Talipötköstä joulukorttiaskarteluun

Onpa ollut viime aikoina sähellystä jos jonkinlaista. Äiti on edelleen sairaalassa ja voi kohtalaisen hyvin. Kävimme häntä eilen isän kanssa katsomassa. Toki toipuminen tulee viemään kuukausia, sillä jo pelkästään rintalastan luutuminen ottaa oman aikansa. Lääkäri totesi äidille ennen leikkausta, että elinaikaa on ilman leikkausta kaksi vuotta ja leikkauksen jälkeen vähintään 15 vuotta. Se on paljon kahdeksankymppiselle. Kunpa äiti jaksaisi kuntouttaa itseään kotiin päästyään; sydänleikkauksen läpikäyneillä kun on vaara masentua. Vanhempien asioiden hoitaminen on sen verran vienyt aikaa ja tarmoa omilta hommilta, että enimmäkseen luultavasti pyörin turhan panttina. Eilen sentään sain vihdoin aloitettua joulukorttien väsäämisen. Mieleistä mallia en keksinyt enkä mistään löytänyt, mutta mennään paremman puutteessa vanhoilla ideoilla.

Harvemmin tulee iloittua yksinkertaisista asioista, mutta tänään totesin tyytyväisenä, kuinka hyvä on omistaa iso työpöytä - puhumattakaan kokonaisesta työhuoneesta. Taloa rakentaessamme isäni ehdotti yhden varaston liittämistä itse asuntoon väliovella. Meille kun rakennettiin yllättäen talon kokoinen kellari, koska taloa piti nostaa tien pinnan tasoon aiottua enemmän. Kellarin myötä asuntoon liitetylle varastolle ei enää ollutkaan entisenlaista tarvetta ja välioven rakentamisella ja ikkunan suurentamisella pienestä huoneesta tuli erinomainen työhuone talon toiseen päähän. Ihan alussa pikkuhuone taisi toimia vierashuoneena. Ukkokulta myös väittää tämän huoneen olleen aluksi hänen työhuoneensa ja minä olen sen häneltä "varastanut". Voi hyvinkin olla, että näin on käynyt. Minulle tällä huoneella on ollut varmasti kaikkein eniten käyttöä ja tarvetta. Täällä on tietokoneeni, askarteluni, ompelukoneeni ja tietokoneeni sekä hyllyt kaikenmaailman arkistomapeille, joihin tuppaan tarvittavia ja tarpeettomia papereita säilömään. Parasta on, että oven voi sulkea, ellei ehdi tai halua siivota pöytää. Toisinaan haaveilen ovellisista kaapeista ja tyylikkäämmästä pöydästä, mutta sitten totean, ettei tämä ole mikään sisustusnurkkaus vaan työhuone, jossa teen monenlaista työtä.

Juttelin tuossa hetki sitten pikkuveljeni kanssa silittämisestä. Hän kun hoitaa heidän perheessään silitystouhut. Tuumasin, että silittäminen on ihan mukavaa, jos on aikaa, eikä mitään erityistä vaivaa. Viimeksi pöytäliinaa silittäessäni silitysrauta suihkaisi höyryn mukana ruskeita tahroja vaalealle liinalle niin näkyvälle paikalle, että liina oli laitettava pyykkiin. Hieman harmitti. Silitysrauta pääsi tietenkin puhdistusoperaatioon ja laitoin vesisäiliöön kalkinpoistajaa. Lisäksi putsasin raudan pohjan erityisaineella, jota olen joskus hankkinut. Hyvä tuli, mutta nyt hirvittää ryhtyä uuteen silityssessioon, josko sieltä tuleekin taas samanlaista mönjää.

