkojalostaa.

Sovimme Juuson kanssa, että mamma esittelee meidän kissanulkoilutussysteemin. Juuso totutettiin valjaisiin ihan pienenä pentuna. Pikalukollisia myös jalkojen takaa kulkevia valjaita ei pienille kissoille tahtonut löytää mistään ja lopulta ostimme pupuvaljaat. Pelkästään kaulan ympäri kulkevasta hihnasta Juuso sai päänsä läpi alta aikayksikön, vaikka kuinka kuvittelimme laittaneemme sen riittävän tiukalle. Juuso tottui valjaisiin nopeasti, sillä ne puettiin sille aina pihaoven ollessa auki. Olen nähnyt tuttavien kissojen valjaskoulutusta; kun lähes vuoden vanhaa kissaa totutetaan valjaisiin, se ei helpolla niitä hyväksy ja jos valjaissa liikkuukin, se tapahtuu usein maha maata viistäen. Tosin on niitäkin kissoja, jotka myös iäkkäämpinä ovat tottuneet valjaisiin.

Juuson valjaisiin olemme kiinnittäneet koiran flexin pienellä jousihaalla. Joskus sattui niin, että kissa oli tempoillut valjaitaan ja saanut jousihaan irtoamaan flexistä, jolloin Juuso saattoi tallustella kasvimaalla täysin vapaana. Niinpä olemme teipanneet jousihaan kiinni ja irroitamme flexin valjaineen tuodessamme Juuson sisälle.

Flexi kulkee pihapuiden väliin pingotetuissa juoksunaruissa. Alapihalla on kaksi juoksunarua ja yläpihalla yksi. Näin voimme siirrellä kissan sijaintia siten, että se pääsee liikkumaan eri paikoissa. Yläpihalla ollessaan Juuso pääsee tarvittaessa takkahuoneen ovesta sisään, leikkimökin terassille ja muutenkin esimerkiksi sateelta suojaan. Juuso on niin huomionkipeä katti, että haluaa yleensä sinne, missä mekin olemme. Jos istumme pihalla kahvilla tai syömässä, Juuso kyllä ilmestyy nurkalle naukumaan ja se on siirrettävä yläpihan naruun, jotta se voi köllötellä pihahiekalla meidän lähellämme.

Pienenä Juusolla oli lyhyempi, pienen koiran flexi. Nyt olemme käyttäneet 8 metrin M-kokoista flexiä. Naru kelautuu hyvin sisään, eikä se juurikaan sotkeudu mihinkään. Etenkin, kun flexi kulkee sujuvasti noissa ylhäällä olevissa juoksunaruissa. Flexin saa tarvittaessa nopeastikin irroitettua juoksunarusta tuon jousihaan avulla. Ukkokulta tykkää kuljeskella Juuson kanssa metsikössä ja kissa on oppinut hyvin tiukentuvan flexin tarkoittavan, että suuntaa on vaihdettava eikä esimerkiksi naapurin pihalle ole menemistä. Lieneekö syynä se, että Juuso on aika kookas kissa vai se, että se on pienen ikänsä kiskonut flexinarua, mutta sillä on tavattomasti vetovoimaa ja jonnekin tahtoessaan kissa on kuin mikäkin saksanseisoja.

Juuson juoksunaru on kestävää venenarua. Alapihan toinen naru ja yläpihan naru ovat kumpainenkin menneet poikki ainoastaan kerran ja niiden tilalle on vaihdettu uusi naru. Koska yläpihan naru on sen verran korkealla, etten saa Juuson flexiä siihen kiinnitettyä varpaisillanikaan seisten, olemme kiinnittäneet sen molempiin päihin roikkuvat tartuntanarut, joilla juoksunarun saa kiskottua hetkeksi alemmaksi. Pieni solmu ei estä flexin kulkemista narussa kissan ulkoillessa.

Yläpihan kotikoivu alkaa olla huonokuntoinen ja luultavasti se tulee kaadettavaksi ensi keväänä. Näin Juuson juoksunarun toinen pää siirretään taustalla näkyvään sireeniin ja kissa saa uusia ulottuvuuksia tutkittavakseen.

Talon etupihalle emme ole juoksunaruja virittäneet, koska emme halua totuttaa Juusoa ulkoilemaan tien läheisyydessä siellä kulkevien autojen vuoksi. Jotakuta saattaa häiritä pihalla kulkevat narut, mutta me olemme niihin täysin tottuneet. Narut kulkevat sen verran korkealla, ettei niihin ihmiset törmää. Meille on tärkeää, että Juuso voi ulkoilla mahdollisimman turvallisesti, omassa pihassa.

