Haaste: Anna hyvän kiertää!

Otan vastaan Saraheinän haasteen, jossa on tarkoitus laittaa hyvä kiertämään sanoin ja teoin.Säännöt ovat tälläiset:

• laita hyvä kiertämään sanoin ja teoin

• kolme ensimmäistä kommentoijaa voi osallistua haasteeseen

• jokainen heistä saa minulta jouluun mennessä pienen yllätyspaketin

• jatka haastetta omassa blogissa eteenpäin

Haaste on kiertänyt eri aiheisissa blogeissa ja facebookissa. Usein yllätyspaketissa on ollut jotain omaneulomaa. Kaikki eivät tietenkään neulo, joten paketissa voi olla jotain muuta itse tehtyä.

Ystävällisyyttä on vaikea antaa pois, sillä sen saa useimmiten takaisin.

- Mark Ortman -

Eilen tuli väsättyä oikein urakalla vaahteranlehtiruusuja ja kransseja. Yhden vein Lapselle käydessäni ruokkimassa hänen kissojaan. Ruusuja on ollut todella hauska tehdä, koska pienellä vaivalla ja täysin ilman kustannuksia on mahdollista saada jotain niin kaunista. Oli ihan pakko jakaa onnistumisen iloa muiden kanssa ja niinpä vein yhden kranssin myös mukavalle naapurille. Tein myös "ruusukimpun" naapurin uudelle lapsenlapselle, runsas viikko sitten syntyneelle pienelle tytöntyllerölle. 

Tänään olen ollut kahden vaiheilla, jatkanko ruusujen tekemistä. Ainakin keltaisia olisi nyt helppo tehdä, kun omasta vaahterasta leijailee leiskuvia lehtiä yhtenään. Meninkin pihalle aikomuksenani kerätä askartelutarpeita, mutta tartuinkin haravaan ja rapsuttelin vähän aikaa maahanleijailleita lehtiä kompostiin. Aurinko on pari kertaa vain tiirannut pilvien raosta ja palannut sitten paistamaan muille maille, mutta lämmintä on kyllä ollut. +12 astetta tähän aikaan ei liene ihan tavallista. Illaksi ja huomiseksi päiväksi on luvassa jälleen sadetta, joten täytynee sitten vaikka vaihteeksi imuroida.

Sipulien istutus odottaa yhä hetkeä parempaa. Itse asiassa olin tyystin unohtanut, mitä tarkalleen ottaen olen tilannut. Tänään kävin läpi sipulilaskun palauttaakseni mieleeni tilaamani tuotteet ja samalla tein ajatuksissani pienoista istutussuunnitelmaa. Tulisi nyt yksi kokonaan aurinkoinen päivä, jotta saisin innostusta myös noihin istutus- ja lapiohommiin.

Flunssakin alkaa jo olla voiton puolella; limaa on rööreissä edelleen ja yskittää, mutta niin vain elämä taas voittaa. Mikäs sen mukavampaa!!!

 

Tassunalle

Syyskranssi

Saa sitä tällainen poropeukalokin jotain aikaan, kun on hyvät ohjeet. Mökkipuutarhassa -blogin kautta päädyin englanninkieliseen sivustoon, jossa on noiden vaahteraruusukkeiden yksityiskohtainen ohje, vaihe vaiheelta kuvattuna. Koska omat vaahterat ovat vielä kovin vihreitä, lähdin kävelylle muovikassilla varustettuna ja sainkin kerättyä hienon värisiä vaahteranlehtiä. Niitä olisi vain saanut olla toinen mokoma lisää, sillä homman edetessä totesin, että kannattaa tehdä muhkeita ruusukkeita. Siihen ei kuitenkaan enää ollut varaa, lehdet alkoivat uhkaavasti vähetä. No, tuollahan noita maahan pudonneita lehtiä on läjäpäin, kunhan ehtii jossain välissä käydä keräämässä. 

Kranssin pohjana käytin keväällä leikkaamastani villiviinistä punottua kehää, joka oli kyllä syksyn sateissa hiukan vettynyt. Löysinpä yhden pihlajankin, josta linnut eivät vielä olleet ihan kaikkia marjoja napsineet, joten sain jokusen marjatertunkin kranssiini laitettua. Aika jännän tuntuista tuo kostea vaahteranlehti; muistutti ohutta nahkaa. Natisi nahkan tavoin sormissa pyöritellessä.

Täytyy sanoa, että olin tavattoman ylpeä itsestäni. Jokainen ihminen osaa kuulemma jotain, mutta minusta tuntuu, että minä osaan yhdestä sun toisesta jotain, mutten mistään mitään kunnolla. 

Nyt on sitten uusi kranssi ulko-ovessa. Taidanpa iltapäiväkahvin jälkeen mennä pihamaalle käärimään noita vihertävän keltaisia, oman puun lehtiä ja tehdä vaikka ruusukimpun ystävälle. Sen huomasin, että kosteat lehdet kuivuvat sisäilmassa nopeasti ja kuivuessaan ne alkavat kutistua ja käpristyä. Jos aikoo tekeleitään tuoda sisälle, on ne näköjään sidottava erityisen tiukasti, jotta lehdet kutistuttuaan eivät rapisisi kimpuista tai kransseista lattialle.

Omenasato alkaa vähitellen hiipua. Vielä on puissa Punakanelia ja Åkeröä, muut puut on jo syöty puhtaiksi. Leivoin tänään pari omenapiirakkaa ja samalla pilkoin taas omppuja pakastimeen. Pusseihin pakatut omenapalat vievät vähemmän tilaa ja sain niitä ujutettua marjarasioiden väleihin. Omppuja on kyllä tullut syötyä niin mahdottomia määriä, ettei paremmasta väliä.

Huomenna lähden Seitsemän veljeksen kotikuntaan eli Nurmijärvelle ruokkimaan tyttären kissoja. Tytär on lähiopetusjaksolla Ypäjällä, jossa hän opiskelee kengitysmestariksi ja hänen kaksi kissaansa saavat hetkeksi mummin seurakseen. Mummin täytyykin muistaa, ettei laita mustia farkkuja ylleen - tai ainakin, että ottaa tarraharjan mukaansa.

Tämä omenapiirakka on sellainen amerikkalaistyyppinen Apple Pie, joka maistuu myös hieman lämpimänä esimerkiksi vaniljakastikkeen tai -jäätelön kanssa. Olen ottanut ohjeen muutama vuosi sitten Helsingin Sanomista. Tykkään laittaa paljon omenapaloja, jotta täytteestä tulisi mahdollisimman mehukas. Tänään tein kaksi piirakkaa, joista toisen leivoin kaupan alumiinivuokaan ja toisen tuohon pienempään keraamiseen piirakkavuokaani. Niinpä tuplasin ohjeen. Normaalisti teen puolitoistakertaisen taikinan, sillä isomman piirakkavuokani halkaisija on 31 cm.