Ukkokullan kanssa käymme usein keskustelua, jonka aiheena on kankainen pöytäliina/kerniliina. Ehkä eniten pidän pöydästä täysin ilman liinaa, mutta toisinaan innostun käyttämään kankaisia liinoja. Kankaalla on helppo luoda väriä ja lämpöä keittiöön. Vaan auta armias! Kankainen liina suorastaan vetää puoleensa kaatuvia kahvikuppeja ja putoavia voileipiä. Salaattikastikkeen roiskuttamisesta en suinkaan voi moittia muita sen enempää kuin itseänikään. Ei ole kerta ensimmäinen kun olen avannut pöytäliina-pesuun -projektin suttaamalla omilla eväilläni puhtaan liinan. Kernit ovat tänä päivänä kauniita ja käytännöllisiä. On sellaisia, joita voi pestä koneessa ja silittääkin. Joista tahra lähtee pyyhkäisemällä. Mutta kun kankainen tuntuu niin paljon mukavammalta. Niinpä sitten innostun säästämään kangasliinaa ja laitan sen päälle tabletit. Ainakin oman porukan läsnäollessa. Vähän samaan tyyliin kuin englantilaiset laittavat kokolattiamaton päälle toisen maton. Ehkä säästääkseen alempana olevaa materiaalia, ehkä lisätäkseen lämmön tunnetta, ehkä kuitenkin vähentääkseen omaa työtaakkaa.

Tänään on ollut monin tavoin hyödyllinen päivä. Hartioita toki särkee tietokoneen ääressä istuminen, mutta uusia asioita on tullut opittua useita. Löysin Picasasta kätevän keinon pienentää kuvia niin, etteivät ne turhaan vie tilaa ja latautuminenkin on ihan toista luokkaa pienennyksen jälkeen. Tästä hyödyllisestä taidosta saan kiittää niitä ahkeria bloggaajia, jotka jaksavat opastaa myös muita ihmisiä. Ehkä voin jossain vaiheessa puolestani tehdä palveluksen ja helpottaa jonkun taivalta täällä tietotekniikan ihmemaassa.

Ulkona on ollut aurinkoisen kaunis pikkupakkassää. Täytin linnunruoka-automaatit ja vein uuden talipötkön leikkimökin päätyyn, syreeniin. Löysin eräästä kaupasta juuttinarurullan ja illalla virkkasin toisen verkkopussin talipötkölle. Linnut kyllä syövän hurjan paljon siemeniä, mutta onpa niitä tinttejä kiva katsella. Tultuani takaisin sisälle, talipötkylään oli ilmestynyt tikka ruokailemaan, mutta enpä ehtinyt kameran kanssa ajoissa kuvaamaan. Onneksi jäi kiva muistijälki.

Kuusi kuvaa kesästä

Pirjo Mökkipuutarhassa -blogista keksi mukavan haasteen eli "Kuusi kuvaa kesästä". Tässä vaiheessa marraskuun pimeyttä onkin kiva selailla kesäkuvia ja antaa ajatuksen lentää lämpöön ja aurinkoon. Tosin yllätyin omasta reaktiostani; sen sijaan, että olisin vaipunut surkuttelemaan mennyttä aikaa, innostuinkin pohtimaan tulevan kesän ideoita.

Ja kun tietokoneen uumenissa seikkailen, löydän itseni aina monen mutkan takaa ihan jostain muualta kuin mikä oli alkuperäinen osoite. Innostuin lukemaan bloggerin kuvatilan täyttymisestä ja kuvien pienentämisestä. Älkää enää kysykö, mistä niitä luin, sillä klikkasin aina uuden linkin ja sivut avautuivat toinen toisensa jälkeen. Jossain vaiheessa olin kuitenkin Cherin Autuas olo -blogissa ja taivastelin sen ihanaakin ihanampia kuvia. Tuon seikkailun tuloksena löysin Picasasta oivallisen kuvien pienennystoiminnon, jota aion jatkossa käyttää välttääkseni kuvatilan täyttymisen ja sen maksulliseksi muuttumisen. Vieläkään en löytänyt paikkaa, josta voisin tarkistaa tähän mennessäni käyttämäni kuvatilan. Ehkä minun oppimismääräni päivää kohti on rajallinen, vaikka tuntuu kyllä harmilliselta, että jo näin aamuseitsemältä nuppini tilantarve on käytetty.