Juuson ollessa pihalla, käymme sitä säännöllisesti katsomassa. Juuso on oppinut ymmärtämään, mitä tarkoittaa käsky "kierrä". Jos se on kulkenut puun ympäri kietoen flexinarunsa puuhun, sitä käsketään kiertämään ja se tekee työtä käskettyä. Joskus ensin väärään suuntaan, mutta pian se huomaa erehdyksensä ja palaa toiseen suuntaan. Toki sitä joutuu toisinaan myös auttamaan, mutta todellisia vaaratilanteita noiden narujen ja flexien kanssa ei ole koskaan sattunut. Emme lähde milloinkaan pois kotoa niin, että Juuso jäisi yksinään pihaan. Kissa otetaan sisälle tai joku on kotona sitä vahtimassa. 

Saattaa olla, ettei juoksunarussa ulkoilu ole jonkun mielestä oikeaa kissan elämää. Ehkei olekaan, mutta niin ihmisillä kuin eläimilläkin on nykymaailmassa omat rajoituksensa. Juuso on meille lemmikki, jota pyrimme hoitamaan sen tarpeita täyttäen ja siitä huolehtien. Vastineeksi saamme sellaista mielihyvää, jota vain eläin voi ihmiselle antaa - todellista kissaterapiaa. Juuso tuli meille lasten vielä asuessa kotona. Uskon, että kissa on opettanut vastuunkantoa jonkun elollisen elämästä ja toisaalta eläin on erinomainen kuuntelija ja murheiden lohduttaja. Se kun ei arvostele tai mitätöi.

Asumme kohtalaisen tiiviisti rakennetulla alueella. Tunnetusti vapaana liikkuvat kissat herättävät paljon närkästystä ja riitaa naapurustoissa. Haluamme, että kissamme pysyy omalla pihalla. Sen tehtäviin ei kuulu navetan tai tallin pitäminen hiirivapaana vyöhykkeenä, mutta sillä on kuitenkin mahdollisuus toteuttaa metsästysviettejään mm. peltohiiriä ja päästäisiä metsästämällä kasvimaamme tuntumassa. Se on leikattu, joten narttujen jahtaaminen ei kuulu sen kevätohjelmistoon. Reviiriään se joutuu toisinaan puolustamaan, kun pihallemme tulee vapaana kulkevia kissoja onneaan yrittämään. Se osaa kyllä laittaa vieraat kollit käpälämäkeen, mutta muutama vuosi sitten se joutui kerran alakynteen ennen kuin ehdimme hätiin. Silloin jouduimme viemään Juuson eläinlääkäriin pahan puremavamman vuoksi.

Toivoisin, että kissanomistajat leikkauttaisivat kissansa mieluummin kuin hylkäävät ei-toivottuja pentuja milloin mihinkin. Maaseudulla kissojen sopii kuljeskella vapaana, mutta tiiviisti rakennetussa ympäristössä kissat joutuvat monille vaaroille alttiiksi ja saavat naapurukset riitelemään toistensa kanssa. Lemmikin ottaminen, oli se sitten kissa, koira tai mikä tahansa, merkitsee vastuuta ja sitoutumista vuosiksi, joskus vuosikymmeniksi eteenpäin. Jos siihen ei ole valmis, on parempi tyytä rapsuttelemaan toisten lemmikkejä.

Ja sitten näkymä Puutarhaportista näin syyskuun alussa

Vielä on sentään Puutarhaportista alapihalle vihreä näkymä, mutta kukkivien kukkien määrä on huvennut vähiin. Humala on loppukesää kohti virkistynyt alun kirvahyökkäyksestä toivuttuaan.