OMENAPIIRAKKA

150 g margariinia                           
1 dl sokeria  
1 muna
4 dl vehnäjauhoja 
1 tl leivinjauhetta  

Täyte:

n 1 l omenapaloja
1 dl fariini- tai hienoa sokeria
3/4 dl perunajauhoja
runsaasti kanelia

Sekoita margariini ja sokeri vaahdoksi. Lisää muna ja vehnäjauhot, joihin on sekoitettu leivinjauhe. Sekoita taikina tasaiseksi ja laita hetkeksi jääkaappiin.

Lisää litraan omenapaloja 1 dl fariini- tai hienoa sokeria, 3/4 dl perunajauhoja ja runsaasti kanelia. Sekoita ja anna sokerin, perunajauhon ja kanelin hetken imeytyä omenapaloihin.

Jaa taikina kahtia, kaaviloi toinen puoli pohjaksi ja lisää omenaseos pohjan päälle. Kaaviloi toinen puoli taikinasta ja laita piirakan päälle kanneksi. Painele reunat kiinni haarukalla ja pistele myös muutama höyryreikä kanteen.

Paista 200 asteessa 20-25 min. uunin alatasolla.

Mikä mättää tekniikassa?

Laitoin loppuviikosta lämpöpatterit päälle ja Juuso hoksasi heti, että ikkunalaudalla on jälleen lokoisaa köllötellä. Kyllä se taitaa vieläkin minulle olla kiukkuinen siitä, että puolitoista vuotta sitten siirsin sohvan pois tästä ikkunan edestä. Siellä sohvan selustan takana oli erinomainen paikka köllötellä nauttien tuosta patterin lämmöstä. Ulos näki hyvin ja saattoi naksutella siellä lentäville linnuille, toisaalta sohvan selkänoja suojeli unissaan lattialle kellahtamasta ja ehkä myös toi turvantunnetta, jota eläin yleensä ympärilleen hakee. No, joka tapauksessa lämmitysaikaan siirtyminen toi taas kissalle takaisin vanhan tiirailupaikan. Eikä kissat taida ylipäätään olla erityisen pitkävihaisia. Eiköhän se ole ihmisten ikioma ominaisuus.

Juuso ei muuten nuorempana koskaan nukkunut näin pitkin pituuttaan etutassut pään alla, kuten se nykyisin tuppaa tekemään. Se ei ole lihonnut, joten selitys ei liene liian iso mahakaan, niin ettei kerälle pääsisi. Tällainen nukkuma-asento on Juusolle yleinen niin lattialla, tuolilla kuin tässä ikkunalaudallakin - ja tässä asennossa se on nukkunut korkeintaan kahden vuoden ajan.

Kissan lempipaikat tai asennot eivät kuitenkaan olleet tuo otsikon tekniikkaongelma. Ei, vaan tämän bloggerin sääteleminen on ajoittain kummallista. Yhdessä vaiheessa en millään saanut sopivaa taustaväriä pysymään, vaan tuntui, että ohjelma säätelee oman mielensä mukaan. No, nyt värit ovat ja pysyvät, vaikka mitä tekisin. Kuvien lataamisessa näihin päivityksiin ei ole mitään ongelmaa. Sen sijaan kuvan saaminen esimerkiksi ylätunnisteeseen ei syystä tai toisesta tahdo millään onnistua. Ja bloggerin ohjeet ovat kyllä hiukan samaa tasoa kuin facebookissa; niin ympäripyöreät, että kukin saa tulkita niitä ihan itse haluamallaan tavalla, eikä niillä sittenkään ole mitään vaikutusta tai merkitystä.

Olen myös ihmetellyt noita robottitunnistuksia. Joinain päivinä joutuu tulkitsemaan kirjaimia ja numeroita yksi toisensa jälkeen, eikä mikään kelpaa. Ohjelma on kaiketi päättänyt, että ko. päivänä kommentteja ei robotit lähettele. Välillä tekisi mieli repiä hiukset päästä, kun kerta toisensa jälkeen ohjelma käskee todistamaan, etten ole robotti. Kyllä siinä vähitellen itsensä robotiksi tuntee, kun yrittää tulkita sinne tänne vinossa olevia kirjaimia mielessään ja tihrustaa silmät killillään tuhruisia numeroita. Ja sitten tulee näitä tällaisia päiviä, kuten tänään. Kirjoitat mitä tahansa, kaikki kelpaa. Ei mitään ongelmaa, vaikka kuinka tulkitsisi vaaleanvihreän neliön luvuksi 123, tai 231, tai 321 tai mitä vaan. Ehkä robotintunnistusohjelmassa on jokin ihmisälyä suurempi idea, jota tuskin koskaan tulen keksimään. Ei haittaa, ihmetyttää kylläkin.

Olen nyt käyttänyt tätä bloggeria runsaan vuoden ja ihan hyvähän tämä on. Kelpaa hyvin minun tarkoituksiini, mutta jotenkin olisi kiva myös kehittyä tekniikan hallinnassa. Toki olen monia juttuja oppinut, mutta pitkälti kyllä blogituttujen neuvojen avulla, yrittämisen ja erehdyksenkin kautta, enimmäkseen tuon erehdyksen. Kenties se on hinta ohjelman ilmaisuudesta. Kenties hyvää ei saa halvalla, puhumattakaan että ilmaiseksi.

Lokakuu sitten alkoi

Jollei löydy väriä omasta pihasta, täytyy lähteä sitä kylille etsimään. Oikeastaan koko kesän olen touhunnut etupäässä omassa pihapiirissä ja kylillä on tullut käytyä lähinnä kumipyörillä. Tänään lokakuun ensimmäinen aamu näytti harmaalta, mutta ei sentään satanut. Päätin lähteä ulkoiluttamaan köhäistä kroppaani ja kamera pääsi mukaan - kuinkas muutenkaan. Kostea ilma oli helppoa hengittää ja kulku kävi yllättävän rivakasti siihen nähden, etten ole lenkille aikoihin ehtinyt. Tosin, käyhän noiden puutarhavälineiden kanssa vehtailu yleensä ihan rankasta liikunnasta, joten ihan tyhjän panttina tässä ei suinkaan ole tullut istuttua.

Meidän kylällä on ihan kävelyetäisyydellä kolme järveä; ei suurensuurta, mutta mukavaa ilmettä ne tuovat ympäristöön. Vesi elementtinä on aika houkutteleva, joten täytyihän minun kulkea katsastamassa ainakin kaksi noista kolmesta lätäköstä. Samalla ajattelin testailla kamerasta taas uusia asetuksia, ja testasinkin, vaikkakin lopputulos ei suuremmin hätkähdyttänyt. Tuolla rannassa alkuun ihmettelin, että mikä siellä pohjassa saa veden tuolla tavoin laikkuiseksi ennen kuin käsitin, että taivaan pilvien harmaus se heijastuu veteen.

Alkuun myös Ukkokullan piti lähteä kanssani tälle aamulenkille, mutta hänelle tuli työeste ja niinpä pääsin nauttimaan ihan ikiomasta seurastani. Siitä oli ainakin sen verran etua, että saatoin pysähtyä milloin mihinkin tarvitsematta pohtia, että nyt se lenkkikumppani jo hermoilee mutkan takana, mihin minä jäinkään.