Mutta seuraavaksi siis Pirjon haasteeseen, jonka idea on seuraava:

Haasteessa on tarkoitus valita kuusi kuvaa viime kesästä. Aihe on täysin vapaa, kunhan vain kuvat ovat viime kesältä. Siispä, suosikkikasveista, kesän projekteista, onnistumisen ilosta, reissuista tai vaikka vain kauniista valokuvista on haasteenne tehty.

Haasteen annan  

Förmaaki ja puutarha -blogille
Mirrinminttua ja kissanhäntiä -blogille 
Puutarhatarinoita -blogille 

Kesä alkaa jo paljon ennen tulppaanien kukkimista. Se alkaa edellisenä syksynä, kenties sateessa ja tuulessa, multaiset saappaat jalassa, kottikärryjen ja lapion välissä. Kesä sujahtaa mullan huomaan ja aloittaa matkansa kohti auringon valoa...

Kesä maistuu mansikoilta, herukoilta, omenoilta. Kesä tuoksuu syreeneiltä, ruusuilta, vasta leikatulta nurmikolta...

Kesä on odotusta, lupausten täyttymistä, pettymyksiäkin...

Kesä on sateen ropinaa, koivunlehtien havinaa, ruohonleikkurin pörinää, hiekan rapinaa polkupyörän renkaiden alla...

Kesä on nurmikon pehmeyttä varpaiden alla, auringon lämpöä kasvoilla, iltatuulen henkäyksiä hiuksissa...

Kesä on muistoja menneistä, kaipuuta kauneuteen, unelmia tulevasta...

* * * 

 

Vetämättömissä

Äidin sydänläppäleikkaus tehtiin keskiviikkona ja se meni ihan hyvin. Sairaalassa on puhuttu äidin kotiutuksesta alkuviikosta, mikä minusta kyllä tuntuu liian aikaiselta. Lähettää nyt puolikuntoinen vanhus toisen puolikuntoisen vanhuksen seuraksi. Olen toiminut yhteyshenkilönä äidin, sairaalan, isän ja muiden sisarusten välillä. Sekä soitellut yhteen jos toiseenkin paikkaan löytääkseni apua vanhemmilleni kotiin. Äiti on väsynyt ja haluaisi vain levätä rauhassa. Isä väittää selviytyvänsä kotihommista, vaikka saattaa unohtaa puurokattilan kiehumaan täysille hellalle, eikä ole ikinä joutunut ottamaan kokonaisvastuuta kodin tehtävistä. Ei kelpaa ruoka-apu, ei siivousapu. Toisen mielestä selvitään ihan itse, toisen mielestä ei missään nimessä. Ja sitten mukana sopassa on joukko eripuraisia sisaruksia. Seikkaile nyt sitten tässä mielipiteiden viidakossa ja koita saada jotain järkevää aikaan. 

Olen saapunut uuteen tilanteeseen ja ajanjaksoon, jonka nimenä lienee "mistä ja millaista apua vanhuksille".

Kiitos tunnustuksesta!

 

Sain tämän tunnustuksen eilen Henkkumaarialta Mummula matkan takana -blogista ja tänään Konnadonnalta Konnadonnan kotona ja puutarhassa -blogista. Tunnustukseen liittyy tehtävä. Pitää kertoa seitsemän asiaa itsestään ja nimetä blogeja, joille annan tämän tunnustuksen eteenpäin. 

Tässä seitsemän tunnustusta:

1.  Olen pikkutarkka perfektionisti, joka johti työelämässä totaaliseen loppuunpalamiseen.  Se on opettanut hölläämään tahtia ja sallimaan niin itselle kuin muillekin epätäydellisyyttä ja keskeneräisyyttä.

2.  Pelkään vieraita koiria. Olin 13-vuotias, kun ystäväni koira yllättäen hyökkäsi päälleni ja puri minua. Koira oli isokokoinen ja luonteeltaan hiukan arvaamaton, oli tehnyt saman tempun toiselle jo aiemmin. Olkapäähäni jäi arpi ja mielen taka-alalle pelko.