Merkkipäiväretki metsälammelle

Tänään on kulunut tasan 26 vuotta muutostamme nykyiseen kotiimme. Ukkokulta kantoi tavarat tontille ja isäni rakensi niistä talon. Muuttopäivä oli perjantai ja silloin satoi kaatamalla. Samana päivänä myös pitkäaikainen presidenttimme Urho Kekkonen kuoli. Merkkipäivän kunniaksi päätimme tehdä patikkaretken jonkin matkan päässä sijaitsevalle metsälammelle. Tätä retkeä on suunniteltu kuukausikaupalla, mutta milloinkaan ei ole muka sopinut. Lähdimme matkaan reppu selässä ja kamera kaulassa navakan mutta lämpimän tuulen saattamina. Lampi ei ole kovin suuri ja sen ympäri lähes rannassa kulkee selkeä polku. Lammen itäpuolella on hieman kosteampaa ja siellä joutui hiukan loikkimaan päästäkseen kuivin jaloin eteenpäin. Muuten polku on kiinteäpohjainen ja kosteimpien kohtien yli on rakennettu sillat. Lampea ympäröivä metsä on avaraa suomaista männikköä. Polun alkupäässä oli ollut mahtavat määrät mustikkaa, mutta niiden maku on jo vesittynyt. Harmi. Olisi pitänyt käydä aiemmin, mutta täytyy joku päivä käydä keräämässä paikalta löytyneet puolukat parempaan talteen.

Kiersimme koko lammen ympäri ja pohdimme, minne eri suuntiin lähtevät polut johtanevatkaan. Täytyy hankkia kunnon maastokartta ja lähteä toisen kerran tutkimaan paikkoja tarkemmin. Vaikka lampi on kohtalaisen lähellä asutusta, tunsi kelon päällä istuessaan olevansa kaukana erämaassa. Vain lentokoneen ääni ja tuulen humina rikkoivat hiljaisuuden. Sanotaan, että männikössä on hyvä hengittää ja ainakin tuolla metsälammella oli hyvin raikkaan tuntuista. Lapsena en laisinkaan tykännyt suopursun tuoksusta, mutta nyt se ei haitannut laisinkaan. Juolukkaakin olisi ollut vaikka poimittavaksi, mutta mustikoiden tapaan se maistui jo vetiseltä.   

Metsälammen vesi on mustaa, eikä pohjaan nähnyt. Tosin rannat on kauttaaltaan sen verran hetteiset, ettei ihan lähelle kunnolla päässyt. Harmittelimme, ettei kiikari sattunut mukaan, sillä lammen rannalle saapuessamme, siellä uiskenteli vesilintuja, joita olisi ollut mukava tiirailla hiukan lähemmin. Mielessäni ajattelin, että onneksi metsä on sen verran valoisa ja puiden lomitse saattoi nähdä pitkällekin, jos vaikka karhu tallustelisi reitillemme. Ehkä joku kontio meitä tarkkailikin, mutta me emme ainuttakaan isompaa eläintä nähneet. 

Yleensä vesi on elementti, jossa katse lepää ja jota ei voi olla tuijottamatta. Minulle kävi tuolla retkellä kuitenkin niin, etten voinut olla tuijottamatta toinen toistaan erikoisemman muotoisia keloja ja mäntyjä. Mikä saa ne vääntymään niin kummallisiksi käyriksi? Ehkä se johtuu suoperäisestä maasta?

Kun kerran lähtee luontoretkelle, täytyy mukaan ottaa myös kahvia ja palanpainiketta. Kelolla istuessamme oli nautinnollista juoda kahvia ja mutustaa voileipää tuulen huminaa kuunnellen. Ruoka nyt yksinkertaisesti maistuu erinomaiselta raittiissa ilmassa. Olin pakannaut leivät voipaperiin, kuten aikoinaan lapsuuden retkillä oli tapana.

Aurinko pilkisteli pilvien ja puiden lomasta, joten oli mukava jutella ja katsella käkkyrämäntyjen monimuotoisuutta. Ei ollut mihinkään kiire, ei kylmä, ei nälkä. Ainoa, mikä harmitti, oli se, ettei oltu löydetty tähän paikkaan aikaisemmin. Tekemättömiä töitä ja asioita on turha surra, ja niinpä totesimme, että oli hyvä sentään tulla tänään.

Olen hiukan arka lähtemään luonnonhelmaan tyystin yksinäni. Suuntavaistoni on olematon. Koskaan en ole mihinkään eksynyt, mikä johtunee pitkälti siitä, että tapaan varmistaa reitit etukäteen, missä sitten kuljenkin. Lapsuudessani metsässä kulkeminen kuului normaaliin elämään. Vanhempieni kanssa haettiin marjat metsästä; niin mustikat kuin puolukatkin. Usein silloin kyllä pelkäsin eksymistä, sillä isä kulki hurjaa vauhtia pysähtyen vain huutamaan jonkun mäen nyppylän taakse: "Täällä on paljon marjoja, tulkaa tänne!" Niin sitten äiti ja me lapset juostiin ämpärit kolisten paikasta toiseen isän perässä ja noista marjastusreissuista tuli muistoihini jonkinlaisia selviytymismatkoja. Menikin useampi vuosi aikuisuudessa, ennen kuin taas löysin tien marjametsään.