Monet puut ovat jo lähes lehdettömiä, mutta paljon näin ihan heleän vihreää kuin kesällä konsanaan. Kuvittelisin, että aurinko ja keveät yöpakkaset saisivat luonnon värit räiskymään, mutta nythän ei ole pahemmin ollut kumpaakaan. Sen sijaan vettä tulee yhtenään ja tuskin ehdin kenkiä kotiinpäästyäni riisua kun jo sade alkoi tälläkin kylällä.

Mietin tuolla kävellessäni, mikä saa osan vaahteroista loistamaan keltaisten ja punaisten eri sävyissä kun taas monet vaahterat ovat likimain ihan vihreitä edelleen. Matkan varrella oli myös vaaihteroita, joiden lehdet olivat pukeutuneet Marimekon pallokuosiin, joka lienee jonkinlainen ruostetauti. 

Kierroksen puolivälissä saavuin toisen järven rantaan ja olin aikeissa mennä kuvassa näkyvän laiturin päähän kuvaamaan. Se jäi aikeeksi, sillä puulaituri oli sateesta märkä ja lisäksi sen pinnassa oli liiskaantuneita puunlehtiä. Liukastuin astuessani laiturille ja olin pyllähtää koleaan veteen. Eniten olisi harmittanut kameran kastuminen, joten jätin laiturin suosiolla odottamaan kuivempia päiviä. 

Olin iloinen, että niin kamera kuin minäkin olimme edelleen kuivia ja ehjiä. Lisäksi olin saanut ikuistettua muutamia hienoja värejä ja yksinkertaisesti elämä tuntui harvinaisen tasapainoiselta ja rauhalliselta. Mikäs siinä, kun tienkin nimi sattui olemaan Hyvänmielentie. Piti oikein ryhtyä ynnäämään, mitä aiheita moiseen hyvään oloon tällä kertaa olisi. No, talon kaikki ikkunat on tältä syksyltä pesty ja puutarhassa on tehty se, mikä tässä vaiheessa on mahdollista. Lisäksi viikon kirpparipöydän myynti oli 190 euroa, vaikka hiukan harmittikin kantaa pari kassillista hyvää tavaraa takaisin. Olisiko hinnoittelumedoteissa kenties korjaamisen varaa? Flunssakin on jo voiton puolella ja vatsa täynnä hyvää kebab-ruokaa, jota kävimme Ukkokullan kanssa paikallisessa kuppilassa syömässä, kun kumpikaan ei viitsinyt ryhtyä ruoanvalmistukseen.

Kotipihalle palattuani kävin vielä ravistamassa omenapuita ja keräämässä päivän saaliin. Punakanelia ja Åkeröä on vielä puissa, mutta vähenemään päin alkaa omenasaalis olla. Huomenna ajattelin leipoa pari omenapiirakkaa ja sitä varten täytyy pilkkoa jokunen omena. Näin se pääsi  alkuun jälleen lokakuu ja sen kunniaksi päivityskuva puutarhaportista.

Puutarhan syys

Kuvaaminen ulkona on viime päivinä ollut varsin haasteellista, kun vettä tulee taivaantäydeltä eikä kohta ulos ole ilman saappaita menemistä laisinkaan. Monet ovat esitelleet täällä blogimaailmassa vielä upeasti kukkivia kasvejaan, mutta minun puutarhassani taitaa yleisin sävy olla perin juurin ruskeaa. Pelakuut sentään leiskuavat punaisessaan ja sisäänkäynnin Riippabegoniakin hienostelee vaaleanpunaisessa hamosessaan. Tosin senkin kukintojen koko on selvästi pienentynyt niistä lämpimimmistä kesäpäivistä.

Kovasti olen odottanut niitä upeita syysruskan värejä; pihamme useasta isosta vaahterasta ei ainutkaan ole edes hiventä kellastunut vaikka lähistöllä on jo joitakin todella upeita syysasuisia vaahteroita. Nekin harvat maahanpudonneet lehdet, jotka löysin, olivat ruosteen täplittämät. Ajatus oli koittaa tehdä sellaisia komeita lehtiruusukkeita ja kenties jopa kranssin, mutta sateen vuoksi en ole päässyt pihamaata pidemmälle keräämään värikkäämpiä vaahteranlehtiä.

Kasvimaalta kompostiin nyhtämäni Krassitkin ovat päättäneet murtautua maatuvien massojen alta kohti valoa ja ryhtyneet kukkimaan. Mikäs siinä, joutavat siellä erinomaisesti vaikka enemmänkin riehaantumaan.

Metsänreunassa Horsmat seisovat kuin Hattivatit konsanaan. Nuo kuivuneet horsmankukinnot ovat kyllä aika kauniin kiharaisia. On se vaan mielenkiintoista, miten monet luonnonkasvit pysyvät kaatosateista huolimatta viikosta toiseen tanakasti pystyssä, mutta annapa olla kun perennapenkkiin osuu yksikin kunnon sade, ovat kaikki kukkavarret mikä minnekin suuntaan kallellaan. Maa on kyllä niin märkää, ettei satava vesi imeydy enää mihinkään. Saisipa muutaman aurinkoisen päivän, että pääsisin leikkaamaan pitkäksi venähtänyttä nurmikkoa.

Liikunta ja ulkoilu on jäänyt luvattoman vähäiseksi. Aina on mukamas kiire jonnekin ja iltaisin on niin huisin pimeää. Pieni sade ei haittaisi, mutta kaatosade kastelee niin tehokkaasti, ettei sellaisen vallitessa viitsi ulos lähteä. Suurimmat kaivuhommat pihassa lienee tältä kesältä tehty, joten hyötyliikuntaakin on toistaiseksi aika vähän tiedossa. Laatikollinen istutettavia kukkasipuleita kyllä odottaa autotallissa. Itse asiassa en ihan hirveästi noista sipulitalkoista tykkää, mutta sen sijaan ensi kesän kukkivista kukista sitäkin enemmän. Niinpä on siedettävä myös vähemmän mukavia puutarhahommia saadakseen ympärilleen kukkien loistoa ja kauneutta. Terassilla on myös odottamassa varmaankin miljoona-miljoona-miljoona pikkusipulia, joita löytyi kasapäin uudistaessani kesällä Vasenta rinnettä. Osan tuikkasin maanpeitekasvien mukana takaisin rinteeseen, mutta melkoinen osa olisi joutunut rikkaruohojen mukana kompostiin. Olisihan tässä ollut aikaa niiden uudelleenistuttamiseen, mutta jälleen kerran: en muka ole joutanut.

Puolukka- ja sieniretkikin on vielä tekemättä. Sieniä löytyy ihan omasta pihasta, mutta taitavat olla kaikki jonkinsortin kantosieniä. Koristeellisia, syömäkelpoisuudesta en tiedä. Pitäisiköhän kaivaa sieniopas esiin?