3.  Tykkään kaikesta kauniista (kukapa ei tykkäisi), vaikka tuskin kaikkea tykkäämäni itselleni koskaan hankkisinkaan (ei kyllä ole mahdollistakaan).

4.  Lottoan silloin tällöin pienellä summalla siinä toivossa, että voisimme tehdä kylppäriremppaa - ja vähän kenties muokata keittiötäkin.

5.  Aina välillä sorrun ostamaan suklaata tai jotain muuta karkkia ja syön sen Ukkokullalta salaa. Toki toisinaan sitten jaan herkut hänen kanssaan.

6.  Istun ihan liikaa tietokoneen ääressä. Hartiat ja ranteet eivät tykkää laisinkaan.

7.  Yksi parhaista arkielämän nautinnoista on sukeltaa väsyneenä puhtaiden ja viileiden lakanoiden väliin tietäen, ettei aamulla ole kiirettä mihinkään.

Tämä tunnustus näkyy kiertäneen jo aika monella, joten annan sen nyt vain kahdelle eli

Mökkipuutarhassa  -blogiin tuodakseni valoa synkkään päivään.
Puutarhan lumo -blogiin ihan muuten vaan.

Iltapäivällä nauroimme hassulle kissallemme. Ostin sille eilen muovisen tarjottimen, johon sijoitin Juuson ruoka-astiat. Tähän saakka olen käyttänyt kuppien alustana ribbikangasliinoja, jotka voi nakata pyykkiin niiden likaannuttua. Kissallahan on usein tapana nostaa ruoka kupista lattialle - mieluummin vielä matolle - ja syödä sitten siitä. Tuloksena on sotkua ja lattian jynssäämistä. Ystäväni käyttää koirien ruokakuppien alustana tarjotinta, jolla on helppo siirtää kupit pestäväksi ja samalla huuhtaista alustakin. Tuumin sen olevan hyvä idea ja päätin kokeilla Juusolle samaa juttua. 

Ilmeisesti Juuso ei oikein tykännyt muovisesta tarjottimesta, sillä ensin se hiipi kohti ruokapaikkaansa sen näköisenä, että vähintäänkin siellä olisi odottamassa jotain valtavan pelottavaa. Seuraavaksi se venytti itsensä pitkän pitkäksi ja ojensi tassunsa ruokakuppiin napaten kiireesti kynsiinsä joko pehmoruokaa tai raksuja siirtäen ne sitten entistäkin kauemmaksi lattialle ja söi ruokansa kaukana koko ruokapaikasta. Tuloksena on siis enemmän sotkua ja huomattavasti laajemmalla alueella. Taidan palata niihin ribbikangasliinoihin.

Parasta aikaa -blogissa arpajaiset

 

Mielenkiintoinen arvonta menossa Parasta aikaa -blogissa! 

Käy kurkkaamassa ja osallistumassa.

10 kuvaa kesään

Marraskuun kuva

Pyhäinpäiväviikonloppu on kulunut harmaassa ja melko lämpimässä säässä. Mittari näytti päivällä parhaimmillaan +5 astetta ja ajoittain tuntui, että kohta alkaa sade, mutta ei sitten alkanutkaan. Haravoin alapihalta omenapuiden lehdet ja yläpihalla leikkasin joitakin perennojen varsia. Alapihalle mennessäni Ukkokulta totesi, että ota kellukkeet ja snorkkeli mukaan. En ottanut, mutta jos paljasjaloin olisin siellä tepastellut, vesisuihkut olisivat pursuneet varpaiden välistä. Niin märkää, niin märkää.

Alkuviikosta leikkasin humalan pois puutarhaportista. Sen limaiset lehdet lätsähtivät ikävästi naamalle portista alapihalle kuljettaessa. Kovin alkaa olla puutarhassa alastonta. Mutta vähänpä pihamaalla tähän vuodenaikaan tulee oltua. Tänään sain luultavasti syksyn haravoinnit hoidettua, ehkä jotain pientä säätöä käyn jossain vaiheessa tekemässä, mutta nyt voi minun puolestani talvi tulla.