Unohdettujen kiikarien lisäksi kaipasin kasviopastani. On kiva heti paikalla etsiä oikea nimi oudolle kasville, sillä kotiin päästyä sen on yleensä unohtanut. Käkkärämäntyjen lisäksi ihastutti polulla risteilevät puun juuret ja juurakot. Tuossa alempana olevassa kuvassa pitkittäin kulkeva juuri näytti kaukaa katsottuna käärmeeltä, mutta kyllä se ihan aito puunjuuri oli. Tanakasti paikallaan, eikä mihinkään luikerrellut. Ja mikä erityisesti ihmetytti - kun kuitenkin lähellä ihmisasutusta olimme - ei ainuttakaan roskaa missään, ei tupakantumppeja, ei vessapaperin pätkää. Pari telkänpönttöä polun alkupäässä ja jonkinlainen huonokuntoinen lintutorni tai eläinten tarkkailulava pohjoispäässä, mutta ei muuta ihmisen tekemää lujaksi tallattua polkua lukuunottamatta.

Niin kuin aina, kotimatka tuntui huomattavasti menomatkaa lyhyemmältä. Mieli oli tyyni ja rauhallinen. Mielessä ja puheissa risteili ajatuksia ja ideoita uuden retken suunnasta. Ohjelmaa on tuleviksi päiviksi ja koko syyskuuksi vähän liikaakin, mutta ehkä sieltä joku sopiva päivä luontoretkeen taas löytyy.

Tätä metsää rakastan:
naavapartakuusia
suopursusoita
kivikkorinteitä
neulaspolkuja
Rakastan iltaan hiljenneenä
kevään lauluja helisevänä
myrskyssä kohisevana.
Tätä karua
hoitamatonta.
Keloineen pahkoineen
lahorastaineen.
Tätä metsää rakastan.
Tätä maata.

Maaria Leinonen 

PS.  Ja jotten unohtaisi, löysin retkellämme vanhan kuusen oksalta naavaa. Eikös se ole ilmansaasteiden myötä miltei kadonnut?

 

Mukavaa viikonloppua blogilukijoilleni!

Elokuun lopulla

Jälleen tänään olen taas saanut iloita ihanista ystävistä, jotka aina osaavat yllättää. Postissa tuli pieni paketti, joka sisälsi tällaisen kauniin kaulakorun.  

Koru on valmistettu kotimaisena käsityönä luontoa varjellen myrkyttömästi ja päästöttömästi tavallista rikkaammasta nikkelivapaasta EcoAct 960-hopeasta, joka prosessoidaan kierrätysmateriaalista kuten elektroniikkaromusta, joka muuten päätyisi ongelmajätteeksi. 

Saaristomeren Suojelurahasto saa osan korumyynnin tuotosta. Korun on muotoillut Matti Hyvärinen ja valmistanut Sirokoru Oy (www.sirokorunettikauppa.fi). 

Samalla kun ihastelin juuri postilaatikosta hakemaani lahjaa, porhalsi pihaan toinen ystäväni nyssyköiden kanssa kapsahtaen minua halaamaan. Hän on taitava ja kekseliäs ompelija ja oli kaivellut kangasvarastojaan ideoidakseen jotain kivaa minulle. Tuloksena oli kolme hienoa sohvatyynyä ja Marimekon Keisarinna-kankaasta ommeltu pöytäliina keittiön pöydälle. Tällä ystävälläni on erinomainen taito painaa korvansa taakse tuttujensa toiveita ja mielihaluja, joita hän sitten toteuttaa erilaisina merkkipäivinä ja muina tuliaisina ystävilleen ja tutuilleen annettaviksi. Olen kerran jos toisenkin viime aikoina hänenkin kuultensa pohtinut uuden pöytäliinan hankkimista. Nyt on siis tuokin tarve täytetty. En vielä levittänyt liinaa pöydälle, sillä keittiön verhot eivät laisinkaan sovi sen kanssa. Ajatuksena onkin ollut kohtapuoliin vaihtaa kesäverhot pois ja nyt sain siihen hyvän kimmokkeen.