No, jos oikein tarkkaan kameran linssin läpi tiirailee, löytyy sentään muutama värillinen lehti omastakin pihasta. Aronia ilahdutti näillä kauniin punaisilla lehdillään ja Pikkutalvioiden alta puskeva Juhannusruusu oli saanut jouluisen värin sekin. Se on sitten sitkeä kaveri tuo juhannusruusu. Siirsin sen jo muutama vuosi sitten pois sisäänkäynnin edustalta, kun se tuppasi vyörymään käytävälle ja valtasi tilaa kaikilta muilta kasveilta. Ehkä paikka oli sille muutenkin hieman liian varjoisa. Sieltä niitä uusia taimia vaan putkahtelee kesästä toiseen ja jotkut ehtivät jopa pukata muutaman kukan, kunnes päätän, ettei sittenkään tälle alueelle enää yhtään juhannusruusua. Minun juhannusruusuni on anopin lapsuudenkodista lähtöisin, Hämeen Koskelta. Olisikohan sen aikoinaan sinne istuttanut anopin äiti, joka oli kuollessaan viittä vaille 102-vuotias. Varsinainen teräsmuori, eikä tippaakaan dementoitunut.

Taisi olla kummityttöni, joka ei oikein tykkää Kuunlijoista sen vuoksi, kun ne muuttuvat varsinaisiksi limanuljaskoiksi näin syksyisin. Meidän Bermudankolmiomme yksilö on aina se pihamme ensimmäinen limanuljaska, mutta siitä huolimatta se kyllä kuuluu lempikasveihini. Varmaankin se pitäisi jo vähitellen jakaa, mutta toistaiseksi se näyttää viihtyvän paikallaan. Kukkavanat olen leikannut jo aikaa sitten kohentaakseni sen ulkonäköä edes hivenen ennen täydellistä vetäytymistä kompostikuntoon.

Aikaisemmin kesällä tuskaannuin tatarien innokkaaseen leviämiseen. Niin se tekee talon toisessa päässä, mutta tämä naapurin aidan vieruinen kasvusto näyttää pysyvän kiltisti omalla sarallaan. Jokunen yksilö silloin tällöin pukkaa kohti mattotelinettä, mutta sitten menee taas kesä tai parikin, ettei yhtään uutta tainta tunge mistään ei-sallitusta paikasta. Kunpa olisinkin aikanaan älynnyt laittaa puiston puolen tatareille juuriesteet, mutta mistäpä niiden kiihkeää leviävyyttä silloin tajusin. Omaa tyhmyyttä, olisi pitänyt ottaa tarkemmin selville kasvuominaisuudet. Tuo tatarin kukinto on aika vaatimaton, mutta kun pehko on riittävän runsas, näyttää kukatkin ihan jänniltä. Valkoisissa kukissa näyttää olevan pimeyttä valaiseva voima. Ei ne tietenkään täydessä pimeydessä mitään pihakäytävää valaise, vaan esimerkiksi harmaassa päivässä nousevat muita värejä paremmin esille.

 No, olipa seinustan villiviinikin alkanut jo punertumaan. Se lienee jokin poikkeava lajike, koska se kasvaa varsin niukasti ja tekee joka syksy muutaman marjan. Minun viiniköynnökseni ei sentään terttujen painosta notku. Pienet on marjat, mutta ilo niiden ilmestymisestä kokoaan suurempi.

Ja sitten taas keittämään mehua. Puoli pakettia nenäliinoja rutattuna ja useammalla kymmenellä aivastuksella kissan unia häirinneenä lasken flunssaa koetun nyt kolme päivää. Enää neljä jäljellä, jos flunssa kerran kestää seitsemän päivää lääkittynä ja viikon ilman lääkkeitä.

Kolme kissaa ikkunalla

Eläimet ovat älykkäitä, jos sataa ja tuulee, on mukavampi tiirailla maailmaa ikkunalaudalla istuen. Sadetta ja tuulta onkin nyt ollut riittämiin ja lisää juuri uutisissa luvattiin. Uudellamaalla saattaa sadetta tulla jälleen ennätysmäisesti, kuten viime sunnuntainakin. Puutarhassa sen huomaa esimerkiksi nurmikolla kävellessä; siellä litsahtelee ja kesäläpsyillä omenoita poimiessa taatusti kastaa sukkansa. Vaikka muutamana aamuna on ollut melkoisen koleaa, reippaasti alle +6 astetta, on päivisin kohtalaisen lämmintä. Tänäänkin melkein +14, mikä tähän vuodenaikaan tuntuu suorastaan kesäiseltä. Kostea ilma on toki hyvää hengittää ja oikeissa tamineissa ulkoilulle ei ole estettä, mutta puutarhassa työskentely ei kyllä houkuttele. Kuraista ja sotkuista. Nyt vain odotellaan seuraavaa aurinkoista ja kuivattavaa säätä, jotta pääsisi vielä tuota nurmikkoa leikkaamaan. Näyttää jälleen kasvaneen varsin pitkäksi. Samalla silppuuntuisi maahan sataneet lehdet, joita ei vielä ole juurikaan haravoitavaksi. Siis nurmikolla, hiekkakäytävillä kyllä rahisee ja suhisee kävellessä. 

Jääkaappimagneetti

Juuso yrittää tuolla terassilla tassuttaa vedestä kiiltäviä haavanlehtiä. Jotenkin ne ilmeisesti tuntuvat siitä pelottavilta tai muuten vaarallisilta, kun se ei malta jotain tiettyä lehteä ohittaa ilman pienoista "kissa-hiiri" -leikkiä. Tänään tuo muuten niin ihana karvakasa tuli aamuneljältä sänkyni viereen naukumaan. Yritin puristaa silmät kiinni ja kääriytyä peittoon, mutta ei mikään auttanut. Kissalla on jokin hätä tai ainakin tärkeää asiaa, kun se naukui taukoamatta. Heti saatuani jalat pois peiton alta, katti vilisti häntä viivana ulko-ovelle. Pimeässä ja märässä aamussa oli vietävä kissa ulos pissalle. Olisin tietenkin voinut sulkea Juuson kodinhoitohuoneeseen, jolloin se ehkä olisi käynyt hiekkalaatikollaan tarpeillaan. Olen kuitenkin niin tottunut kissan ulkoiluttamiseen, ettei sisävessavaihtoehto tullut ensimmäisenä mieleeni.

Mitäs sitä kissakaan märässä maailmassa tassujaan sotkisi, kun voi köllötellä lämpöisessä ja kuivassa.

Kivoja blogeja löytyy jatkuvasti lisää

Sain oheisen tunnustuksen Onnin blogia kirjoittavalta tyttäreltäni. Onni on 4-vuotias stagsbreathlainen lämminveriruuna, jota tyttäreni valmentaa ravuriksi. Onni - oikealta nimeltään Wilds Aragorn, on jo muutaman kerran kisaillut ja pärjännyt yllättävän hyvin. Minä en paljon mitään hevosista ymmärrä, mutta Lapsen aktiivisen, ihan pikkulikasta alkaneen hevosinnostuksen myötä on näistä isoista eläimistä tullut huomattavasti tutumpia ja nykyisin uskallan jo seisoa hepan vierellä ja koskettaa niitä - kunnioittavan varovasti.