Sisustusnavetan synttärit ja jouluavajaiset

Kävin tänään ystäväni kanssa Nummelassa, Ojakkalantien varressa sijaitsevan Katin sisustusnavetan 1-vuotissynttäreillä, jotka samalla olivat navetanvintin jouluavajaiset. Alakerrassa oli synttäreiden kunniaksi tarjolla lämmintä kurpitsakeittoa ja täytekakkua kyytipoikanaan mehua. Paikalla oli melko runsaasti asiakkaita ja varmasti myös Katin ystäviä ja tuttuja. Jonkun verran tunnistin esineistöä samaksi kuin runsas kuukausi sitten edellisen kerran käydessäni, mutta paljon oli myös uudempaa tavaraa. Siis iältään vanhaa, mutta minulle uutta. Tykkään tästä Katin sisustusnavetasta juuri sen vuoksi, että hän näkee vaivaa tavaroiden esille laittamisessa. Suurin osa tavarastahan on ihan tavallista kirpparikamaa; siis tavalla tai toisella sisustamiseen liittyvää esineistöä tai muuta kodin käyttötavaraa. Ei vaatteita eikä tekstiilejä ylipäätään kovin paljoa.

Osa tavaroista on todellakin vanhoja ja monet oikeaa antiikkia. Joukossa toki arvokkaitakin esineitä, mutta ihan varmasti jokainen löytää omalle kukkarolleen sopivaa tavaraa. Itse asiassa minusta tuntui, että monet astiat, kipot ja kannut olivat täällä halvempia kuin useimmilla tavallisilla kirppareilla. Tavaksi kirppareilla näyttää tulleen, että jos vain tavarassa on Arabian leima tai jonkun tunnetun suomalaisen suunnittelijan nimi, sille laitetaan aivan liian korkea hinta missä tahansa nurkkakirppiksellä. Kunnosta, iästä ja tavaran yleisyydestä viis. Ehkä ne sitten joutuvatkin jobbareiden varastoihin odottamaan aikoja parempia tai sitten seisovat viikosta toiseen täyttämässä kirpparihyllyjä. Ei kaikki suomalainen ole antiikkia eikä harvinaista designia. Kohta kaikilla on kotonaan mariskooleja, kivituikkuja ja teema-astioita. Miksi enää hankkia kirpparilta kolhittuja tavaroita kovaan hintaan kun kaupasta saa jatkuvasti samanlaisia uunituoreina 20 %:n alennuksella.

Olin viikolla vähän aikaa kolmen ikäiseni naisen seurassa ja meillä syntyi keskustelu siitä, miten nuorena tuli vannottua, ettei koskaan hanki kotiinsa kristallikruunua tai itämaisen maton tyyppistä plyysimattoa. Eikä mitään pitsiä, krumeluuria tai kultauksiakaan. Vaan niin aika muuttaa ihmistä, sillä hissukseen ovat mielipiteet muuttuneet ja isovanhempian ja vanhempien krumeluurit löytävät tiensä meikäläisenkin kotiin. Osittain siksikin, että ne ovat täynnä muistoja ja niihin liittyviä tunteita. Osittain siksi, että mieli ma maku on muuttunut, eikä enää jaksa olla niin ehdoton kuin nuoruudessa.

Jonkun verran sisustusnavetassa on ihan uutta tavaraa, lähinnä erilaisia käsitöitä tai muunlaisia kädentuotoksia. Yllä olevassa kuvassa on mm. kattotiilistä tehtyjä tauluja. Lisäksi navetasta löytyi villasukkia, tyynynpäällisiä, itse tehtyjä kynttilöitä ja muuta pientä sisustustavaraa. Nuo villasukat taisivatkin olla ainoat vaatteeksi luokitellut. Tai olihan siellä muutama huovuttaen tehty hattu.