Synttäriähän tässä on vietetty. Se on hyvä syy kutsua kahvivieraita, sillä nykyisin ihmiset tuntuvat olevan niin äärimmäisen kiireisiä, ettei heitä juuri muuten näe. Lapsiperheissä vapaa-aika kuluu lasten harrastusten puitteissa ja jos jokin väli työn ja muun touhun välille syntyy, ei enää jaksa kotoa mihinkään lähteä. Työelämässäkin tahti on sellaista haipakkaa ja työpäivät pitkiä, ettei kotia päästyä jaksa enää muuta kuin sohvalle istahtaa ja telkkaria töllöttää. Täällä pääkaupunkiseudulla työmatkoihin vierähtää paljon aikaa, sillä ruuhkat ovat varsin mittavia joka suunnalla. Yksikin siltaremontti tai kolari vilkkaan työmatkan varrella saa liikenteen täysin sekaisin ja siellä sitten istutaan autojonossa jumissa. Muuta ei voi kuin kännykällä viestittää sukulaiset ja tuttavat noutamaan tarhaikäiset pois päiväkodista. 

Ihan selvästi olemme siirtyneet syyskauteen, mutta ei se olekaan puutarhaelämän loppu, vaikka aluksi siltä tuntui. Nurmikko kasvaa milteipä nopeammin kuin konsanaan keskikesällä. Johtunee lämpimistä ja kosteista ilmoista. Joinakin päivinä on satanut kaatamalla ja välillä taas auringon paistaessa on tuntunut aivan kesäiseltä. Sateiden välissä täytyy ehtiä leikata nurmikko ja päivänä eräänä napsin myös huonoja oksia marjapensaista.

Onneksi tulin katsoneeksi googlesta lisätietoa Kriikuna-puun leikkaamisesta. Olin nimittäin jo miltei oksasakset kainalossa menossa alapihalle. Kriikuna suositellaankin leikattavaksi varhaiskeväällä. Ja minä muistin viime keväänä, että luumarjaiset leikataan loppukesästä. No, mitään vahinkoa ei siis ole tapahtunut. Onkohan meidän Kriikunat pilviä tavoittelevaa lajia, sillä ne tuntuvat venyvän turhankin korkeiksi ja kypsyvät hedelmät ovat yhä hankalammin poimittavissa. Kaikissa ohjeissa kerrotaan kriikunan kasvavan pensasmaisesti, eikä se kuulemma tarvitse erityisemmin leikkausta. Minä kyllä aion kevättalvesta leikata kriikunoideni korkeimpia oksia.

Tuossa yhtenä päivänä totesin, ettei meidän pihassa ole pahemmin syysistutuksia tiedossa. Muutama havun siirto vain. Se oli niin sanotusti nuolaisemista ennen tipahtamista. Ihan sen kummemmin ajattelematta ruksin Viherpeukaloiden sipulitilaukseen raksin toisensa jälkeen. Onneksi ohjelma näytti loppusumman ennen tilauksen vahvistamista, ja rukseja saattoi ottaa pois, ettei tule tuhlanneeksi ruokarahojakin. Nettitilaaminen on sikäli petollista, ettei heti tarvita rahaa laisinkaan. Vaan lasku tulee ennemmin tai myöhemmin, eikä sipuleita voi enää maasta takaisin laskun täytteeksi kaivaa.

Uudet ideat lähtivät siis liikkeelle tuosta sipulitilauksesta. Tällä kertaa tuli hamstrattua lähinnä tulppaaneja ja värililjoja. Ja paikkakin niille jo on. Aion poistaa Kiemurapenkistä vuorenkilvet ja taivaita kurkottelevat kultapallot. Mihinkähän ne siirtäisin, eivät alkuunkaan pysy pystyssä ilman tukea. Kokonaan en halua niistä luopua, koska ne kestävät pitkään maljakossa ja ovat ihan kauniita siinä tehtävässä. Vuorenkilville löytyy paikka Vasemmassa rinteessä, joka ei ole oikein toipunut kesäisestä kunnostuksesta. Ei ole rikkaruohot heränneet, mutta hyvin eivät ole kasvaneet sammalleimut kuin maksaruohotkaan. Jospa sitten keväällä, toivotaan. Ja noiden vuorenkilpien tilalle tulppaanit ja liljat. Ajatuksena on liljoille ihkaoma paikka kukintaansa varten.

Kesäkukkia pitää edelleen kastella ja hoitaa. Kesäkukkalannoite loppui ja nyt siirryin itse tehtyyn nokkoslannoitteeseen. Voi sitä hajua. Tuntuu yhä nenässä, vaikka kävin suihkussa ja muutaman astiankin tiskasin ihan omin käsin. Väittävät kukkien tykkäävän nokkoslannoitteesta. Meillä sitä on riittävästi loppukesän tarpeeseen ja varmaan jää vähän ensi kevääksikin.  