 

  

Liebster tarkoittaa rakkain tai rakastettu, mutta voi myös tarkoittaa suosikkia. Liebster-palkinnon ajatuksena on saada huomiota blogeille, joilla on alle 200 seuraajaa.

1.  Kiitä antajaa ja linkitä bloggaajaa, joka antoi haasteen sinulle

2.  Valitse viisi blogia (joilla on alle 200 lukijaa) ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa.

3.  Toivo, että ihmiset, kelle jätit tunnustuksen, antavat sen eteenpäin heidän viidelle suosikkiblogilleen.

Annan Liebster-tunnustuksen seuraaville seuraamilleni alle 200 seuraajan blogille, joille toivon monen monta uutta lukijaa:

Puutarhatarinoita

PIha ja piennar

Mökkipuutarhassa

Kädet mullassa

Hurahtanut 

Niin on ollut kiire, ettei edes omaa blogiaan ehdi kunnolla päivittää. Ja nyt vielä flunssa-penteleinen kurittaa ja kiusaa. No, pahimmat kiireet lienee nyt selätetty, joten voinen keskittyä keittelemään lämmintä juotavaa ja siinä ohessa napostelen omenoita.

Kulutusta ja kierrätystä - pohdintaa ja pohdittavaa!

Astia Katin sisustusnavetassa

Mistä tämä pohdinta lähti liikkeelle

Vuokrasin myyntipöydän viikoksi ja sitä varten olen muutaman päivän kolunnut kaappejani ja hinnoitellut tavaroita. Eilen vein tavarat kirpparille ja kirjoitin aiheesta tänne blogiini. Sain monia kommentteja ja päätin vastata niihin tällä tavoin, koska aihe on ajankohtainen monille muillekin.

Aikanaan tätä taloa rakentaessamme päätimme, että säilytystilasta ei saa tulla pulaa. Olimme asuneet vanhoissa ja uusissa asunnoissa, joille yhteistä kuitenkin oli onneton säilytystila. Lapsiperheessä tarvitaan tilaa eri vuodenaikojen vaatteille, ulkoiluvälineille ja maan tasalla asuttaessa yleensä myös pihatyövälineille. Perfektionistina olen aina pitänyt järjestyksestä ja vaikka vuosien kuluessa olenkin oppinut hallitsemaan täydellisyyshakuisuuttani, en silti ole luopunut tietystä järjestyksen vaatimuksesta kodissani ja elämässäni. Mielestäni olen hyvä saamaan tavarat paikoilleen ja olen käynyt myös auttamassa ystäviäni saamaan oman kaaoksensa johonkin tasapainoon. Tavaroiden järjestämiseen muiden kodeissa on perustettu viime aikoina jopa yrityksiä, voisin hyvin pestautua sellaiseen töihin.

Niin se vain on, että mitä enemmän on tilaa, sitä enemmän myös kertyy tavaraa. Etenkin, kun tänä päivänä kaikkialla on tavaraa ylen määrin, aivan liikaa. Muistelen usein 60-luvun loppua, jolloin lapsuudenperheeni kanssa muutimme pienestä ja vaatimattomasta kahden huoneen mökistä lähes 100-neliöiseen kerrostaloasuntoon. Meitä lapsia oli neljä ja viides tulossa. Oli kylpyhuone ja vessa, juokseva vesi ja patterilämmitys. Kukaan meistä ei saanut omaa huonetta, mutta oma kaappi liikeni jokaiselle. Asetettuani leluni ja tavarani omaan kaappiini, ne mahtuivat yhden hyllyn neljännekselle. Kiiltokuvavihko, pari kirjaa, joku rasia, ei muuta. Olin 9-vuotias ihan tavallisen duunariperheen toiseksi vanhin lapsi, enkä mitenkään poikkeuksellinen. Meidän perheen kaltaisia oli alueella satoja, luokkatoverit tulivat samanlaisista perheistä. Enemmänkin oli poikkeus, jos jollakulla oli leluja tai vaatteita ylenmäärin.

Elintason nousu näkyy kuluttamisessa ja jätemäärissä

60-luvusta on meidän kaikkien suomalaisten elintaso noussut melkoisesti. Tekniikka on kehittynyt ja tullut enenevässä määrin niin kotiime kuin elämäämme. Kun vielä 80-luvulla tavattiin istua pienten lasten kanssa hiekkalaatikolla, mennään tänä päivänä aikaa viettämään isoihin kauppakeskuksiin. Kaikki kehitys ja edistys taikka taloudellinen vaurastuminen ei suinkaan ole huono asia, mutta mukana on tullut myös lieveilmiöitä, joihin on vaikea löytää ratkaisua. Jos 60-luvulla tungettiin jätteitä suoraan lähivesiin, on saastuttamisen estämiseksi luotu uusia lakeja ja asetuksia. Mutta toisaalta tuotannon pyörät pyörivät yhä kiivaammin ja tavaraa tulee liukuhihnalta enemmän kuin ehdimme kuluttaa. Tuotamme myös jätettä ja tuhoamme maapalloa enemmän kuin yksikään sukupolvi meitä ennen.

Harva meistä kykenee elämään kovin ekologista, koska itse kunkin on sopeuduttava ympäristöönsä. Mikään ei kuitenkaan estä meitä tekemästä sitä, mikä on yksilölle mahdollista, omaa parastaan. Kierrättäminen ja roskien lajittelu on jo arkipäivää, vaikka siinäkin löytyy tehostamisen varaa. Pientalossa jätteiden lajittelu on usein helpompaa suurempien tilojen vuoksi, mutta toisaalta taas kerrostaloalueilla on lajittelupisteet helpommin saavutettavissa. Biojätteiden lajittelu taitaa olla jo yleisempää kerrostaloissa, kun taas pientaloissa se jää lähes tyystin asukkaiden itsensä hoidettavaksi.

Meidän perheen kierrätysratkaisuja

Omakotitalossa joutuu konkreettisesti maksamaan kaikesta, minkä aikoo tavalla tai toisella talosta johonkin kuljettaa. Kunnalliseen jätekuljetukseen on pakko liittyä ja tyhjennyttää sekajäteastia. Siihen, kuinka usein tuo jäteastia tyhjennetään, pystyy asukas vaikuttamaan joko tuottamalla vähemmän jätettä ja/tai lajittelemalla tuottamansa jätteen. Meidän taloudessa on jo vuosikausia kompostoitu biojäte lämpökompostorissa ympäri vuoden. Talven aikana lämpökompostorikin saattaa jäätyä, mutta heti kevään tultua se jälleen käynnistyy ja oikein hoidettuna tuottaa erinomaista multaa puutarhan käyttöön. Autotallissa on laatikot lasille, kartongille ja lehdille, joista lehdet hakee säännöllisin välein auto kotiportilta ja muut kuljetetaan kauppamatkoilla kunnallisiin kierrätyspisteisiin. Pullot viedään kauppaan, paristot ja energiansäästölamput ekopisteisiin. 