Vintissä oli kävijöille tarjolla glögiä kera joulupipareiden. Vintti oli somistettu jouluiseksi erilaisin valoin ja havuin sekä jouluisin esinein. Vinttiin oli alakerran tapaan rakennettu kekseliäästi erilaisia asetelmia. Yhdistävänä tekijänä saattoi olla väri tai materiaali. Tunnelmaa lisäsi kynttilät, havujen tuoksu kuin myös taustalla soiva joulumusiikki. Tässä vaiheessa marraskuuta siihen ei vielä ole ehtinyt kyllästyä.

Niin navetassa kuin vintilläkin lattia on epätasainen ja siinä on yllättäviä korkeuseroja, joten kannattaa olla varovainen ja ehkä jo etukäteen valmistautua käyntiin helppokulkuisin kengin. Lisäksi pihamaa oli aikamoisen kurainen, mikä lienee osittain viime aikaisten vesisateiden syytä.

Katin sisustusnavetta on kyllä mukava ja vähän erilainen kirpparipaikka, jossa taidan käydä säännöllisin väliajoin bongaamassa kauniita esineitä vaikkapa lahjaksi annettavaksi.

Makunsa kullakin

Viime viikolla ajelin Nurmijärven suunnalla ja bongasin tällaisen räiskyvän siniseksi maalatun hirsitalon. Makuasioista ei todellakaan pidä kiistellä, mutta tämä väri nousee maisemasta ihan minä vuodenaikana tahansa. Vielä en kyseistä taloa ole talven lumimaisemassa nähnyt, mutta pelkäänpä, että kauaksi silloinkin väri näkyy.

Samaisella Nurmijärvi-reissulla kuvasin Klaukkalan kirkon, jonka on suunnitellut arkkitehti Anssi Lassila. Tämä kirkko sai vuonna 2004 vuoden betonirakennus -kunniamaininnan. Rakennustyöt vaativat tiettävästi yhden kuolonuhrin, kun rakennustyöntekijä putosi katolta. Ensimmäisen kerran ko. rakennuksen nähdessäni ajattelin sen olevan kenties jonkinlainen vesitornin korvike.  Sisällä en ole käynyt ja sieltä se ehkä on kaunis, mutta tällainen massiivinen, mustan puhuva möhkäle on kyllä aika ruma.

Linnut ovat joukolla käyneet nauttimassa auringonkukansiemenistä ja talipötkylästä. Yhtenä päivänä paikalle pyrähti myös närhi, mutta sen kuvaaminen osoittautui varsin vaikeaksi. Vaikka tähtäilin lintua keittiön ikkunasta, se tuntui havaitsevan pienenkin liikkeen ja lehahti heti lentoon. Sain siitä kyllä useamman kuvan, mutta oikeastaan tämä oli ainut tärähtämätön kuva närhestä. Komea lintu ja hieno sininen vauhtiviiva kyljessä. 

Vielä alkuviikosta oli pientä pakkasta ja hento kerros lunta maassa. Keskiviikkona lämpeni ja sää muuttui sateiseksi. Tänäänkin mittarissa on ollut miltei +6 astetta.

Kulunut päivä on ollut aamusta alkaen niin pimeä, ettei ilman sähkövaloa ole laisinkaan pärjännyt. Vettä on satanut kaatamalla, eikä kissakaan ole suostunut menemään ulos. Omenapuut ovat vihdoin varistaneet lehtensä ja niitä toivoin voivani mennä haravoimaan, mutta kuka tuonne sateeseen viitsii mennä. Huomiseksi on luvattu poutaisempaa säätä, mutta silloinkaan en taida ehtiä puutarhatöihin, sillä ajattelin mennä Nummelaan Katin sisustusnavetan vintin jouluavajaisiin katsomaan, mitä kaunista sinne on laitettu. Selvähän se, että jouluun valmistautuminen on virallisesti aloitettu ja kuka tahansa voi kaupoissa käydessään nähdä metrien pituiset suklaakonvehtipinot ja -jonot. 

Pimeyttä ja jouluhössötystä tai ei, kynttilöitä voi itse kukin sytyttää valaisemaan marraskuista iltaa ja miksei päivääkin, kuten minä tänään tein. Ja tunti sitten kävin sytyttämässä ulkolyhtyihinkin kynttilät, siellä ne loistavat pimeydessä kauniisti.