Eilen illalla istahdin nojatuoliin ja vilkaisin ikkunaan. Kummastelin, miten sieltä voi pilkottaa oranssia väriä. Kävin tänään tutkimassa, mikä oranssina ikkunasta sisään kurkistaa ja totesin krassin kiivenneen seinällä olevaa Pohjantähti-ruusua pitkin ylös. Ei yhtään hullumpi juttu, sillä tuo köynnösruusu kukkii alkukesästä ja onkin sitten muun ajan vain vihreänä. Krassin kukat sopivat siihen erinomaisesti, eivätkä näytä aiheuttavan itse ruusulle mitään vahinkoa. Muut krassini kasvavat kasvimaan kupeella, joten tästä patiolla sijaitsevasta yksilöstä on helppo käydä napsaimessa koristekukkia vaikka salaattikulhon reunalle.

Nyt on tullut se aika vuodesta, jolloin pitää päivittäin kävellä korin kanssa omenapuiden alla. Joka aamu on omppuja pudonnut puista, eikä niitä pidä pitkäksi aikaa jättää nurmikolle lojumaan. Tänä kesänä on hyvin paljon etanoita ja ne kyllä löytävät maassa olevat hedelmät hyvin pian. Valkeakuulaat ovat jo kypsiä ja maahan pudotessaan vaurioituvat helposti. Huvitus on meidän omenista seuraavana kypsyvä. Kohta on aika ryhtyä omenasoseen tekoon. Toki piirakkaa ja muitakin herkkuja omenoista tulee näin syksyisin tehtyä. Alkaa kyllä pakastin olla niin täynnä, ettei enää paljon ole tilaa säilömiseen.

Kirsikkatomaatit kasvavat ja komistuvat, mutta väriä niissä ei vielä ole laisinkaan. Yöt ovat olleet melko viileitä, joten pitäisiköhän tomaatit suojata harsolla? Ne kasvavat kyllä suojaisalla tiiliseinustalla. Tiilihän sitoo lämpöä pitkäksikin aikaa, mutta ehkei se kuitenkaan riitä? Pieniä tomaatteja on aika runsaasti ja toivon niiden selviytyvän ruokapöytään saakka.

Mitähän kummaa Juuso juuri nyt kuulee; kesken hännänpesun se säpsähti tuijottamaan työhuoneen ovelle. Ja minä en kuullut yhtään mitään erityistä. Kissa ei viihtynyt ulkona, ilmeisesti se ei tykännyt viileän kosteasta maasta ja pilvisestä säästä. Ei tuolla pihalla niin kovin lämmintä tänään olekaan. Olemme olleet monena päivänä muuttamassa anoppia ja Juuso on joutunut viettämään pitkiä päiviä yksinään kotona. Tiedän sen enimmäkseen nukkuvan, mutta kyllä sillä on kova kiire pihalle heti kotiin palattuamme. Usein se istuu jo oven takana odottamassa kuullessaan meidän tulevan kotiin. Toisinaan Juuso torkkuu ja nukkuu koko päivän ja pyrkii ulos vasta iltasella. Yöeläinhän kissa on, mutta emme halua jättää omaa kissaamme yöksi ulos. Juusohan ei ylipäätään liiku yksinään ulkosalla, vaan valvotusti valjaissa ja flexissä koiramaisessa juoksunarussa. Se pääsee kulkemaan aika laajalla alueella, mutta kuitenkin ainoastaan omalla pihalla. Meidän alueellamme on paljon koiria ja myös ihmisiä, jotka eivät laisinkaan pidä kissoista. Ja tietenkin toisia kissoja, jolloin syntyy reviirikiistoja. Voi tietenkin olla, että Juuson elämä ei ole aitoa kissanelämää. Että se ei saa noudattaa luonnollisia vaistojaan. Minulla on aikanaan ollut sellainenkin kissa, joka sai liikkua oman tahtonsa mukaan. En enää ikinä tahdo itselleni sellaista huolta ja murhetta, jota tuolloin jouduin kokemaan etsiessäni päivätolkulla kadoksissa ollutta lemmikkiä. Tai kun jouduin kuskaamaan sitä eläinlääkäriin paikattavaksi milloin minkäkin vuotavan ja verisen haavan vuoksi.