Tavarat, joista kuvittelemme olevan jollekin vielä käyttöä, viemme kierrätyskeskukseen, myymme kirpparille, laitamme UFF:n laatikkoon tai annamme erilaisille hyväntekeväisyysjärjestöille. Äärimmäisen harvoin meidän taloudesta laitetaan roskiin mitään vaatetavaraa. Ehkä rikkinäisiä sukkia, mutta esimerkiksi venähtäneet T-paidat toimivat hyvin siivouksessa ja auton huollossa. Lakanat ja tyynyliinat löytävät tarvittaessa tiensä jollekin poppanoita ja mattoja kutovalle ja peitteitä olen antanut eläinlääkäriasemille ja eläinsuojelupaikkoihin.  Ainoa, mikä todella aiheuttaa meille päänvaivaa, on kaikenlainen muovinen pakkausjäte, jota tuntuu tulevan jatkuvasti vain lisää. Pääkaupunkiseudulla ei toistaiseksi kerätä systemaattisesti tätä ns. energiajaetta, vaan se menee sekajätteisiin.

Ruokaostoksilla

Jos onkin kierrätys tehty mahdolliseksi, seuraava askel on kuitenkin vähentää kierrätettäväksi joutuvaa tavaraa. Se vaatiikin jo enemmän itsekuria ja selkeitä päätöksiä. Elämme valtaisan mainostulvan ja mediainformaation keskellä. Jos vältämme selkeitä mainoksia, joudumme kuitenkin monenlaisen piilomainonnan kohteiksi. Jo ruokakaupassa käyminen on varsinainen haaste, kun ympärillä hyllyt notkuvat kaikenlaista herkullista ja kaunista. Jollei ole rahaa, on sen lainaaminen tehty helpoksi. Tekstiviesti yhteen numeroon ja paluuviestissä onkin käytettävissäsi satanen tai pari. Miten vain haluat. Ostaminen on tehty helpoksi.

Ruokaostosten järkeistämiseksi käymme yleensä vain kerran viikossa kaupassa. Toisinaan on toki haettava jotain puuttuvaa siinä välissäkin, mutta aika hyvin olemme oppineet arvioimaan tarpeemme ja ostamaan kerralla kaiken. Meillä on pakastin, josta löytyy hätävaraksi mm. leipää ja aina myös jotain, mistä valmistaa ruokaa. Apunamme on kauppalista, johon kukin lisää sen, minkä huomaa loppuneen tai jota toivoo tuotavan seuraavalla kauppakerralla. Näin toimittiin jo lasten ollessa pieniä ja nykyisin kauppareissu onkin tavanomainen rutiinikeikka. 

Meillä on muutama tilava kauppakassi, jotka hyvin pakattuina vetävät yllättävän hyvin kaiken tarvittavan. Ja nykyisinhän ostoskärryt voi kuskata auton viereen ja nostaa tavarat sieltä suoraan autoon. Käsilaukussani on kevyt ja tilava, pieneen kokoon taittuva varakassi, joten en yleensä halua kassan tarjoamia ilmaismuovikassejakaan. Hedelmiä varten ostin pari vuotta sitten Punaisen ristin kankaisia hedelmäpusseja, mutta jostain syystä kauppojen hedelmätiskeissä alkaa hedelmätkin olla valmiiksi pakattuja. Kohta sama ulottunee vihanneksiinkin. Monet hedelmät, kuten banaanit, eivät tarvitse pussia laisinkaan. Hintalapun voi laittaa suoraan kuoreen.

Vaatteita tarpeen mukaan

Vaatteita tämän päivän ihmisellä on usein monin verroin enemmän kuin hän tarvitsee. Kaupoissa aikaa viettäessään tulee napattua kivan värisen paidan rekistä, kun on niin halpaa. Kotona sitten huomaa, ettei väri ollutkaan ihan niin hyvä kuin kaupan valaistuksessa näytti ja materiaalikin venähtää ensimmäisessä pesussa. Sinne kaapin hyllylle sekin paita unohtuu, mutta siitä huolimatta sama erehdys saattaa toistua toisen jos kolmannenkin kerran. Pitää paikkansa, ettei köyhän kannata ostaa halpaa, mutta toisaalta riittävän köyhä ei pysty edes ostamaan sitä halpaa, kalliista puhumattakaan.

Itse en ole enää työelämässä ja niinpä tulen toimeen vähemmillä vaateostoksilla. Ei tarvitse enää edustaa eikä pynttäytyä. Kunhan omistaa siistejä perusvaatteita, joita on mahdollista yhdistellä. Vaikka ei olekaan työelämässä, elämä kuitenkin jatkuu ja silloin tällöin on tilanteita, jotka vaativat siistiä ja asianmukaista pukeutumista. Myös kunnon ulkoiluvarusteisiin kannattaa satsata, kun nyt on aikaa ulkoilla. Jouduin pois työelämästä osittain vastentahtoisesti ja siksi olen joutunut työstämään pukeutumisasiaa pidemmän kaavan mukaan. Työelämä vaati tietynlaista pukeutumista, tosin silloin siihen oli enemmän varaakin. Se, että pärjään vähemmällä garderoobilla, alkaa vasta vähitellen iskostua ajatusmaailmaani, jota tieteysti helpottaa tulotason merkittävä lasku.
  

Sisustaminenkin on kuluttamista

Mutta niin tai näin, tämän päivän kodeissa on tavaraa yllin kyllin ja melkoisesti aivan turhaa.
En ole siinä mielessä minimalisti, että haluaisin oman kotini näyttävän tyhjyyttään kumisevalta valkealta avaruudelta, joka näyttää olevan yksi muoti-ilmiö. En myöskään lähde tuomitsemaan toisten tapoja rakentaa kotejaan. Jos joku haluaa korkeakiiltoista pintaa ilman ainuttakaan sille laskettavaa esinettä, se on hänen valintansa. Itse asiassa on mielenkiintoista käydä erilaisten ihmisten erilaisissa kodeissa ja katsella, miten juuri tuo ihminen on kotinsa sisustanut. Vai onko ylipäätään sisustanut laisinkaan. Tavarat vain ovat laskeutuneet vuosien aikana hänen ympärilleen ja jääneet paikoilleen. 