* * *

”Minkä ikäinen olette?” kysyi virkailija.

”Hetkinen,” sanoi nainen,

”minun täytyy oikein laskea. 

Olin 20 kun menin naimisiin ja mieheni oli tuolloin 30.

Hän täyttää helmikuun alussa 60, eli on kaksi kertaa vanhempi kuin silloin.

Eli minä olen nyt 40-vuotias.”

* * *

Mukavaa viikonloppua ja valaisevia kynttilöitä! 

Saippua-arvontaa

 

Ihanien käsintehtyjen saippuoiden arpajaiset Elämää ja elämyksiä -blogissa. Käy vilkaisemassa!

Välitila-aatoksia

Lokakuu lähestyy loppuaan, enkä oikein tiedä, elääkö nyt syksyä vai talvea. Jotenkin haahuilen kaikissa asioissa jonkinlaisessa välitilassa. Iltaisin otan vuorotellen käsiini virkkaustyön ja ristipiston, teen hetken ja vaihdan jälleen hommaa. Tutkin tuokion aikaansaannoksiani ja mietin, miten etenisin, enkä sitten etene mitenkään. Päässä pyörii monenlaisia ajatuksia ja ideoitakin, mutta en oikein saa mistään niin kiinni, että kokisin olevani tekemisessä mukana. Vasen peukalo ja ranne kiukuttelee jatkuvasti virkkaustyölle, eikä se oikein tykkää ristien pistelemisestäkään. Olen syönyt runsaan viikon aamuin illoin buranaa, mutta siitä on vain hetkellinen apu. En millään jaksaisi taas ruikuttaa aikaa terveyskeskuksesta kortisonipiikkiä varten. Toivon käden paranevan ja kivun jättävän minut.

Aamulla kävin lenkillä, ja yhdistin siihen samalla kauppareissun ja kuvausretken. Kuljin kamera kaulassani, enkä mielestäni nähnyt yhtään mitään kuvattavaa. Oikein pinnistelin, josko siten saisin silmieni eteen jotain oivallista, kuvauksellista. Maisema näytti harmaalta ja tyystin samalta kuin kaikkina muinakin päivinä. Mikään ei noussut esille huutamaan, että "kuvaa minut, ikuista, ikuista!" Yksi orpo kurre kipitti sähkölankaa pitkin, mutta annoin senkin mennä, koska olin jo lannistuneena ehtinyt laittaa kameran reppuun. Kipaisin kaupassa ja palasin toista reittiä kotiin.

Kotipihalle palattuani aurinko paistoi vielä kirkkaasti, mutta sää oli selvästi muuttumassa pilvisemmäksi ja leudommaksi. Katselin puutarhaani hiukan tyytymättömänä, pakkanen ja ohut lumikerros oli tullut jotenkin kesken syyspuuhien. Muut omenapuut olivat pudottaneet lehtensä, mutta Huvitus rehotti edelleen vihreänä. Tai oikeastaan vihertävänharmaana, sillä sen lehdet ovat viittä vaille putoamista. OIkein kunnon puhallus, niin lehdet kirmaavat maata pitkin tuulen riepoteltavana. Ilman lämpeneminen sai lumen kimaltamaan ja kiteytymään kasvien lehdille. Vihdoin kaivoin kameran repusta ja ajattelin, että ainakin näitä kiteitä voisin yrittää kuvata.

Kesä on ohi ja syksykin on ohi. Hiljakseen siirrymme talveen. Talvi on mielessäni enemmän harmaata, sinistä, valkoista, vähemmän kirkkaita värejä. Joulu siinä välissä on lämpöä ja punaista, mutta myös runsaasti velvoitteita ja täytymisiä. Kesän touhuamisen jälkeen on outoa olla enemmän sisällä ja elää lyhyemmässä päivässä. Ulkona olevaa pimeyttä on vaikea saada valaistua kynttilöilläkään. Odotan, että loksahdan johonkin uraan, joka vie minut jälleen kevääseen...