Ukkokulta kulkee Juuson kanssa metsässä ja antaa sen pysähtyä nuuskimaan milloin mitäkin. Omassa pihassa Juusolla on mahdollisuus metsästää peltohiiriä ja päästäisiä ja näin toteuttaa saalistajan ominaisuuksia. Se saa rouskuttaa tuoretta heinää ja livahtaa varjoisiin paikkoihin köllöttämään. Sen elämä on turvallista ja siitä huolehditaan, kuten lemmikistä kuuluukin. Jos asuisimme maalla, saattaisimme tarjota kissallemme vapauden kulkea ympäristössä villieläimen tavoin. Tällaisessa tiheään asutussa ympäristössä siihen ei ole mahdollisuutta, eikä Juuson tehtävänäkään ole pitää navettaa tai tallia hiiristä ja rotista puhtaana. Se on lemmikki, jolle yritämme tarjota hyvän ja turvallisen elämän. Kissat ja koirat ovat kautta historian kuuluneet ihmisten elinpiiriin. Ihmisen on tunnettava vastuunsa huolehdittavakseen ottamastaan eläimestä ja siitä palkinnoksi hän saa korvaamatonta mielihyvää.

* * *

Minua ärsyttää aina huomatessani, kuinka kissa näkee jotain sellaista,

mitä minä en voi nähdä.

Eleanor Farjeon

* * *

Tunnustus

Sain Viher- ja käsityöpiiperrystä -blogin Katjalta kivan tunnustuksen - lämmin kiitos siitä hänelle - ja tietenkin jaoin sitä ohjeiden mukaan myös eteenpäin. Tunnustuksia on mukava saada ja mielellään niitä myös antaa muille. Jokaisella on varmaan lempibloginsa, mutta näitä tunnustuksia jakaessa voi myös tutustuttaa omat lukijansa uusiin blogeihin. 

Yllättävän paljon saan aikaa kulumaan lukiessani muiden kirjoituksia. Joskus on ihan pakko kahlata tekstit pikavauhtia, jotta niitä ei kasaantuisi lukemattomien pinoon liikaa. Ja kuvat jos mitkä ovat tärkeitä. Joillakin blogikirjoittajilla on aivan huippuhienoja valokuvia, jotka saattavat suorastaan mykistää upeudellaan. Jotkut taas kirjoittavat niin hauskasti ja elävästi, että nauru kutkuttaa vatsanpohjassa vielä pitkään tietokoneen sulkemisen jälkeenkin. Sitä on jo oppinut odottamaan suosikkibloggareiden juttuja ja jos ei muutamaan päivään löydykään tietyn henkilön kuvia ja kirjoituksia, herää huolestuneita ajatuksia, ettei vain jotain olisi sattunut. Runsaassa vuodessa olen tutustunut uuteen ja mielenkiintoiseen maailmaan ja vaikka en ole koskaan näiden blogien takana olevia ihmisiä tavannut, koen monen heistä tulleen eräällä tavoin itselleni läheisiksi.  

 Tunnustuksen säännöt ovat seuraavat:

1. Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka antoi tunnustuksen.

2. Anna tunnustus eteenpäin 5:lle lempiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.

3. Kopioi Post it - lappu ja liitä se blogiisi.

4. Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu
    vain Post it - lapulla ja toivo, että lempibloggaajasi jakavat
    sen eteenpäin.

Monet suosikkiblogeistani on jo tämän tunnustuksen saanut, joten jaan sen eteenpäin seuraaville aktiivisesti lukemilleni blogeille,joiden en ole vielä huomannut kyseistä tunnustusta saaneen:

Mielen lumoa

Suvipiha

Saran mökissä ja puutarhassa

Piha ja piennar

Mökkipuutarhassa

Eilen piti leikkaamani nurmikko, mutten ehtinyt ja tänään ei ole ulos ollut menemistä. Vettä on satanut eilisillasta saakka kaatamalla. Tavallaan oli kyllä mukava kömpiä illalla sänkyyn, kun sade ropisi niin unettavaan tahtiin. Makkarin ikkuna oli raollaan, mutta peiton alla oli lämmintä ja pehmoista. Unta vielä lisää houkutellakseni luin mielenkiintoisen kirjaston kirjan loppuun ja kannen suljettuani napsautin valot sammuksiin. Koko yön seikkailin jos jonkinlaisissa unitapahtumissa, mutta aamulla herätessäni tunsin itseni täysin levänneeksi. 