Monet esineet ovat kotiini tulleet toisten tuomina; lahjoina tai muista syistä. Jos jokin yksittäinen esine on jäänyt kodissani esille, se tavalla tai toisella puhuttelee minua. Siinä on jotain, jota haluan katsella ja jonka haluan nähdä. Jokin siinä miellyttää aistejani, tuo ehkä lämpimiä muistoja tai yksinkertaisesti istuu paikkaansa loistavasti. Enin osa kotimme tavaroista lienee kuitenkin hankittu jostain konkreettisesta tarpeesta. Se on aikoinaan hyväksi ja käytännölliseksi havaittu, eikä mieleen ole tullut sen vaihtaminen uuteen. Ehkei koskaan tulekaan. Ehkä en laisinkaan voi sanoa, että kodissamme olisi sisustettu siinä merkityksessä kuin mm. monet tv-ohjelmat sisustamisen käsittävät. Että kaikki laitettaisiin suurennuslasin alle ja mietittäisiin yhteensopivaksi kokonaisuudeksi. Enemmänkin tavaroita on hankittu vuosien varrella milloin mistäkin syystä ja koitettu löytää kulloinkin parhaiten tarpeeseen ja silmään sopiva tavara kukkaroon sopivalla hinnalla. Niin on syntynyt lukuisten tavaroiden ja esineiden kokoelma, joita ajoittain vääntelen uusiin asentoihin ja somistan esimerkiksi tilanteeseen ja vuodenaikaan sopivilla tyynyillä tai kynttilöitä. Sitä se taitaa olla tavallisen ihmisen sisustaminen.

Kirpparille kierrättämään

Kaikki tämä pohdinta alkoi siis kirpparipöydän vuokraamisesta ja sinne vietävien tavaroiden hinnoittelemisesta. Olen vain kerran ollut itse myymässä tavaroitani kirpparilla ja silloin tuntui hiukan kurjalta kuulla ihmisten tylsiä kommentteja kamoistani. Ne olivat kuitenkin minun tavaroitani, vaikka olinkin niistä päättänyt luopua. Viimeisen vuoden aikana olen kolme kertaa aiemmin vuokrannut läheiseltä kirpparilta pöydän ja pois joutavien tavaroiden kauppaamisella tienannut aika mukavasti. Ennen vein käytetyt tavarat UFF:n laatikkoon, Fidaan tai kierrätyskeskukseen, jolloin hyöty niistä meni kokonaisuudessaan jollekin toiselle. Itsepalvelukirpparipöytä vaatii kyllä enemmän hommaa, sillä hinnoitteleminen on työlästä ja pöytää pitäisi käydä välillä siistimässä. Kirpparilla 5 euroa on jo iso raha, joten hinnoittelu vaatii miettimistä. Hinnoittelemalla tavarat ylihintaisiksi, ei kauppa käy. Ihan romua tai rättiä en myytäväksi vie, ellei se sitten käy jotenkin uudelleentuunattavaksi. 

Eilinen sadepäivä taisi saada ihmiset liikkeelle, sillä tavaroita kirppikselle viedessäni siellä oli suorastaan ruuhkaa. Hieno asia, etteivät ihmiset enää hyljeksi toisen vanhaa vaan pystyvät hyväksymään myös käytetyn tavaran omakseen. Sen lisäksi, että kirpparilta löytyy hyvää tavaraa edullisesti, herättää siellä käynti myös ajatuksia, miten valtavasti turhaa tavaraa ympärillämme on ja lisää vain tulee. Niinpä olen päättänyt, että myydessäni omia tavaroitani kirpparilla, en kertaakaan osta tienaamillani rahoilla tuolta samaiselta kirpparilta ainuttakaan tavaraa tuotavaksi omaan kotiini. Kun kerran päätän luopua turhista tavaroista, ei pidä toista kautta kantaa muuta tilalle. Se päätös on viimeisen vuoden aikana pitänyt ja uskoakseni olen hissukseen oppimassa muutenkin vähän vastuullisempaa kuluttamista. Yhä vähemmän jaksan kiertää kaupoissa hypistelemässä vaatteita ja tavaroita ja vaikka niin joskus tekisinkin, yhä harvemmin sieltä mitään mukaan tarttuu. Joskus tämä kääntyy jopa itseäni vastaan; kun lähden varta vasten jotain etsimään, en enää tahdo mitään löytää. Mikään ei kolahda ja sovittaminen ahtaassa pukukopissa on suorastaan karmeaa. Siinä on vaara, että mukaan tarttuu jotain vähemmän sopivaa, jos on jotain pakko hankkia. Niinpä täytyy jatkaa itsensä kasvattamista, ehkä se jossain vaiheessa kantaa hedelmää.

Keittiö - meidän kodin sydän

Vihdoin ehdin vastata Mökkipuutarssa Pirjon keittiöhaasteeseen. Se onkin mukava aihe, sillä viime päivinä meillä päin on satanut niin valtavasti, ettei ulkona ole järin hauska tehdä mitään. Jalan alla nurmikko litsahtelee ja multa tarttuu lapioon. Tässä onkin tullut keskityttyä enemmän sisähommiin; ikkunanpesuun, omenasoseen keittämiseen ja kirpparikamojen hinnoitteluun.

Meidän keittiöllämme on ikää 26 vuotta ja mielestäni se kaipaisi jo kohennusta. Keittiökaapistot ovat viime vuosina kehittyneet niin merkittävästi, että ajoittain suorastaan harmittaa kaivaa kattiloita kaapin perältä ja penkoa allaskaappia, kun on nähnyt, miten upeasti uudet tarvikelaatikostot liukuvat tuoden esiin kaiken tarvittavan vaikka yhdellä kädellä nostettavaksi. Keittiömme on kuitenkin aika suuri ja kaappeja on paljon. Useimmat kaapit ovat edelleen ihan käyttökelpoisia, eikä niitä ainakaan kunnon vuoksi ole tarvis vaihtaa. Olenkin pohtinut, onnistuisiko esimerkiksi yksittäisten kaappien uusiminen? Varmasti onnistuisi, mutta miten saada asia myytyä Ukkokullalle, joka on kaikkea muuta kuin remonttimies ja jolle kelpaa se, mikä on kelvannut kaikki edellisetkin vuodet. Ja tokihan kyse on myös rahasta, ensisijassa siitä.

Meillä keittiö on varmasti talon käytetyin huone. Luonnollisesti siellä ruokaillaan kaikki ateriat, mutta siellä myös luetaan lehdet, kahvitellaan vieraiden kanssa ja sinne jäädään istumaan ja maailmaa parantamaan, vaikka olkkarissa olisi tilaa ja mukavammat istuimet.

Tykkään kovasti vihreästä väristä ja vuosia se onkin ollut sisustuksessa määräävä väri. Vasta kuukausi sitten vaihdoin keittiön väritystä ja vieläpä ruskeaan, minkä voisi sanoa olevan meidän huushollissa ennenkuulumatonta.

Kun keittiökalusteet ovat valkoisia, on niihin helppo ympätä mikä tahansa muu väri. Sain ystävältäni synttärilahjaksi ruskeasävyisen pöytäliinan ja siitä lähti keittiön muuttuminen. Piti saada pöytäliinaan sopivat verhot. Mattoja meillä on aika vähän, koska inhoan niiden imuroimista ja ravistelemista. Mitä vähemmän mattoja, sen helpompi siivota. Muutama matto toki pitää olla pehmentämässä kulkemista, suojaamassa kriittisiä paikkoja ja tuomassa muutenkin kotiin lämpöä. Keittiössä olen suosinut räsymattoja, koska ne voi tarvittaessa nakata pesukoneeseen. Vanhat räsymatot alkoivat olla jo niin kulahtaneita, että olen pitkään etsinyt tilalle uusia. Kun tuo värikin vaihtui, päädyin pariin käytävämaton pätkään. Ja kokonaisuudesta tuli oikeastaan mukavan kodikas ja lämmin. Vihreältä kaudelta jäljelle jäivät kaksi Minna Immosen postikorttia vihreissä kehyksissä. Minulla kun on vähän samantapaisia Arabian astioita esillä, kuin korteissa on kuvattuna.

Muutama vuosi sitten sain ystävältäni lahjaksi puutarhan, jonka hän oli rakentanut koriin. Siellä on kiviä, nurmikkoa, kukkia ja pensaita, kissa ja lintu sekä työvälineitä. Helena-ystäväni oli kuunnellut puutarhajuttujani ja tehnyt minulle minipuutarhan, jotta minulla olisi talvipäiviksikin katseltavaa. Ihana lahja, joka on lämmittänyt mieltäni jo useamman vuoden. Veljeni Siiri-tyttö tuppaa puutarhaani aina järjestelemään meillä käydessään, mutta hyvässä kunnossa tuo edelleen on.

Kynttilöistä pidän kovasti ja käytän niitä tunnelman tuomisen ja valaistuksen lisäksi sisustuselementteinä. Kynttilä on kaikin tavoin halpa ja helppo keino tuomaan piristystä arkeen. Varmasti polttaisin enemmänkin kynttilöitä, mutta kodissa liikkuvan kissan vuoksi elävän tulen valvontaan on kiinnitettävä erityistä huomiota. Lisäksi keittiön pöydälle on turha laittaa mitään pysyviä koristeita, sillä ne ovat aina kuulemma edessä tai tiellä ja joutuvat lopulta siirretyiksi jonnekin sivustalle. 

Elävän tulen tunnelmallisuutta ei mikään korvaa, mutta onneksi on keksitty erilaisia valosarjoja ja erityisen iloinen olen uusista led-valoista, jotka ovat energiaystävällisiä ja helppokäyttöisiä. Ukkokulta kun on kova laskemaan energiakuluja ja oikeassahan hän on, turhaan tuhlaamme tätä ainokaista maapalloamme.

Minua on aina kiinnostanut sisustaminen ja kodin laittaminen, olen koti-ihminen ja haluan ympärilleni kauniita asioita. Vasara ja maalisuti pysyvät käsissäni, mutta taitava remppaihminen en ole. Ja isojen projektien aloittaminen on hankalaa, koska tuppaan stressaantumaan helposti. Kaiken pitäisi tapahtua mieluummin heti ja täydellisesti. Selailen sisutuslehtiä ja ihastelen niiden upeita koteja. On kiva katsoa, kuinka sisustussuunnittelija saa kodin kuin kodin hetkessä näyttämään hienolta. Usein leikittelen ajatuksissani oman kotini muutostöillä ja lopulta huomaan, että koko talo pitäisi panna maan tasalle ja rakentaa alusta alkaen uusiksi. Silti olen kiintynyt juuri tähän kotiin ja näihin huonekaluihin ja esineisiin. En voisi kuvitellakaan tyhjentäväni pelkän sisustamisen vuoksi seiniä ja hyllyjä vuosien ja eri ihmisten jäljistä kodissamme. Hetken voisi olla selkeää valkoista pintaa, mutta aika pian elämä alkaisi jälleen näkyä.

Viedessäni eilen tavaraa kirpparille, taivastelin, mistä sitä oli jälleen niin paljon kerääntynyt. Olihan siinä mukana edellisen sukupolven tavaraa, mutta paljon löysin ihan omia kaappeja tyhjentämällä. Jälleen kerran päätin lujasti olla jatkossa harkitsevampi kuluttaja, mutta muihin ihmisiin onkin sitten paljon vaikeampi vaikuttaa. Keittiö on kodissa juuri niitä paikkoja, joihin tavaraa kertyy. Meillä on hyvin vähän vanhaa perittyä, joten suurin osa tarvittavista astioista ja keittiövälineistä on itse hankittua, jotakin tietenkin lahjana saatua. Koska tykkään siisteydestä ja järjestyksestä, mutta en niinkään siivoamisesta, on meillä kyllä tavarat paikoillaan. Lapsetkin ovat jo lähteneet kokoa, kahden hengen - ja kissan talous pysyy kohtuullisen hyvin kurissa. Lehtiä ja vaatteita ei juurikaan kerry tuoleille ja astiatkin löytävät tiensä koneeseen. Kun tavaroilla on paikkansa, jonne ne käytön jälkeen laitetaan, on järjestyksen ylläpitäminen kohtalaisen helppoa.

Ruokaa meillä taitaa nykyisin laittaa enemmän Ukkokulta kuin minä. Minä käytän paljon ohjeita, joita aiemmin otin keittokirjoista ja lehdistä, nykyisin yhä enemmän netistä. Aikoinaan ostin keittokirjoja, joista suurimman osan olen kiikuttanut kirjahyllyyn. Vain osa on jäänyt keittiöön ja niistäkin harvaa on viime aikoina tullut käytettyä. En tiedä, tykkäänkö leipomisesta, mutta aika usein jotain kuitenkin väsään. Enimmäkseen tavallisia korvapuusteja, mutta mielellään leivon myös erilaisia makeita ja suolaisia piirakoita. Harvoin ostan kaupasta valmista pullaa; ne ovat kalliita ja usein teollisen makuisia. Omasta puutarhasta tulee sen verran paljon marjoja ja hedelmiä, että niistä riittää kyllä pitkäksi talveksi materiaalia niin ruokiin kuin leivontaankin.

Jos mitä keittiööni kaipaan, on auringon valo. Aurinko kurkistaa keittiöömme hyvin harvoin ja sekin tapahtuu lähinnä kesäisimpänä päivänä, jolloin aurinko ennen laskeutumistaan saattaa jonkun säteen saada osumaan ikkunanpuitteisiin. Pidän valosta ja kaipaan valoa, eniten nimenomaan luonnonvaloa. Kuinka mukava olisikaan aloittaa päivä aamukahvin ja -lehden parissa auringonvalossa, omassa keittiössä. 

Vaikka tuppaankin vähän väliä marmattamaan remontin tarpeesta ja lottovoiton toivosta, olen enimmäkseen ihan tyytyväinen kotiimme. Kun huusholli on imuroitu, pölyt pyyhitty ja tavarat paikoillaan, on meillä ihan harmonista. Kohta suuntaan jälleen täältä työhuoneesta keittiöön ja lataan kahvinkeittimen pulputtamaan iltapäiväkahvit. Ukkokulta nousee omasta valtakunnastaan, kellarin työhuoneestaan seurakseni kahville ja vähitellen päivä kääntyy iltaan. Ulkona tulee, eikä lämpöasteitakaan ole 7 enempää, luvassa on vesisadetta. Sytytän siis muutaman kynttilän ja rapsuttelen kissaa.