Kaatosade on piiskannut puutarhan kasvit litimäriksi ja onnettoman näköisiksi. Uskoisin auringon vihdoin pilvien takaa tullessaan kuivattavan ja nostavan Syysleimut jälleen tanakasti kukkimaan. Eivät näyttäneet olleen mistään poikki, kunhan vain märkyyttään notkuvat maata kohti. Tällä hetkellä ei sada ja ajoittain jopa näyttäisi kirkastuvan. Taivaalla kuitenkin purjehtii aikamoisia pilvenlonkareita päällekkäin, eikä sieltä kyllä mistään vanhaa taivasta kurkista. Nettisään mukaan sade jatkuu iltamyöhään saakka.

Omenien lisäksi puutarhassa kypsyy monenlaista muutakin; syötävää ja katseltavaa. Meillä on jo pakastin täynnä, mutta aroniasato näyttää sen verran runsaalta, että jonnekin sitä pitäisi säilöä. Ehkä teen jotain hilloketta, johon laitan sekä omenaa että aroniaa. Noita Mahonian marjoja en taida syödä. Onkohan se mahdollistakaan. Siis ovatko ne kenties myrkyllisiä. Myös Punalehtiruusussa on hyvin paljon kiulukoita. Sen sijaan Kriikunapuiden sato on pienenlainen. Puut kyllä kukkivat jonkin verran, mutta ehkä silloin ei vielä ollut pölyttäjiä tai kukat paleltuivat.

Tytär on muutaman päivän kurssilla ja minä kävin eilen ruokkimassa hänen kissojaan. Nemo ja Loki ovat 7-vuotiaat veljekset. Etenkin Nemosta on ihan mahdoton saada valokuvia, sillä se ei ole hetkeäkään paikallaan. Yritin olla kuin kissoja ei olisikaan ja saada ne siten unohtamaan minut ja kameran. Loki oli rauhallisempi, mutta se onnistui aina livahtamaan kameran ulottumattomiin. Nemo sen sijaan on varsinainen linssilude, mutta ilmeisesti se ei tajua, että kameran edessä ei parane pyöriä jatkuvasti itsensä ja häntänsä ympäri. Jos Nemo osaisi puhua meidän ihmisten kieltä, se varmaankin toistelisi: "entä onko tämä asento hyvä, vai tämä, vai kenties tämä" ja torpedoi samalla koko kuvausyrityksen. Mutta katsokaa sen ihanaa ruusunpunaista nenää ja hohtavan valkoista karvaa. 

Ei tällaisista silkinpehmeistä karvaturreista voi olla pitämättä näppejään erossa. Noita lapseni kissoja katsellessani tulee aina mieleen, kuinka tärkeää kaikille - myös ihmisille - on oman lajikumppanin seura. Kissatkin pysyvät huomattavasti pidempään leikkisinä ja elämälle uteliaina, kun niillä on seuraa toisistaan. Usein tuntuu, että meidän Juuso on läpeensä kyllästynyt päivä toisensa jälkeen toistuvaan ohjelmaan. Välillä se innostuu juoksemaan sisälläkin jonkun leikkihiiren perässä ja tunkee itseään mitä kummallisimpiin paikkoihin, mutta hyvin paljon se nykyisin kuitenkin vaan nukkuu. Pihalla sentään löytyy metsästysvietti, kun päästäiset ja hiiret osuvat sen reviirille. Vuosia sitten ajattelin antaa Juusolle mahdollisuuden lajitoverin seuraan ja otin meille kokeeksi pienen kissanpennun. Siitä Juuso ei tykännyt alkuunkaan. Se sihisi ja murisi ja lopulta pennulle täytyi hankkia uusi koti. Juuso ei sitä suostunut hyväksymään niin kuin ei meillä käyviä muidenkaan kissoja. Ehkä se ehti rakentaa reviiriään liian pitkään, eikä enää suostunut sitä kenenkään kanssa jakamaan.

Ai niin, arvatkaapa, minkä näköiset olivat mustat farkkuni kissaveljesten seurustelutuokion jälkeen? Autossakin olisi käyttöä tarraharjalle.

Nyt pitäisi kyllä mennä pihamaalle haukkaamaan raikasta ilmaa tai tekemään jotain hyödyllistä, sillä vettä ei sada ja maailma näyttäisi kirkastuvan. Ulkona on kuitenkin litimärkää ja seurauksena olisi vain kuraa ja märkiä käsineitä. Eiköhän noita kauniita päiviä tule jatkossakin, joten taidanpa lähteä tutkimaan päivän postia.

...et voi omistaa kissaa; saat vain etuoikeuden

olla mukana kissan elämässä.

Beryl Reid